Lue keskustelun säännöt.
70-luvulla syntyneiden äidit - onko teillä muilla samanlaista?
Olipa outo otsikko :) Mutta kyse on siis äidistäni, joka on syntynyt 40-luvulla ja tullut äidiksi 70-luvulla. Suhteemme on päällisin puolin ok, äiti hoitaa lapsiani välillä ja ihana mummo, tapaamme aina lasten kanssa ja puhumme lapsista. Joskus juttelemme jostain sisustusjutuista tai kerromme tuttujen kuulumisia (juoruilemme ;)), mutta muuten kommunikaatio on pinnallista. Koskaan kumpikaan ei esim. kysy, mitä oikeasti kuuluu tai onko toinen voinut hyvin.
Tämä kaikki juontaa lapsuudesta. Meillä oli kaikki periaatteessa hyvin ja olen kiitollinen siitä, että vanhempani ovat korostaneet koulutuksen merkitystä, minulle on luettu lapsena ja viety kulttuuritapahtumiin, olen harrastanut eri liikuntalajeja ja paljon muutakin, en ole aina saanut kaikkea haluamaani, olen "joutunut" kesätöihin, on ollut selvät rajat ja perusturvallisuus.
Äidiksi tultuani olen alkanut pohtia oman äitini äitiyttä. Hän oli tosi ahkera, meillä oli lapsena aina tuoretta leipää, itse tehtyjä leivonnaisia, hyvää kotiruokaa jne. Mutta, sitten oli varjopuoliakin. Kun esimerkiksi kerroin kuukautisten alkaneen (olin 12 silloin), äiti meni ihan noloksi ja sanoi "nyt sitten sinulla on alkanut uusi vaippa-aika", ja siinä se! En saanut rahaa siteisiin, enkä tajua, miten hän kuvitteli minun niitä hankkivan! Säästin rahaa ja valehtelin ostavani jotain muuta, joskus jouduin käyttämään pelkkää vessapaperia, siis aivan kauheaa!
Yläasteen terveystarkastuksen lähestyessä äiti tajusi, että piti ostaa rintaliivit. Hän tiuski ("terveystarkastuskin tulossa, pitäisi sun ostaa itsellesi liivit") ja osti yhdet toppimalliset liivit. Yhdet! Jouduin pesemään niitä käsin niin kauan, että lopulta sain uusia kesätyörahoillani. Meillä ei ollut pulaa rahasta, mutta seiskaluokasta asti jouduin ostamaan kaikki vaatteet kesätöistä ansaitsemilla rahoilla. En käsitä tätä vieläkään, vaatteiden ostaminen vain loppui - eikä syynä todella ollut raha! Jos tarvitsin uudet talvikengät, jouduin todella todistelemaan niiden tarpeellisuutta. Tätä en äitinä voi käsittää - ymmärrän, että vanhemmat rajoittavat shoppailua ym., mutta että perusjuttuja ei voitu ostaa alaikäiselle.
Äidillä oli tapana tutkia kirjoituspöytäni laatikoita, lukea päiväkirjaa, kirjeitä ja koulun aineita ym. koulussa tuotettua matskua. Jos kirjeissä oli jotain hänen mielestään ikävää, hän otti asian kanssa kanssani esille ja saattoi suuttua. Koin tämän tosi noloksi ja häpesin itseäni. Vasta vanhempana tajusin, että hän ei tietenkään olisi saanut niitä lukea. Tästä johtuen hävitän nykyisin aina kaiken, mistä joku voisi lukea ajatuksistani.
Yksi asia on säilynyt läpi elämän. Äidillä on ollut jotenkin pilkallinen tapa suhtautua niihin asioihin, joista olimme eri mieltä. Halusin esimerkiksi käydä koulun diskossa yläasteella. Aina, siis ihan aina, jouduin pyytämään rahaa ja luvan äidiltä, joka näytti todella kyllästyneeltä ja sanoi "arvasinhan minä, että sinne sitä taas ruinataan". Pääsin kyllä aina, mutta sama kurjuus toistui joka kerta. yllätyin todella paljon, kun kuulin ystäväni äidin toivottavan tyttärelleen hauskaa iltaa ;) diskoiltojen jälkeen sain kuulla seuraavana aamuna siitä, että kai sitä väsyttää, kun on koko yön riehunut... Öh, olin maailman kiltein tyttö ja tulin kotiin kymmeneksi...
Tämä viimeinen asenne on jatkunut siis läpi elämän. Viimeksi se tuli esiin niin, että äiti viikko sitten puuskahti avoimeen vierailukutsuuni "ai mitä, nytkö sinne pitää heti tulla" (kutsuin hänet vaan käymään jossain vaiheessa, kun jaksaa ja ehtii). Kun toivoin, että vatsatautia ei tuotaisi pienille lapsilleni, ja että pidettäisiin ihan selvä väli vierailuissa, hän tiuskaisi "kuule ei työssäkäyvät voi mitään kahta viikkoa olla menemättä töihin" (niin, eivät voi, mutta olin toivonut ettei sairastunut siskoni tulisi viikkoon meille) ja kun vatsatauti sitten tarttui (sisko ei noudattanut mitään varovaisuutta), ja äitikin sairastui, niin tauti oli muka tullut minulta... Nämä nyt ovat irti asiayhteydestä, joten näitä on aika vaikeaa avata, mutta pointti lienee se, että hän saattaa ihan ystävällisiin sanomisiini tiuskia aika pahastikin. Koskaan hän ei ole pyytänyt anteeksi.
Olisi paljon muutakin, mutta varsinkin nyt aikuisena nuo tiuskimiset ovat tehneet sen, etten oikein uskalla ehdottaa mitään ja olen alkanut vetäytyä entistäkin enemmän. Mietin, että onkohan tällainen suhde tavallistakin 70-luvulla syntyneiden joukossa? Äiti ei todellakaan ole minulle läheinen ihminen, vaikka näemme usein. En uskalla puhua hänelle asioitani, emme harrasta mitään yhdessä, emme käy shoppailemassa tai mitään muutakaan. Hän on tosi sulkeutunut yksityisasioistaan, vaikka muuten hän kyllä on sosiaalinen. Jos minulla ei olisi lapsiani, niin eipä taitaisi olla kovin paljon asiaa äidille. Olen kyllä hyväksynyt tämän. Onko teillä samantyyppisiä kokemuksia, nimenomaan tuon aikakauden naisista äiteinä? Haluaisin ehkä ymmärtää äitiäni enemmän.
Kommentit (8044)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aloittajan äiti on ollut pieni lapsi sota-ajan jälkeen. Silloin oli Suomessa kovat ajat. Oma äitini kuuli Talvisodassa Tampereelle pudotettujen pommien äänet kymmenien kilometrien päähän maaseudulle. Sukulaismiehiä tuotiin ruumisarkussa haudattaviksi. Me tämänpäivän yltäkylläisyydessä elävät emme ymmärrä kuinka kovilla Suomi oli.
Eikä vain sota-aikana, vaan myös "sotakorvaus ajan" vuoteen -52. Lapsikuolleisuus oli vielä suurta. Ihmisten syömä ruoka oli hyvin yksipuolista. Ei ollut sosiaalitukia, vaan töitä ja koulua myös lauantaisin. Äiteysloma oli 2kk, perhevapaista, talvilomasta, pekkasista jne. Ei osattu edes haaveilla.
Avioliiton ulkopuolinen raskaus ja varsinkin teini-iässä, olisi ollut "maailman loppu", jonka tuolloisia seurauksia ei nykyiset sukupolvet voi edes kuviteĺa.
Äitiysloma oli vielä vuonna 1966 tuo 2 kk eli ennen laskettua aikaa kuukausi ja lasketun ajan jälkeen toinen kuukausi. Synnyin 2 viikkoa lasketun ajan jälkeen yliaikaisena, joten äitini piti jättää minut 2 viikkoisena vastasyntyneenä imeväisenä satunnaisten eläkemummojen hoiviin ja palata takaisin sairaalaan kolmivuorotyöhön pumppaamaan maitoa, jossain vessannurkassa. Työviikot olivat silloin vielä kuusipäiväisiä, vain yksi vaivainen vapaapäivä viikossa. Kunnallisia lasten hoitopaikkoja ns. lasten seimiä kaupungissamme oli, mutta vain huonompiosaisille. Isäni oli myös kohtuullisen keskipalkkaisessa työssä, joten seimipaikat sai unohtaa. Siinä sitten pikkuvauvaa retuutettiin milloin minnekin tai 14 v. sukulaistytön hoiviin. Pikkuveljeni synnyttyä 1968 äitini jäi äitiysloman jälkeen kotiin seitsemäksi vuodeksi. Silloin äitiysloma olikin vissiin jo peräti 4 kk. Isän palkalla ja hoitolapsia pitämällä mentiin eteenpäin.
Ensimmäinen lapsemme syntyi 1969, onneksi 2 viikkoa etuajassa. Loma oli vielä silloin 2 kk. Toinen syntyi 1973 ja loma 4 kk. Se piteni sitten taas 1974 muistaakseni.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Jouluna jälleen sai ihmetellä äidin toimintaa. Lastenlasten aikanakin haukkui isää ja jäkätti kaikesta. On marttyyri ja itse kaiken arvostelun yläpuolella. Monta kertaa pyysin lopettamaan riitelemisen lasten aikana ja lopulta aloin lasten suusta kuulla samaa jäkätystä. Äiti suuttui minulle, kun asetin rajat ja alkoi heitellä keittiössä tavaroita tiskipöydälle mielenosoituksellisesti. Hän on täysin kykenemätön ottamaan mitään kritiikkiä vastaan tai tarkastelemaan omaa käytöstään millään tavalla kriittisesti. En usko, että hän koskaan miettii, että olisiko omassa toiminnassaan mitään korjattavaa vaan vika ja syy on aina muissa.
Viime aikoina olen miettinyt, että onko kyse jonkinasteisesta haavoittuvasta narsismista. Hän itse kokee olevansa altruisti, uhrannut koko elämänsä muille. Ehkä hän on sitäkin, mutta kukapa ei elämässään joudu myönnytyksiä ja uhrauksia tekemään itsensä toteuttamisen kustannuksella. Äiti on auttanut paljon muita, sukulaisia ja ystäviään. Usein oma perhe on jäänyt tämän auttamisen jalkoihin. Joskus jälkikäteen olen miettinyt, että kyse on ollut myös jostain oman tarpeellisuuden korostamisesta, läheisriippuvuudesta, hyväksynnän hakemisesta yms. Nyt iän hän on myötä hieman myös katkeroitunut ettei ole elänyt omien unelmiensa ehdoilla lainkaan. Se heijastuu tyytymättömyytenä lähes kaikkeen.
Tarkkanäköinen analyysi! Kyllähän tuo uhrinarskulta kuulostaa.
Vierailija kirjoitti:
Tutulta kuulostaa. Minä olen vm.-74 ja äiti -42. Ihan kuin itse olisin tekstisi kirjoittanut.
Hyvän ystäväni (hän myös -74) äiti on syntynyt v. -56 ja aivan on jo pienestä pitäen ollut hyvin erilainen suhtautuminen ja kasvattaminen. Oisko juurikin -40 luvulla ja -50-luvun alussa syntyneillä äideillä sitten tätä Ap:n mainitsemaa? Lähempänä 60-lukua jo muuttunut maailma..
Mihin se maailma 60-luvulla olisi muuttunut. Lapset edelleen revittiin äideistään muiden hoitoon eikä tunnetaidoista puhuttu, vaan siirrettiin omien vanhempien taakkaa eteenpäin mistään mitään ymmärtämättä. Myös hyväätarkoittavat vanhemmat toimivat lapsia vahingoittavasti. Suomessa on todella pitkään ollut se kulttuuri, että lasta suojellaan vaikenemalla vaikeista asioista ja jo yksin tämä vaurioittaa lasten ja vanhempien välejä.
On se kumma,jos pojalla on valta olla sallimatta peruutusta. Joutuin valta pois jätkältäm hän ei määrää asiassa.
Tämä ketju on minulle tärkeä. Kiitos kaikille teille kirjoittajille. Nuorena aikuisena luulin olevani yksin asian kanssa ja syyllistin itseäni. Masennuinkin. Olen toki jo pitkään tajunnut, että perheeni oli sairas. Kuitenkin tuo sodanjälkeisen sukupolven laajamittainen sokeus näille asioille jaksaa hämmästyttää vuodesta toiseen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Millaisia tämän päivän nykyäidit sitten ovat? Virheettömiäkö ja ihania.
Vierailija kirjoitti:
On se kumma,jos pojalla on valta olla sallimatta peruutusta. Joutuin valta pois jätkältäm hän ei määrää asiassa.
Taidat viitata minun äitiini. 😃 Poika on ihan mukava tavan ihminen, eikä varmasti pahastu siitä että vierailu mahdollisesti peruuntuu isänsä terveyshuolien vuoksi.
Tässä on ihan kyseessä äitini draama, äitini raukkaparka joutuu vielä sen mahdollisen vihan pojaltakin kohtaamaan. Ja tietysti myös sukupuoliroolit: Kyseessä on äitini mies, ja minä mahdollisesti väärin toimimalla aiheutan äitini pahoinpitelyn ja joudun käyttämään ison osan päivästä äitini tukemiseen. Pojalla kyse on hänen isästään, mutta pojalle terveyshuolista ei ole vielä edes kerrottu - että ei suotta huolestuteta ja aiheuteta turhaa murhetta. Ja toki pojan mahdollinen paha mieli on tärkeä asia, äitini mielestä taas omaa tytärtä voi uhkailla äitinsä pahoinpitelyllä. Ja ei, mitään väkivallan uhkaa ei varmastikaan ole, äitini mies on rehti ja kunnon kaveri.
Tämä on semmoinen meikäläisten normikuvio. Kerroin joskus aiemmin tähän ketjuun siitä, että kun lähdin vieraalle paikkakunnalle keikkatyöhön, tilanteen kuormittavuus ei ollenkaan koskenut minua vaan äitiäni. Äitini kun joutui aloittamaan tuskallisen valmistautumisen siihen, että muutan pysyvästi toiselle paikkakunnalle ja hän joutuu minusta -nelikymppisestä tyttärestään - luopumaan.
Just tänään ei vain jaksaisi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ihmettelen kun täällä on vanhoja ketjuja. Täällä ei liene paljon 30 tai 40 luvulla syntyneitä kuitenkaan. Silloin oli vielä kotiäitejä. Lapsilisät ja muut tuet vaatimattomia. Lapset ainakin maaseudulla kotona. Ei ollut mitään kalliita harrastuksia.
Vierailija kirjoitti:
Millaisia tämän päivän nykyäidit sitten ovat? Virheettömiäkö ja ihania.
Eivät tietenkään ole virheettömiä, koska ovat äitiensä ja isiensä ja heidän esi-isiensä lapsia.
Se, millainen aikuinen lapsesta kasvaa ja mitä hän tiedostamattaan siirtää omille lapsilleen, riippuu monesta asiasta. Tietoiseksi tuleminen on ihan avainasia, se että näkee, millainen käytös ja tunnemaailma on epätervettä ja mitä pitäisi itsessään korjata. Ap:n äiti ei näe oman käytöksensä taakse, koska se on hänelle selvästi vahva suojamekanismi. Siksi hän ei pysty sitä muuttamaankaan. Eikä hän ole tyhjästä näitä piirteitä itselleen hankkinut vaan oman kasvatuksensa ja yleisen ilmapiirin tuloksena. On paljon helmpompi kasvattaa lastaan esim. sättimällä, jos ympäristö hyväksyy sen ja toimii osin samalla tavalla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ihmettelen kun täällä on vanhoja ketjuja. Täällä ei liene paljon 30 tai 40 luvulla syntyneitä kuitenkaan. Silloin oli vielä kotiäitejä. Lapsilisät ja muut tuet vaatimattomia. Lapset ainakin maaseudulla kotona. Ei ollut mitään kalliita harrastuksia.
Miksi ei saisi olla? Vaikka vanhemmat eivät nettiä käyttäisikään, saa kai heidän aikuisilla lapsillaan olla oikeus vertaistukeen.
Vaikka silloin ei ollut kalliita harrastuksia ja tuet vaatimattomia, ei se silti oikeuta kohtelemaan omia lapsia miten sattuu ja vain koska itsellä on ollut huono lapsuus ja nuoruus.
Itse ainakin pyrin muuttamaan omien lasteni kanssa ne asiat, joita inhosin ja joista kärsin omassa suhteessa äitiini. En halua jatkaa kierrettä. Minussa varmasti on puutteita, mutta teen parhaani. Tämän myönnän lapsilleni ja keskustelemme avoimesti. Omalla kohdallani täydellisen vanhemman lapsena olen aina väärässä tai vajavainen, eikä keskustelu toimi. Marttyyri ilmestyy paikalle välittömästi.
Vierailija kirjoitti:
80 luvun lapsen äiti on tullut mummoksi ja sama meno jatkuu. Neljävuotias voi joskus vähän innostua rajumpaan leikkiin ja tätähän voi sitten rauhoittaa vaikkapa nipistämällä. Kadulla kävellessä haaveilemaan ja maailmaa ihmettelemään jäävää lasta voidaan tietenkin repiä käsivarresta upottamalla kynnet takin läpi ihoon asti.
Että sellainen pullantuoksuinen mummo se.
Nipistämisen ymmärrän, mutta miten tämä muu on edes mahdollista? Kenen kynnet menevät takista läpi? Mitä sillä on kynsinä, naulojako?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
On se kumma,jos pojalla on valta olla sallimatta peruutusta. Joutuin valta pois jätkältäm hän ei määrää asiassa.
Taidat viitata minun äitiini. 😃 Poika on ihan mukava tavan ihminen, eikä varmasti pahastu siitä että vierailu mahdollisesti peruuntuu isänsä terveyshuolien vuoksi.
Tässä on ihan kyseessä äitini draama, äitini raukkaparka joutuu vielä sen mahdollisen vihan pojaltakin kohtaamaan. Ja tietysti myös sukupuoliroolit: Kyseessä on äitini mies, ja minä mahdollisesti väärin toimimalla aiheutan äitini pahoinpitelyn ja joudun käyttämään ison osan päivästä äitini tukemiseen. Pojalla kyse on hänen isästään, mutta pojalle terveyshuolista ei ole vielä edes kerrottu - että ei suotta huolestuteta ja aiheuteta turhaa murhetta. Ja toki pojan mahdollinen paha mieli on tärkeä asia, äitini mielestä taas omaa tytärtä voi uhkailla äitinsä pahoinpitelyllä. Ja ei, mitään väkivallan uhkaa ei varmastikaan ole, äitini mies on rehti ja kunnon kaveri.
Tämä on semmoinen meikäläisten normikuvio. Kerroin joskus aiemmin tähän ketjuun siitä, että kun lähdin vieraalle paikkakunnalle keikkatyöhön, tilanteen kuormittavuus ei ollenkaan koskenut minua vaan äitiäni. Äitini kun joutui aloittamaan tuskallisen valmistautumisen siihen, että muutan pysyvästi toiselle paikkakunnalle ja hän joutuu minusta -nelikymppisestä tyttärestään - luopumaan.
Just tänään ei vain jaksaisi.
Kertakaikkisen sairas kuvio. Jätä ap äitisi omine sekoiluineen elämään omaa elämäänsä ja vedä selvät rajat. Tiedän, helpommin sanottu kuin tehty mutta onnistuu jos pysyt lujana. T:yksi tytär joka otti vastaan aivan liian pitkään syyllistämistä kunnes laittoi mielenvikaisen äitinsä estoon kokonaan.
Oma äiti oli syntynyt -46. Nykyään jo menehtynyt enkä ole hetkeäkään kaivannut, en ole edes haudalla käynyt hautajaisten jälkeen.
Ex-anoppi vähän samaa kategoriaa. Kaunista kuvaa koitetaan pitää yllä, mutta oikeasti touhu oli suht sairasta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
On se kumma,jos pojalla on valta olla sallimatta peruutusta. Joutuin valta pois jätkältäm hän ei määrää asiassa.
Taidat viitata minun äitiini. 😃 Poika on ihan mukava tavan ihminen, eikä varmasti pahastu siitä että vierailu mahdollisesti peruuntuu isänsä terveyshuolien vuoksi.
Tässä on ihan kyseessä äitini draama, äitini raukkaparka joutuu vielä sen mahdollisen vihan pojaltakin kohtaamaan. Ja tietysti myös sukupuoliroolit: Kyseessä on äitini mies, ja minä mahdollisesti väärin toimimalla aiheutan äitini pahoinpitelyn ja joudun käyttämään ison osan päivästä äitini tukemiseen. Pojalla kyse on hänen isästään, mutta pojalle terveyshuolista ei ole vielä edes kerrottu - että ei suotta huolestuteta ja aiheuteta turhaa murhetta. Ja toki pojan mahdollinen paha mieli on tärkeä asia, äitini mielestä taas omaa tytärtä voi uhkailla äitinsä pahoinpitelyllä. Ja ei, mitään väkivallan uhkaa ei varmastikaan ole, äitini mies on rehti ja kunnon kaveri.
Tämä on semmoinen meikäläisten normikuvio. Kerroin joskus aiemmin tähän ketjuun siitä, että kun lähdin vieraalle paikkakunnalle keikkatyöhön, tilanteen kuormittavuus ei ollenkaan koskenut minua vaan äitiäni. Äitini kun joutui aloittamaan tuskallisen valmistautumisen siihen, että muutan pysyvästi toiselle paikkakunnalle ja hän joutuu minusta -nelikymppisestä tyttärestään - luopumaan.
Just tänään ei vain jaksaisi.
Tunnistan nuo kuviot oman äitini käytöksestä ja kyllä ne syövät jaksamista.
Kaikki, ihan kaikki, on outoa säätämistä ja ihan kaikkeen, mitä ikinä tapahtuukin äitini ensimmäinen kommentti on, 'mutta miltä minusta tuntuu'.
Jaksoin syyllistettynä syntipukkilapsena tätä pyöritystä yli nelikymppiseksi, ja sitten en enää jaksanutkaan.
Jokaisesta tapaamisesta ja puhelusta tuli ahdistava ja ahdistunut tunne. Kannoin syyllisyyttä asioista, jotka eivät ole mitenkään minun hoidettavissani; äidin miehen alkoholiongelma, siskoni parisuhdesekoilut ja äidin terveyshuolet kaadettiin minun kannettaviksi, kun äidistähän tuntui niin pahalta.
Minulla taas ei voinut mitenkään olla mitään muuta elämässäni, eikä mitään tarpeita, tunteita, omia haluja. Niitä ei vain ole, koska äiti on niin päättänyt ja hänellähän on niin vaikeaa, ja hän on niin huolissaan ja soita nyt sille siskollesi jne, jne.
Täysin rajatonta, täysin itsekeskeistä. Lopulta olin niin lopen kyllästynyt ja lopen uupunut, että minun oli rajattava äiti ulos elämästäni.
Meillä heitetään vitsin varjolla kaikenlaista, mikäli en pidä siitä ja tuon sen esiin, olen vain huumorintajuton. Näin aikuisena olen tajunnut, että näillä huumori heitolla on ollut iso osuus huonosta itsetunnostani. Oikeasti asioista ei keskustella, jos yritän, loukkaan ja olen hankala.
Viimeisimpänä kohta viisikymppiselle miehelleni naureskeltiin, että hänellä alkaa olla se ikä, jolloin etsitään nuorempi puoliso.
Näissä vitseissä ilmenee aina se, että ikäänkuin en ole riittävä. Jos erottaisiin, niin todennäköisesti minua arvosteltaisiin, kun en hyvää miestä saa pidettyä. Meillä on hyvä, onnellinen avioliitto, mieheni on saanut itsetuntoni kohoamaan, arvostaa ja kannustaa minua.
Joskus ihmetyttää se rivien välistä paistava kateus kun voinkin olla oma itseni, sellainen johon lapsuuden kodissani ei koskaan kannustettu, eikä vieläkään hyväksytä kun en ole kopio äidistä.
Ei juurikinkaan ole. Unohtakaa jo tuo - kin pääte,riittää pelkkä juuri - sana.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
On se kumma,jos pojalla on valta olla sallimatta peruutusta. Joutuin valta pois jätkältäm hän ei määrää asiassa.
Taidat viitata minun äitiini. 😃 Poika on ihan mukava tavan ihminen, eikä varmasti pahastu siitä että vierailu mahdollisesti peruuntuu isänsä terveyshuolien vuoksi.
Tässä on ihan kyseessä äitini draama, äitini raukkaparka joutuu vielä sen mahdollisen vihan pojaltakin kohtaamaan. Ja tietysti myös sukupuoliroolit: Kyseessä on äitini mies, ja minä mahdollisesti väärin toimimalla aiheutan äitini pahoinpitelyn ja joudun käyttämään ison osan päivästä äitini tukemiseen. Pojalla kyse on hänen isästään, mutta pojalle terveyshuolista ei ole vielä edes kerrottu - että ei suotta huolestuteta ja aiheuteta turhaa murhetta. Ja toki pojan mahdollinen paha mieli on tärkeä asia, äitini mielestä taas omaa tytärtä voi uhkailla äitinsä pahoinpitelyllä. Ja ei, mitään väkivallan uhkaa ei varmastikaan ole, äitini mies on rehti ja kunnon kaveri.
Tämä on semmoinen meikäläisten normikuvio. Kerroin joskus aiemmin tähän ketjuun siitä, että kun lähdin vieraalle paikkakunnalle keikkatyöhön, tilanteen kuormittavuus ei ollenkaan koskenut minua vaan äitiäni. Äitini kun joutui aloittamaan tuskallisen valmistautumisen siihen, että muutan pysyvästi toiselle paikkakunnalle ja hän joutuu minusta -nelikymppisestä tyttärestään - luopumaan.
Just tänään ei vain jaksaisi.
Vitsi kun ymmärrän. Ja kun näitä samoja sitten kantaa joka paikassa. Itse olen taas tänään töissä ottanut syyt päälleni, kun olisihan minun sentään pitänyt osata ajatella, että jos toinen ei olekaan tehnyt töitään niin niii niiiin...
No, pakko kuitenkin sanoa sinun äitisi kunniaksi, että hänellä on mielikuvitusta. Omani on myös uhkaillut kaikenlaisella ja syyllistänyt vaikka millä, mutta ei olisi koskaan keksinyt uhota lähtevänsä au pairiksi! Siinä on sentään vetoa ja nuorekkuutta!
Omani lähti vain juoppomiehensä kanssa Espanjaan muutamaksi kuukaudeksi ja palasi sieltä syyttelemään, miten nyt on kaikki rahat mennyt ja se johtuu siitä, että mekin olimme niin kalliita elättää. Vaikka siis olin jo kolmekymppinen ja hänen elättämisensä loppui siinä 16 v.
Äitini oli syntynyt 40-luvulla ja tullut äidiksi 70-luvulla, mutta en allekirjoita oikein mitään noista. Kun murrosikä alkoi, se olin minä, joka piilotteli suttuisia pikkuhousuja ja kun äiti ne sattumalta löysi, hän totesi, että onnea, olet nainen ja vessasta löytyy aina vapaasti käytettäviä kuukautissuojia ja löytyikin. Samoin sain siunauksen e-pillereille, kun olin 16-vuotias ja minulla oli poikaystävä. Aina pystyimme mielestäni puhumaan asioista, ehkä minä olin se nolompi jos jostain piti puhua, mutta vanhemmat ymmärsivät aina (vaikka ero poikaystävästä jne). Sain myös hyvin vapaan kasvatuksen siinä mielessä, että sain mennä ja minua haettiin bileistäkin keskellä yötä, ettei olisi tarvinnut kävellä kotiin ja olin yksin kotona 16-vuotiaana vanhempien ollessa lomalla, koska osasin pitää kodista ja itsestäni huolta (ja olihan meillä kotibileet). Koen saaneeni todellä hyvän kasvatuksen, jossa oltiin avoimia ja vapaita, mutta kuitenkin samassa suhteessa konservatiisia ja oli riittävät rajat. Ja kun sain oman lapsen, se oli äidilleni suuri asia ja hän rakastui heti lapsenlapseensa. Valitettavasti heidän yhteinen aikansa jäi aika lyhyeksi, kun äitini kuoli verrattain nuorena.
Aivan täsmälleen samat kokemukset. Kuukautisten alkaminen kuitattiin sanomalla älä sitten laita vaippoja vessanpyttyyn ja thats it. Ei rahaa siteisiin eikä ostettu siteitä. En muista mistä ne hankin. Yhdet rintaliivit sain ja pesin niitä kaksi vuotta. Vaatteita ostettiin vähän ja todella harvoin vaikka olen hyvin toimeentulevasta peheestä. Opintoja ei tuettu, lapsesta asti odotettiin että muutan pois. Kun 16-vuotiaana olin kesätöissä, ostin mm ruokaa rahoilla. Kun lukiossa kysyin, miten äiti aikoo tukea minun lukion jälkeisiä opintojani ja asumista, sain vastaukseksi naurahduksen ei mitenkään. Kun sitten sanoin että en voi opiskella ja on pakko mennä siivoojaksi, äiti sanoi, että jonkunhan ne siivoustyötkin on tehtävä.
Valmistuin vasta 40-vuotiaana maisteriksi pitkän ja värikkään työelämän jälkeen. Lienee turha sanoa, että vuosien urakointi täyspäivätyön ja perheen ohessa oli äidistäni tyhjänpäiväistä pelleilyä.
Ja joo, symppaan kyllä äitiäni ja ymmärrän, että hänellä on ollut himppasen epävakaita piirteitä. Iän myötä moni asia on helpottanut, vaikka toisaalta kyllä uskon että monenlaista lojaalisuustestiä minulle yhä tehtäisiin jos niihin olisin suostuvainen.
En muista olenko tähän ketjuun kertonut, mutta ollessani 16-vuotias ja vanhempieni erottua, äitini vaati että minun on tuotava eräs tietty kirja lapsuudenkotini kirjahyllystä hänelle juuri samana päivänä. Jos en sitä samana päivänä tuo, äitini sen johdosta lähtee toiselle mantereelle au pairiksi. Veinhän minä tietysti sen kirjan samana päivänä, eihän minulla töissä käyvänä lukiolaisena toki parempaakaan tekemistä ollut. Tuosta on nyt yli neljännesvuosisata, eikä äitini koskaan edes aloittanut sitä kirjaa lukemaan ja roskiinhan se kirja on heitetty ikuisuus sitten.
Mut joo. Joskus ei vaan jaksaisi ja tänään on sellainen päivä.