Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
70-luvulla syntyneiden äidit - onko teillä muilla samanlaista?
Olipa outo otsikko :) Mutta kyse on siis äidistäni, joka on syntynyt 40-luvulla ja tullut äidiksi 70-luvulla. Suhteemme on päällisin puolin ok, äiti hoitaa lapsiani välillä ja ihana mummo, tapaamme aina lasten kanssa ja puhumme lapsista. Joskus juttelemme jostain sisustusjutuista tai kerromme tuttujen kuulumisia (juoruilemme ;)), mutta muuten kommunikaatio on pinnallista. Koskaan kumpikaan ei esim. kysy, mitä oikeasti kuuluu tai onko toinen voinut hyvin.
Tämä kaikki juontaa lapsuudesta. Meillä oli kaikki periaatteessa hyvin ja olen kiitollinen siitä, että vanhempani ovat korostaneet koulutuksen merkitystä, minulle on luettu lapsena ja viety kulttuuritapahtumiin, olen harrastanut eri liikuntalajeja ja paljon muutakin, en ole aina saanut kaikkea haluamaani, olen "joutunut" kesätöihin, on ollut selvät rajat ja perusturvallisuus.
Äidiksi tultuani olen alkanut pohtia oman äitini äitiyttä. Hän oli tosi ahkera, meillä oli lapsena aina tuoretta leipää, itse tehtyjä leivonnaisia, hyvää kotiruokaa jne. Mutta, sitten oli varjopuoliakin. Kun esimerkiksi kerroin kuukautisten alkaneen (olin 12 silloin), äiti meni ihan noloksi ja sanoi "nyt sitten sinulla on alkanut uusi vaippa-aika", ja siinä se! En saanut rahaa siteisiin, enkä tajua, miten hän kuvitteli minun niitä hankkivan! Säästin rahaa ja valehtelin ostavani jotain muuta, joskus jouduin käyttämään pelkkää vessapaperia, siis aivan kauheaa!
Yläasteen terveystarkastuksen lähestyessä äiti tajusi, että piti ostaa rintaliivit. Hän tiuski ("terveystarkastuskin tulossa, pitäisi sun ostaa itsellesi liivit") ja osti yhdet toppimalliset liivit. Yhdet! Jouduin pesemään niitä käsin niin kauan, että lopulta sain uusia kesätyörahoillani. Meillä ei ollut pulaa rahasta, mutta seiskaluokasta asti jouduin ostamaan kaikki vaatteet kesätöistä ansaitsemilla rahoilla. En käsitä tätä vieläkään, vaatteiden ostaminen vain loppui - eikä syynä todella ollut raha! Jos tarvitsin uudet talvikengät, jouduin todella todistelemaan niiden tarpeellisuutta. Tätä en äitinä voi käsittää - ymmärrän, että vanhemmat rajoittavat shoppailua ym., mutta että perusjuttuja ei voitu ostaa alaikäiselle.
Äidillä oli tapana tutkia kirjoituspöytäni laatikoita, lukea päiväkirjaa, kirjeitä ja koulun aineita ym. koulussa tuotettua matskua. Jos kirjeissä oli jotain hänen mielestään ikävää, hän otti asian kanssa kanssani esille ja saattoi suuttua. Koin tämän tosi noloksi ja häpesin itseäni. Vasta vanhempana tajusin, että hän ei tietenkään olisi saanut niitä lukea. Tästä johtuen hävitän nykyisin aina kaiken, mistä joku voisi lukea ajatuksistani.
Yksi asia on säilynyt läpi elämän. Äidillä on ollut jotenkin pilkallinen tapa suhtautua niihin asioihin, joista olimme eri mieltä. Halusin esimerkiksi käydä koulun diskossa yläasteella. Aina, siis ihan aina, jouduin pyytämään rahaa ja luvan äidiltä, joka näytti todella kyllästyneeltä ja sanoi "arvasinhan minä, että sinne sitä taas ruinataan". Pääsin kyllä aina, mutta sama kurjuus toistui joka kerta. yllätyin todella paljon, kun kuulin ystäväni äidin toivottavan tyttärelleen hauskaa iltaa ;) diskoiltojen jälkeen sain kuulla seuraavana aamuna siitä, että kai sitä väsyttää, kun on koko yön riehunut... Öh, olin maailman kiltein tyttö ja tulin kotiin kymmeneksi...
Tämä viimeinen asenne on jatkunut siis läpi elämän. Viimeksi se tuli esiin niin, että äiti viikko sitten puuskahti avoimeen vierailukutsuuni "ai mitä, nytkö sinne pitää heti tulla" (kutsuin hänet vaan käymään jossain vaiheessa, kun jaksaa ja ehtii). Kun toivoin, että vatsatautia ei tuotaisi pienille lapsilleni, ja että pidettäisiin ihan selvä väli vierailuissa, hän tiuskaisi "kuule ei työssäkäyvät voi mitään kahta viikkoa olla menemättä töihin" (niin, eivät voi, mutta olin toivonut ettei sairastunut siskoni tulisi viikkoon meille) ja kun vatsatauti sitten tarttui (sisko ei noudattanut mitään varovaisuutta), ja äitikin sairastui, niin tauti oli muka tullut minulta... Nämä nyt ovat irti asiayhteydestä, joten näitä on aika vaikeaa avata, mutta pointti lienee se, että hän saattaa ihan ystävällisiin sanomisiini tiuskia aika pahastikin. Koskaan hän ei ole pyytänyt anteeksi.
Olisi paljon muutakin, mutta varsinkin nyt aikuisena nuo tiuskimiset ovat tehneet sen, etten oikein uskalla ehdottaa mitään ja olen alkanut vetäytyä entistäkin enemmän. Mietin, että onkohan tällainen suhde tavallistakin 70-luvulla syntyneiden joukossa? Äiti ei todellakaan ole minulle läheinen ihminen, vaikka näemme usein. En uskalla puhua hänelle asioitani, emme harrasta mitään yhdessä, emme käy shoppailemassa tai mitään muutakaan. Hän on tosi sulkeutunut yksityisasioistaan, vaikka muuten hän kyllä on sosiaalinen. Jos minulla ei olisi lapsiani, niin eipä taitaisi olla kovin paljon asiaa äidille. Olen kyllä hyväksynyt tämän. Onko teillä samantyyppisiä kokemuksia, nimenomaan tuon aikakauden naisista äiteinä? Haluaisin ehkä ymmärtää äitiäni enemmän.
Kommentit (8043)
Vierailija kirjoitti:
80 luvun lapsen äiti on tullut mummoksi ja sama meno jatkuu. Neljävuotias voi joskus vähän innostua rajumpaan leikkiin ja tätähän voi sitten rauhoittaa vaikkapa nipistämällä. Kadulla kävellessä haaveilemaan ja maailmaa ihmettelemään jäävää lasta voidaan tietenkin repiä käsivarresta upottamalla kynnet takin läpi ihoon asti.
Että sellainen pullantuoksuinen mummo se.
Et anna lapsia mummolle. Yksinkertaisesti: et.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Yritin eilen kertoa äidilleni, että lapsuudenystäväni äiti on sairastunut vakavasti. Äitimme ovat siis tuttuja keskenään. En koskaan saanut kerrottua kuin sen, että ystäväni äidillä on ollut outoja oireita. Siitä lähti äidilläni motkotusautomaatti päälle, tenttausta siitä minkä verran ystäväni jakaa äitinsä terveysasioita muille. Äitini melkein pääsi vauhtiin siitä tärkeimmästä eli että äitini terveysasiat ovat yksityisiä ja minuun ei voi luottaa. Harmillisesti alkoi puheluun tulla siinä kohti teknisiä ongelmia. 🤪
Harmittaa kun pääsi unohtumaan, että kaikki terveysongelmat ja erityisesti niillä ratsastaminen on meillä päin sallittua vain äidilleni. Äidilläni on joko hyvä olo tai huono olo, ja sen mukaan muidenkin täytyy elää. Jos olisi jotain tekemistä, jota äitini ei halua tehdä, ihan jo tuntee miten on rytmihäiriö tulossa. Eihän se sitten tule kun ei lähde sinne minne ei halua vaan makaa vaan sängyssä. Sitten jos yritetään pakottaa johonkin, se on vähän kuin toivoisi äidilleni rytmihäiriöitä ja lyhyttä elämää.
Vaikea aina myös pysyä kärryillä siinä, mitkä kaikki asiat loukkaavat äitini yksityisyyttä. Äitinihän ei ole koskaan tuntenut sellaista käsitettä kuin muiden ihmisten yksityisyys. Kaikki saamansa valokuvatkin lähettää aina edelleen minulle. Saan siis itselleni täysin tuntemattomien ihmisten loma- ja hääkuvia ja sairauskertomuksia ihmisistä, joita en edes tiedä. Enenevässä määrin äitini on myös alkanut täydentää ihmisten elämäkertoja saadakseen niistä mieleisiään. Kerran kysyin että mistä äitini tiesi jonkun sukulaisen lakanneen käymästä paikkakunnalla siksi, että hän häpeää lapsettomuuttaan, ja äitini ihan tyynesti vastasi tulleensa itse tähän päätelmään ja kertovansa sitä edelleen totuutena. Samaan aikaan äitini on välillä sairaalloisen tarkka omasta yksityisyydestään ja lapsuudenkodissani vaikkapa verhojen sulkeminen näytteli tärkeää osaa elämässä.
Vierailija kirjoitti:
Yritin eilen kertoa äidilleni, että lapsuudenystäväni äiti on sairastunut vakavasti. Äitimme ovat siis tuttuja keskenään. En koskaan saanut kerrottua kuin sen, että ystäväni äidillä on ollut outoja oireita. Siitä lähti äidilläni motkotusautomaatti päälle, tenttausta siitä minkä verran ystäväni jakaa äitinsä terveysasioita muille. Äitini melkein pääsi vauhtiin siitä tärkeimmästä eli että äitini terveysasiat ovat yksityisiä ja minuun ei voi luottaa. Harmillisesti alkoi puheluun tulla siinä kohti teknisiä ongelmia. 🤪
Harmittaa kun pääsi unohtumaan, että kaikki terveysongelmat ja erityisesti niillä ratsastaminen on meillä päin sallittua vain äidilleni. Äidilläni on joko hyvä olo tai huono olo, ja sen mukaan muidenkin täytyy elää. Jos olisi jotain tekemistä, jota äitini ei halua tehdä, ihan jo tuntee miten on rytmihäiriö tulossa. Eihän se sitten tule kun ei lähde sinne minne ei halua vaan makaa vaan sängyssä. Sitten jos yritetään pakottaa johonkin, se on vähän kuin toivoisi äidilleni rytmihäiriöitä ja lyhyttä elämää.
Vaikea aina myös pysyä kärryillä siinä, mitkä kaikki asiat loukkaavat äitini yksityisyyttä. Äitinihän ei ole koskaan tuntenut sellaista käsitettä kuin muiden ihmisten yksityisyys. Kaikki saamansa valokuvatkin lähettää aina edelleen minulle. Saan siis itselleni täysin tuntemattomien ihmisten loma- ja hääkuvia ja sairauskertomuksia ihmisistä, joita en edes tiedä. Enenevässä määrin äitini on myös alkanut täydentää ihmisten elämäkertoja saadakseen niistä mieleisiään. Kerran kysyin että mistä äitini tiesi jonkun sukulaisen lakanneen käymästä paikkakunnalla siksi, että hän häpeää lapsettomuuttaan, ja äitini ihan tyynesti vastasi tulleensa itse tähän päätelmään ja kertovansa sitä edelleen totuutena. Samaan aikaan äitini on välillä sairaalloisen tarkka omasta yksityisyydestään ja lapsuudenkodissani vaikkapa verhojen sulkeminen näytteli tärkeää osaa elämässä.
Kääk! :D Oli äitisi millainen hyvänsä niin sun kyky nähdä koomisuutta näissä tilanteissa on kullan arvoista. Hän tuskin muuttuu, mut sulla säilyy elinvoima tuolla tyylillä. Hyvin vedät!
T. Toinen juorulingon tyttö
Vierailija kirjoitti:
Kyllä se tunnevammaisuus jollain tavalla kuitenkin kulminoituu niihin -40-luvulla syntyneisiin äiteihin. Meillä ainakin edellisen polven naiset oli aivan ihania ja ymmärtäväisiä. Eivätkä vain vanhuuttaan pehmenneet, vaan vanhempi polvikin piti heistä hyvin paljon. Se lempeä elämänviisaus, minkä muistan omassa isoäidissäni 7-kymppisenä, ei ole saavuttanut saman ikäistä äitiäni. Oma äitini on yhä edelleen kitkerän katkera marttyyri joka pistää nokkansa kaikkiin tytärtensä asioihin. Joku perimmäinen virhe siinä ikäpolvessa on.
No ei kulminoidu. Oma äitini on syntynyt 30-luvulla ja hänen äitinsä 10-luvulla. Molemmat samanlaisia sekopäitä, lannistajia ja kaksinaamaisia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aloittajan äiti on ollut pieni lapsi sota-ajan jälkeen. Silloin oli Suomessa kovat ajat. Oma äitini kuuli Talvisodassa Tampereelle pudotettujen pommien äänet kymmenien kilometrien päähän maaseudulle. Sukulaismiehiä tuotiin ruumisarkussa haudattaviksi. Me tämänpäivän yltäkylläisyydessä elävät emme ymmärrä kuinka kovilla Suomi oli.
Eikä vain sota-aikana, vaan myös "sotakorvaus ajan" vuoteen -52. Lapsikuolleisuus oli vielä suurta. Ihmisten syömä ruoka oli hyvin yksipuolista. Ei ollut sosiaalitukia, vaan töitä ja koulua myös lauantaisin. Äiteysloma oli 2kk, perhevapaista, talvilomasta, pekkasista jne. Ei osattu edes haaveilla.
Avioliiton ulkopuolinen raskaus ja varsinkin teini-iässä, olisi ollut "maailman loppu", jonka tuolloisia seurauksia ei nykyiset sukupolvet voi edes kuviteĺa.
Äitiysloma oli vielä vuonna 1966 tuo 2 kk eli ennen laskettua aikaa kuukausi ja lasketun ajan jälkeen toinen kuukausi. Synnyin 2 viikkoa lasketun ajan jälkeen yliaikaisena, joten äitini piti jättää minut 2 viikkoisena vastasyntyneenä imeväisenä satunnaisten eläkemummojen hoiviin ja palata takaisin sairaalaan kolmivuorotyöhön pumppaamaan maitoa, jossain vessannurkassa. Työviikot olivat silloin vielä kuusipäiväisiä, vain yksi vaivainen vapaapäivä viikossa. Kunnallisia lasten hoitopaikkoja ns. lasten seimiä kaupungissamme oli, mutta vain huonompiosaisille. Isäni oli myös kohtuullisen keskipalkkaisessa työssä, joten seimipaikat sai unohtaa. Siinä sitten pikkuvauvaa retuutettiin milloin minnekin tai 14 v. sukulaistytön hoiviin. Pikkuveljeni synnyttyä 1968 äitini jäi äitiysloman jälkeen kotiin seitsemäksi vuodeksi. Silloin äitiysloma olikin vissiin jo peräti 4 kk. Isän palkalla ja hoitolapsia pitämällä mentiin eteenpäin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä en ole kokenut väkivaltaa tai rakkaudettomuutta (olen usein kuullut olevani rakas, tärkeä, saanut hellyyttä jne.), mutta tunnistan näistä keskusteluista paljon omaa lapsuuttani ja nuoruuttani. Olen - 80 ja vanhemmat - 50 luvulta. Asuimme vantaalaisessa lähiössä ja siellä tuli nähtyä kaikenlaista. Kuinka pihan lasten vanhemmat joivat, kantoivat pornolehtiä näkyvästi kotiin, riitoja ja lasten pahoinpitelyitä. Muistan, kun menin koulukaverini kotiin ja se tupakan ja vanhan kaljan haju tulvahti kasvoille. Kaikkea lapset näkivät ja kokivat.
Minäkin olen kokemasti välittämisestä huolimatta saanut elää ilman siteitä. Niitä oli, jos oli. Varastin siteitä ystävieni vessoista ja haalin niitä kaikkialta. Vaatteita sai, kun vanhemmilla oli rahaa, mutta rintsikoita vain yhdet ja loput "varastin" äidiltä. Kaikki piti tehdä itse eikä mihinkään saanut ohjausta. Ei kouluun, ei kotitöihin, ei lääkärikäynteihin, ei oman hygienian hoitoon, ei ihmissuhteisiin jne.. Olin jo 12v yksin kotona viikonloppuja, kukaan ei kysellyt perääni, kun yläasteella joimme tolkuttomia humalia ja riekuimme siellä täällä, lukiokirjoja ei maksettu ja kun kotoa muutin, minulla ei ollut kuin vaatteet päälläni. Joku sanoikin, että tuntee olevansa vuosia muiden perässä, kun on rakentanut omaa elämäänsä, niin minäkin koen. Olen joutunut yksin selviytymään kaikesta ja ison osan nuorta aikuisuutta vain ajelehtinut. Vasta 30v olen saanut otteen omasta elämästä ja pystynyt kuljettamaan sitä haluamaani suuntaan. Miettiessäni kaikkea lapsuudessa ja nuoruudessa, näen kaikkialla vain sukulaisten, pihan vanhempien ja koko sen aikaisen kulttuurin alkoholin sävyttämää välinpitämätöntä sekoilua. Olen pystynyt puhumaan vanhempieni kanssa tästä "vapaudesta" ja ovat pahoillaan, että se on satuttanut. Olivat ajatelleet, että se työrääkki, johon olivat itse joutuneet ei koskisi minua, mutta kyllähän takana on joku sairas pärjätköön yksin suomalainen ajattelu, koska niin vähän tukea ja rahallista apua olen koskaan saanut. Sideasiasta en ole kysynyt. En kehtaa, enkä tiedä miksi. Nykyisin välit ovat hyvät, avoimet ja välittävät. Enkä kanna kaunaa, yritän itse toimia toisin omien lasteni kohdalla.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä se tunnevammaisuus jollain tavalla kuitenkin kulminoituu niihin -40-luvulla syntyneisiin äiteihin. Meillä ainakin edellisen polven naiset oli aivan ihania ja ymmärtäväisiä. Eivätkä vain vanhuuttaan pehmenneet, vaan vanhempi polvikin piti heistä hyvin paljon. Se lempeä elämänviisaus, minkä muistan omassa isoäidissäni 7-kymppisenä, ei ole saavuttanut saman ikäistä äitiäni. Oma äitini on yhä edelleen kitkerän katkera marttyyri joka pistää nokkansa kaikkiin tytärtensä asioihin. Joku perimmäinen virhe siinä ikäpolvessa on.
No ei kulminoidu. Oma äitini on syntynyt 30-luvulla ja hänen äitinsä 10-luvulla. Molemmat samanlaisia sekopäitä, lannistajia ja kaksinaamaisia.
No olette molemmat oikeassa. Nimittäin teidän molempien äidit ovat eläneet / syntyneet sodan jälkeen. Sinun äiti on ollut teini-iässä ensimmäisen maailmansodan eli Suomessa kansalaissodan aikaan, tuon aiemman kommentoijan äiti on syntynyt toisen maailmansodan jälkeen. Molemmissa heijastuu sodan traumat ja aikakauden ilmapiiri, joita ei ole Suomessa käyty vieläkään kunnolla läpi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minä en ole kokenut väkivaltaa tai rakkaudettomuutta (olen usein kuullut olevani rakas, tärkeä, saanut hellyyttä jne.), mutta tunnistan näistä keskusteluista paljon omaa lapsuuttani ja nuoruuttani. Olen - 80 ja vanhemmat - 50 luvulta. Asuimme vantaalaisessa lähiössä ja siellä tuli nähtyä kaikenlaista. Kuinka pihan lasten vanhemmat joivat, kantoivat pornolehtiä näkyvästi kotiin, riitoja ja lasten pahoinpitelyitä. Muistan, kun menin koulukaverini kotiin ja se tupakan ja vanhan kaljan haju tulvahti kasvoille. Kaikkea lapset näkivät ja kokivat.
Minäkin olen kokemasti välittämisestä huolimatta saanut elää ilman siteitä. Niitä oli, jos oli. Varastin siteitä ystävieni vessoista ja haalin niitä kaikkialta. Vaatteita sai, kun vanhemmilla oli rahaa, mutta rintsikoita vain yhdet ja loput "varastin" äidiltä. Kaikki piti tehdä itse eikä mihinkään saanut ohjausta. Ei kouluun, ei kotitöihin, ei lääkärikäynteihin, ei oman hygienian hoitoon, ei ihmissuhteisiin jne.. Olin jo 12v yksin kotona viikonloppuja, kukaan ei kysellyt perääni, kun yläasteella joimme tolkuttomia humalia ja riekuimme siellä täällä, lukiokirjoja ei maksettu ja kun kotoa muutin, minulla ei ollut kuin vaatteet päälläni. Joku sanoikin, että tuntee olevansa vuosia muiden perässä, kun on rakentanut omaa elämäänsä, niin minäkin koen. Olen joutunut yksin selviytymään kaikesta ja ison osan nuorta aikuisuutta vain ajelehtinut. Vasta 30v olen saanut otteen omasta elämästä ja pystynyt kuljettamaan sitä haluamaani suuntaan. Miettiessäni kaikkea lapsuudessa ja nuoruudessa, näen kaikkialla vain sukulaisten, pihan vanhempien ja koko sen aikaisen kulttuurin alkoholin sävyttämää välinpitämätöntä sekoilua. Olen pystynyt puhumaan vanhempieni kanssa tästä "vapaudesta" ja ovat pahoillaan, että se on satuttanut. Olivat ajatelleet, että se työrääkki, johon olivat itse joutuneet ei koskisi minua, mutta kyllähän takana on joku sairas pärjätköön yksin suomalainen ajattelu, koska niin vähän tukea ja rahallista apua olen koskaan saanut. Sideasiasta en ole kysynyt. En kehtaa, enkä tiedä miksi. Nykyisin välit ovat hyvät, avoimet ja välittävät. Enkä kanna kaunaa, yritän itse toimia toisin omien lasteni kohdalla.
Minä elin suht hyvällä alueella, mutta tuo ilmapiiri on niin tuttua omasta nuoruudesta. Siteitä pöllin äidiltä, kukaan ei auttanut missään, kaikki piti itse opetella, ihmissuhteet, koulu, unirytmit, säästäminen.... Koulusta kotiin ei ollut mitään viestintäkanavaa, tosin ehkä hyväkin, koska selkään olisi tullut kaiken maailman kouluhössötyksistä. Viinaa kului, kaikki kaverit joi yläasteella jo kasilla paljon ja kaikille oli tärkeätä, että tupakkaa poltti kunnolla keuhkoihin eikä poskareita. Äiti oli tietyllä tavalla ihana ja lämmin, mutta en edelleenkään tajua miksi niitä siteitä ei voinut aikuinen selittää ja organisoida jne. Isä oli väkivaltainen, kuten ehkä muillakin, moni yläastekaveri on lähtenyt oman käden kautta jo nuorena.
Tämä sama on jatkunut nykynuoriin asti, mutta päihde on vaihtunut koviin huumeisiin ja mediassa ihmetellään mitä nyt on tapahtunut. Varmaan se on tapahtunut, että me pärjättiin, koska ei ollut vaihtoehtoja, kukaan ei opettanut ja googlesta ei voinut katsoa. Nykyään lellitään rahalla, eletään somessa eikä pihalla turvassa kavereiden kanssa kuten me, ei ole mitään kuria, (onko sitä rakkauttakaan vielä) ja tosiaan nuorten "lääkkeet" ovat muuttuneet tappavemmiksi. Suomessa yleisin kiintymyssuhdemalli on mm. sotien johdosta välttelevä kiintymyssuhde. Se on siellä pohjalla miksi aikuiset on lapsien kanssa niin kipsissä ja miksi teinit haluaa sekoittaa päänsä heti kun se lapsuus on ohi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Aivan käsittämätöntä. Tämä on tismalleen kuin minun elämästäni. Paitsi että itse olen ollut se boheemimpi tytär. Hieno asia on se, että äitiin on voinut aina luottaa käytännön huolenpidossa esim. lastenlasten hoidossa. Emme ole sisareni ja minä kumpikaan naimisissa. Mutta parikymppinen tyttäreni sai äidiltäni opettavaisen puheen naimisiin menon tärkeydestä ym( 60- luvun näkökulmasta tietenkin). Kihisin kiukusta kuultuani tämän. Että jos ei omat lapset niin ehkä seuraavaan sukupolveen voi vielä vaikuttaa...Tyttäreni otti jutun huumorilla.
Äitini on aina arvostellut muita ihmisiä rankasti selän takana. Aina kun tultiin sukuloimasta koko matka meni toisten asioita vatvoen ja moittien. Ainoa oikea tapa elää ja olla on se oma. Nyt olen puolisen vuotta ollut tapaamatta ja puhumatta äidilleni. Tuntuu että siihen tarvitsee erikseen voimavaroja. Se ottaa muttei anna. Velvollisuuden tunne painaa. Niin velvollisuuden tunne, se on varmaan jäänyt kotoa suhteeksi moniin asioihin. Olen aivan ulalla omista tarpeistani nyt kun omat lapset ovat tulleet täysi-ikäisiksi.
Vierailija kirjoitti:
Yritin eilen kertoa äidilleni, että lapsuudenystäväni äiti on sairastunut vakavasti. Äitimme ovat siis tuttuja keskenään. En koskaan saanut kerrottua kuin sen, että ystäväni äidillä on ollut outoja oireita. Siitä lähti äidilläni motkotusautomaatti päälle, tenttausta siitä minkä verran ystäväni jakaa äitinsä terveysasioita muille. Äitini melkein pääsi vauhtiin siitä tärkeimmästä eli että äitini terveysasiat ovat yksityisiä ja minuun ei voi luottaa. Harmillisesti alkoi puheluun tulla siinä kohti teknisiä ongelmia. 🤪
Harmittaa kun pääsi unohtumaan, että kaikki terveysongelmat ja erityisesti niillä ratsastaminen on meillä päin sallittua vain äidilleni. Äidilläni on joko hyvä olo tai huono olo, ja sen mukaan muidenkin täytyy elää. Jos olisi jotain tekemistä, jota äitini ei halua tehdä, ihan jo tuntee miten on rytmihäiriö tulossa. Eihän se sitten tule kun ei lähde sinne minne ei halua vaan makaa vaan sängyssä. Sitten jos yritetään pakottaa johonkin, se on vähän kuin toivoisi äidilleni rytmihäiriöitä ja lyhyttä elämää.
Vaikea aina myös pysyä kärryillä siinä, mitkä kaikki asiat loukkaavat äitini yksityisyyttä. Äitinihän ei ole koskaan tuntenut sellaista käsitettä kuin muiden ihmisten yksityisyys. Kaikki saamansa valokuvatkin lähettää aina edelleen minulle. Saan siis itselleni täysin tuntemattomien ihmisten loma- ja hääkuvia ja sairauskertomuksia ihmisistä, joita en edes tiedä. Enenevässä määrin äitini on myös alkanut täydentää ihmisten elämäkertoja saadakseen niistä mieleisiään. Kerran kysyin että mistä äitini tiesi jonkun sukulaisen lakanneen käymästä paikkakunnalla siksi, että hän häpeää lapsettomuuttaan, ja äitini ihan tyynesti vastasi tulleensa itse tähän päätelmään ja kertovansa sitä edelleen totuutena. Samaan aikaan äitini on välillä sairaalloisen tarkka omasta yksityisyydestään ja lapsuudenkodissani vaikkapa verhojen sulkeminen näytteli tärkeää osaa elämässä.
Mun äiti on aina ollut ihan hirveä juorulinko, mutta samaan aikaan ollut tarkka että hänestä tai meidän perheestä ylipäätään ei kukaan pääse sanomaan mitään. Lapsuudessani hoettiin mantraa, että kotiasioita ei saa puhua missään. On hirveän huolissaan siitä mitä jaan somessa (vaikka en juurikaan edes postaile tekemisiäni) ja samaan aikaan kyttää itse tuttavien Facebookia että pääsis juoruamaan mitä he touhuavat. Mitä kamalampi asia (kuolema, vakava sairaus, avioero, onnettomuus) niin sitä innokkaammin tarttuu luuriin.
Kun joku kuolee, niin se ei ole surullista, vaan jännittävä asia minkä pääsee ilmoittamaan muille ensimmäisenä.
Minua on aina inhottanut tuo juoruaminen, ja varmaan siksi en itse ikinä höpötä muiden ihmisten asioita. Äiti on loukkaantunut lukemattomia kertoja, kun on juorunnut jotain asiaa, ja olen lakonisesti todennut että tiesin tuon jo aikoja sitten. Miksi et ole minulle kertonut?! on ollut välitön reaktio.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuulostaa niin tutulta. Oma 40-luvun puolivälissä syntynyt äitini myös mielellään kasvattaa lastani mm. tukistamalla ja luunapilla. Lapsi on kauhuissaan kun kovasti odotettu mummo lyö ja satuttaa. En anna hänen tehdä sitä tietenkään - siis en anna hänen hoitaa lastani mutta sekin on sitten ikävää heille molemmille.
Kiitos aloittajalle kun otit puheeksi!
Tutulta kuulostaa erittäin moni tässä ketjussa kerrottu asia.
Opitteko te muutkin, että ette ole mitään poikalasten rinnalla, tuskin edes olemassa?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Samoilla linjoilla täälläkin menmään -70 syntyneenä.
Olen lukenut noin puolet tarinoista ja pannut merkille miten ne toistaa itseään. Lohduttavaa luettavaa, vaikkakin hurjia tarinoita ja kuvaa huvin lapsuutemme aikakautta.Meitä oli 2 sisarusta ja vanhempi oli aina äitini suosikki koska oli kiltti, rauhallinen lukutoukka ja hyvä koulussa. Minä käytännössä vastakohta.
Huomaan vieläkin ihan mitättömissä asioissa miten äitini nostaa siskoa jalustalle ja se sattuu minuun, vaikkakin koitan sivuuttaa sen.
Äiti oli kylmä ja etäinen, huolehti kyllä perustarpeet, mutta hellyyttä ja rakkautta ei näytetty joten ymmärtäähän sen että edelleen ollaan etäisiä ja mistään syvällisemmistä ei puhuta. Ei olla ikinä puhuttu eikä äitini kysy minulta juuri koskaan mitään. On muuttunut kovin minä keskeiseksi eikä kykene kuuntelemaan muita yhtään.
Näennäiset kuulumiset ja pakolliset kesälomavierailut hoidetaan.Nyt kun vanhemmat tarvitseisivat jo runsaasti apua, minä autan heitä, ei hänen suosikkityttärensä, joka asuu lähempänä. Hän ei ole käynyt kohta 3 vuoteen katsomassa vanhempia eikä vihjailuistakaan huolimatta ole pistämässä tikkua ristiin heidän eteensä toisin kuin minä koitan edes jotain tehdä. Siitä huolimatta äitini aina muistaa mainita siskoni ja hänen lastensa asioista jotain positiivista.
Tällä mennään.No lopeta se vanhenpien auttaminen! Eihän tuossa ole mitään järkeä. Älä edes käy heidän luonaan. Sinä olet aina ja loppuun asti äitisi silmissä aina huono, vääränlainen, sivuutettava ja halveksittava. Miksi passaat sellaista ihmistä? Jos äitisi olisi joku muu ihminen ja tämä käyttäytyisi sinua kohtaan kuten äitiso niin menisirkö tieten tahtoen aina uudestaan hänen seuraan halveksittavaksi? Niin et menisi. Sinä et ole mitåän velkaa vanhemmillesi, vanhempasi ovat sinulle. Heidän velvollisuutensa on kohdella sinua hyvin mutta siihen äitisi ei ole kykenevä.
No jopas nappas jollain hermoon.
Taisit kirjoittaa itsestäsi ja omasta kokemuksestasi. Se koira älähtää johon kalikka kalahtaa.Eihän alkuperäisessä tekstissä mainittu mitään tämän suuntaistakaan, jota sinä kirjoitit :
"Sinä olet aina ja loppuun asti äitisi silmissä aina huono, vääränlainen, sivuutettava ja halveksittava."
" menisirkö tieten tahtoen aina uudestaan hänen seuraan halveksittavaksi?"--> Nämä olivat sinun omia mielikuvia asiasta.
Ja pliis. Älä kulta tule neuvomaan meitä keski-ikäisiä ihmisiä meidän ihmissuhteissa, me emme tarvitse muiden ohjeita siihen mitä voimme tehdä, mitä emme!
Me tiedämme kyllä mitä teemme ja otamme vastuun itsestämme ja tunteistamme. Teemme ihan kuten parhaaksi näemme.
Kappas jonkun äitikin eksyi ketjuun ankeuttamaan. Mene pois.
Vierailija kirjoitti:
Voimä itken, kun luen näitä.
Itse tajusin ongelmat, kun sain oman lapsen. Näin sen eron, miten äiti oli kohdellut minua ja miten paljon rakastin pientä vauvaani. Äiti halusi kasvattaa häntä edelleen samaan tyyliin kuin minua aikanaan, vaikka osasikin olla selvästi paremmin isoäiti kuin äiti.
Jonkin aikaa meni enkä pystynyt enää tapaamaan äitiäni. Ahdistuin hänen seurassaan, kaikki voimat menivät. Ymmärsin, että pitää valita, jaksanko hoitaa lapseni vai elää äidin mieliksi. Ratkaisu oli itsestään selvä.
Muuten voisin allekirjoittaa lähes kaikki aiemmat viestit,melkein kaikki luin. Meillä oli juuri noin. Kauan ajattelin, että välit ovat hyvät, olin vain hankala ja ahdistunut lapsi. Aikuistuminen ja kotoa muutto tuntui vapautukselta, mutta ajattelin että se on sitä kaikille.
Sitten olen ajatellut enemmän, millaista lapsuus todella oli ja miten äitini suhtautui. Ajattelin, että se oli silloin ja nyt ohi. Mutta sama tyyli jatkui vielä aikuisena ja kun tulin itse äidiksi. Silloin tajusin lopulta, että välit olivat "hyvät", kun siedin kaiken eikä mistään puhuttu, kärsin vain. Aloin myöntää tosiasiat, että äitini suhtautuminen minuun oli vihamielistä ja vähättelevää kuten lapsenakin.
Äitini kanssa en ole koskaan voinut olla oma itseni, edes aikuisena. Taannuin hänen seurassaan haistelemaan hänen mielialojaan ja elämään niiden mukaan kuten aina lapsena. Jälkeenpäin oli aivan voimaton.
Nyt kun en ole enää tavannut äitiäni, en kaipaa häntä lainkaan. En kaivannut ennenkään, mutta silloin ajattelin, että vika on minussa. Ehkä olenkin viallinen, mutta en enää syytä itseäni siitä, etten ole osannut rakastaa äitiäni sen jälkeen, kun oli ihan pieni. Lapsenlapset pitävät mummistaan, vaikka jo pienetkin ihmettelvät joitain asioita, jotka ovat niin erilailla kotona ja mummin luona. Koitan olla puuttumatta heidän suhteeseensa, vaikka kuuntelen tarkasti, että kaikki on suunnilleen hyvin. Jollain tavalla pelkään äitini vahoingoittavan lapsiani samalla tavalla kuin minua lapsena, koska hänen käytöksensä on niin samanlaista kuin silloin. Mutta onneksi hän ei kasvata lapsiani eikä tapaakaan liian usein. Muutenkin uskon, että kaikki on aika hyvin, kun lapset ovat vielä pieniä ja heillä on tukena ja turvana omat vanhemmat.
Olisipa minullakin ollut lapsena...
Joskus kun on vastoinkäymisiä tai muuten mieli maassa olen ajatellut että on ihana kun on läheisiä ja ystäviä joihin voi tukeutua ja luottaa ja joille itsekin tekee samaa. Sitten olen surukseni huomannut että oma äitini ei kuulu näihin ihmisiin. Oikeasti en kerro hänelle koskaan yhtään mitään koska hän nauttii täydestä sydämestään kaikesta ikävästä mitä elämäss ä kohtaan. Lopetin asioistani kertomisen jo vuosia sitten.
Vierailija kirjoitti:
[quote author="Vierailija" time="06.07.2014 klo 04:45"]
Voi kun tuli ahdistava olo. Palautui mieleen niin paljon syyllisyyden ja häpeän täyteisiä muistoja lapsuudesta ja nuoruudesta. Kaikki on aivan juuri kuin minun elämästäni.
Aivan sama tunne tuli minullekin:-( minä -75, äiti -46
Kun sain omia lapsia (ensimmäinen v. 2000), olemme jonkin verran lähentyneet.
Me emme.
Kun aloin odottaa esikoistamme olimme olleet mieheni kanssa yhdessä vuosia, meillä oli molemmilla koulutus ja vakituinen työpaikka. Äitini reaktio raskausuutiseen oli mennä istumaan toiseen huoneeseen vierailun loppuun asti. Koko raskausajan hän oli pilkkaava ja lyttäävä tai asian kieltävä.. Ei mitään iloa. Häntå myös harmitti että en paisunut kuin limpputaikina ja että olin kahdessa viikossa entisissä mitoissa. Ei mitään iloa lapsenlapsesta vaan osoitus ettå olen tehnyt väärin, olen huono, lapsi väärää sukupuolta ja hullua iloita lapsesta.
Olin raskausaikana todella ahdistunut ja jännittynyt. Olo oli syyllinen, epämääräinen ja olo vahvistui kun olin tekemisissä äitini kanssa. Lapsen synnyttyä olin aivan loppu henkisesti, kärsin masennnuksesta joka alkoi väistyä kun liikuin paljon ja ymmärsin että tämä on oikeasti iloinen asia ja äitini sitä ei pilaa. Toisen raskauden paljastimme kun olin jo pitkällä. Kuvaavaa on että äitini ei ole koskaan pitänyt nuorempaa lastamme, poikaa sylissään.
Äiti on läpi kaikki vuodet haukkunut kaikki mitä lapsiimme liittyy, nimet on rumat, hiukset rumat, vain tytön pitää siivota, lemmikki on pöljää, ei sitä tarvi lapsille hankkia mitä muillakin on, toisen lapsen lapset on paljon parempia jne jne.
Itse yritän tietoisesti unohtaa äitini.
Sain ruuan ja vaatteet,työtä tehdä, navetalle koulusta tultua,ei pesumahdollisuutta. Isä antoi viikkorahaa,niillä kankaita vaatteisiin. Koulussa kuulla kolmen per..leen räkytystä välitunnit kaikki,Arto Ro.... Rauno Le..,Jari Ma..,maitopitäjässä P-Savossa tämä kaikki tapahtui. Ei äidille,ei kenellekään voinut puhua. Tuska vain itse kannettava oli. Tämän hirvittävän.perkeleellisen kiusaamisen uhrina 5 vuotta olin. Äiti ei antanut henkisesti mitään koskaan,millään tasolla. Ei tehnyt pahaakaan kyllä. Sain hyvän miehen,kohtaloni kääntyi hyväksi,olen nyt onnellinen.
Tutulta kuulostaa. Minä olen vm.-74 ja äiti -42. Ihan kuin itse olisin tekstisi kirjoittanut.
Hyvän ystäväni (hän myös -74) äiti on syntynyt v. -56 ja aivan on jo pienestä pitäen ollut hyvin erilainen suhtautuminen ja kasvattaminen. Oisko juurikin -40 luvulla ja -50-luvun alussa syntyneillä äideillä sitten tätä Ap:n mainitsemaa? Lähempänä 60-lukua jo muuttunut maailma..
Taas mennään. Äitini miehellä on yhtäkkiä huolestuttavia terveysoireita ja pääsyä kiireellisiin jatkotutkimuksiin odotellaan ensi viikolle.
Toki olen parhaani mukaan yrittänyt olla äitini tukena. Pahin ongelma tilanteessa on tietysti äitini paha olo, on vaikea olla eikä äitini suostu edes yrittämään levätä ja nukkua koska vaan ei voi. Olen noitien sukua ja osaan ennustaa, että äidilläni on verenpaineet tapissa ja rytmihäiriö tuntuu tulevan viimeistään huomenna aamupäivällä.
Äitini sanoi puhelimessa, että hän ei pysty puhumaan vapaasti ja pelkää miehen tulevan kuuntelemaan mistä puhutaan. Missään nimessä en saa puhua aiheesta kenellekään, sillä muutoin mies saattaa vaikka lyödä häntä. Tästä tyrmistyneenä aloin kyselemään, onko heillä väkivallan uhkaa tai peräti väkivaltaa, kun tuollaista puhuu. Äitini toki kiisti kaiken ja tästä pääsi toiseksi suurimpaan ongelmaan eli siihen, että minä aina vääntelen ja kääntelen asiat tarkoituksella vääränlaisiksi. Äitini draamailuun ei koskaan saa puuttua saati kyseenalaistaa sitä, tämä sääntö on ehdoton. Väkivaltaa ei ole, mutta sitä saattaa kuitenkin tulla jos en käyttäydy kuten halutaan. Lapsuudessani äitini käytti samaa pelottelua siinä muodossa, että mikäli en käyttäydy kunnolla voi vanhemmilleni tulla avioero.
Kolmanneksi suurin ongelma on se, että ensi viikonloppuna pitäisi ehkä mennä miehen pojan luokse käymään. Poika ei kuitenkaan äitini mukaan salli kyläilysuunnitelman peruutusta alle kahden viikon varoitusajalla, ja poika saattaa nyt suuttua äidilleni ja miehelleen. Tämä on täysin kestämätön tilanne, jota äitini nyt pelkää.
Olisi ihan kiva, jos äitini miehen mahdollisesti henkeä uhkaavat terveysoireet mahtuisivat edes ongelmien top kymppiin, mutta niin ei todellakaan ole. Neljäs ongelma taitaa olla se, että mies terveyshuolien uhatessa ei halua puhua aiheesta, mikä entisestään lisää äitini pahaa oloa.
Alue: Aihe vapaa
Kuinka kummassa nuo 70 luvulla syntyneiden
äidit ovat niin merkittävässä asemassa noiden perheiden kanssa?