Lue keskustelun säännöt.
70-luvulla syntyneiden äidit - onko teillä muilla samanlaista?
Olipa outo otsikko :) Mutta kyse on siis äidistäni, joka on syntynyt 40-luvulla ja tullut äidiksi 70-luvulla. Suhteemme on päällisin puolin ok, äiti hoitaa lapsiani välillä ja ihana mummo, tapaamme aina lasten kanssa ja puhumme lapsista. Joskus juttelemme jostain sisustusjutuista tai kerromme tuttujen kuulumisia (juoruilemme ;)), mutta muuten kommunikaatio on pinnallista. Koskaan kumpikaan ei esim. kysy, mitä oikeasti kuuluu tai onko toinen voinut hyvin.
Tämä kaikki juontaa lapsuudesta. Meillä oli kaikki periaatteessa hyvin ja olen kiitollinen siitä, että vanhempani ovat korostaneet koulutuksen merkitystä, minulle on luettu lapsena ja viety kulttuuritapahtumiin, olen harrastanut eri liikuntalajeja ja paljon muutakin, en ole aina saanut kaikkea haluamaani, olen "joutunut" kesätöihin, on ollut selvät rajat ja perusturvallisuus.
Äidiksi tultuani olen alkanut pohtia oman äitini äitiyttä. Hän oli tosi ahkera, meillä oli lapsena aina tuoretta leipää, itse tehtyjä leivonnaisia, hyvää kotiruokaa jne. Mutta, sitten oli varjopuoliakin. Kun esimerkiksi kerroin kuukautisten alkaneen (olin 12 silloin), äiti meni ihan noloksi ja sanoi "nyt sitten sinulla on alkanut uusi vaippa-aika", ja siinä se! En saanut rahaa siteisiin, enkä tajua, miten hän kuvitteli minun niitä hankkivan! Säästin rahaa ja valehtelin ostavani jotain muuta, joskus jouduin käyttämään pelkkää vessapaperia, siis aivan kauheaa!
Yläasteen terveystarkastuksen lähestyessä äiti tajusi, että piti ostaa rintaliivit. Hän tiuski ("terveystarkastuskin tulossa, pitäisi sun ostaa itsellesi liivit") ja osti yhdet toppimalliset liivit. Yhdet! Jouduin pesemään niitä käsin niin kauan, että lopulta sain uusia kesätyörahoillani. Meillä ei ollut pulaa rahasta, mutta seiskaluokasta asti jouduin ostamaan kaikki vaatteet kesätöistä ansaitsemilla rahoilla. En käsitä tätä vieläkään, vaatteiden ostaminen vain loppui - eikä syynä todella ollut raha! Jos tarvitsin uudet talvikengät, jouduin todella todistelemaan niiden tarpeellisuutta. Tätä en äitinä voi käsittää - ymmärrän, että vanhemmat rajoittavat shoppailua ym., mutta että perusjuttuja ei voitu ostaa alaikäiselle.
Äidillä oli tapana tutkia kirjoituspöytäni laatikoita, lukea päiväkirjaa, kirjeitä ja koulun aineita ym. koulussa tuotettua matskua. Jos kirjeissä oli jotain hänen mielestään ikävää, hän otti asian kanssa kanssani esille ja saattoi suuttua. Koin tämän tosi noloksi ja häpesin itseäni. Vasta vanhempana tajusin, että hän ei tietenkään olisi saanut niitä lukea. Tästä johtuen hävitän nykyisin aina kaiken, mistä joku voisi lukea ajatuksistani.
Yksi asia on säilynyt läpi elämän. Äidillä on ollut jotenkin pilkallinen tapa suhtautua niihin asioihin, joista olimme eri mieltä. Halusin esimerkiksi käydä koulun diskossa yläasteella. Aina, siis ihan aina, jouduin pyytämään rahaa ja luvan äidiltä, joka näytti todella kyllästyneeltä ja sanoi "arvasinhan minä, että sinne sitä taas ruinataan". Pääsin kyllä aina, mutta sama kurjuus toistui joka kerta. yllätyin todella paljon, kun kuulin ystäväni äidin toivottavan tyttärelleen hauskaa iltaa ;) diskoiltojen jälkeen sain kuulla seuraavana aamuna siitä, että kai sitä väsyttää, kun on koko yön riehunut... Öh, olin maailman kiltein tyttö ja tulin kotiin kymmeneksi...
Tämä viimeinen asenne on jatkunut siis läpi elämän. Viimeksi se tuli esiin niin, että äiti viikko sitten puuskahti avoimeen vierailukutsuuni "ai mitä, nytkö sinne pitää heti tulla" (kutsuin hänet vaan käymään jossain vaiheessa, kun jaksaa ja ehtii). Kun toivoin, että vatsatautia ei tuotaisi pienille lapsilleni, ja että pidettäisiin ihan selvä väli vierailuissa, hän tiuskaisi "kuule ei työssäkäyvät voi mitään kahta viikkoa olla menemättä töihin" (niin, eivät voi, mutta olin toivonut ettei sairastunut siskoni tulisi viikkoon meille) ja kun vatsatauti sitten tarttui (sisko ei noudattanut mitään varovaisuutta), ja äitikin sairastui, niin tauti oli muka tullut minulta... Nämä nyt ovat irti asiayhteydestä, joten näitä on aika vaikeaa avata, mutta pointti lienee se, että hän saattaa ihan ystävällisiin sanomisiini tiuskia aika pahastikin. Koskaan hän ei ole pyytänyt anteeksi.
Olisi paljon muutakin, mutta varsinkin nyt aikuisena nuo tiuskimiset ovat tehneet sen, etten oikein uskalla ehdottaa mitään ja olen alkanut vetäytyä entistäkin enemmän. Mietin, että onkohan tällainen suhde tavallistakin 70-luvulla syntyneiden joukossa? Äiti ei todellakaan ole minulle läheinen ihminen, vaikka näemme usein. En uskalla puhua hänelle asioitani, emme harrasta mitään yhdessä, emme käy shoppailemassa tai mitään muutakaan. Hän on tosi sulkeutunut yksityisasioistaan, vaikka muuten hän kyllä on sosiaalinen. Jos minulla ei olisi lapsiani, niin eipä taitaisi olla kovin paljon asiaa äidille. Olen kyllä hyväksynyt tämän. Onko teillä samantyyppisiä kokemuksia, nimenomaan tuon aikakauden naisista äiteinä? Haluaisin ehkä ymmärtää äitiäni enemmän.
Kommentit (8043)
Vierailija kirjoitti:
Lyttääminen ja kyttääminen, nuo kaksi sanaa tiivistää vanhemmuuden 70-luvulla lapsia saaneille. Tavarat pengottiin, kirjeet, teinarit ja päiväkirjat luettiin, puhelut kuunneltiin, yksityisyyttä ei ollut.
Omia lapsia ei kehuttu. Aina joku muu oli kauniimpi ja fiksumpi. Omiin lapsiin ei uskottu. Kun itse sain tiedon yliopistoon pääsystä, isäni ensimmäinen kommentti oli ”et sä siellä pärjää”. Kun toin kotiin komean poikaystäväni, joka oli kaikinpuolin fiksu ja filmaattinen, niin vanhempien kommentti oli ”et sinä pysty noin komeaa miestä pitämään”. Kun olen päätynyt hyvään ammattiin, jossa ansaitsen hyvin, niin vanhemmat ihmettelevät, että millä ällillä (käyttäen juuri tuota ilmaisua). Äiti muistaa kysyä joka puhelussa, että onko sulla vielä sama työpaikka.
Vanhemmat ovat kateellisia ja katkeria omien lastensa menestyksestä! Oma lapsuus meni kuunnellessa tarinoita siitä, miten kamalaa ja köyhää heidän oma lapsuutensa oli, ja että kyllä teidän pitää olla tyytyväisiä siitä miten helppoa teidän elämä on. Varmasti näin olikin, mutta en ymmärrä miksi omaa lapsuuttaan ja nuoruuttaan pitää kostaa jälkipolville.
N76
Ihan kuin minun 1926 syntynyt äitini. Kuollut jo.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mä ihmettelen, miten äitini (synt. -41) on ikääntyessään muuttunut suorastaan kakaramaiseksi. Kuin yrittäisi tulla toimeen hemmotellun pikkulapsen kanssa, joka kiukuttelee ja vaatii ja provosoituu ihan mistä tahansa. Ja toisaalta hän on kuin ilkeä yläkoululainen, joka kilpailee kaikkien kanssa, vertailee ja kiusaa. Onko hän koskaan kasvanut aikuiseksi, vai onko tämä jotain taantumista?
Äitini ei juuri koskaan puhu vanhemmistaan. Lapsuudestaan hän on maininnut pelkästään ihania ja kivoja asioita. Olen silti päätellyt hänen käytöksestään ja oireiluistaan, etteivät asiat olleet kovinkaan ihania. Hänen isänsä oli sodassa rintamalla, ja perheen piti tulla toimeen miten osasi. En tiedä minkälainen isä sodasta palasi, sillä meillä ei mistään koskaan puhuttu tai puhuta. Olen varma, että äitini koki useitakin traumaattisia asioita, jotka tuon ajan mukaisesti piti lakaista pois mielestä ja jatkaa eteenpäin kuin mitään ei olisikaan tapahtunut. Siksi kai nyt hänellä on päällä hyvin vahva kieltäminen; asiat olivat ja ovat hyvin, elämä ihanaa ja kaikille pitää näyttää ulospäin, että hyvin pyyhkii. Meidän lasten menestystä elämässä hän kehuu tuttavilleen, mutta meille päin naamaa tulee ilkeää, kateellista kommentointia, uhriutumisen säestyksellä.
Toivoisin, että äitini kykenisi katsomaan omaa elämäänsä ja oppisi näkemästään jotain, ja voisi ehkä elää helpompaa elämää henkisesti. Vaikka millä tavalla tämän asian hänelle esittäisin, hän ei suostu kuuntelemaan tätäkään, kuten ei mitään muutakaan sanomaani.
Ihmettelen tuota väitettä, että vanhemmat ovat lapsilleen kateellisia. Tuolla on monen sadan sivun ketju, jossa nämä lapset kadehtivat vanhempiaan, näitä suuria ikäluokkia, kaikesta. 70-luvulla syntyneethän ovat juuri heidän lapsiaan.
Terv. paljon nuorempi
Ei todellakaan ole.
Äitini on erittäin valveutunut ihminen ja meillä lapsilla on korkeakoulutus, jonka kannustimena on vanhempien suhde tieteisiin.
Puhumme paljon hyvinkin syvällisesti elämästämme puolin ja toisin ja meillä on sama huumorintaju.
Äitini ja isäni ovat parhaita ystäviäni, ja ovat tukeneet meitä lapsia aina kaikessa, vaikka ovat tosi köyhistä oloista lähtöisin ja lapsesta asti tekivät töitä maksaakseen oman koulutuksensa.
Vierailija kirjoitti:
Ihmettelen tuota väitettä, että vanhemmat ovat lapsilleen kateellisia. Tuolla on monen sadan sivun ketju, jossa nämä lapset kadehtivat vanhempiaan, näitä suuria ikäluokkia, kaikesta. 70-luvulla syntyneethän ovat juuri heidän lapsiaan.
Terv. paljon nuorempi
Olen 70-luvun lopulla syntynyt ja yritän vastata tähän.
En ole kateellinen kenellekään, mutta vanhempani taas olivat aina kateellisia kaikille ja kaikesta ja ovat yhä. He ovat syntyneet 50-
luvun alussa.
Kyse on heidän kohdallaan siitä, että kukaan, ei edes oma lapsi tai etenkään oma lapsi, ei saisi menestyä, haluta jotakin, onnistua tavoitteissa, toivoa jotakin, saada jotakin.
Heillä on kyllä isot eläkkeet (ilmeisesti viittaat keskusteluun, joka typistyi pelkkään eläkkeistä jankkaamiseen) ja talo, mökki, uudet autot, lomamatkoja jne.
Heillä on myös ollut helpompi työelämä kuin meillä 70-luvulla syntyneillä ja myös helpompi perhe-elämä, lapset hoidatettiin mummolassa ja kun eivät olleet siellä mummolassa lapset huudettiin ja lyötiin hiljaisiksi ja kas kummaa kun oli helppoja lapsia.
En kadehdi tätä helpompaa elämää vanhemmiltani, miksi kadehtisin ihmisiä, joilta opin ainoastaan sen, että omassa elämässäni teen kaiken täysin toisin kuin he ovat tehneet.
Olen enimmäkseen onnellinen ja tyytyväinen elämääni, varsinkin kun olen ottanut reilusti etäisyyttä vanhempiini.
Olen mieheni kanssa rakentanut hyvän elämän, meillä on ihanat lapset, jotka olemme itse hoitaneet ja kasvattaneet, olemme opiskelleet korkeakoulututkinnot, asumme kivassa kodissa ja ennen kaikkea, rakastamme toisiamme, lapsiamme ja elämästä voi oikeasti nauttia.
Tätä eivät empatiakyvyttömät, ja kaikesta valittavat vanhempani koskaan ole ymmärtäneet, vaikka kaikki oli ulospäin hyvin, silti piti aina valittaa, haukkua toisia, ja kohdella toisia huonosti. Aina. Ja etenkin omia lapsia piti kohdella aivan surkeasti.
Ehkä meitä 70-luvulla syntyneitä yksinkertaisesti vain kyllästyttää ja inhottaa olla ainaisia sylkykuppeja, vanhempiemme törttöilyjen paikkaajia ja yleisiä työjuhtia, jotka lamasta toiseen ja lapsuuden perheen sekoilusta toiseen hoitavat homman kerran toisensa jälkeen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lyttääminen ja kyttääminen, nuo kaksi sanaa tiivistää vanhemmuuden 70-luvulla lapsia saaneille. Tavarat pengottiin, kirjeet, teinarit ja päiväkirjat luettiin, puhelut kuunneltiin, yksityisyyttä ei ollut.
Omia lapsia ei kehuttu. Aina joku muu oli kauniimpi ja fiksumpi. Omiin lapsiin ei uskottu. Kun itse sain tiedon yliopistoon pääsystä, isäni ensimmäinen kommentti oli ”et sä siellä pärjää”. Kun toin kotiin komean poikaystäväni, joka oli kaikinpuolin fiksu ja filmaattinen, niin vanhempien kommentti oli ”et sinä pysty noin komeaa miestä pitämään”. Kun olen päätynyt hyvään ammattiin, jossa ansaitsen hyvin, niin vanhemmat ihmettelevät, että millä ällillä (käyttäen juuri tuota ilmaisua). Äiti muistaa kysyä joka puhelussa, että onko sulla vielä sama työpaikka.
Vanhemmat ovat kateellisia ja katkeria omien lastensa menestyksestä! Oma lapsuus meni kuunnellessa tarinoita siitä, miten kamalaa ja köyhää heidän oma lapsuutensa oli, ja että kyllä teidän pitää olla tyytyväisiä siitä miten helppoa teidän elämä on. Varmasti näin olikin, mutta en ymmärrä miksi omaa lapsuuttaan ja nuoruuttaan pitää kostaa jälkipolville.
N76
Ihan kuin minun 1926 syntynyt äitini. Kuollut jo.
Ja ihan kuin minun äitini, s 1913. Kuollut jo 80-luvulla.
Vierailija kirjoitti:
Ihmettelen tuota väitettä, että vanhemmat ovat lapsilleen kateellisia. Tuolla on monen sadan sivun ketju, jossa nämä lapset kadehtivat vanhempiaan, näitä suuria ikäluokkia, kaikesta. 70-luvulla syntyneethän ovat juuri heidän lapsiaan.
Terv. paljon nuorempi
Kyllä vain ovat. Äitini on ollut minulle kateellinen esimerkiksi siitä, että teen hyviä jouluruokia. Hyviä ne hänenkin ovat olleet, mutta näköjään tytär ei saa olla yhtä hyvä tai ainakaan parempi. Sama leipomisessa.
Myös koulutus tuntuu olevan arka paikka, niinkuin täällä ovat hyvin useat maininneet. Oman lapsen korkeakoulutus on kateellisuuden aihe, jos itsellä ei sellaista ole. Jos samanlainen koulutus on jollakin serkuntytöllä tai naapurinpojalla, se on hienoa, mutta oman lapsen kohdalla ei mainitsemisen arvoista.
Eihän kateus ole kellekään ihmiselle täysin vieras tunne. Mutta että kateellinen omalle lapselleen, se on käsittämätöntä!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mun mielestä tuo kateus mitä nämä 70-luvulla syntyneiden vanhemmat kokee aikuisia lapsian kohtaan on kyllä ihan silkkaa pahansuopuutta. Omat vanhemmat tällaisia myös. Ovat aidosti vahingonilosia kun mulle sattuu jotain ikävää. Koko ajan nälvitään työstäni ja vittuillaan asemastani (olen keskijohdossa, ja en todellakaan leuhki asialla vaan piilotan ja pienennän itseni ja saavutukseni). Ilkutaan ja pilkataan miten akateemiset ei osaa mitään ”oikeaa” työtä ja on vaan typeriä kirjaviisaita. Toivotaan ihan päin naamaa että kunpa sulle kävisi huonosti! Kunpa saisit potkut! Olisi ihan oikein sulle!
Tää on ainakin meillä ihan aktiivista pahan toivomista omalle lapselle. Ja myös kaikesta mahdollisesta näpäyttämistä ja ”paikan näyttämistä”. Ihan kuin koko ajan olisi kilpailu ja vanhemmat yrittää päästä niskan päälle kaikessa, pätien ja nälvien ja näpäytellen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
50-luvulla syntynyt äitini oli huono äiti monessa mielessä. Luki kirjeet, päiväkirjat ja kaikki paperit mitä löysi. Kehtasi vielä tulla huutamaan, jos luki niistä jotain mikä ei ollut mieluista. Kun yritti sanoa, että et sinä saa lukea mun kirjeitä/päiväkirjaa, niin väitti vastaan että totta kai saan, alaikäinen olet ja kyllä se mulle kuuluu mitä sä kirjoitat kavereillesi.
Teini-iässä kuukautiset ohitti sillä, että heitti sidepaketin syliin, mutta ei kertonut yhtään miten niitä käytetään tms. Kuukautisten alettua v*ttuili jatkuvasti, että kohta oot varmaan tiineenä (olin neitsyt melkein täysi-ikäiseksi saakka) ja sitten kun neitsyys oli mennyt ja menkat jännityksen vuoksi myöhässä, niin haukuttiin pystyyn, uhattiin että tässä talossa ei abortteja tehdä, että jos olet raskaana, niin itte kannat häpeäs loppuun saakka. No en ollut raskaana, mutta tuon episodin jälkeen äiti aukoi päätään aina kun vaikka istuin jalat harallaan, että kyllä sitä nyt koko ajan ollaan per$että levittämässä.
Koulukiusattuna olin yläasteella, pahastikin, ja kun asiasta yritti kertoa äidille, niin tämä pamautti itkevän lapsensa silmille, että ”mitäs oot tommonen”. Eli hänen mielestään kiusaaminen oli ihan oikeutettua, eikä tehnyt asian suhteen mitään.
Nyt se on sitten vanha, yli seitsenkymppinen, eikä siellä käy siskokaan perheineen juuri koskaan. Itse olen nähnyt vanhempani reilu vuosi sitten ja onneksi koronan tekosyyllä ei ole tarvinnut mennä. Kukaan lapsenlapsista ei myöskään mene mielellään mummolaan, ja sitä ne vanhukset jaksaa ihmetellä. No mikäs ihme se on, kun silloin kun olivat pieniä mummo nalkutti koko ajan jostain, ei hetken rauhaa, ei saa käyttää kännyköitä ja muita ihme sääntöjä, vanhin lapsenlapsi selvästi suosikki ja se näkyi muille, pojalle kovempi kuri ja ei niin tärkeä lapsenlapsena, ja kaiken tämän lapset näki ja ymmärsi aika pienestä pitäen. Nyt ovat jo aikuisia, mutta mummolaan ei mielellään lähdetä, edes syyslomalla yksikään lapsenlapsista ei ollut käynyt.
Sisko on aina ollut herkempi ihmisenä kuin minä, ja kantaa valtavasti kaunaa siitä, että äidin takia hänestä kasvoi epävarma, huonolla itsetunnolla varustettu aikuinen. Minuun ei silleen vaikuttanut, olen vahva, suorapuheinen ja itsevarma ihminen, varmaan siksi että kun muutin kotoa pois ymmärsin että äiti oli juntti ja vanhanaikainen, eikä tajunnut maailmasta mitään. Nuorena aikuisena näytinkin sen hyppimällä silmille jatkuvasti, oikomalla hänen pa$kapuheitaan, sanomalla suorat sanat moneen kertaan. Vielä tänäkin päivänä äiti on varovainen mitä ja miten asiat minulle esittää, koska pelkää reaktioitani. Tuntee alemmuutta siitä, että kouluja on käyty ja ollaan (ehkä) fiksumpia kuin hän.
Mun äidillä on lapsenlapsistaan myös yksi aivan selvä suosikki. Ihmettelen tätä aina mielessäni, hän kun on itse kertonut lapsuudestaan ja siitä miten siskonsa oli se suosikki ja miten inhottavaa se oli.
Suurilla ikäluokilla tuntuu olevan kova tarve järjestää ihmisiä joihinkin suosittuusjärjestykseen. Pitää saada kaikki kisaamaan toisiaan vastaan kun ykkösenä voi olla vain yksi. Sairasta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ei todellakaan ole.
Äitini on erittäin valveutunut ihminen ja meillä lapsilla on korkeakoulutus, jonka kannustimena on vanhempien suhde tieteisiin.
Puhumme paljon hyvinkin syvällisesti elämästämme puolin ja toisin ja meillä on sama huumorintaju.
Äitini ja isäni ovat parhaita ystäviäni, ja ovat tukeneet meitä lapsia aina kaikessa, vaikka ovat tosi köyhistä oloista lähtöisin ja lapsesta asti tekivät töitä maksaakseen oman koulutuksensa.
Olen iloinen puolestasi. Sinulla on terveet ja tasapainoiset vanhemmat. Tähän ketjuun kirjoittaville ei ole käynyt niin hyvä säkä.
Olin vähän alle kolmekymppisenä kaveripiirini surkimus. Korkeasti koulutettu mutta toisin kuin muut, en töissä, en parisuhteessa, en omistusasunnossa. Kun minua vähäteltiin ikävästi, hain tukea äidiltäni. Hän sanoi, että kaverini ovat kateellisia minulle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ihan hullua lukea teidän juttujanne. Miksi syyllistätte äitejänne siitä, että teillä on ikäviä tunteita? Jos tunnet häpeää, on se oma tunteesi eikä äidin.
Näköjään 70-luvulla syntyneet lapset eli liian varakkaan lapsuuden vailla murheita, kun huolehtiva, ahkera ja kunnollinen äiti leimataan tunnekylmäksi paskaksi.
70-luvulla oli varakasta, jos oli telkkari ja sisävessa. Monilla oli isossakin kaupungissa vielä ulkohuussi tai vessa naapurien kanssa yhteisenä rappukäytävässä tai kellarissa. Mene hoitoon siitä varakkuuksinesi ja liian hyvine lapsuuksinesi. Olet sairas.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihan hullua lukea teidän juttujanne. Miksi syyllistätte äitejänne siitä, että teillä on ikäviä tunteita? Jos tunnet häpeää, on se oma tunteesi eikä äidin.
Näköjään 70-luvulla syntyneet lapset eli liian varakkaan lapsuuden vailla murheita, kun huolehtiva, ahkera ja kunnollinen äiti leimataan tunnekylmäksi paskaksi.
70-luvulla oli varakasta, jos oli telkkari ja sisävessa. Monilla oli isossakin kaupungissa vielä ulkohuussi tai vessa naapurien kanssa yhteisenä rappukäytävässä tai kellarissa. Mene hoitoon siitä varakkuuksinesi ja liian hyvine lapsuuksinesi. Olet sairas.
PS. Eikä ollut vanhemmilla googleja mistä tarkistaa, että miten olen lapselleni hyvä vanhempi, annan seksuaalivalistusta ja tukea. Eivät tienneet, mistä saada näitä itselleenkään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vm -79
Oma lapsuuteni oli kamala, oli fyysistä ja henkistä väkivaltaa, hylkäämistä ja suoranaista vihaa mitä äiti kohdisti lapsiinsa. Meitä oli kaksi lasta ja minä nuorempi tytär. Lapsuus oli lasinen ja illan riehakas humala vaihtui pikkutunneilla siihen että äiti pahoinpideltiin ja me lapset itkettiin ja kiljuttiin kauhusta. Juostiin karkuun kun humalainen isä haki ladatun haulikon. Joskus kun isä sammui humalassa, äiti potki aviomiestään joka makasi lattialla. Välillä minua haettiin riidansovittelijaksi vaikka kahden aikaaan yöllä, kun äiti huusi minua hakemaan isä pois, oli mentävä. Kumma kun se oli aina minä jota haettiin neuvottelijaksi eikä veljeäni. Olin 4-8-vuotias.
Äiti sai mittavia raivokohtauksia jolloin niin koirat, kissat kuin lapsetkin saivat huolella selkään. Aseina toimivat niin nuppineulat kuin sähköjohdot. Ihmisen kekseliäisyys on rajaton kun sadismista on kyse. Joskus kun äiti tuli vihaisena kotiin, kysyin häneltä että haluaako hän antaa minulle selkään. Lapsen mieli kun käänsi asiat niin että äidille tulee parempi mieli kun sai lyödä. Jossain vaiheessa lopetin itkemisen kun piiska viuhui. Tuijotin hajamielisesti seinään ja itkevälle veljelle totesin että hoidetaan alta pois.
Nuppineulatarina onkin mielenkiintoinen. Äitini piti ompelemisesta ja nuppineulat olivat hänen aseitaan. Ne tuntuivat aika ikäville kun niillä pisteltiin eikä niistä pahemmin jälkiä jäänyt. Mutta muistan kun äitini käytti nuppineuloja koiraamme, hän iski neulat melkein nuppiin asti koiraparkaan. Ja kyllä koira kirkuikin. Voi sitä koiraparkaa, me vietimme monet hetket sängyn alla piilossa kun äiti tuli töistä kotiin. Ei, ei lapset ja koirat tulleet äitiä vastaan kun hän tuli töistä, me menimme sängyn alle piiloon ja kuuntelimme kuinka ulko-ovi avautuu ja miten se menee kiinni. Jos ovi paiskautuu kiinni, on tiedossa selkäsauna.[/Voi jumalauta! Mä olen syntynyt 77 ja tunnistan kyllä miten lapsiin käytettiin valtaa. Itsekin sain piiskaa kunnes teini- ikäisenä hakkasin äidin. Sen jälkeen loppui fyysinen kuritus. Olen sanonut vanhemmille että mun elämään ei puututa muuten tulee kosto satakertaisena. Eivät uskalla enää puuttua mihinkään ja se on hyvä!
Vierailija kirjoitti:
Ihmettelen tuota väitettä, että vanhemmat ovat lapsilleen kateellisia. Tuolla on monen sadan sivun ketju, jossa nämä lapset kadehtivat vanhempiaan, näitä suuria ikäluokkia, kaikesta. 70-luvulla syntyneethän ovat juuri heidän lapsiaan.
Terv. paljon nuorempi
Mitähän sivuja luet, tai miten? Jotenkin tulee mieleen, että niin ne kaltoinkohtelija vanhemmat kääntävät kaiken päinvastoin. Täällä kertovat aikuiset lapset kokemuksistaan vanhemmistaan, ei niissä kokemuksissa tai mukamas vanhemmissa ole mitään kadehdittavaa. Terv. vanhuspuolella oleva, paljon kokenut ja ymmärtävä.
Vierailija kirjoitti:
Lyttääminen ja kyttääminen, nuo kaksi sanaa tiivistää vanhemmuuden 70-luvulla lapsia saaneille. Tavarat pengottiin, kirjeet, teinarit ja päiväkirjat luettiin, puhelut kuunneltiin, yksityisyyttä ei ollut.
Omia lapsia ei kehuttu. Aina joku muu oli kauniimpi ja fiksumpi. Omiin lapsiin ei uskottu. Kun itse sain tiedon yliopistoon pääsystä, isäni ensimmäinen kommentti oli ”et sä siellä pärjää”. Kun toin kotiin komean poikaystäväni, joka oli kaikinpuolin fiksu ja filmaattinen, niin vanhempien kommentti oli ”et sinä pysty noin komeaa miestä pitämään”. Kun olen päätynyt hyvään ammattiin, jossa ansaitsen hyvin, niin vanhemmat ihmettelevät, että millä ällillä (käyttäen juuri tuota ilmaisua). Äiti muistaa kysyä joka puhelussa, että onko sulla vielä sama työpaikka.
Vanhemmat ovat kateellisia ja katkeria omien lastensa menestyksestä! Oma lapsuus meni kuunnellessa tarinoita siitä, miten kamalaa ja köyhää heidän oma lapsuutensa oli, ja että kyllä teidän pitää olla tyytyväisiä siitä miten helppoa teidän elämä on. Varmasti näin olikin, mutta en ymmärrä miksi omaa lapsuuttaan ja nuoruuttaan pitää kostaa jälkipolville.
N76
Ovat yksinkertaisesti tyhmiä, kun eivät kehity ymmärtään ja toimimaan lapsensa parhaaksi. Sellaisia ne narsistivanhemmat on, he eivät kehity, opi, toisin kuin sinä arvokas ihminen.
Oma äitini on syntynyt 50 -luvun lopulla, ja hänen äitinsä 30 -luvulla.
Äitini on kertonut kuinka vanhemmat kävivät usein iltaisin juhlimassa ja jättivät taaperon ja vauvaikäisen yksin sänkyihinsä ajatuksella “ei ne herää”. Ja asuivat maalla isossa omakotitalossa. Naapuri oli tämän äidille kertonut, kun äiti oli jo aikuinen. Naapurin oli kuulemma pyydetty joskus käydä tarkistamassa lasten vointia.
Juhlat tietysti olivat kaupungissa kymmenen kilometrin päässä.
Myös lasten lyttääminen ja hakkaaminen oli tuttua, ja se että lapset hoidatettiin isovanhemmilla. Päiväkirjan lukemiset ja häveliäisyys myös.
Se, mikä tästä on säilynyt 50 -luvulla syntyneelle äidilleni, on juurikin tuo asioiden häpeäminen. Aina mietitään, mitä “muut” ajattelee. Kun olin raskaana, minun olisi pitänyt peittää maha, koska olin kuulemma seurustellut lapsen isän kanssa liian vähän aikaa ja joku olisi voinut nähdä mahan ja kysellä.
Jos kutsun vieraita ihan tavallisille perhesynttäreille, puiset kertakäyttöastiat ovat kuulemma “nolot “ ja “kaikki ihmettelee” (paikalla siskoni, pari hyvää kaveria ja vanhemmat) :D
Taaperoimetys on hävettävää ja varmistelee etukäteen enhän vain imetä esimerkiksi siskon pojan synttäreillä, ilmeisesti ettei kukaan näkisi. Aina hirveä huoli muiden mielipiteistä.
Myös muiden lihominen ja laihtuminen ovat kestopuheenaiheita. Ja kakkua tai muita herkkuja ei voi syödä ilman mainintaa siitä, kuinka ei pitäisi.
Myös naiseksi kasvaminen oli hankalaa. Seksi oli likaista ja hävettävää koska seurustelin pojan kanssa, jota hän ei ollut minulle valinnut vaan josta itse tykkäsin. Päätöksiini yritettiin vaikuttaa ja se sai minut kapinoimaan enemmän.
Sitten kun tietää vähän, millainen kasvatus omalla äidilläni on ollut, ymmärrän että osa noista jutuista juontuu hänen omasta lapsuudestaan. Hän on yrittänyt olla parempi kuin oma äitinsä ja onnistunutkin siinä hyvin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihan hullua lukea teidän juttujanne. Miksi syyllistätte äitejänne siitä, että teillä on ikäviä tunteita? Jos tunnet häpeää, on se oma tunteesi eikä äidin.
Näköjään 70-luvulla syntyneet lapset eli liian varakkaan lapsuuden vailla murheita, kun huolehtiva, ahkera ja kunnollinen äiti leimataan tunnekylmäksi paskaksi.
70-luvulla oli varakasta, jos oli telkkari ja sisävessa. Monilla oli isossakin kaupungissa vielä ulkohuussi tai vessa naapurien kanssa yhteisenä rappukäytävässä tai kellarissa. Mene hoitoon siitä varakkuuksinesi ja liian hyvine lapsuuksinesi. Olet sairas.
Täällä aaveellä on kyllä vähän erilaiset määrittelyt varakkaalle. 😃 Mun vanhempani (s. 1949 ja 1951) ovat eläneet 1950-luvulla kerrostaloissa, joissa oli ammeet ja vesivessat, ja muistavat lapsuudestaan kun eka telkkari saapui. 70-luvun lopulla asuivat nuorenaparina useammassa uudessa omakotitalossa samassa kaupungissa. Vanhin taloista jäi lapsuudenkodikseni ja talo oli kaksivuotias kun muutimme sinne. Autot olivat Mersua ja Volvoa, ne ostettiin uusina. Vanhemmat kato sponssasi heitä, omani eivät kyllä minua. 😊
70-luvulla varakkailla oli oma sisäuima-allas omakotitalossa. Vanhempani olivat ehkä keskimmäistä keskiluokkaa, ja kävivät 1970-luvulla kerran vuodessa ulkomaanmatkalla esim. entisen Jugoslavian alueella (Dubrovnik oli kova sana jo silloin) ja Espanjassa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihan hullua lukea teidän juttujanne. Miksi syyllistätte äitejänne siitä, että teillä on ikäviä tunteita? Jos tunnet häpeää, on se oma tunteesi eikä äidin.
Näköjään 70-luvulla syntyneet lapset eli liian varakkaan lapsuuden vailla murheita, kun huolehtiva, ahkera ja kunnollinen äiti leimataan tunnekylmäksi paskaksi.
70-luvulla oli varakasta, jos oli telkkari ja sisävessa. Monilla oli isossakin kaupungissa vielä ulkohuussi tai vessa naapurien kanssa yhteisenä rappukäytävässä tai kellarissa. Mene hoitoon siitä varakkuuksinesi ja liian hyvine lapsuuksinesi. Olet sairas.
Täällä aaveellä on kyllä vähän erilaiset määrittelyt varakkaalle. 😃 Mun vanhempani (s. 1949 ja 1951) ovat eläneet 1950-luvulla kerrostaloissa, joissa oli ammeet ja vesivessat, ja muistavat lapsuudestaan kun eka telkkari saapui. 70-luvun lopulla asuivat nuorenaparina useammassa uudessa omakotitalossa samassa kaupungissa. Vanhin taloista jäi lapsuudenkodikseni ja talo oli kaksivuotias kun muutimme sinne. Autot olivat Mersua ja Volvoa, ne ostettiin uusina. Vanhemmat kato sponssasi heitä, omani eivät kyllä minua. 😊
70-luvulla varakkailla oli oma sisäuima-allas omakotitalossa. Vanhempani olivat ehkä keskimmäistä keskiluokkaa, ja kävivät 1970-luvulla kerran vuodessa ulkomaanmatkalla esim. entisen Jugoslavian alueella (Dubrovnik oli kova sana jo silloin) ja Espanjassa.
Ja vanhempani olivat siis kotoisin perheestä, jotka olivat varallisuuden suhteen lähteneet tyhjästä ja elivät säästäväisesti. Toinen isoäideistäni opiskeli yliopistossa mutta opinnot jäivät sodan aikana kesken. Hän työskenteli ihan tavallisena toimistosihteerinä. Toinen isoäitini ei ollut koulutettu, hän teki siivous- ja keittiötöitä sen jälkeen kun lapset olivat jo kouluiässä. Isoisilläni oli ammatit, joihin nykyään vaaditaan useamman vuoden koulutus. Molemmissa perheissä pojat saivat vanhemmiltaan autot ja isälleni maksettiin puolet ensimmäisestä asunnosta. Nämä oli siis säästetty kohtuullisista tuloista säästäväisellä elämällä.
Mulle tulee kans monta muuta vastaavaa tapausta mieleen, koska aika moni lapsi tai nuori kuoli tapaturmaisesti tai oman käden kautta nuoruusaikanani, siis ihan tuttavapiirin tyyppejä. Koskaan ei äiti osoittanut empatiaa tai myötätuntoa, mutta sitäkin mieluummin juorusi tapahtumista ympäri kyliä. Hän kyllä syytti kyseistä nuorta, tyyliin ”kyllä sen arvasinkin että joskus jotain tuommoista tapahtuu, aina niin lujaa ajoi sillä mopollaan”, tai ”mikähän syy silläkin oli ittensä tappaa, minä tunnen sen äidin ja se on niin mukava ihminen”, tai ”ainahan se pyöri niin epämääräisissä porukoissa, yhtään en ihmettele että kuoli”.
Ja yksi oikein riidanaihe… Jos joku sairastaa diabetestä, niin äiti puhuu tuosta ihmisestä pilkalliseen sävyyn, että ”piikittää itteensä monta kertaa päivässä”, ihan kuin tämä ihminen tekisi sitä huvikseen tai olisi narkomaani. Tai jos joku menee vaikka naimisiin jonkun diabeetikon kanssa, niin äiti sanoo ivalliseen sävyyn ”silläkin on paha sokeritauti, eikö x muka parempaa löytänyt”. Ja sitten tuo ”paha sokeritauti”. Ykköstyypin diabetes on ykköstyypin diabetes, ei ole pahaa tai hyvää tapausta. Varmaan se ”piikittäminen” tekee sen pahaksi. Kohtalon ivaa että itse sairastui diabetekseen muutama vuosi sitten.