Lue keskustelun säännöt.
70-luvulla syntyneiden äidit - onko teillä muilla samanlaista?
Olipa outo otsikko :) Mutta kyse on siis äidistäni, joka on syntynyt 40-luvulla ja tullut äidiksi 70-luvulla. Suhteemme on päällisin puolin ok, äiti hoitaa lapsiani välillä ja ihana mummo, tapaamme aina lasten kanssa ja puhumme lapsista. Joskus juttelemme jostain sisustusjutuista tai kerromme tuttujen kuulumisia (juoruilemme ;)), mutta muuten kommunikaatio on pinnallista. Koskaan kumpikaan ei esim. kysy, mitä oikeasti kuuluu tai onko toinen voinut hyvin.
Tämä kaikki juontaa lapsuudesta. Meillä oli kaikki periaatteessa hyvin ja olen kiitollinen siitä, että vanhempani ovat korostaneet koulutuksen merkitystä, minulle on luettu lapsena ja viety kulttuuritapahtumiin, olen harrastanut eri liikuntalajeja ja paljon muutakin, en ole aina saanut kaikkea haluamaani, olen "joutunut" kesätöihin, on ollut selvät rajat ja perusturvallisuus.
Äidiksi tultuani olen alkanut pohtia oman äitini äitiyttä. Hän oli tosi ahkera, meillä oli lapsena aina tuoretta leipää, itse tehtyjä leivonnaisia, hyvää kotiruokaa jne. Mutta, sitten oli varjopuoliakin. Kun esimerkiksi kerroin kuukautisten alkaneen (olin 12 silloin), äiti meni ihan noloksi ja sanoi "nyt sitten sinulla on alkanut uusi vaippa-aika", ja siinä se! En saanut rahaa siteisiin, enkä tajua, miten hän kuvitteli minun niitä hankkivan! Säästin rahaa ja valehtelin ostavani jotain muuta, joskus jouduin käyttämään pelkkää vessapaperia, siis aivan kauheaa!
Yläasteen terveystarkastuksen lähestyessä äiti tajusi, että piti ostaa rintaliivit. Hän tiuski ("terveystarkastuskin tulossa, pitäisi sun ostaa itsellesi liivit") ja osti yhdet toppimalliset liivit. Yhdet! Jouduin pesemään niitä käsin niin kauan, että lopulta sain uusia kesätyörahoillani. Meillä ei ollut pulaa rahasta, mutta seiskaluokasta asti jouduin ostamaan kaikki vaatteet kesätöistä ansaitsemilla rahoilla. En käsitä tätä vieläkään, vaatteiden ostaminen vain loppui - eikä syynä todella ollut raha! Jos tarvitsin uudet talvikengät, jouduin todella todistelemaan niiden tarpeellisuutta. Tätä en äitinä voi käsittää - ymmärrän, että vanhemmat rajoittavat shoppailua ym., mutta että perusjuttuja ei voitu ostaa alaikäiselle.
Äidillä oli tapana tutkia kirjoituspöytäni laatikoita, lukea päiväkirjaa, kirjeitä ja koulun aineita ym. koulussa tuotettua matskua. Jos kirjeissä oli jotain hänen mielestään ikävää, hän otti asian kanssa kanssani esille ja saattoi suuttua. Koin tämän tosi noloksi ja häpesin itseäni. Vasta vanhempana tajusin, että hän ei tietenkään olisi saanut niitä lukea. Tästä johtuen hävitän nykyisin aina kaiken, mistä joku voisi lukea ajatuksistani.
Yksi asia on säilynyt läpi elämän. Äidillä on ollut jotenkin pilkallinen tapa suhtautua niihin asioihin, joista olimme eri mieltä. Halusin esimerkiksi käydä koulun diskossa yläasteella. Aina, siis ihan aina, jouduin pyytämään rahaa ja luvan äidiltä, joka näytti todella kyllästyneeltä ja sanoi "arvasinhan minä, että sinne sitä taas ruinataan". Pääsin kyllä aina, mutta sama kurjuus toistui joka kerta. yllätyin todella paljon, kun kuulin ystäväni äidin toivottavan tyttärelleen hauskaa iltaa ;) diskoiltojen jälkeen sain kuulla seuraavana aamuna siitä, että kai sitä väsyttää, kun on koko yön riehunut... Öh, olin maailman kiltein tyttö ja tulin kotiin kymmeneksi...
Tämä viimeinen asenne on jatkunut siis läpi elämän. Viimeksi se tuli esiin niin, että äiti viikko sitten puuskahti avoimeen vierailukutsuuni "ai mitä, nytkö sinne pitää heti tulla" (kutsuin hänet vaan käymään jossain vaiheessa, kun jaksaa ja ehtii). Kun toivoin, että vatsatautia ei tuotaisi pienille lapsilleni, ja että pidettäisiin ihan selvä väli vierailuissa, hän tiuskaisi "kuule ei työssäkäyvät voi mitään kahta viikkoa olla menemättä töihin" (niin, eivät voi, mutta olin toivonut ettei sairastunut siskoni tulisi viikkoon meille) ja kun vatsatauti sitten tarttui (sisko ei noudattanut mitään varovaisuutta), ja äitikin sairastui, niin tauti oli muka tullut minulta... Nämä nyt ovat irti asiayhteydestä, joten näitä on aika vaikeaa avata, mutta pointti lienee se, että hän saattaa ihan ystävällisiin sanomisiini tiuskia aika pahastikin. Koskaan hän ei ole pyytänyt anteeksi.
Olisi paljon muutakin, mutta varsinkin nyt aikuisena nuo tiuskimiset ovat tehneet sen, etten oikein uskalla ehdottaa mitään ja olen alkanut vetäytyä entistäkin enemmän. Mietin, että onkohan tällainen suhde tavallistakin 70-luvulla syntyneiden joukossa? Äiti ei todellakaan ole minulle läheinen ihminen, vaikka näemme usein. En uskalla puhua hänelle asioitani, emme harrasta mitään yhdessä, emme käy shoppailemassa tai mitään muutakaan. Hän on tosi sulkeutunut yksityisasioistaan, vaikka muuten hän kyllä on sosiaalinen. Jos minulla ei olisi lapsiani, niin eipä taitaisi olla kovin paljon asiaa äidille. Olen kyllä hyväksynyt tämän. Onko teillä samantyyppisiä kokemuksia, nimenomaan tuon aikakauden naisista äiteinä? Haluaisin ehkä ymmärtää äitiäni enemmän.
Kommentit (8044)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Menkuista ei ehkä osattu valistaa ennenkuin ne alkoivat, mutta olen hyväksynyt sen ja antanut anteeksi. En koskaan ole kokenut myöskään syyllistämistä yhtään mistään. Äiti ei ollut kylmä ja kova, hän oli rakastava ja hellä. Koskaan ei puhunut pahaa muista ihmisistä tai arvostellut ketään. Ei voinut sietää sellaista.
Rahaa ei paljon ollut, se mitä oli, meni elämiseen. Leluja ei juurikaan ollut, kun ei ollut rahaa, mutta en ole mitään traumoja siitä saanut. Yhden rakkaan nuken omistin. Koskaan en ollut tylsistynyt, aina oli jotain tekemistä; luin paljon, tein käsitöitä ja leikin kavereiden kanssa ulkoleikkejä. Ymmärrän, että äitimme teki parhaansa lastensa eteen, sillä vähällä mikä oli. Oli työssä mutta palkka oli pieni. Ruokaa oli aina riittävästi, vaikka usein se oli ruokaa, jota nykyisin kutsutaan köyhäilyksi. Silloin se oli normaalia hyvää ja ravitsevaa ruokaa, emmekä nälkää kokeneet koskaan.
Olen 60-luvulla syntynyt, äitini 30-luvulla.Joko se oli näin tai sitten sinulla on välttelevä kiintymyssuhde. Heillä on myös tapana muistella kaikkea täydellisenä ja emotionaalisia traumoja ei vain nähdä. Puhumattomuutta on ollut paljon ja ihmissuhteet etäisen kohteliaita. Ei mitään julmaa, mutta etäistä.
Toki paljon on hyviäkin koteja ja saat olla kiitollinen jos sinulla oli sellainen. Mutta miksi koit tarpeelliseksi kertoa sen juuri tässä ketjussa?
Mietipä tämän mielikuvan kautta. Jos sinulla todetaan syöpä ja joudut leikkaukseen ja koet siitä hätää ja pelkoa niin tuleeko hyvä mieli jos kaverit käy sinun ovella kehumassa omia sukujaan kuinka ikinä ei syöpää ole ollut? Mieti vähän, tässä ketjussa on tarkoitus avata omaa ahdistusta, meillä nelikymppisillä on paljon vaille jäämisen kokemuksia. Tuo kommenttisi pisti analysoimaan sinua..
Alkuperäinen kysymys kuului: Onko teillä muilla samanlaista? Se on avoin kysymys, johon voi vastata joko on tai ei. Ne jotka ovat vastanneet että on, ovat myös kuvanneet avoimesti millainen suhde oli. Jos ei ollut samanlaista, miksi ei saisi kertoa että ei ollut ja kuvata millaista oli?
Jos esitetään tällainen kysymys, ajatteletko että siihen vastata vain ne joilla oli samanlaista? Jos kyse olisi tutkimuksesta, metsään menisi tutkimustulokset rankasti.
Vaikkakaan tämä ei tutkimus ole, kysymys esitettiin siinä muodossa, että siihen voi vastata vapaasti olipa samanlaisia kokemuksia tai ei.
Jos tähän saisi vastata vain ne, joilla on ollut vaikea äitisuhde, helposti tehdään yleistys, niinkuin täällä on jo tehty, että kaikki sota-ajan ihmiset ovat vaikeita. Vastaukseni perusteella tekemäsi analysointikin jo osoittaa asenteesi, että kertomani ei voi olla totta.
Tosiasia kuitenkin on, että sota-ajan kokeneet eivät kaikki ole samanlaisia. Ehkä tähän vaikuttaa kulttuurillenkin perimä, eri puolilla Suomea kasvaneet ovat erilaisia luonteeltaan ja käytökseltään, suhtautuvat asioihin eri tavalla jne.
Meillä ei ollut puhumattomuutta, äidiltä opin, että kaikista asioista voi puhua. Vaikka niistä menkuistakaan ei kerrottu ennen kuin ne tulivat, tiesin kyllä että ne ovat joskus tulossa. Äiti piti hyvin avoimesti esillä siteet ja tamponit, jopa vaipat joita joita joutui käyttämään runsaiden vuotojen vuoksi. Lähetti minutkin tamponiostoksille, kun itse ei päässyt järkyttävän kovista kivuista ja vuodoista johtuen. Kun omat menkkani alkoivat 12-vuotiaana, kärsin yhtä lailla kuin äitini oli menkuista kärsinyt eikä sitä tarvinnut pitää salassa. Äitillä oli niksejä kipujen hallintaan ja antoi olla pois koulusta pahimpina vuotopäivinä, kun mitkään siteet eivät pidätelleet läpivuotoja varttia kauempaa. Koulussa ei opettaja päästänyt kesken tunnin käymään vessassa. Näistä puhuttiin avoimesti ja tiesin tarkalleen, mitä vuotoihin liittyviä sairauksia suvussani oli ja mitä saattoi olla odotettavissa tulevina vuosina. Kun minulla todettiin vaikea endo päälle parikymppisenä, sain äidiltä tukea useiden endoleikkausten ja lapsettomuusvuosien läpikäyntiin.Anteeksi, että rikoin näkemyksenne siitä, että koko sota-ajan sukupolvi vaikeaa. Itse en tuohon pysty samaistumaan niiden kokemusten perusteella joita minulla on.
Muotoilkaa kysymykset vastaisuudessa niin, etteivät ne ole avoimia kysymyksiä, joihin kysymyksen perusteella voi vastata joko kyllä tai ei vastauksilla.Edelleen vähän väärä paikka sulla tulla uhriutumaan tähän keskusteluun kun sulla on ollut niin kovin hyvä lapsuus. Vähän fiksumpi ihminen sen ehkä tajuaisi, mutta kaikilta ei voi vaatia.
Muutenkin tässä keskustelussa näiden hyvän lapsuuden kokeneiden kanssa suurin ongelma on se, että edelleenkään eivät suostu tajuamaan, että jos heillä on ollut asiat hyvin, niin kaikilla ei silti ole. Ja että ne toisten kokemukset eivät johdu herkkänahkaisuudesta tms.
Itsekin kirjoitin äitini olleen aina hirveä, ja kuvailin hänen viimeaikaisia toimiaan myös, niin joku tulee ehdottamaan muistisairautta.
EI. Kun äitini EI OLE MUUTTUNUT. Hän on AINA ollut hirveä ihminen. Sellainen, jonka kanssa en ikimaailmassa olisi tekemisissä, ellei kyseessä olisi äitini.
Onneksi mulla on myös jo 30 vuotta ollut maailman ihanin äitipuoli, jolta olen saanut hirveän määrän korjaavaa kokemusta siitä, millaista on normaali äidillisyys. Jotain mitä en omalta äidiltäni ole ikinä saanut, enkä tule saamaan.
Uhriutumaan??? Millä tavalla? Vastasin alkuperäiseen kysymykseen: ei ole ollut huonoja kokemuksia. Ja kerroin että kaikki sota-ajan ihmiset eivät ole vaikeita niinkuin monet heistä on. En millään tavalla väittänyt ettei jollain olisi toisenlaisia kokemuksia. Enkä syyttänyt ketään herkkänahkaisuudesta tai kuvittelusta näiden kokemusten suhteen.
Pointti on että on toisenlaisiakin kokemuksia ja yhtä sukupolvea ei voi niiden huonojen kokemusten perusteella leimata yhteen huonoon lokeroon. En usko että olisin tässä maassa ainoa jolla ei ole ole ollut kylmää ja kovaa äitisuhdetta.
Tämä on julkinen foorumi ja keskustelut ovat julkisia. Näin ollen kuka tahansa voi lukea ja osallistua keskusteluun. Jos aihe on niin arka ettei kestä sitä on toisenlaisiakin kokemuksia, tämä ei varmaankaan ole oikea paikka niistä keskustella.
Toisen kokemuksen mitätöiminen ei ole asiallista, mutta omassa kommentissa en mitätöinyt kenenkään kokemuksia. Kerroin vain oman kokemukseni, joka heti mitätöitiin palsta-analyysilla, koska ei haluta uskoa että toisenlaisiakin äitejä voi olla.
Kaikkea hyvää sinulle jatkossa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Joo, vaikea äitisuhde täälläkin. Koko ajan pitäisi soittaa, mutta sitten kun soittaa, niin jos en puhu häntä kiinnostavista asioista vaan haluaisin puhua omista asioista, niin oikein kuulee kuinka toinen "häipyy" jonnekin muualle. Hirveä mustasukkaisuus ajan käytöstäni: ulkomaanmatkoistakin, kun kerron matkasta, niin sponttaani kommentti on: että ette sitten tule meille, tai jos on puolison äidin luona. Kun erosin, niin heti tuli, että sittenhän muutat kotiin eli heille. Siis häh? Irroitan lapset tutuista piireistä, lopetan työni ja opintoni ja muutan eri paikkakunnalle jonnekin, jossa en koskaan viihtynyt. Ja kun he vihdoin muuttivat sinne, minne olivat halunneet, niin minulle ei kerrottu siitä kuukausiin. Sanoin sitten puhelimessa, että on aina niin erilainen äänimaailma kuin aiemmin, että missä olet, ja sitten vasta kerrottiin. Ensimmäisen lapsen synnyttyä, hän oli koko ajan huolissaan, ja toisenkin. Mitään hätää ei ollut. Olin nuorena lukenut salaa kirjeitä, ja tiesin, että äiti oli ehkä ollut aika yksinäinen ja hämillään minun synnyttyä. Mutta siis se ajatusmaailma ja spontaani reagointi kokonaisuutena on vain niin outo, miten hän suhtautuu minuun. Olen yrittänyt muuttaa omaa käytöstäni ja puhua myös asioista, vaikka niitä ei haluta kuulla. Sairaudet, joita valitettavasti on, niin niistä seuraa sympatiaa vain jos hänellä on sama, ei ole empatiakykyä asettua toisen asemaan, jos ei ole itse kokenut, tämä kyllä pätee ihan muihinkin. Silloin on vain turhaa valitusta, tosin sairauksistakaan ei saisi valittaa. Ja jos somessa olen puhunut jostain sairaudestani, niin vaikka äitini ei ole somessa, niin heti tulee soitto, että mitä kerrot siellä (sukulaiskanavat). Olen vain vastannut, että enköhän yli nelikymppisenä ja kaksi lasta aikuiseksi kasvatteena, osaa itse päättää, mitä kerron somessa, että en tarvitse äidiltä lupaa. Minä muutenkin käyn asioita läpi puhumalla, vaikenemisen tie ei kohdallani ole johtanut hyvään. Olen tästä sanonutkin ja myös, että olemme tässä erilaisia näemmä. Sinänsä äitini on herttainen ja ihmiset pitävät hänestä, mutta hänen suhteensa minuun hänen lapsenaan on outo. Hän on todella tarvitseva, mutta ei minua kuunteleva tai niin koen. On oikeasti raskasta olla ja viettää vanhempieni kanssa aikaa, varsinkin ne hetket kun olemme kolmistaan, tietenkin he kinastelevat koko ajan, ihme sättimistä. Minustakin on alkanut tulla, varsinkin puolikuntoisena, huonontuulinen, kun ei vaan jaksa. Haluavat tulla auttamaan, kun lähinnä haluaisin olla rauhassa ja tehdä asiat omassa tahdissani. Sitten kun olemme isommalla porukalla, niin on ihan kivaakin. Ja yritän aidosti tehdä töitä tämän suhteen eteen ja kyllä hekin. Olen miettinyt, että onko molemmilla vanhemmilla jäänyt joku perusturvallisuuden tunne heikoille, isäsuhdekin hyvin monimutkainen, ei kuitenkaan ajatelle, että kummallakaan olisi mielenterveyden häiriötä. Monasti nuorempana sain toimia heille "vanhempina", sittemmin olen kieltäytynyt. Kyllä minulla on olo, että he rakastavat minua, mutta eivät ehkä älyä, mitä tekevät. Joskus saadaan asioita ihan puhuttuakin. Kauhulla kuitenkin odotan, kun vanhempani asuvat monen tunnin päässä ja olen ainut lapsi ja he vanhenevat. Kiitos tästä ketjusta.
Sama tilanne, olen ainoa elossa oleva lapsi. Perustetaan kommuuni, jossa kaikki hoitovastuuseen joutuneet yksinäiset lapset ja heidän "erikoiset" vanhat vanhempansa ... nauttivat elämästä yhdessä :)
Mietit onko vanhempien ongelma perusturvallisuuden tunteen puute. Taitaa olla. Sehän on sellainen kaivo, joka ei täyty ikinä, jos asiaa ei käsittele.
Tunnistaako kukaan tätä ilmiötä:
Äidilleni (s. 1950) on kaikki kaikessa "pojat". Hänellä itsellään oli juoppo isä, väkivaltainen veli ja väkivaltainen mies. Silti "pojat" ovat hänelle se maailman myönteisin asia. Veljeäni hän paapoi ja vahti niin, että veli joutui muuttamaan toiseen maahan saadakseen oman elämän. Nyt äiti stalkkaa veljeäni somessa. Ei veljen naispuolisia kavereita vaan miespuolisia. Äiti on opetellut näiden miesten etunimet ja puhuu heistä kuin tuttavistaan. Vähän väliä tulee juttua jostain timosta tai heikistä. Sitten ilmenee, että timo on veljeni duunikaveri, joka kommentoi jotain veljen instakuvaa, ja heikki taas on veljen mökkinaapuri. Äiti puhuu, että timokin taitaa ottaa taas loman kahden viikon pätkissä tai heikki oli tilannut nuohoojan. Äidin kaikki jutut pyörii näiden tuikituntemattomien miesten ympärillä, samoin mieslääkäreiden, miespostinjakajan, miestaksikuskin, mies sitäjatätä. Naiset ovat hänelle kauhistus. Hän mainitsee AINA sukupuolen ja ivaa naisia ja tyttöjä. Esim. naishoitaja ei osannut hoitaa häntä mutta mieslääkäri kyllä osasi. Ja tosiasiassa tämäkin tapaus meni niin, ett hoitaja kyllä nimesi jo vaivan, resepti vain haettiin lääkäriltä. Äiti haukkuu naispostinjakajan tuomia mainoksia, naistaksikuskin autoa, kaikki naiset on ämmiä, akkoja, pimuja jne. You get the point. Sisäistetty naisviha. Äiti ei ole kiinnostunut näistä miehistä, vaan hän vain palvoo miehiä ja poikia. Mutta onpa raskasta joutua kuulemaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
.
Näköjään luulet että kaikki ihmettelijät ovat sama henkilö. Niin ei ole, moni ihmettelee ehtoopuolen naisten katkeruutta äidilleen ihan arkisista jutuista, jotka lapsena tai teini-iässä on suututtanut
Noita me sisarusten kanssa joskus naureskellaan äiti- vainaasta, häveliäisyyttä, jotain hassua periaatetta, närkästystä meikkaamistavasta tms. Mutta hyväntahtoisina muisteluina.
Arkiset jutut kuulostavat pieniltä ja turhilta, jos ne irrottaa kontekstistaan. Ei kukaan täällä jokaista kaltoinkohteluaan kuvaile, vaan antaa vain esimerkkejä siitä, miten ankaruus ja kylmyys ilmenivät. Me, jotka olemme olleet samassa veneessä, tunnistamme kyllä taustan, josta esimerkit nousevat.
Minulle luvattiin maksaa autokoulu, mutta tämä lupaus kai ihan oikeasti unohtui ja maksoin sen sitten itse. Ei haittaa mitään. Sen sijaan haittaa se, että sain aina synttärilahjaksi asioita, joista ei koskaan kysytty, mitä haluaisin. Siihen liittyvä suru ei ole surua puuttuvista tavaroista, vaan siitä ettei lasten mielipidettä muutenkaan kyselty koskaan. Eli ongelma oli kommunikaation ja välittämisen puute, ei se, etten saanut lahjoja, joita olisin halunnut. Tähän tietysti voisi sanoa, että olisit iloinen että ylipäätään sait mitään. Niin olenkin, on lapsia, joiden syntymäpäivää ei ole muistettu mitenkään. Se on vielä surullisempaa juuri siksi, että se kertoo välittämisen puutteesta muissakin asioissa.
Lasta ei rakasteta jos ei syntymäpäivänä ja jouluna huku lahjoihin? Ralkaus on siis yhtä kuin materialismi?
Omat lapseni olivat lapsia aikaan kun synttärit olivat mehukattia ja keksejä. En siis rakastanut lapsiani, tavaraa ostettiin tarpeen mukaan.
Nykyiset vanhemmat rakastavat suunnattomasti, äärettömän paljon lapsiaan kun on maksetut pellet ohjelmaa tekemässä, tarjoilut pitopalveluista. Ei pitäisi enää terapian tarpeessa olevia lapsia olla tulevaisuudessa.
Luepa koko kommentti uudestaan ja yritä kaikin voimin sisäistää se.
Puhe EI ollut lahjojen määrästä. Lapsi on onnellinen, kun hänet huomioidaan ja kulttuuriimme kuuluu, että syntymäpäivinä ja jouluna ihmiset - myös aikuiset ihmiset - saavat läheisiltään lahjoja. Ehkä ne eivät ole sinulle koskaan merkinneet mitään edes eleen tasolla, mutat suosittelen kokeilemaan lahjan antamista. Yksi kukka voi ilahduttaa lahjan saajaa suunnattomasti oli se sitten juhlapäivänä saatu tai muuten. Edellyttäen tietysti ettei sitä anneta marttyyrin elkein ja aleta pitää luentoa siitä, kuinka ihmiset ovat nykyään niin materialistisia.
Sitä paitsi aikoina jolloin lahjat tulivat todelliseen tarpeeseen, silloin vasta ihmiset materialistia olivatkin! Ehkä juuri tästä syystä olisin toivonut, että olisin lapsena saanut lahjaksi asioita, joita todella tarvitsin.
Itselläni on se tyyli, etten osta kenellekään lahjaa kysymättä ensin, mitä saaja toivoisi enkä ajattele vain sitä, mitä itse haluaisin antaa. Useimmat vanhemmat kai toimivat lastensa kanssa näin.
Tämä ketju on sillä tavalla ironinen, että välillä keskusteluun osallistuu joku näiden äitien ikäluokasta käyttäytymällä täsmälleen esiintuotujen esimerkkien kaltaisesti. Keskusteluun osallistutaan väittämällä vastaan, vääristelemällä, ymmärtämällä tahallaan väärin, itsesäälissä pyöriskelemällä, marttyyriksi heittäytymällä, nasevalla herjalla, piilotetulla loukkauksella ja välinpitämättömyydellä. Kaikki mitä sanot ja tunnet on väärin - muista se.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kylmät äidit ajattelee asioiden selvittelyä koston ja taistelun näkökulmasta, hyökkäyksenä ja sotana - ja aina pelkästään heihin kohdistuvana. "Se on hyökkäys minua kohtaan, jos myönnän olleeni kylmä vanhempi! En varmana myönnä! Uhriudun! Haukun lisää! Mitätöin ihan littanaksi, oppiipahan olemaan! Minun silmille ei hypitä!"
Ja kuitenkin heidän lapsensa ajattelevat asioita jälkipolvien hyvän elämän kannalta. "Puhutaan nämä läpi, siinä kaikki. Saan edes vähän sisäistä rauhaa, ja oma lapsuudesta juontuva unettomuuteni, masennukseni, syömishäiriöni, riippuvuuteni hellittää. En ole enää koko ajan stressaantunut ja pienessä pelon ja jännityksen tilassa. Rentoudun, saan rauhan, tulin kuulluksi sentään. Ja sen jälkeen pystyn olemaan omille lapsille vielä parempi vanhempi ja katkaisemaan tämän kylmyyden kierteen itseeni. Omille lapsilleni tulee parempi lapsuus kuin minulla."
Vierailija kirjoitti:
Tämä ketju on sillä tavalla ironinen, että välillä keskusteluun osallistuu joku näiden äitien ikäluokasta käyttäytymällä täsmälleen esiintuotujen esimerkkien kaltaisesti. Keskusteluun osallistutaan väittämällä vastaan, vääristelemällä, ymmärtämällä tahallaan väärin, itsesäälissä pyöriskelemällä, marttyyriksi heittäytymällä, nasevalla herjalla, piilotetulla loukkauksella ja välinpitämättömyydellä. Kaikki mitä sanot ja tunnet on väärin - muista se.
Niin, eivätkä mummelit itse tajua käyttäytyvänsä juuri niin kuin ketjussa puhutaan. Kun se itsereflektiokyky puuttuu. Kivempi jatkaa ikuisena uhrina kuin katsoa peiliin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
EI. Kun äitini EI OLE MUUTTUNUT. Hän on AINA ollut hirveä ihminen. Sellainen, jonka kanssa en ikimaailmassa olisi tekemisissä, ellei kyseessä olisi äitini.
Tämä.
Ja tyttäret tulevat äiteihinsä, muistakaa se.
Jokainen perii ominaisuutensa vanhemmiltaan.
Vanhemmiten se voi tulla esiin vielä enemmän.
Varmaan tulee sitten, kun olen pahasti dementoitunut. Siihen asti olen pitänyt ja pidän huolen, että en toimi kuten vanhempani, etenkin äitini.
Jos lapsi sanoo mulle, että olen epäreilu, en kannusta tarpeeksi, en ole hänen puolellaan tässä maailmassa, niin kyllä mä pysähdyn. Ja puhun, autan ja ennen kaikkea korjaan heti tapani niin hyvin kuin pystyn.
Lapsen ei välttämättä tarvitse edes sanoa mitään, sen kaiken voi lukea lapsen kasvoista. Ja sitten tehdä välittömästi korjausliike, että päästään eteenpäin.
Kun katson lapsia, mietin usein, miten tunnistettava on lapsen huono olo ja miten pahalta itsestä tuntuu huomata se. Ja tosiaan välittömästi tulee tarve helpottaa hänen oloaan. On suorastaan sietämätöntä katsoa millään tavalla kärsivää lasta!
Paitsi omille vanhemmilleni ei ollut, päinvastoin. Muistan yhä äidin kiimaisen ja voitonriemuisen ilmeen, kun hän alisti minua. Se ei tuottanut hänelle mitään tuskaa. Isä oli kuin pikkupoika hiekkakasan päällä, naama loisti tyytyväisyyttä. Kantapäät hakkas ja ovet paukkoi mielenosoituksellisesti. Minä itkuun tukehtumassa huoneeni nurkassa. Miten he pystyivät katsomaan minua - tuntematta mitään empatiaa?
Vanhempani ovat 74 ja 77. Odotan kovasti heidän poismenoaan.
Appivanhemmat ovat onneksi tarjonneet meidän lapsille ihania kokemuksia isovanhemmista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Emmeköhän me äidit tiedä ihan itse jos ei lapsemme saanut yhtä messevää elämää kuin lasten kaverit.
Itse tunnen kovaa syyllisyyttä että tavan pienipalkkaisena yleensä perustin perheen samanlaisen köyhän miehen kanssa.
Sisarukseni olivat fiksumpia kuin jäivät sinkuiksi keräten itselleen omaisuutta.
Pakko oli käydä töissä, jos yhden lapsen tarpeet huomioi, lautapeli, sadun lukeminen, saattoi isompi tuntea itsensä syrjäytetyksi jne.
Työttömäksi 90- luvulla jäätyäni olin toista
vuotta iltatöissä, kaikki se oli lapsilta pois kuin isäkin oli vuorotöissä. Tavaraa ei lapsilla ollut siinä määrin kuin joillain muilla.
Jokainen jakoi mainoksia, jokainen oli kesätöissä heti teinistä lähtien. Jokainen maksoi osan autokoulustaan itse.
Jokaista kannustettiin opiskelemaan muttei sitten pystytty paljon rahallisesti tukemaan .
Pyydän sydämestäni anteeksi lapsilta, monesti olen heillekin pahoitellut. Varmaan tuli kovisteltua, vahdittua teininä, laitettua rajoja.
Kaksi lapsista on sanonut, teitte sen mitä teidän taustalla ja resursseilla oli mahdollista.
Ehkä he silti tänne ja kolmas kirjoittavat katkeruuttaan ja synttäreistä jotka kuitattiin vain kortilla.
Vierailija kirjoitti:
Jos lapsi sanoo mulle, että olen epäreilu, en kannusta tarpeeksi, en ole hänen puolellaan tässä maailmassa, niin kyllä mä pysähdyn. Ja puhun, autan ja ennen kaikkea korjaan heti tapani niin hyvin kuin pystyn.
Lapsen ei välttämättä tarvitse edes sanoa mitään, sen kaiken voi lukea lapsen kasvoista. Ja sitten tehdä välittömästi korjausliike, että päästään eteenpäin.
Kun katson lapsia, mietin usein, miten tunnistettava on lapsen huono olo ja miten pahalta itsestä tuntuu huomata se. Ja tosiaan välittömästi tulee tarve helpottaa hänen oloaan. On suorastaan sietämätöntä katsoa millään tavalla kärsivää lasta!
Paitsi omille vanhemmilleni ei ollut, päinvastoin. Muistan yhä äidin kiimaisen ja voitonriemuisen ilmeen, kun hän alisti minua. Se ei tuottanut hänelle mitään tuskaa. Isä oli kuin pikkupoika hiekkakasan päällä, naama loisti tyytyväisyyttä. Kantapäät hakkas ja ovet paukkoi mielenosoituksellisesti. Minä itkuun tukehtumassa huoneeni nurkassa. Miten he pystyivät katsomaan minua - tuntematta mitään empatiaa?
Vanhempani ovat 74 ja 77. Odotan kovasti heidän poismenoaan.
Appivanhemmat ovat onneksi tarjonneet meidän lapsille ihania kokemuksia isovanhemmista.
Tottakai lapselle on annettava periksi jos hän sanoo epistä. Olen ollut kuulevinani opettajien valittaneen asiasta, vanhemmat rintamana vaikka läksyjä vastaan.
Se on hienoa, uusi sukupolvi vapautuu so.dan traumoista kolmannessa polvessa kun heidän jokainen tarpeensa ja tajtonsa toteutuu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen syntynyt 1947.Minulla oli vain isä.En saanut rahaa siteisiin,eikä kukaan puhunut kuukautisista.Meillä ostettiin pumpulia ja käytinnsitä kun kuukautiset tuli.Pikkutilalka piti suoraan koulusta mennä maatilan töihin ja välillä kiireen takia ei saanut mennä kouluunkaan,jotta saatiin syystyöt tehtyä.Siis ihan alakoululaisena isä laittoi meidät töihin esim suoraan perunapellolle koulusta tulon jälkeen.Sitä kesti elokuysta lokakuun loppuun,sillä minä ja sisareni nostimme kaikki perunat ilman muiden apua.Isä avasi vain vaot ja kävi nostamassa ja kuljettamassa perunat säilöön jasieltä sitten perunajauhotehtaalle.Omalle tyttärelle luin paljon ja hän istui aina sylissäni.Tytär pääsi muskariin jo 3 vuotiaana,ja kuljetin hänet sinne 20 km päähän kaupunkiin koska maalaiskunnassa ei ollut muskaria.Pianoahän alkoi soittaa 4 vuotiaana myöhemmin hanuria.Sai opis kella ylioppilaaksi,myöhemmin maisteriksi ja tohtoriksi.Tytär ei puhunut omista asioistaan,ei tuonut poikaystäviä kotiin,ei kertonut tunteistaan,ei koska kuuukautiset alkoivat.Oli maisteriopintojen aikana eristäytnyt,eikä halunnut edes vastata puhelimeen.Ilmeisesti häpesi meitä vsnhempiaan kun emme kumpikaan olleet ylioppilaita.Ei minua eikä miestäni vahemmat kouluttaneet,itse maksoimme ammattiopintomme työtä tekemällä.Nykyisin olemme jo vanhoja.Tyttärelle on kiireinen ja vaativa työ yliopistossa.Hän tapaa meitä harvoin.Syynä on korona,koska mieheni on vakasti sairas eikä voi ottaa rokotusta.Mutta tytär ei ole kovin empaattinen,eikä meille koskaan mitään ystävyysuhdetta tule.Nykynuoret ovat tottuneet elämään mukavasti ja omien tsrpeiden mukaan.Monella meidän sukupolveen kuuluvalla ei sitä oikeutta ollut piti laittaa aina muiden tsrpeet omien tarpeiden edelle.
Vierailija kirjoitti:
Olen syntynyt 1947.Minulla oli vain isä.En saanut rahaa siteisiin,eikä kukaan puhunut kuukautisista.Meillä ostettiin pumpulia ja käytinnsitä kun kuukautiset tuli.Pikkutilalka piti suoraan koulusta mennä maatilan töihin ja välillä kiireen takia ei saanut mennä kouluunkaan,jotta saatiin syystyöt tehtyä.Siis ihan alakoululaisena isä laittoi meidät töihin esim suoraan perunapellolle koulusta tulon jälkeen.Sitä kesti elokuysta lokakuun loppuun,sillä minä ja sisareni nostimme kaikki perunat ilman muiden apua.Isä avasi vain vaot ja kävi nostamassa ja kuljettamassa perunat säilöön jasieltä sitten perunajauhotehtaalle.Omalle tyttärelle luin paljon ja hän istui aina sylissäni.Tytär pääsi muskariin jo 3 vuotiaana,ja kuljetin hänet sinne 20 km päähän kaupunkiin koska maalaiskunnassa ei ollut muskaria.Pianoahän alkoi soittaa 4 vuotiaana myöhemmin hanuria.Sai opis kella ylioppilaaksi,myöhemmin maisteriksi ja tohtoriksi.Tytär ei puhunut omista asioistaan,ei tuonut poikaystäviä kotiin,ei kertonut tunteistaan,ei koska kuuukautiset alkoivat.Oli maisteriopintojen aikana eristäytnyt,eikä halunnut edes vastata puhelimeen.Ilmeisesti häpesi meitä vsnhempiaan kun emme kumpikaan olleet ylioppilaita.Ei minua eikä miestäni vahemmat kouluttaneet,itse maksoimme ammattiopintomme työtä tekemällä.Nykyisin olemme jo vanhoja.Tyttärelle on kiireinen ja vaativa työ yliopistossa.Hän tapaa meitä harvoin.Syynä on korona,koska mieheni on vakasti sairas eikä voi ottaa rokotusta.Mutta tytär ei ole kovin empaattinen,eikä meille koskaan mitään ystävyysuhdetta tule.Nykynuoret ovat tottuneet elämään mukavasti ja omien tsrpeiden mukaan.Monella meidän sukupolveen kuuluvalla ei sitä oikeutta ollut piti laittaa aina muiden tsrpeet omien tarpeiden edelle.
Tuommoista meillä pientiloille syntyneillä oli.
Lapsemme ovat koulutettuja, kuten sanoi, he häpeävät meitä ja tahtoisivat muuttaa taustansa . Ketäpä siitä syyllistää kuin äitiä.
Kirjastosta lapsena lainasin kirjoja, minusta oli niin ihmeellistä kun tyttökirjoissa
valmisteltiin synttäreitä, käytiin Stockmannilla äidin kanssa ostamassa juhlamekko ja kengät , oli nukkekodit, päivät sai heinäpellon sijaan vierailla ystävättärien luona vertailemassa pianon tai piikojen paremmuutta.
Hyvä että nyt lastemme lapsilla on tuollaiset mahdollisuudet. Ymmärrän omieni katkeruuden junttien lapsena.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämä viisikymppinen kipuilee asian kanssa, koska tämä on lyönyt silmille vasta noin nelikymppisenä. Paljon on hyvää ollut lapsuudessa ja arvostan sitä mitä vuokseni on tehty.
Sitä en arvosta, etten koskaan tullut kuulluksi ja ymmärretyksi, ettei minun annettu olla minä. Olisi pitänyt olla toisen ihmisen suora jatke vaikka olemme ihan erilaisia.Olen pyrkinyt välittämään ne hyvät asiat lapsilleni eteenpäin ja muuttamaan ne huonot. Myönnän virheeni, osaan pyytää anteeksi ja ymmärrän, että lapseni ovat yksilöitä.
On traagisempia suhteita vanhempiinsa monella kuin minulla, mutta vain minä tiedän mitä nämä asiat ovat minulle tehneet ja ne minun pitää saada käsitellä ulos. Aikoinaan menin samassa kuplassa kunnes sain omia lapsia ja heidän kasvaessaan asioita alkoi avautua.
Täällä on mainittu myös jo, mutta meillä vedotaan aina siihen aikakauteen kun on oltu nuoria miksi vanhempi oli sellainen kuin oli. Ymmärrän sen hyvin, aika oli erilaista. Se, mitä en ollenkaan ymmärrä on, ettei sitä edes yritetty muuttaa ja sen taakse piiloudutaan yhä. Jos minä pystyn edes osin katkaisemaan kierrettä, niin kyllä se olisi onnistunut heilläkin jos niin olisivat halunneet.
Juuri aikuistuneet lapseni ovat viisaampia kuin minä. Tulevat isovanhempien kanssa erinomaisesti toimeen, mutta kun heille vedettiin esiin "vanhempia pitää kunnioittaa" -kortti vastaus oli "kunnioitus pitää ansaita". (Tämä tilanteessa jossa heille isovanhempien toimesta kerrottiin mitä heidän kuuluu tehdä, asiassa joka ei isovanhemmille kuulu lainkaan, eli kunnioitukseen vetoamalla haluttiin päättää). Ei pelkästään se, että olet vanhempi ole automaattisesti syy kunnioittaa ja toimia kuten he haluavat.
Yksi mielenkiintoinen ero itsessäni ja sisaruksissani vs. omiin lapsiimme. Me teini-iässä, nuorina aikuisina hakeuduimme pois kotoa, pyörimme kylillä, ravintoloissa jne kavereiden kanssa. kun ei kotona haluttu olla. Omat lapset viihtyvät kotona meidän kanssa myös ystävineen. Ei heillä ole samanlaista hinkua pois kun itsellä, ehkä se kertoo jotain. Oma vanhempi on kateellinen minun ja lasteni väleistä. Haluaisi meille samaa, ei vain ymmärrä sitä, että me keskustelemme jopa ikävistä asioista asiallisesti. Ei niin, että vanhempi ilmoittaa mielipiteensä ja keskustelu päättyy aina siihen.
Loistava viesti! Juuri näin tämä menee:
- äitiemme mielestä menneisyys on kaiken perusta, itsereflektiota ei ole olemassakaan eikä ihminen muutu: heillä oli tai he ovat sepittäneet itselleen kovan lapsuuden, ja heidän logiikallaan tämä on suoraan johtanut heidän omaan huonoon vanhemmuutensa, jota he oikein vaalivat, sen sijaan että tekisivät töitä tullakseen paremmiksi
- äitiemme mielestä heidän edessään pitäisi alistua ja heillä pitäisi olla valta muihin ihmisiin, ja tätä raamatullista "kunnioita vanhempiasi" ajatusta kyllä huutaa myös minun äiti, joka ei edes ole kristitty
- äitimme eivät tajua, miksi me haluamme suoda omille lapsillemme turvallisen kodin, jossa saa keskustella, saa näyttää tunteita, saa viettää aikaa, saa tuoda kavereita
- äitimme eivät selvästikään ymmärrä, että me rakastamme lapsiamme ja toivomme heille kaikkea hyvää heidän elämässään.
Ne mummelit joilla on viiskymppisiä ovat nyt 70 ja vanhempia.
He eivät voi muuttaa 70- lukua toiseksi jälkikäteen. Monen oli pakkokin käydä töissä, äitiysloma oli 3 kk vuosikymmenen alussa, päiväkoteja ei juurikaan ollut.
Se oli taitetta siihen kun vanhat 4 h syötönväli ja lasta ei saa totuttaa syliin alkoi amerikkalaisten suosittujen oppaiden mukaan vaihtua.Menneisyyttä ei voi muuttaa, ette millään voi saada lapsuutta jossa olisi nykyaikaiset kaikki härpäkkeet koskei sellaisia ollut.
Tuo jatkuva pilkka "kovasta nuoruudesta." Itse tulen duunareiden yhteiskuntaluokasta ja tuttavani ovat edelleen suurin osa 60-luvulla tullut kaupunkeihin.
Takana on oikeesti ( pilkatkaa) lapsuus jolloin jokainen lapsikin teki kykynsä mukaista työtä, oikeesti kansakoulun jälkeen 15- vuotiaana lähdettiin työelämään, suuri osa kaupunkeihin koske maaseutu tarvinnut kuin kausityövoimaa.
Muistakaa hörönaurua nauraa vanhalle äidillenne tai mummolle joka muistelee sitä koulumatkaa metsän läpi tai kaupunkiin piikomaan lähtemistä teininä.
Niin, minun äitini asui ihan kaupungissa ja meni ammattikouluun, kuten minäkin. Oli kesätöissä kaupassa ja baarissa teini-ikäisestä lähtien, kuten minäkin olen ollut töissä 14- vuotiaasta alkaen lomat ja usein myös viikonloput. Äitini pääsi suorastaan helpolla, koska oli sattumalta isänsä lellikkilapsi. Äiti itse oli kylmä kuin kivi.
Vierailija kirjoitti:
Emmeköhän me äidit tiedä ihan itse jos ei lapsemme saanut yhtä messevää elämää kuin lasten kaverit.
Itse tunnen kovaa syyllisyyttä että tavan pienipalkkaisena yleensä perustin perheen samanlaisen köyhän miehen kanssa.
Sisarukseni olivat fiksumpia kuin jäivät sinkuiksi keräten itselleen omaisuutta.Pakko oli käydä töissä, jos yhden lapsen tarpeet huomioi, lautapeli, sadun lukeminen, saattoi isompi tuntea itsensä syrjäytetyksi jne.
Työttömäksi 90- luvulla jäätyäni olin toista
vuotta iltatöissä, kaikki se oli lapsilta pois kuin isäkin oli vuorotöissä. Tavaraa ei lapsilla ollut siinä määrin kuin joillain muilla.Jokainen jakoi mainoksia, jokainen oli kesätöissä heti teinistä lähtien. Jokainen maksoi osan autokoulustaan itse.
Jokaista kannustettiin opiskelemaan muttei sitten pystytty paljon rahallisesti tukemaan .Pyydän sydämestäni anteeksi lapsilta, monesti olen heillekin pahoitellut. Varmaan tuli kovisteltua, vahdittua teininä, laitettua rajoja.
Kaksi lapsista on sanonut, teitte sen mitä teidän taustalla ja resursseilla oli mahdollista.
Ehkä he silti tänne ja kolmas kirjoittavat katkeruuttaan ja synttäreistä jotka kuitattiin vain kortilla.
Itse kasvoin alueella, jossa lähes kaikkien koulukavereitteni perheet oli yhtä pienituloisia. Yhdellä kaverilla oli enemmän leluja kuin muilla ja myönnän kertoneeni äidilleni, miten hänellä oli minikokoiset kangaspuut, joita kadehdin. Viihdyin heidän luonaan hyvin ja äiti väitti sen johtuvan siitä, että siellä oltiin rikkaita. Vasta aikuisena tajusin, että se lämpö, mikä heidän kodistaan huokui, johtui siitä, että siellä asui rakastava perhe. Omassa kodissa tunnelma oli kylmä ja koko ajan piti olla varuillaan ettei jompi kumpi vanhemmista räjähdä. Vaikka vanhemmilla ei olisi euroakaan rahaa, niin lasten arvostus ja rakkauden näyttäminen on ilmaista.
Vierailija kirjoitti:
Tämä ketju on sillä tavalla ironinen, että välillä keskusteluun osallistuu joku näiden äitien ikäluokasta käyttäytymällä täsmälleen esiintuotujen esimerkkien kaltaisesti. Keskusteluun osallistutaan väittämällä vastaan, vääristelemällä, ymmärtämällä tahallaan väärin, itsesäälissä pyöriskelemällä, marttyyriksi heittäytymällä, nasevalla herjalla, piilotetulla loukkauksella ja välinpitämättömyydellä. Kaikki mitä sanot ja tunnet on väärin - muista se.
Ihan mahanpohjasta kouraisee lukea näitä kommentteja, joiden kirjoittaja ei joko ymmärrä mitään tai haluaa ärsyttää esittämällä tyhmää.
Olen todella pahoillani kaikkien niiden puolesta, joille tuon kaltainen änkyröinti on äidin puolelta ihan todellista totta eikä vain nettikommenttien kertomaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen syntynyt 1947.Minulla oli vain isä.En saanut rahaa siteisiin,eikä kukaan puhunut kuukautisista.Meillä ostettiin pumpulia ja käytinnsitä kun kuukautiset tuli.Pikkutilalka piti suoraan koulusta mennä maatilan töihin ja välillä kiireen takia ei saanut mennä kouluunkaan,jotta saatiin syystyöt tehtyä.Siis ihan alakoululaisena isä laittoi meidät töihin esim suoraan perunapellolle koulusta tulon jälkeen.Sitä kesti elokuysta lokakuun loppuun,sillä minä ja sisareni nostimme kaikki perunat ilman muiden apua.Isä avasi vain vaot ja kävi nostamassa ja kuljettamassa perunat säilöön jasieltä sitten perunajauhotehtaalle.Omalle tyttärelle luin paljon ja hän istui aina sylissäni.Tytär pääsi muskariin jo 3 vuotiaana,ja kuljetin hänet sinne 20 km päähän kaupunkiin koska maalaiskunnassa ei ollut muskaria.Pianoahän alkoi soittaa 4 vuotiaana myöhemmin hanuria.Sai opis kella ylioppilaaksi,myöhemmin maisteriksi ja tohtoriksi.Tytär ei puhunut omista asioistaan,ei tuonut poikaystäviä kotiin,ei kertonut tunteistaan,ei koska kuuukautiset alkoivat.Oli maisteriopintojen aikana eristäytnyt,eikä halunnut edes vastata puhelimeen.Ilmeisesti häpesi meitä vsnhempiaan kun emme kumpikaan olleet ylioppilaita.Ei minua eikä miestäni vahemmat kouluttaneet,itse maksoimme ammattiopintomme työtä tekemällä.Nykyisin olemme jo vanhoja.Tyttärelle on kiireinen ja vaativa työ yliopistossa.Hän tapaa meitä harvoin.Syynä on korona,koska mieheni on vakasti sairas eikä voi ottaa rokotusta.Mutta tytär ei ole kovin empaattinen,eikä meille koskaan mitään ystävyysuhdetta tule.Nykynuoret ovat tottuneet elämään mukavasti ja omien tsrpeiden mukaan.Monella meidän sukupolveen kuuluvalla ei sitä oikeutta ollut piti laittaa aina muiden tsrpeet omien tarpeiden edelle.
Tuommoista meillä pientiloille syntyneillä oli.
Lapsemme ovat koulutettuja, kuten sanoi, he häpeävät meitä ja tahtoisivat muuttaa taustansa . Ketäpä siitä syyllistää kuin äitiä.
Kirjastosta lapsena lainasin kirjoja, minusta oli niin ihmeellistä kun tyttökirjoissa
valmisteltiin synttäreitä, käytiin Stockmannilla äidin kanssa ostamassa juhlamekko ja kengät , oli nukkekodit, päivät sai heinäpellon sijaan vierailla ystävättärien luona vertailemassa pianon tai piikojen paremmuutta.Hyvä että nyt lastemme lapsilla on tuollaiset mahdollisuudet. Ymmärrän omieni katkeruuden junttien lapsena.
Junttien lapsena? En ole eläessäni kuullut, että vanhempien junttius tekisi kenestäkään katkeraa. Syyt taitavat löytyä muualta.
Ei äidin tyttö kirjoitti:
Olen osallistunut tähän keskusteluun useita vuosia sitten ja seurannut omasta puheenvuorostani lähtien muiden puheenvuoroja. Kiitos, kun olette olemassa!
70-luvulla syntyneenä koen usein jääväni kahden voimakastahtoisen sukupolven väliin. Äitini koetti parhaansa mukaan nöyryyttää ja nujertaa minut kasvuvuosinani, ja nyt vanhana naisena hän parahtaa manipuloivaan itkuun, jos hänen kanssaan koettaa palata mihinkään menneeseen. Toisaalta aikuinen tyttäreni odottaa minulta lähes aggressiivisesti tunnetaitoja, valtaisaa läsnäoloa, herkkyyttä, avaraa mieltä ja ymmärtämystä. (Nämä odotukset ovat tietenkin oikein ja terveitä.)
Mietin, että jos minä pystyn sopeutumaan seuraavan sukupolven odotuksiin ja menemään tarvittaessa itseeni, muuttamaan itseäni, miksei tuo vanha kääkkä, äitini, pysty siihen? Hän ei tule ikinä pyytämään anteeksi mitään minulta. Hän ei tule koskaan kasvamaan aikuiseksi ainakaan niillä mittareilla mitattuna, joilla aikuisuutta nykyisin mitataan.
Ei ole kai mitenkään omituista, kun en jaksa hektisen työ- ja perhe-elämän keskellä hyysätä tuota vanhaa rouvaa, jonka emotionaalinen kasvu on pysähtynyt noin 65 vuotta sitten.
Mielenkiintoista on tuo pointti omista lapsistamme. Tyttäreni vaatii minulta paljon; huomioimista, läsnäoloa, henkistä tukea ja niin edelleen. Itse jäin tuosta kaikesta paitsi. Välillä, kun vaatimukset ovat minulle liikaa, niin huomaan meneväni samaan moodiin kuin missä äitini oli. En oikeastaan kuuntele, vastailen ylimalkaisesti ja haluaisin vain omaa rauhaa. Kokoan yleensä itseni, mutta samalla toinen puoli minussa huutaa, että olen ansainnut jotain minäkin, tilaa omille ajatuksille.
Ajattelen niin, että elämä on epätäydellistä, minä olen epätäydellinen, äitini oli epätäydellinen, lapseni on epätäydellinen. Se auttaa vähän. Ei minun tarvitse pystyä korjaamaan koko maailman virheitä. Aina ei mene niin hyvin, mutta se on vain elämää. Tietysti olisi helpompaa, jos olisi saanut niin sanotusti paremmat eväät kotoa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen syntynyt 1947.Minulla oli vain isä.En saanut rahaa siteisiin,eikä kukaan puhunut kuukautisista.Meillä ostettiin pumpulia ja käytinnsitä kun kuukautiset tuli.Pikkutilalka piti suoraan koulusta mennä maatilan töihin ja välillä kiireen takia ei saanut mennä kouluunkaan,jotta saatiin syystyöt tehtyä.Siis ihan alakoululaisena isä laittoi meidät töihin esim suoraan perunapellolle koulusta tulon jälkeen.Sitä kesti elokuysta lokakuun loppuun,sillä minä ja sisareni nostimme kaikki perunat ilman muiden apua.Isä avasi vain vaot ja kävi nostamassa ja kuljettamassa perunat säilöön jasieltä sitten perunajauhotehtaalle.Omalle tyttärelle luin paljon ja hän istui aina sylissäni.Tytär pääsi muskariin jo 3 vuotiaana,ja kuljetin hänet sinne 20 km päähän kaupunkiin koska maalaiskunnassa ei ollut muskaria.Pianoahän alkoi soittaa 4 vuotiaana myöhemmin hanuria.Sai opis kella ylioppilaaksi,myöhemmin maisteriksi ja tohtoriksi.Tytär ei puhunut omista asioistaan,ei tuonut poikaystäviä kotiin,ei kertonut tunteistaan,ei koska kuuukautiset alkoivat.Oli maisteriopintojen aikana eristäytnyt,eikä halunnut edes vastata puhelimeen.Ilmeisesti häpesi meitä vsnhempiaan kun emme kumpikaan olleet ylioppilaita.Ei minua eikä miestäni vahemmat kouluttaneet,itse maksoimme ammattiopintomme työtä tekemällä.Nykyisin olemme jo vanhoja.Tyttärelle on kiireinen ja vaativa työ yliopistossa.Hän tapaa meitä harvoin.Syynä on korona,koska mieheni on vakasti sairas eikä voi ottaa rokotusta.Mutta tytär ei ole kovin empaattinen,eikä meille koskaan mitään ystävyysuhdetta tule.Nykynuoret ovat tottuneet elämään mukavasti ja omien tsrpeiden mukaan.Monella meidän sukupolveen kuuluvalla ei sitä oikeutta ollut piti laittaa aina muiden tsrpeet omien tarpeiden edelle.
Tuommoista meillä pientiloille syntyneillä oli.
Lapsemme ovat koulutettuja, kuten sanoi, he häpeävät meitä ja tahtoisivat muuttaa taustansa . Ketäpä siitä syyllistää kuin äitiä.
Kirjastosta lapsena lainasin kirjoja, minusta oli niin ihmeellistä kun tyttökirjoissa
valmisteltiin synttäreitä, käytiin Stockmannilla äidin kanssa ostamassa juhlamekko ja kengät , oli nukkekodit, päivät sai heinäpellon sijaan vierailla ystävättärien luona vertailemassa pianon tai piikojen paremmuutta.Hyvä että nyt lastemme lapsilla on tuollaiset mahdollisuudet. Ymmärrän omieni katkeruuden junttien lapsena.
Junttien lapsena? En ole eläessäni kuullut, että vanhempien junttius tekisi kenestäkään katkeraa. Syyt taitavat löytyä muualta.
Eikös täällä sivukaupalla ole vanhemmista valitettu, ei tarpeeksi kiiltokuvamaista lapsuutta.
Tosin en tiedä mitä lapseni muualla puhuvat mutta varmaan akateemisina saattavat vertailla useamman polven sivistyskoteja omiin duunarivanhempiinsa, juntteihin.
Se on monen kommentin taustalla sama juttu.
Näköjään luulet että kaikki ihmettelijät ovat sama henkilö. Niin ei ole, moni ihmettelee ehtoopuolen naisten katkeruutta äidilleen ihan arkisista jutuista, jotka lapsena tai teini-iässä on suututtanut
Noita me sisarusten kanssa joskus naureskellaan äiti- vainaasta, häveliäisyyttä, jotain hassua periaatetta, närkästystä meikkaamistavasta tms. Mutta hyväntahtoisina muisteluina.
Arkiset jutut kuulostavat pieniltä ja turhilta, jos ne irrottaa kontekstistaan. Ei kukaan täällä jokaista kaltoinkohteluaan kuvaile, vaan antaa vain esimerkkejä siitä, miten ankaruus ja kylmyys ilmenivät. Me, jotka olemme olleet samassa veneessä, tunnistamme kyllä taustan, josta esimerkit nousevat.
Minulle luvattiin maksaa autokoulu, mutta tämä lupaus kai ihan oikeasti unohtui ja maksoin sen sitten itse. Ei haittaa mitään. Sen sijaan haittaa se, että sain aina synttärilahjaksi asioita, joista ei koskaan kysytty, mitä haluaisin. Siihen liittyvä suru ei ole surua puuttuvista tavaroista, vaan siitä ettei lasten mielipidettä muutenkaan kyselty koskaan. Eli ongelma oli kommunikaation ja välittämisen puute, ei se, etten saanut lahjoja, joita olisin halunnut. Tähän tietysti voisi sanoa, että olisit iloinen että ylipäätään sait mitään. Niin olenkin, on lapsia, joiden syntymäpäivää ei ole muistettu mitenkään. Se on vielä surullisempaa juuri siksi, että se kertoo välittämisen puutteesta muissakin asioissa.
Lasta ei rakasteta jos ei syntymäpäivänä ja jouluna huku lahjoihin? Ralkaus on siis yhtä kuin materialismi?
Omat lapseni olivat lapsia aikaan kun synttärit olivat mehukattia ja keksejä. En siis rakastanut lapsiani, tavaraa ostettiin tarpeen mukaan.
Nykyiset vanhemmat rakastavat suunnattomasti, äärettömän paljon lapsiaan kun on maksetut pellet ohjelmaa tekemässä, tarjoilut pitopalveluista. Ei pitäisi enää terapian tarpeessa olevia lapsia olla tulevaisuudessa.