70-luvulla syntyneiden äidit - onko teillä muilla samanlaista?

Vierailija kirjoitti:

Olen jo aiemminkin kirjoittanut tähän ketjuun, mutta pakko taas nostaa keskustelua.

50-luvulla syntynyt äitini häpeää jostain syystä minun ja sisareni taloja. Meillä molemmilla on isot, kauniit ja tilavat talot, jotka on sisustettu modernisti. Siitä huolimatta äiti on aina ihan paniikissa, jos joku sukulaisista tulee samaan kaupunkiin missä asumme, ja soittelee hädissään että ”ne on nyt tulossa sinne, mutta voit aina sanoa ettet ole kotona jos ne on tulossa kylään”. Ja että ”ne on niin kovia arvostelemaan ja puhuvat sitten pa5kaa selän takana”. Ööö, ainoa sukulaisista joka arvostelee ja puhuu pahaa selän takana ihmisten kodeista, lapsista ja muusta on äiti itse! Eniten pelkää omien 70-75-vuotiaiden siskojensa arvostelua, siis tätieni, jotka ovat ihan mukavia, eivätkä ole ikinä ainakaan minun kuulteni arvostelleet ihmisiä.

Kun on tulossa jotain juhlia, kuten lasten rippijuhlia ja lakkiaisia, niin äiti stressaa ja hermoilee, että kehtaammeko tosiaan järjestää juhlat ”kun ihmiset puhuu ja arvostelee”. Olen monta kertaa kysynyt, että mikä kodissani on niin kauheaa, ettei sukulaisia ja ystäviä voisi pyytää kylään tai juhliin. Vastausta ei tule, sitä samaa mantraa vain miten ihmiset arvostelee.

Isän ja äidin oma talo on melkein 40 vuotta vanha, eikä sitä ole kertaakaan remontoitu tai peruskorjattu, ja kaikki kalusteetkin on tosi vanhoja, eikä mikään sisustuksessa sovi keskenään yhteen. On sohvaa 90-luvulta, sama kirjahylly kuin lapsuudessani, eikä yksikään puinen huonekalu edes saman värinen. Repsottavia alkuperäisiä tapetteja ja kolhiintuneita kalusteita. Silti hänen mielestään heille kehtaa mieluummin kutsua ne ihmiset, jotka puhuisi niin paljon pahaa meidän uudesta talosta ja raikkaasta sisustuksesta.

Yhden kerran yritin tosissani saada vastausta tuohon, että mistä ihmiset muka puhuisi selän takana ja miksi, mutta äiti vaihtoi puheenaihetta kun olin tarpeeksi kauan kovistellut saamatta vastausta. Sanoin vielä, että tuo on loukkaavampaa kuin kenenkään vieraan mahdollinen arvostelu, mutta ei mennyt jakeluun.

Ikävä sanoa suoraan, mutta äiti ei ole kovinkaan älykäs ihminen. En ole koskaan nähnyt hänen kädessään kirjaa tai katsovan vaikka jotain dokumenttia televisiosta. Ei ole tehnyt mieli enää pitkään aikaan käydä kylässä, koska äidin ainoa huvi on ruotia sukulaisia, juoruta heidän asioistaan ja haukkua ulkonäkö, paino ja muut epäoleelliset asiat.

Kateus hienosta talosta saa jotkut ihmiset puhumaan pahaa. Hän on itse varmaan pahan puhuja joten ajattelee että muutkin on. Voihan ne ollakin, hän varmaa tuntee siskonsa.

Lapsuudestani on jäänyt mieleen eniten se, että pienessä kotikylässämme meidän perhe oli ainoa ns. epäsosiaalinen. Kavereiden vanhemmat saunoivat ja juhlivat välillä keskenään, mutta mun vanhemmat ei koskaan lähteneet kylän muiden perheiden juttuihin mukaan. Me lapset olimme ainoat outolinnut, jotka ei päässeet kavereiden luo yökylään, eikä meille päässyt tietenkään ikinä ketään yöksi. Äiti hoki aina kun päiväsaikaan kävimme kavereilla, että ei saa puhua mitään kotiasioita sitten siellä. Mitä kotiasioita? Ei meillä ollut mitään kauheita luurankoja kaapissa! Vanhemmat kävi töissä (myös koko lama-ajan), eivätkä he ryypänneet, tapelleet tai mitään mistä olisin avautunut kaverin perheelle.

Jälkeenpäin ajatellen on tosi outoa, ettei esim. isälläni ollut yhtään kaveria. Ei ketään kenen kans käydä kalalla, metsällä tai vaikka siellä saunassa äijäporukassa. Isä ei tykännyt kenestäkään, ja hätinä nosti kättä jos vaikka naapuri ajoi vastaan. Edelleen vanhemmalla iällä ei edes omien vävypoikiensa kanssa ole käynyt saunassa, vaikka he ovat joskus ehdottaneet, että mennääs ihan äijäporukalla ottamaan kunnon löylyt. Ei ollut kyllä äidilläkään ketään parasta kaveria, kunhan heitti huulta ihmisten kanssa joita näki kylällä. Kehenkään ei luotettu ja oma perhe oli keskiössä. Olikohan ne omat 20-luvulla syntyneet vanhemmat opettaneet sen ajatusmaailman?

Vierailija kirjoitti:

Edelliseen. Tosi erikoista. Yleensä on toisinpäin. Mielellään näyteltäisiin sukulaisille, kun nyt lapsilla on kauniit talot. Ja oltaisiin tyytyväisiä kun lapsilla menee hyvin.

Näinhän se on. Ja mitä sillä on väliä, vaikka joku vanha täti tai muu sukulainen ei tykkäisi kodistani? Oikeasti, mitä väliä? Tuohon en ole koskaan saanut vastausta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Edelliseen. Tosi erikoista. Yleensä on toisinpäin. Mielellään näyteltäisiin sukulaisille, kun nyt lapsilla on kauniit talot. Ja oltaisiin tyytyväisiä kun lapsilla menee hyvin.

Näinhän se on. Ja mitä sillä on väliä, vaikka joku vanha täti tai muu sukulainen ei tykkäisi kodistani? Oikeasti, mitä väliä? Tuohon en ole koskaan saanut vastausta.

Oma äitini taas häpeää sitä, kun meillä on kotina vain kerrostalokaksio ja muiden lapsilla on omakotitalot.

Aiemmin tykkäsin matkustella lasteni kanssa. Äiti kielsi kertomasta matkoista kenellekään, kun sitten ne luulee, että me ollaan rikkaita. Voisiko äidilläsi olla sama näkemys? Voihan olla, että äitisi on kuullut puheita joistain tyyliin "ne on rikkaita, kun niillä on hieno omakotitalo ja ne pröystäilee rahoillaan".

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Edelliseen. Tosi erikoista. Yleensä on toisinpäin. Mielellään näyteltäisiin sukulaisille, kun nyt lapsilla on kauniit talot. Ja oltaisiin tyytyväisiä kun lapsilla menee hyvin.

Näinhän se on. Ja mitä sillä on väliä, vaikka joku vanha täti tai muu sukulainen ei tykkäisi kodistani? Oikeasti, mitä väliä? Tuohon en ole koskaan saanut vastausta.

Oma äitini taas häpeää sitä, kun meillä on kotina vain kerrostalokaksio ja muiden lapsilla on omakotitalot.

Aiemmin tykkäsin matkustella lasteni kanssa. Äiti kielsi kertomasta matkoista kenellekään, kun sitten ne luulee, että me ollaan rikkaita. Voisiko äidilläsi olla sama näkemys? Voihan olla, että äitisi on kuullut puheita joistain tyyliin "ne on rikkaita, kun niillä on hieno omakotitalo ja ne pröystäilee rahoillaan".

Kyllä minunkin äitiäni hävetti silloin kun asuttiin kerrostalossa, ja vielä vuokralla 😱 Tosin siihen aikaan kun kaikki muut (siskojen lapset ja tuttavat) osteli osakehuoneistoja ja taloja, niin heitä äiti nimitti pilkalliseen äänensävyyn porvareiksi. Koskaan ei ole kohden!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen jo aiemminkin kirjoittanut tähän ketjuun, mutta pakko taas nostaa keskustelua.

50-luvulla syntynyt äitini häpeää jostain syystä minun ja sisareni taloja. Meillä molemmilla on isot, kauniit ja tilavat talot, jotka on sisustettu modernisti. Siitä huolimatta äiti on aina ihan paniikissa, jos joku sukulaisista tulee samaan kaupunkiin missä asumme, ja soittelee hädissään että ”ne on nyt tulossa sinne, mutta voit aina sanoa ettet ole kotona jos ne on tulossa kylään”. Ja että ”ne on niin kovia arvostelemaan ja puhuvat sitten pa5kaa selän takana”. Ööö, ainoa sukulaisista joka arvostelee ja puhuu pahaa selän takana ihmisten kodeista, lapsista ja muusta on äiti itse! Eniten pelkää omien 70-75-vuotiaiden siskojensa arvostelua, siis tätieni, jotka ovat ihan mukavia, eivätkä ole ikinä ainakaan minun kuulteni arvostelleet ihmisiä.

Kun on tulossa jotain juhlia, kuten lasten rippijuhlia ja lakkiaisia, niin äiti stressaa ja hermoilee, että kehtaammeko tosiaan järjestää juhlat ”kun ihmiset puhuu ja arvostelee”. Olen monta kertaa kysynyt, että mikä kodissani on niin kauheaa, ettei sukulaisia ja ystäviä voisi pyytää kylään tai juhliin. Vastausta ei tule, sitä samaa mantraa vain miten ihmiset arvostelee.

Isän ja äidin oma talo on melkein 40 vuotta vanha, eikä sitä ole kertaakaan remontoitu tai peruskorjattu, ja kaikki kalusteetkin on tosi vanhoja, eikä mikään sisustuksessa sovi keskenään yhteen. On sohvaa 90-luvulta, sama kirjahylly kuin lapsuudessani, eikä yksikään puinen huonekalu edes saman värinen. Repsottavia alkuperäisiä tapetteja ja kolhiintuneita kalusteita. Silti hänen mielestään heille kehtaa mieluummin kutsua ne ihmiset, jotka puhuisi niin paljon pahaa meidän uudesta talosta ja raikkaasta sisustuksesta.

Yhden kerran yritin tosissani saada vastausta tuohon, että mistä ihmiset muka puhuisi selän takana ja miksi, mutta äiti vaihtoi puheenaihetta kun olin tarpeeksi kauan kovistellut saamatta vastausta. Sanoin vielä, että tuo on loukkaavampaa kuin kenenkään vieraan mahdollinen arvostelu, mutta ei mennyt jakeluun.

Ikävä sanoa suoraan, mutta äiti ei ole kovinkaan älykäs ihminen. En ole koskaan nähnyt hänen kädessään kirjaa tai katsovan vaikka jotain dokumenttia televisiosta. Ei ole tehnyt mieli enää pitkään aikaan käydä kylässä, koska äidin ainoa huvi on ruotia sukulaisia, juoruta heidän asioistaan ja haukkua ulkonäkö, paino ja muut epäoleelliset asiat.

Kateus hienosta talosta saa jotkut ihmiset puhumaan pahaa. Hän on itse varmaan pahan puhuja joten ajattelee että muutkin on. Voihan ne ollakin, hän varmaa tuntee siskonsa.

Samaa mietin, että johtuu kateudesta. Vanhempi voi olla lapselleen kateellinen, mutta ei toimi silloin lapsen mainetta tai itsetuntoa vahingoittaen, kun mustamaalaa lastaan. Niin se kyllä on, kun ei vastausta saa kysymykseen seläntakana puhumisesta, että se vaikenija on suurin tai osallinen myrkyttämiseen. Sellainen äiti minullakin on, myrkyttäjä ja selän takana mustamaalaaja. Aikoinaan, ei tullut mieleenkään että oma narsistiäiti voisi olla kateellinen lapselleen, kun ei itse sellaista pysty kokemaan vanhempaa tai muita kohtaan. Narsistisuudesta etsin paljon tietoa ja johan tuli selkeys, että äiti on kateellinen. Kaikille ja kaikelle.

Voi vaan ihmetellä mikä eräiden älykkyyttä vaivaa, kun jonkun lapsen mustamaalausta suostuu kuuntelemaan. Olen oppinut puolustamaan lapsia, pieniä ja suuria, huolimatta heidän iästään, jos heidän vanhempansa mustamaalaa lastaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mitä mahtanevat kirjoitella palstoilla näiden itkijänaisten lapset, sanotaan noin 20-30-vuoden päästä? Varmasti aivan kauheaa tekstiä, kun nykylapset ovat jo nyt aivan sekaisin. Kyllä ne syntipukin löytävät omille mokilleen. kuten löytää jokainen sukupolvi.

Todella surkea ärsytysyritys. Meidän kaltoinkohdeltujen ihmisten lapsilla on mielettömän hyvä lapsuus omiin verrattuna! Lapsemme saavat rakkautta, kannustusta, välittämistä, arvostusta ja kunnioitusta, ja kaikesta puhutaan eikä ole salailun kulttuuria.

Koska - me tiedämme miten helvetin pahalta tuntuu väkivalta, satuttaminen, loukkaaminen. Tämän takia kasvatamme lapsemme toisin, rakkaudella.

Voin sanoa että teen ihan kaiken, siis todellakin ihan kaiken päinvastoin kuin väkivaltaiset, itsekkäät, julmat ja kaltoinkohtelevat paskapäävanhempani. Tämä on ollut loistava päätös, kiitoksena on onnelliset, rakastetut ja hyvinvoivat lapset.

Ainoastaan se kysymys jää ilmaan, että minkähän takia omat vanhemmat ei viitsineet tehdä tätä valintaa, edes pienessä mittakaavassa?

Hyvä kysymys! Olen pitkään tuota tutkinut ja tullut vain yhteen johtopäätökseen, narsismi. Eli pitkään jatkunut omanarvon puute, johon liittyy syvä katkeruus, tyhmyys ja kosto omaa lasta kohtaan. "Koska minä en saanut kaikkea mitä minä halusin, et lapseni saa minulta mitään." Kosto ja katkeruus kohdistetaan perheen sisällä, piilossa, omaan lapseen, koska vanhempi kokee pystyvänsä hallitsemaan vanhemmanrakkauteen luottavaan lastansa. Siitä sikiääkin sitten lasutapauksia ja traumoja lapsille, myös lapsen ennenaikaisia kuolemia (päihteiden käyttö, itsemurhat, stressi vanhempi suhteesta-välinpitämättömyys omasta terveydestä). Ja tämä kaikki tapahtuu yleensä piilossa. Julkisesti näkyy vain, kun vanhemmat kiiltokuvaansa kiillottavat ympärilleen, lapsiansa vivahteikkaasti mustamaalaten. Mikään ei muutu koskaan, koska narsismi. Narsisti on ikänsä hamunut ympärilleen helppoja tukijoita ja pitää heistä kiinni tulevia koitoksia varten. Narsisti ei opi inhimillisyyttä, ei rakkauden tai aidon välittämisen tunnetta, ei toisen arvostusta, kaikki perustuu vain hyötyyn. Lapsi ei ole hyödyllinen, ellei suostu narsistivanhemman jatkeeksi.

Minua ihmetyttää, miksi aikuisten lasten kaltoinkohtelua ei ole tuotu julki mediaan. Kun isovanhemman asenne aikuista lastaan on narsistinen, miten tämä vanhempi pystyy antamaan täysin sellaisen elämän omalle lapselleen kuin pitäisi. Jos narsisti-isovanhempi on kuvioissa. Täällä ketjussakin on kirjoiteltu, että kaltoinkohdellun lapsuuden ja nuoruuden jälkeen siitä selvinneet vanhemmat pystyvät antamaan lapsilleen päinvastaisen elämän kuin mitä itse saivat. Mutta tuskin kaikki siihen pystyvät. Johtuuko siitä nuorten rajusti lisääntyneet mielenterveysongelmat, kun näiden vanhemmat jäävät jotenkin tottuneesti säyseiksi, kärsijöiksi, pimentoon, alistuneiksi. Isovanhemmilla on maksettu omakotitalo, mökki, autot ja osakkeita, mutta ei koulutusta. Heidän lapsillaan on koulutus, mutta ei muuta, töitä joskus, aina tai ei ollenkaan. Lastenlapsilla on koulutus, ei muuta. Isovanhemmat silti vaativat lapsiltaan samaa varallisuutta, jonka osa sai perintönä, kun silloiset vanhukset kuolivat nuorempina. Vaikka lapsilla ei ole maallista mammonaa, pitäisi lapsia ja lastenlapsia ymmärtää tässä maailmassa, tukea edes henkisesti, eikä pilkata, halveksia, tai viedä lapsilta tuhkatkin pesästä.

Joskus mietin tätä rakasta Suomea, tuleeko täällä kaikki otettua vakavasti, mitä perheiden sisällä tapahtuu. Ja miten annetaan jatkumulle tuki, kun tuntuu, että piilossa on jotenkin lupa kaltoinkohdella lapsia, kun asioita jotenkin hyssytellään. Rangaistuksista tulee uutisia, mutta homma menee jotenkin niin, että seurauksista mainitaan lyhyesti, eikä paneuduta syihin avoimesti. Ei tehdä töitä sen eteen. Onko se hyvinvointia, etteivät ihmiset tiedä, miten pitäisi elää, aikuiset eivät osaa, eivätkä lapset uskalla kertoa kotiväkivallasta tai tietävät tulevansa huostaanotetuksi, jolloin arvelevat elämän sosiaalisen puolen huonontuvan. Some.

Hannu Lauerma on antanut monia haastatteluita vankien mielenterveysongelmista. Vakavampien tapauksien piirteistä kertoessaan, ihmettelen, mitä outoa niissä on, koska vanhemmillani on samat piirteet. Meillä oli hienostoperhe, vanhemmat jatkavat sitä. Vilja Eerikan vanhemmista äitipuoli käskytti isää pahoinpitelemään lastaan, tuttua sekin, paitsi että oli biologinen äiti, joka käskytti ja ohjasi kaikin tavoin biologista isää kaltoinkohtelemaan lapsiaan. 

Saisiko jonkun tietoiskun mediaan, miten vanhempien pitäisi kohdella lapsiaan. Niitä tieto-ohjelmia oli kyllä joskus 60-luvulla. Miksi ne loppuivat?

Vm -79

Oma lapsuuteni oli kamala, oli fyysistä ja henkistä väkivaltaa, hylkäämistä ja suoranaista vihaa mitä äiti kohdisti lapsiinsa. Meitä oli kaksi lasta ja minä nuorempi tytär. Lapsuus oli lasinen ja illan riehakas humala vaihtui pikkutunneilla siihen että äiti pahoinpideltiin ja me lapset itkettiin ja kiljuttiin kauhusta. Juostiin karkuun kun humalainen isä haki ladatun haulikon. Joskus kun isä sammui humalassa, äiti potki aviomiestään joka makasi lattialla. Välillä minua haettiin riidansovittelijaksi vaikka kahden aikaaan yöllä, kun äiti huusi minua hakemaan isä pois, oli mentävä. Kumma kun se oli aina minä jota haettiin neuvottelijaksi eikä veljeäni. Olin 4-8-vuotias. 

Äiti sai mittavia raivokohtauksia jolloin niin koirat, kissat kuin lapsetkin saivat huolella selkään. Aseina toimivat niin nuppineulat kuin sähköjohdot. Ihmisen kekseliäisyys on rajaton kun sadismista on kyse. Joskus kun äiti tuli vihaisena kotiin, kysyin häneltä että haluaako hän antaa minulle selkään.  Lapsen mieli kun käänsi asiat niin että äidille tulee parempi mieli kun sai lyödä. Jossain vaiheessa lopetin itkemisen kun piiska viuhui. Tuijotin hajamielisesti seinään ja itkevälle veljelle totesin että hoidetaan alta pois. 

Nuppineulatarina onkin mielenkiintoinen. Äitini piti ompelemisesta ja nuppineulat olivat hänen aseitaan. Ne tuntuivat aika ikäville kun niillä pisteltiin eikä niistä pahemmin jälkiä jäänyt. Mutta muistan kun äitini käytti nuppineuloja koiraamme, hän iski neulat melkein nuppiin asti koiraparkaan. Ja kyllä koira kirkuikin. Voi sitä koiraparkaa, me vietimme monet hetket sängyn alla piilossa kun äiti tuli töistä kotiin. Ei, ei lapset ja koirat tulleet äitiä vastaan kun hän tuli töistä, me menimme sängyn alle piiloon ja kuuntelimme kuinka ulko-ovi avautuu ja miten se menee kiinni. Jos ovi paiskautuu kiinni, on tiedossa selkäsauna.

Vm-79 jatkaa

Olen varma siitä että äidissäni on jotain todella pahasti vikana. Joskus hän ilkkui vahingoniloisena jo heti aamusta naureskellen että illalla odottaa selkäsauna. Koulussa piti keskittyä että opettajaa jaksoi kuunnella. Kotiin tullessa remmi odotti ruokapöydällä ja piti syödä tukeva välipala ensin, sitten alkoi pieksäjäiset. 

Välillä äiti oli hyvin onnellinen siitä että sai odottaa isää kotiin että pääsee kertomaan lukuisista lasten pahuuksista. Pahuudet saattoivat olla vaikka että unohtaa laittaa märät tumput kuivumaan patterin päälle ja jättääkin ne lojumaan lattialle. Silloin äidin kasvot uhkuivat hymyä ja hän naureskeli kuinka nyt odotetaan että isä tulee kotiin. Kun isä sitten saapui, tämä kaikkinainen lasten kurittomuus ja ilkeys julistettiin mahdollisimman provosoivasti ja lisäillen vielä että lapsen ilmekin oli itsekäs ja ylimielinen. Isän räjähtäessä raivoon, äiti näytti kieltä isän selän takia ja kikatteli, osoitteli sormellaan ja väänteli kasvojaan. 

Jälkikäteen kun mietin miten minut laitettiin maailmalle, vaihtovaatteet mukana, olen verrannut varhaisaikuisuuttani miten vanhempani saivat tukea omilta vanhemmiltaan. Suoraansanottuna todella rumasti vanhempani puhuivat omista vanhemmistaan heidän selän takana. He saivat talot, mökit ja autot maksatettua omilta vanhemmiltaan mutta lastaan he eivät tukeneet, päinvastoin. 

Erityisesti minua ei tuettu kuin veljeäni. Hänelle maksettiin ajokortti, ostettiin auto, maksettiin asuntoa pitkälle ja avustettiin kaikin mahdollisin tavoin. Minulle ei tarvinnut mitään ajokortteja maksella, koska olin tyttö.  

Opinpahan pärjäämään mutta en ole missään muodossa vanhempiini enää yhteydessä. He ovat rakentaneet kiiltokuvamaailman millaisia vanhempia olivat ja kun olen vetänyt heitä vastuuseen siitä mitä tekivät kun olin lapsi, olenkin hullu. Niin, miten asiaa sitten katsoo, mutta itse sanoisin hulluksi sellaista miestä, joka vie koiran autotalliin ja hakkaa sitä suljettujen ovien takana niin että koiran verta pestään autotallin seinistä seuraavana päivänä.

Vierailija kirjoitti:

Vm-79 jatkaa

Olen varma siitä että äidissäni on jotain todella pahasti vikana. Joskus hän ilkkui vahingoniloisena jo heti aamusta naureskellen että illalla odottaa selkäsauna. Koulussa piti keskittyä että opettajaa jaksoi kuunnella. Kotiin tullessa remmi odotti ruokapöydällä ja piti syödä tukeva välipala ensin, sitten alkoi pieksäjäiset. 

Välillä äiti oli hyvin onnellinen siitä että sai odottaa isää kotiin että pääsee kertomaan lukuisista lasten pahuuksista. Pahuudet saattoivat olla vaikka että unohtaa laittaa märät tumput kuivumaan patterin päälle ja jättääkin ne lojumaan lattialle. Silloin äidin kasvot uhkuivat hymyä ja hän naureskeli kuinka nyt odotetaan että isä tulee kotiin. Kun isä sitten saapui, tämä kaikkinainen lasten kurittomuus ja ilkeys julistettiin mahdollisimman provosoivasti ja lisäillen vielä että lapsen ilmekin oli itsekäs ja ylimielinen. Isän räjähtäessä raivoon, äiti näytti kieltä isän selän takia ja kikatteli, osoitteli sormellaan ja väänteli kasvojaan. 

Jälkikäteen kun mietin miten minut laitettiin maailmalle, vaihtovaatteet mukana, olen verrannut varhaisaikuisuuttani miten vanhempani saivat tukea omilta vanhemmiltaan. Suoraansanottuna todella rumasti vanhempani puhuivat omista vanhemmistaan heidän selän takana. He saivat talot, mökit ja autot maksatettua omilta vanhemmiltaan mutta lastaan he eivät tukeneet, päinvastoin. 

Erityisesti minua ei tuettu kuin veljeäni. Hänelle maksettiin ajokortti, ostettiin auto, maksettiin asuntoa pitkälle ja avustettiin kaikin mahdollisin tavoin. Minulle ei tarvinnut mitään ajokortteja maksella, koska olin tyttö.  

Opinpahan pärjäämään mutta en ole missään muodossa vanhempiini enää yhteydessä. He ovat rakentaneet kiiltokuvamaailman millaisia vanhempia olivat ja kun olen vetänyt heitä vastuuseen siitä mitä tekivät kun olin lapsi, olenkin hullu. Niin, miten asiaa sitten katsoo, mutta itse sanoisin hulluksi sellaista miestä, joka vie koiran autotalliin ja hakkaa sitä suljettujen ovien takana niin että koiran verta pestään autotallin seinistä seuraavana päivänä.

Kuin omasta kynästä. Ihan joka sana täsmää. Kohtalotoverille halaus.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vm-79 jatkaa

Olen varma siitä että äidissäni on jotain todella pahasti vikana. Joskus hän ilkkui vahingoniloisena jo heti aamusta naureskellen että illalla odottaa selkäsauna. Koulussa piti keskittyä että opettajaa jaksoi kuunnella. Kotiin tullessa remmi odotti ruokapöydällä ja piti syödä tukeva välipala ensin, sitten alkoi pieksäjäiset. 

Välillä äiti oli hyvin onnellinen siitä että sai odottaa isää kotiin että pääsee kertomaan lukuisista lasten pahuuksista. Pahuudet saattoivat olla vaikka että unohtaa laittaa märät tumput kuivumaan patterin päälle ja jättääkin ne lojumaan lattialle. Silloin äidin kasvot uhkuivat hymyä ja hän naureskeli kuinka nyt odotetaan että isä tulee kotiin. Kun isä sitten saapui, tämä kaikkinainen lasten kurittomuus ja ilkeys julistettiin mahdollisimman provosoivasti ja lisäillen vielä että lapsen ilmekin oli itsekäs ja ylimielinen. Isän räjähtäessä raivoon, äiti näytti kieltä isän selän takia ja kikatteli, osoitteli sormellaan ja väänteli kasvojaan. 

Jälkikäteen kun mietin miten minut laitettiin maailmalle, vaihtovaatteet mukana, olen verrannut varhaisaikuisuuttani miten vanhempani saivat tukea omilta vanhemmiltaan. Suoraansanottuna todella rumasti vanhempani puhuivat omista vanhemmistaan heidän selän takana. He saivat talot, mökit ja autot maksatettua omilta vanhemmiltaan mutta lastaan he eivät tukeneet, päinvastoin. 

Erityisesti minua ei tuettu kuin veljeäni. Hänelle maksettiin ajokortti, ostettiin auto, maksettiin asuntoa pitkälle ja avustettiin kaikin mahdollisin tavoin. Minulle ei tarvinnut mitään ajokortteja maksella, koska olin tyttö.  

Opinpahan pärjäämään mutta en ole missään muodossa vanhempiini enää yhteydessä. He ovat rakentaneet kiiltokuvamaailman millaisia vanhempia olivat ja kun olen vetänyt heitä vastuuseen siitä mitä tekivät kun olin lapsi, olenkin hullu. Niin, miten asiaa sitten katsoo, mutta itse sanoisin hulluksi sellaista miestä, joka vie koiran autotalliin ja hakkaa sitä suljettujen ovien takana niin että koiran verta pestään autotallin seinistä seuraavana päivänä.

Kuin omasta kynästä. Ihan joka sana täsmää. Kohtalotoverille halaus.

Halaus myös sinulle :)

Vm-79

50-luvulla syntynyt äitini oli huono äiti monessa mielessä. Luki kirjeet, päiväkirjat ja kaikki paperit mitä löysi. Kehtasi vielä tulla huutamaan, jos luki niistä jotain mikä ei ollut mieluista. Kun yritti sanoa, että et sinä saa lukea mun kirjeitä/päiväkirjaa, niin väitti vastaan että totta kai saan, alaikäinen olet ja kyllä se mulle kuuluu mitä sä kirjoitat kavereillesi.

Teini-iässä kuukautiset ohitti sillä, että heitti sidepaketin syliin, mutta ei kertonut yhtään miten niitä käytetään tms. Kuukautisten alettua v*ttuili jatkuvasti, että kohta oot varmaan tiineenä (olin neitsyt melkein täysi-ikäiseksi saakka) ja sitten kun neitsyys oli mennyt ja menkat jännityksen vuoksi myöhässä, niin haukuttiin pystyyn, uhattiin että tässä talossa ei abortteja tehdä, että jos olet raskaana, niin itte kannat häpeäs loppuun saakka. No en ollut raskaana, mutta tuon episodin jälkeen äiti aukoi päätään aina kun vaikka istuin jalat harallaan, että kyllä sitä nyt koko ajan ollaan per$että levittämässä.

Koulukiusattuna olin yläasteella, pahastikin, ja kun asiasta yritti kertoa äidille, niin tämä pamautti itkevän lapsensa silmille, että ”mitäs oot tommonen”. Eli hänen mielestään kiusaaminen oli ihan oikeutettua, eikä tehnyt asian suhteen mitään.

Nyt se on sitten vanha, yli seitsenkymppinen, eikä siellä käy siskokaan perheineen juuri koskaan. Itse olen nähnyt vanhempani reilu vuosi sitten ja onneksi koronan tekosyyllä ei ole tarvinnut mennä. Kukaan lapsenlapsista ei myöskään mene mielellään mummolaan, ja sitä ne vanhukset jaksaa ihmetellä. No mikäs ihme se on, kun silloin kun olivat pieniä mummo nalkutti koko ajan jostain, ei hetken rauhaa, ei saa käyttää kännyköitä ja muita ihme sääntöjä, vanhin lapsenlapsi selvästi suosikki ja se näkyi muille, pojalle kovempi kuri ja ei niin tärkeä lapsenlapsena, ja kaiken tämän lapset näki ja ymmärsi aika pienestä pitäen. Nyt ovat jo aikuisia, mutta mummolaan ei mielellään lähdetä, edes syyslomalla yksikään lapsenlapsista ei ollut käynyt.

Sisko on aina ollut herkempi ihmisenä kuin minä, ja kantaa valtavasti kaunaa siitä, että äidin takia hänestä kasvoi epävarma, huonolla itsetunnolla varustettu aikuinen. Minuun ei silleen vaikuttanut, olen vahva, suorapuheinen ja itsevarma ihminen, varmaan siksi että kun muutin kotoa pois ymmärsin että äiti oli juntti ja vanhanaikainen, eikä tajunnut maailmasta mitään. Nuorena aikuisena näytinkin sen hyppimällä silmille jatkuvasti, oikomalla hänen pa$kapuheitaan, sanomalla suorat sanat moneen kertaan. Vielä tänäkin päivänä äiti on varovainen mitä ja miten asiat minulle esittää, koska pelkää reaktioitani. Tuntee alemmuutta siitä, että kouluja on käyty ja ollaan (ehkä) fiksumpia kuin hän.

Vierailija kirjoitti:

50-luvulla syntynyt äitini oli huono äiti monessa mielessä. Luki kirjeet, päiväkirjat ja kaikki paperit mitä löysi. Kehtasi vielä tulla huutamaan, jos luki niistä jotain mikä ei ollut mieluista. Kun yritti sanoa, että et sinä saa lukea mun kirjeitä/päiväkirjaa, niin väitti vastaan että totta kai saan, alaikäinen olet ja kyllä se mulle kuuluu mitä sä kirjoitat kavereillesi.

Teini-iässä kuukautiset ohitti sillä, että heitti sidepaketin syliin, mutta ei kertonut yhtään miten niitä käytetään tms. Kuukautisten alettua v*ttuili jatkuvasti, että kohta oot varmaan tiineenä (olin neitsyt melkein täysi-ikäiseksi saakka) ja sitten kun neitsyys oli mennyt ja menkat jännityksen vuoksi myöhässä, niin haukuttiin pystyyn, uhattiin että tässä talossa ei abortteja tehdä, että jos olet raskaana, niin itte kannat häpeäs loppuun saakka. No en ollut raskaana, mutta tuon episodin jälkeen äiti aukoi päätään aina kun vaikka istuin jalat harallaan, että kyllä sitä nyt koko ajan ollaan per$että levittämässä.

Koulukiusattuna olin yläasteella, pahastikin, ja kun asiasta yritti kertoa äidille, niin tämä pamautti itkevän lapsensa silmille, että ”mitäs oot tommonen”. Eli hänen mielestään kiusaaminen oli ihan oikeutettua, eikä tehnyt asian suhteen mitään.

Nyt se on sitten vanha, yli seitsenkymppinen, eikä siellä käy siskokaan perheineen juuri koskaan. Itse olen nähnyt vanhempani reilu vuosi sitten ja onneksi koronan tekosyyllä ei ole tarvinnut mennä. Kukaan lapsenlapsista ei myöskään mene mielellään mummolaan, ja sitä ne vanhukset jaksaa ihmetellä. No mikäs ihme se on, kun silloin kun olivat pieniä mummo nalkutti koko ajan jostain, ei hetken rauhaa, ei saa käyttää kännyköitä ja muita ihme sääntöjä, vanhin lapsenlapsi selvästi suosikki ja se näkyi muille, pojalle kovempi kuri ja ei niin tärkeä lapsenlapsena, ja kaiken tämän lapset näki ja ymmärsi aika pienestä pitäen. Nyt ovat jo aikuisia, mutta mummolaan ei mielellään lähdetä, edes syyslomalla yksikään lapsenlapsista ei ollut käynyt.

Sisko on aina ollut herkempi ihmisenä kuin minä, ja kantaa valtavasti kaunaa siitä, että äidin takia hänestä kasvoi epävarma, huonolla itsetunnolla varustettu aikuinen. Minuun ei silleen vaikuttanut, olen vahva, suorapuheinen ja itsevarma ihminen, varmaan siksi että kun muutin kotoa pois ymmärsin että äiti oli juntti ja vanhanaikainen, eikä tajunnut maailmasta mitään. Nuorena aikuisena näytinkin sen hyppimällä silmille jatkuvasti, oikomalla hänen pa$kapuheitaan, sanomalla suorat sanat moneen kertaan. Vielä tänäkin päivänä äiti on varovainen mitä ja miten asiat minulle esittää, koska pelkää reaktioitani. Tuntee alemmuutta siitä, että kouluja on käyty ja ollaan (ehkä) fiksumpia kuin hän.

Mun äidillä on lapsenlapsistaan myös yksi aivan selvä suosikki. Ihmettelen tätä aina mielessäni, hän kun on itse kertonut lapsuudestaan ja siitä miten siskonsa oli se suosikki ja miten inhottavaa se oli.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vm-79 jatkaa

Olen varma siitä että äidissäni on jotain todella pahasti vikana. Joskus hän ilkkui vahingoniloisena jo heti aamusta naureskellen että illalla odottaa selkäsauna. Koulussa piti keskittyä että opettajaa jaksoi kuunnella. Kotiin tullessa remmi odotti ruokapöydällä ja piti syödä tukeva välipala ensin, sitten alkoi pieksäjäiset. 

Välillä äiti oli hyvin onnellinen siitä että sai odottaa isää kotiin että pääsee kertomaan lukuisista lasten pahuuksista. Pahuudet saattoivat olla vaikka että unohtaa laittaa märät tumput kuivumaan patterin päälle ja jättääkin ne lojumaan lattialle. Silloin äidin kasvot uhkuivat hymyä ja hän naureskeli kuinka nyt odotetaan että isä tulee kotiin. Kun isä sitten saapui, tämä kaikkinainen lasten kurittomuus ja ilkeys julistettiin mahdollisimman provosoivasti ja lisäillen vielä että lapsen ilmekin oli itsekäs ja ylimielinen. Isän räjähtäessä raivoon, äiti näytti kieltä isän selän takia ja kikatteli, osoitteli sormellaan ja väänteli kasvojaan. 

Jälkikäteen kun mietin miten minut laitettiin maailmalle, vaihtovaatteet mukana, olen verrannut varhaisaikuisuuttani miten vanhempani saivat tukea omilta vanhemmiltaan. Suoraansanottuna todella rumasti vanhempani puhuivat omista vanhemmistaan heidän selän takana. He saivat talot, mökit ja autot maksatettua omilta vanhemmiltaan mutta lastaan he eivät tukeneet, päinvastoin. 

Erityisesti minua ei tuettu kuin veljeäni. Hänelle maksettiin ajokortti, ostettiin auto, maksettiin asuntoa pitkälle ja avustettiin kaikin mahdollisin tavoin. Minulle ei tarvinnut mitään ajokortteja maksella, koska olin tyttö.  

Opinpahan pärjäämään mutta en ole missään muodossa vanhempiini enää yhteydessä. He ovat rakentaneet kiiltokuvamaailman millaisia vanhempia olivat ja kun olen vetänyt heitä vastuuseen siitä mitä tekivät kun olin lapsi, olenkin hullu. Niin, miten asiaa sitten katsoo, mutta itse sanoisin hulluksi sellaista miestä, joka vie koiran autotalliin ja hakkaa sitä suljettujen ovien takana niin että koiran verta pestään autotallin seinistä seuraavana päivänä.

Kuin omasta kynästä. Ihan joka sana täsmää. Kohtalotoverille halaus.

Ai että mä muistan tuon ”minä kerron isälle!”, kun itse ei saanut kuria meihin. Isä sitten tuli väsyneenä töistä ja äiti aloitti heti papatuksen, että ”Mari” sanoi mulle näin ja ”Sanna” heitti kengällä ”Tiinaa” ja muita ihan typeriä juttuja. Usein isä vain huokaisi ja antoi olla, joskus ärähti että äitiä pitää totella. No ei toteltu.

Kaikista paras oli, kun riitaannuin äidin kanssa muutama vuosi sitten heillä vieraillessamme. Isä oli vävynsä kanssa kalalla, ja jostain asiasta tuli sitten ihan kunnon sanaharkka äidin kanssa sillä aikaa ja tämä rupesi itkemään. Siinä nyyhkytysten lomassa uhkasi että ”minä kerron isälle”. Minä rupesin nauramaan ja totesin, että meinaatko että vanha ukko antaa yli nelikymppiselle selkään vai?

Äidin itkeminen oli muuten ihan teatteria, niin kuin yleensä. Kun ei osaa myöntää tekemiään virheitä, ei pärjää sanallisesti väittelyssä tms, niin here come the water works 🙄

Minua ihmetytti äidin moraalikäsitys ja empatiakyvyn puute. Jos joku oli vaikka narauttanut tutun ihmisen rattijuoppudesta, niin äiti sätti ja haukkui kotona sitä, joka oli soittanut poliisin. ”Mitä se menee soittelemaan tuommoisesta, kyllä se Kari tarvii ajokorttinsa kun on niin monta lasta ja asuvat syrjässä”. Yhtään ei auttanut ihmetellä, että mitäs jos se Kari ajaa vaikka minun päälle kännissä, äidin aivokapasiteetti ei riittänyt niin pitkälliseen ajatustyöhön.

Erään perhetuttumme lapsi kuoli traagisesti sairauden uuvuttamana, ja äiti puuskahti jokin aika sen jälkeen, että taas se Maire oli siellä hautausmaalla kun ajettiin ohi, mitä se siellä istuu ja itkee päivästä toiseen. Taas antoi aihetta ihmetellä ääneen, että miten voit edes sanoa noin! Mietipä omalle kohdallesi, jos joku meistä kuolisi! Äiti nipisti vain suunsa kiinni, eikä pystynyt yhtään ymmärtämään surevaa äitiä.

Lyttääminen ja kyttääminen, nuo kaksi sanaa tiivistää vanhemmuuden 70-luvulla lapsia saaneille. Tavarat pengottiin, kirjeet, teinarit ja päiväkirjat luettiin, puhelut kuunneltiin, yksityisyyttä ei ollut.

Omia lapsia ei kehuttu. Aina joku muu oli kauniimpi ja fiksumpi. Omiin lapsiin ei uskottu. Kun itse sain tiedon yliopistoon pääsystä, isäni ensimmäinen kommentti oli ”et sä siellä pärjää”. Kun toin kotiin komean poikaystäväni, joka oli kaikinpuolin fiksu ja filmaattinen, niin vanhempien kommentti oli ”et sinä pysty noin komeaa miestä pitämään”. Kun olen päätynyt hyvään ammattiin, jossa ansaitsen hyvin, niin vanhemmat ihmettelevät, että millä ällillä (käyttäen juuri tuota ilmaisua). Äiti muistaa kysyä joka puhelussa, että onko sulla vielä sama työpaikka.

Vanhemmat ovat kateellisia ja katkeria omien lastensa menestyksestä! Oma lapsuus meni kuunnellessa tarinoita siitä, miten kamalaa ja köyhää heidän oma lapsuutensa oli, ja että kyllä teidän pitää olla tyytyväisiä siitä miten helppoa teidän elämä on. Varmasti näin olikin, mutta en ymmärrä miksi omaa lapsuuttaan ja nuoruuttaan pitää kostaa jälkipolville.

N76

Vierailija kirjoitti:

Minua ihmetytti äidin moraalikäsitys ja empatiakyvyn puute. Jos joku oli vaikka narauttanut tutun ihmisen rattijuoppudesta, niin äiti sätti ja haukkui kotona sitä, joka oli soittanut poliisin. ”Mitä se menee soittelemaan tuommoisesta, kyllä se Kari tarvii ajokorttinsa kun on niin monta lasta ja asuvat syrjässä”. Yhtään ei auttanut ihmetellä, että mitäs jos se Kari ajaa vaikka minun päälle kännissä, äidin aivokapasiteetti ei riittänyt niin pitkälliseen ajatustyöhön.

Erään perhetuttumme lapsi kuoli traagisesti sairauden uuvuttamana, ja äiti puuskahti jokin aika sen jälkeen, että taas se Maire oli siellä hautausmaalla kun ajettiin ohi, mitä se siellä istuu ja itkee päivästä toiseen. Taas antoi aihetta ihmetellä ääneen, että miten voit edes sanoa noin! Mietipä omalle kohdallesi, jos joku meistä kuolisi! Äiti nipisti vain suunsa kiinni, eikä pystynyt yhtään ymmärtämään surevaa äitiä.

No juu. Luokallani ollut poika halvaantui moottoripyöräonnettomuudessa juuri kortin saatuaan. Äidin ensireaktio oli, että mitäs huonot vanhemmat ostivat pojalle moottoripyörän (ei ollut edes tietoa, oliko oma), olisivat vaan antaneet lapsen hankkia sen vasta "aikuisena" ja kyllä saivat vanhemmat ihan ansionsa mukaan. 

Samoin kun lähialueella puukotettiin 17-vuotias nuori, meuhkasi äiti ensimmäisenä, että vanhempien syy, kun eivät ole huolehtineet lapsestaan ja valvoneet hänen menojaan. No juu, ehkä niinkin oli, mutta ei ollut ihan tilanteeseen sopiva reaktio.

Ei nyt olisi paljon vaatinut vaikka sanoa, että "ikävää". 

Kuulostaa ihan omalta, vuonna 1942 syntyneeltä äidiltäni! Valitettavasti. Meilläkin ihan hyvät välit, mutta minun on todella vaikeaa jutella hänelle. Anopille on helpompaa olla avoimempi ja hän tuntee mut varmaan jopa paremmin kuin oma äitini.