Lue keskustelun säännöt.
70-luvulla syntyneiden äidit - onko teillä muilla samanlaista?
Olipa outo otsikko :) Mutta kyse on siis äidistäni, joka on syntynyt 40-luvulla ja tullut äidiksi 70-luvulla. Suhteemme on päällisin puolin ok, äiti hoitaa lapsiani välillä ja ihana mummo, tapaamme aina lasten kanssa ja puhumme lapsista. Joskus juttelemme jostain sisustusjutuista tai kerromme tuttujen kuulumisia (juoruilemme ;)), mutta muuten kommunikaatio on pinnallista. Koskaan kumpikaan ei esim. kysy, mitä oikeasti kuuluu tai onko toinen voinut hyvin.
Tämä kaikki juontaa lapsuudesta. Meillä oli kaikki periaatteessa hyvin ja olen kiitollinen siitä, että vanhempani ovat korostaneet koulutuksen merkitystä, minulle on luettu lapsena ja viety kulttuuritapahtumiin, olen harrastanut eri liikuntalajeja ja paljon muutakin, en ole aina saanut kaikkea haluamaani, olen "joutunut" kesätöihin, on ollut selvät rajat ja perusturvallisuus.
Äidiksi tultuani olen alkanut pohtia oman äitini äitiyttä. Hän oli tosi ahkera, meillä oli lapsena aina tuoretta leipää, itse tehtyjä leivonnaisia, hyvää kotiruokaa jne. Mutta, sitten oli varjopuoliakin. Kun esimerkiksi kerroin kuukautisten alkaneen (olin 12 silloin), äiti meni ihan noloksi ja sanoi "nyt sitten sinulla on alkanut uusi vaippa-aika", ja siinä se! En saanut rahaa siteisiin, enkä tajua, miten hän kuvitteli minun niitä hankkivan! Säästin rahaa ja valehtelin ostavani jotain muuta, joskus jouduin käyttämään pelkkää vessapaperia, siis aivan kauheaa!
Yläasteen terveystarkastuksen lähestyessä äiti tajusi, että piti ostaa rintaliivit. Hän tiuski ("terveystarkastuskin tulossa, pitäisi sun ostaa itsellesi liivit") ja osti yhdet toppimalliset liivit. Yhdet! Jouduin pesemään niitä käsin niin kauan, että lopulta sain uusia kesätyörahoillani. Meillä ei ollut pulaa rahasta, mutta seiskaluokasta asti jouduin ostamaan kaikki vaatteet kesätöistä ansaitsemilla rahoilla. En käsitä tätä vieläkään, vaatteiden ostaminen vain loppui - eikä syynä todella ollut raha! Jos tarvitsin uudet talvikengät, jouduin todella todistelemaan niiden tarpeellisuutta. Tätä en äitinä voi käsittää - ymmärrän, että vanhemmat rajoittavat shoppailua ym., mutta että perusjuttuja ei voitu ostaa alaikäiselle.
Äidillä oli tapana tutkia kirjoituspöytäni laatikoita, lukea päiväkirjaa, kirjeitä ja koulun aineita ym. koulussa tuotettua matskua. Jos kirjeissä oli jotain hänen mielestään ikävää, hän otti asian kanssa kanssani esille ja saattoi suuttua. Koin tämän tosi noloksi ja häpesin itseäni. Vasta vanhempana tajusin, että hän ei tietenkään olisi saanut niitä lukea. Tästä johtuen hävitän nykyisin aina kaiken, mistä joku voisi lukea ajatuksistani.
Yksi asia on säilynyt läpi elämän. Äidillä on ollut jotenkin pilkallinen tapa suhtautua niihin asioihin, joista olimme eri mieltä. Halusin esimerkiksi käydä koulun diskossa yläasteella. Aina, siis ihan aina, jouduin pyytämään rahaa ja luvan äidiltä, joka näytti todella kyllästyneeltä ja sanoi "arvasinhan minä, että sinne sitä taas ruinataan". Pääsin kyllä aina, mutta sama kurjuus toistui joka kerta. yllätyin todella paljon, kun kuulin ystäväni äidin toivottavan tyttärelleen hauskaa iltaa ;) diskoiltojen jälkeen sain kuulla seuraavana aamuna siitä, että kai sitä väsyttää, kun on koko yön riehunut... Öh, olin maailman kiltein tyttö ja tulin kotiin kymmeneksi...
Tämä viimeinen asenne on jatkunut siis läpi elämän. Viimeksi se tuli esiin niin, että äiti viikko sitten puuskahti avoimeen vierailukutsuuni "ai mitä, nytkö sinne pitää heti tulla" (kutsuin hänet vaan käymään jossain vaiheessa, kun jaksaa ja ehtii). Kun toivoin, että vatsatautia ei tuotaisi pienille lapsilleni, ja että pidettäisiin ihan selvä väli vierailuissa, hän tiuskaisi "kuule ei työssäkäyvät voi mitään kahta viikkoa olla menemättä töihin" (niin, eivät voi, mutta olin toivonut ettei sairastunut siskoni tulisi viikkoon meille) ja kun vatsatauti sitten tarttui (sisko ei noudattanut mitään varovaisuutta), ja äitikin sairastui, niin tauti oli muka tullut minulta... Nämä nyt ovat irti asiayhteydestä, joten näitä on aika vaikeaa avata, mutta pointti lienee se, että hän saattaa ihan ystävällisiin sanomisiini tiuskia aika pahastikin. Koskaan hän ei ole pyytänyt anteeksi.
Olisi paljon muutakin, mutta varsinkin nyt aikuisena nuo tiuskimiset ovat tehneet sen, etten oikein uskalla ehdottaa mitään ja olen alkanut vetäytyä entistäkin enemmän. Mietin, että onkohan tällainen suhde tavallistakin 70-luvulla syntyneiden joukossa? Äiti ei todellakaan ole minulle läheinen ihminen, vaikka näemme usein. En uskalla puhua hänelle asioitani, emme harrasta mitään yhdessä, emme käy shoppailemassa tai mitään muutakaan. Hän on tosi sulkeutunut yksityisasioistaan, vaikka muuten hän kyllä on sosiaalinen. Jos minulla ei olisi lapsiani, niin eipä taitaisi olla kovin paljon asiaa äidille. Olen kyllä hyväksynyt tämän. Onko teillä samantyyppisiä kokemuksia, nimenomaan tuon aikakauden naisista äiteinä? Haluaisin ehkä ymmärtää äitiäni enemmän.
Kommentit (8043)
3721/8043
|
29.10.2021 |
Vastaa
Lainaa
Ilmoita asiattomaksi
Mä oon syntynyt 80 luvulla ja mun äiti 40 luvulla. Oliskos mulle sopivia kysymyksiä?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minun vanhemmat on syntynyt 50-luvulla,minä 80-luvulla. Äiti osti kyllä siteitä kun kuukautiset alkoi, mutta rintaliivejä ei suostunut ostamaan. Ei edes käytettyjä kaveriltani. Ostin sitten itse kesätöistä saamilla rahoillani. Molemmat vanhempani piiskasivat minua, tai äiti piiskasi ja isä löi. Joskus kun minä ja pikkuveljeni tapeltiin, niin vain minä sain selkään. Asioista ei myöskään koskaan puhuttu. Ikinä ei kumpikaan ole sanonut rakastavansa minua, en tiedä onko sitten joskus ihan pienenä niin että en muista sitä. Jos halusin jotain, niin pelkäsin pyytää, varsinkin isältäni. Jos sairastuin, niin jostain syystä pelkäsin myös sen kertomista, siis jos eivät huomanneet, ja en voinut mennä kouluun niin oli pakko kertoa. Kerran olin viikon oksennustaudissa, en käynyt kahteen päivään kusella kun edes vesi ei pysynyt sisällä, niin eivät vieneet minua lääkäriin. Tosin sinne oli matkaa yli 70km mutta jälkeenpäin ajateltuna olin kyllä hengenvaarassa. Nykyään meillä on asialliset välit, mutta ei läheiset. He ovat eronneet nyt. Näen heitä molempia tosi harvoin kun asuvat eri paikkakunnalla. Oli mulla lapsuudessa paljon hyvääkin, mutta lapsuus on vaikuttanut minuun niin, että oon itse tosi sulkeutunut ihminen, ja epäsosiaalinen.
Metsuri Pekka kirjoitti:
Mä oon syntynyt 80 luvulla ja mun äiti 40 luvulla. Oliskos mulle sopivia kysymyksiä?
Ai että ota selvää jos kiinnostaa?
Saatteko muut vanhemmiltanne wanhanaikaisia joulu- tai muita lahjoja, esim. paperinen kalenteri tai semmoinen päiväkirjamainen kalenteri, tms.? Eihän sellaisia oikein nykyaikana käytetä, kun puhelimessa on kalenterit jne.
Vierailija kirjoitti:
Tuo päiväkirjojen tonkiminen ja salalukeminen oli kamalaa, ja se asioiden muille levittely. Yllättävän yleistä ollut, kun tätä ketjua lukee. Nöyryyttävää ja niin väärin.
Allekirjoitan tuon täysin, ei ollut silloin eikä ole vieläkään, mitään omaa yksityisyyttä jos se äidistäni on kiinni. Vielä tänä päivänä 40-vuotiaana jos olen hänelle jotain erehtynyt kertomaan, niin sen tietää sen jälkeen kaikki. Tiedän sen jo siitäkin, että hän juoruilee kaikkien muidenkin yksityisasiat minulle. Omasta mielestään hän on hirveän hienotunteinen. En tajua, miten hänellä voi olla niin erilainen käsitys itsestään kuin muilla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Saatteko muut vanhemmiltanne wanhanaikaisia joulu- tai muita lahjoja, esim. paperinen kalenteri tai semmoinen päiväkirjamainen kalenteri, tms.? Eihän sellaisia oikein nykyaikana käytetä, kun puhelimessa on kalenterit jne.
Olen saanut vanhemmiltani joskus joululahjoja, joista he pitävät, kuten alkoholia ja rumia suomalaista designia olevia pussilakanoita. Itse suosin neutraaleja sävyjä pussilakanoissa enkä alkoholia suosi, elämäntyylini on ihan erilainen kuin vanhemmillani. Heille ostan joskus joululahjaksi Marimekkoa, Aarikkaa tms., merkkihän on heille tärkein. Vanhanaikaisista, paperista joulukalentereista pidän paljon, ostan sen itse joka vuosi. Päiväkirjani äiti varasti, en ole häneltä saanut lahjaksi ikinä mitään kalenteria tai muuta, jota oikeasti tarvitsen. Olisin ilahtunut, jos saisin äidiltäni vanhanaikaisen joulukalenterin, koska silloin hän olisi opetellut tuntemaan minua edes pikkuriikkisen verran ja ottaisin eleen välittävyytenä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Moni toivoo vanhempiensa ja/tai appivanhempiensa kuolemaa. Ei tule ikävä, jos tämä vainaja on ollut ilkeä, narsistinen, väkivaltainen ja vi##umainen ihminen. Ei käydä haudalla muistelemassa. Mikä helpotus - tervemenoa!
Toisen kuoleman toivominen on raadollista. Mutta ymmärrän hyvin, että sitä voi tuntea, kun on koko ikänsä saanut osakseen kaltoinkohtelua vanhemmalta, jonka pitäisi päinvastoin rakastaa, tukea ja kasvattaa lastaan hyvin. Jatkuva vihan tunne on kuitenkin uhrille elämää syövää, osuu omaan nilkkaan. Ymmärtäminen, sitä kautta oman arvon tiedostaminen ja narsistin poistaminen elämästä, on vihaan voimakkaampia ja toimivampia keinoja. Ei ole helppoa, mutta mahdollista. Narsistinen ihminen pyrkii saaden vastakaikua vihan aiheutuksellakin, jota kuitenkin aina käyttää uhriaan vastaan. Esim. vanhempi sanoo tai tekee taas jotain pahaa uhrille-lapselle, uhri reagoi sanoen "lopeta, tai emme tapaa ikinä". Vanhempi kertoo kaikille vain, että uhri sanoi "ei halua tavata" ja että uhri on siksi kauhea ihminen, kun ei edes vanhempaansa halua tavata. Kertomatta oman osuutensa, että vanhempi haukkui lastaan ala-arvoisilla nimikkeillä ja teki lastaan vahingoittavia tekoja.
Näin se menee, muut eivät uskalla kysyä tilanteesta ja käyttäytyvät vanhemman tavoin, syrjien uhria. Uhrin vihantunne narsistia kohtaan syvenee, josta narsisti saa lisää voimaa kun uhri on hiljaa ja etääntyy suvusta, narsisti kokee olevansa oikeassa ja pönkittää siten muille statustaaan. Parasta uhrille olisi että kertoisi rohkeasti ja asiallisesti tilanteista muille (kuten täälläkin ketjussa). Todisteiden esittäminen ongelmatilanteista on kertomuksia tukevia, ihmisille joilla ei ole mitään käsitystä narsismista, tai eivät ymmärrä, että vanhempi voi tehdä pahaa lapselle piilossa.
Narsismi on Suomessa melkoisen tuore käsite, vrt. muihin maihin. Kulttuurimme on melkoisen introvertti, vanhoillinen ihmissuhteissa. Vanhempi-lapsi-tunnesuhteet kivikautisella tasolla. Nuorten mielenterveysongelmat ja itsemurhat ovat lisääntyneet. Perheet ovat eriytyneet yksilöiksi, isovanhemmat, vanhemmat, lapset ja lapsenlapset, kakki ovat välillä kuin omillaan. Ihan kamalaa. Materialistinen ja vain työn tärkeyttä nostattava kulttuuri ohjaa, media, hallitus jne. Mennään virran mukana, tärkeintä on miltä kaikki näyttää hyvältä ulkopuolelle, unohtaen tärkeimmän ja kantavimman voiman, hyvät perhesuhteet. Sillä varjolla narsistitkin voivat toimia piilossa tuhoten yksiöiden elää, kun ulkopuolelta ollaan kiinnostuneita vain siitä, mikä ulkopuolta hyödyttää rahaa, valtaa tai mainetta tuottaen. Vääristynyttä hyvinvointia, josta ihmisen mielenterveys kärsii. Sitä ennen kai vielä on vihan tunne, kuoleman toivottaminen kaltoinkohtelijalle. Tuskaista tietä uhrille, josta tulisi välittää paljon!
Hyvin kuvattu. Just ton takia menetin koko suvun, kun välit meni poikki narsistivanhempaan. Tilanteessa jossa vanhempi siis oli väkivaltainen mua kohtaan. Suvulle selitti asian tyyliin musta valkoiseksi, eli muka MINÄ olin aiheetta käynyt riehumaan ja kimppuunsa.
Aivan käsittämätöntä tässä on se että sukulaiset uskoi narsistia - vaikka sisimmässään tietävät sen millainen tämä on - ja käänsivät selän minulle. Ei ole vastatti puheluihini sen jälkeen…
Se on tavattoman väärin että kaltoinkohtelun uhri sitten kantaa kaikki seuraukset niskassaan.
Vaikka sukulaiset sisimmässään käsittäisivät, ei se riitä, kuten olet huomannut. Narsistinen ihminen säntää ensimmäisenä kertomaan oman kaunistellun versionsa tukijoilleen, ja varsinkin niille, jotkanarsisti katsoo toiminnoillaan tekevän vaikutuksen sinun syrjintäänsä. Omasta osuudestaan tilanteisiin hän vaikenee aina, jos hän on käyttäytynyt väärin. Tarkoitatko, että et itse vastannut mitenkään väkivaltaan, vai että vanhempasi oli ensin väkivaltainen, johon vastasit luonnollisesti väkivallalla, ellei muuta keinoa ollut? Se miten uhrina ilmaisee tapahtumista ulkopuolella, on joskus hämmentävää, itsekin siihen sortunut. Kun ei sanatarkkaan pysty ajattelemaan ilmaisua, miten homma meni, kun vaan miettii sitä että ulkopuolistenkin pitäisi automaattisesti tajuta heti näkemästään tilanteesta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Saatteko muut vanhemmiltanne wanhanaikaisia joulu- tai muita lahjoja, esim. paperinen kalenteri tai semmoinen päiväkirjamainen kalenteri, tms.? Eihän sellaisia oikein nykyaikana käytetä, kun puhelimessa on kalenterit jne.
Olen saanut vanhemmiltani joskus joululahjoja, joista he pitävät, kuten alkoholia ja rumia suomalaista designia olevia pussilakanoita. Itse suosin neutraaleja sävyjä pussilakanoissa enkä alkoholia suosi, elämäntyylini on ihan erilainen kuin vanhemmillani. Heille ostan joskus joululahjaksi Marimekkoa, Aarikkaa tms., merkkihän on heille tärkein. Vanhanaikaisista, paperista joulukalentereista pidän paljon, ostan sen itse joka vuosi. Päiväkirjani äiti varasti, en ole häneltä saanut lahjaksi ikinä mitään kalenteria tai muuta, jota oikeasti tarvitsen. Olisin ilahtunut, jos saisin äidiltäni vanhanaikaisen joulukalenterin, koska silloin hän olisi opetellut tuntemaan minua edes pikkuriikkisen verran ja ottaisin eleen välittävyytenä.
Tuo vanhemman sukupolven luoma alkoholistikansan maine tulee vieläkin vastaan ulkomaisilla foorumeilla, vitsailevat Suomalaisten juhlinnasta esim. että "Has Vodka anything to do with it xD"
En käytä itse alkoholia ollenkaan (olen 70-luvulla syntynyt mies), joten minua vähän harmittaa nuo tiedustelut...
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuo päiväkirjojen tonkiminen ja salalukeminen oli kamalaa, ja se asioiden muille levittely. Yllättävän yleistä ollut, kun tätä ketjua lukee. Nöyryyttävää ja niin väärin.
Allekirjoitan tuon täysin, ei ollut silloin eikä ole vieläkään, mitään omaa yksityisyyttä jos se äidistäni on kiinni. Vielä tänä päivänä 40-vuotiaana jos olen hänelle jotain erehtynyt kertomaan, niin sen tietää sen jälkeen kaikki. Tiedän sen jo siitäkin, että hän juoruilee kaikkien muidenkin yksityisasiat minulle. Omasta mielestään hän on hirveän hienotunteinen. En tajua, miten hänellä voi olla niin erilainen käsitys itsestään kuin muilla.
Äiti ei näemmä ole edes ystäväsi. Miksi annat itsesi olla tilanteessa, että kerrot sellaiselle ihmiselle yksityisasioitasi, joita et halua muiden kuulevan? Äitisi on hienotunteisuuden vastakohta, juoruämmä, valtaa tavoitteleva muiden yksityisasiolla, kiusaaja, epäluotettava, pahaa tekevä ihminen. Jos tapaisit uuden ihmisen, josta havaitset nuo piirteet, kertoisitko hänelle asioitasi?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Äitini on syntynyt viiskytluvulla, minä 1977. Pakko myöntää että hän on paras äiti maailmassa ja nykysin lapsieni rakastama mummi. Siis ymmärtää kaiken ja jaksaa kuunnella ilot ja varsinkin ne surut, aina auttavainen ja keksii ratkaisut ongelmiin. Tekee maailman parasta ruokaa, kertoo lapsille parhaat sadut, ihan omasta päästään. Ja kuuntelee niin hyvää musaa jazzista rockiin pistäen välillä tangoksi. Se huumori mikä hänellä on ei jätä ketään kylmäksi, suorasanainen. Siis maailman paras mutsi ja mummi, kumpa ei kuolisi ikinä. Jopa mieheni tykkää anopistaan.
Vierailija kirjoitti:
Minun vanhemmat on syntynyt 50-luvulla,minä 80-luvulla. Äiti osti kyllä siteitä kun kuukautiset alkoi, mutta rintaliivejä ei suostunut ostamaan. Ei edes käytettyjä kaveriltani. Ostin sitten itse kesätöistä saamilla rahoillani. Molemmat vanhempani piiskasivat minua, tai äiti piiskasi ja isä löi. Joskus kun minä ja pikkuveljeni tapeltiin, niin vain minä sain selkään. Asioista ei myöskään koskaan puhuttu. Ikinä ei kumpikaan ole sanonut rakastavansa minua, en tiedä onko sitten joskus ihan pienenä niin että en muista sitä. Jos halusin jotain, niin pelkäsin pyytää, varsinkin isältäni. Jos sairastuin, niin jostain syystä pelkäsin myös sen kertomista, siis jos eivät huomanneet, ja en voinut mennä kouluun niin oli pakko kertoa. Kerran olin viikon oksennustaudissa, en käynyt kahteen päivään kusella kun edes vesi ei pysynyt sisällä, niin eivät vieneet minua lääkäriin. Tosin sinne oli matkaa yli 70km mutta jälkeenpäin ajateltuna olin kyllä hengenvaarassa. Nykyään meillä on asialliset välit, mutta ei läheiset. He ovat eronneet nyt. Näen heitä molempia tosi harvoin kun asuvat eri paikkakunnalla. Oli mulla lapsuudessa paljon hyvääkin, mutta lapsuus on vaikuttanut minuun niin, että oon itse tosi sulkeutunut ihminen, ja epäsosiaalinen.
Hyvin ymmärrettevää, että olet sulkeutunut ja epäsosiaalinen tuon jälkeen. Samassa veneessä ollaan moni muukin. Mutta et tosiasiassa olekaan niin sulkeutunut, etkä epäsosiaalinenkaan, kun pystyt noin jäsentelemään ja järkeilemään lyhyestikin faktat, mielestäni avauduit kovin ajattelevin sanoin. Sattuu tosi pahasti, että sinua on piiskattu ja isä löi, vieläpä että molemmat vanhemmat, se on väärin ja laissa kielletty. Tuokin, ettei edes käytettyjä rintaliivejä äitisi ei suostunut ostamaan sinulle, olet kuitenkin itse kaiketi sitä ehdottanut äidillesi. Hirveätä tyttölapselle. Sairastuminen, olen sanaton, ymmärrän, itse hain väkivallattomia hetkiä sairastumalla flunssiin ja kuumeisiin. Lääkäriin ei viety, vaikka päässä pitkä avohaava talvella metsämäissä laskettelukaatumisen jälkeen. Kaikkein hirveintä, ettei puhuttu mistään lapselle. Lapsi oli kuin huonekalu, takuuta ei ollut ja harmillista ettei vakuutuksesta saanut rahoja. Ei tarvitse olla sulkeutunut, eikä epäsosiaalinen. Pitäisi ymmärtää että rikkainta elämssä on tunteet ja myöskin sitä kautta ymmärtää viisaus, miten hyvin kohdella muita ihmisiä, jotka kohtelevat sinua hyvin. Eli karta ihmisiä, jotka eivät tätä ole hoksanneet.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hep! Täällä yksi, jonka äiti luki päiväkirjat. Yhdestä hän sitten pöljänä tuli kysymään, että "mikäs juttu tämä on?" Pikkuisen raivostuin ja rikoin jonkun hänelle antamani lahjan siitä hyvästä. Häntä ilmeisesti pelotti, että mihin olin teininä joutumassa. No en mihinkään ollut joutumassa, paitsi ihan normaaliin seksin harrastamiseen vakituisen poikaystävän kanssa joskus 16-vuotiaana. Muistan kyllä sensuroineeni kirjoittamista siksi, että äiti oli epäluotettava kaikessa epäkypsyydessään. Käyti itselleni koodisanoja. Hah! Välit äitiin on nykyään ok, mutta en todellakaan vältä komentoimassa lapsuuteen liittyviä asioita, jos ne tulee esiin. "Teillähän oli myös sellainen hyvin riitaisa ja alistava parisuhde isän kanssa...."
Vierailija kirjoitti:
Mikä aloitus! Minulla ei ole materiasta ollut puutetta ja olen kyllä aina ollut kovasti kehuttu ja tuettu. Mutta gyne kysyi, milloin äidilläni alkoi vaihdevuodet. En tiedä, enkä voi kysyä. Ajattelin, että oma äitisuhteeni on jotenkin outo, koska näistä asioista meillä ei vaib puhuttu. Piste.
En voi yhtäkkiä alkaa puhumista, ja kysyä tällaista asiaa häneltä. elämäni on ollut melko tasaista ja helppoa, mutta jos joskus jotaib vaikeutta on ollut, vanhempani menevät aivan lukkoon. Heidän kanssaan ei voi puhua ongelmista. Vastaus on syvä hiljaisuus, paheksunta ja sanaton viestintä, jossa kehotetaan tsemppaamaan ja pitämään turpa tukossa. Olen tätä välillä ihmetellyt, kun ovat muuten rakastavia ja kivoja, svoimia ihmisiä.
Tämä voisi olla minun kirjoittamani! Olen syntynyt 70-luvun alussa, äiti 40-luvulla. Yritin joskus puhua äidilleni omassa elämänkriisissäni, mutta hän totesi vain, että ei hän halua kaikkea tietää. Päivittäisasioista voidaan jutella, mutta mikään tunteisiin liittyvää ei voi keskustella. Menkat kun alkoi, hän näytti kaapin, missä on siteitä. Sen jälkeen ei ole keskusteltu menkoista, ei pojista, seksistä, ystävistä, eroista tai mistään, mikä liittyy minun henkilökohtaiseen elämääni. Työ, auto, talo ja tulevat lomat on hyviä puheenaiheita. Jos sairastun, hän vähättelee ja tuhahtelee, jos kerron, että olen ollut poissa töistä. Että olenko minä muka niin sairas. Ja olen kuitenkin kohta 50v! Enpä ole näistä hänelle mitään enää jutellut. Nyt hän on muistisairas ja on vähän vaikea suhtautua häneen, kun hän taantuu ja haluaa, että kosketellaan, lauletaan yhdessä ym. En muista koskaan olleeni äitini sylissä. On vaikea yhtäkkiä ollakin häntä lähellä ja nähdä hänen avuttomuutensa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Näiltä äideiltä voisi kysyä suoraan, pitikö joskus tai kuinka usein lastaan sylissään. En muista sellaista hetkeä. Kerran otettiin valokuva, jossa minun piti hymyillä ja äiti oli vieressä, hänenkin piti hymyillä. Isä otti kuvan. Meillä oli kiiltokuvaperhe. Sukulaiset ottivat valokuvia minusta kun olin lapsi, silloin piti aina hymyillä tai nauraa kameran edessä. Totuus oli muuta, täyttä helvettiä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuo päiväkirjojen tonkiminen ja salalukeminen oli kamalaa, ja se asioiden muille levittely. Yllättävän yleistä ollut, kun tätä ketjua lukee. Nöyryyttävää ja niin väärin.
Allekirjoitan tuon täysin, ei ollut silloin eikä ole vieläkään, mitään omaa yksityisyyttä jos se äidistäni on kiinni. Vielä tänä päivänä 40-vuotiaana jos olen hänelle jotain erehtynyt kertomaan, niin sen tietää sen jälkeen kaikki. Tiedän sen jo siitäkin, että hän juoruilee kaikkien muidenkin yksityisasiat minulle. Omasta mielestään hän on hirveän hienotunteinen. En tajua, miten hänellä voi olla niin erilainen käsitys itsestään kuin muilla.
Tämä on tuttua meilläkin. Äitini nuuski kaikki asiani, koska hänellä oli mielestään oikeus tietää. Nuoruudessani lakkasin kertomasta hänelle mitään omasta sisäisestä elämästäni, koska tein hänen mielestään kaiken väärin ja joka asiasta sain tavalla tai toisella kuulla, jopa vuosien päästä. En edelleenkään kerro juuri mitään, samoista syistä, eikä hän esim. koskaan kysy mitä minulle kuuluu. Tämä on minusta hyvin kurjaa, että joudun suojelemaan itseäni siltä ihmiseltä, jolta olen toivonut turvaa ja rakkautta, mutta inhottavampaa saada jatkuvasti henkisesti köniin. Äitini on monin tavoin hyvin rajaton, eikä tiedosta omaa käytöstään yhtään, tai ei ainakaan myönnä sitä.
Vierailija kirjoitti:
Näiltä äideiltä voisi kysyä suoraan, pitikö joskus tai kuinka usein lastaan sylissään. En muista sellaista hetkeä. Kerran otettiin valokuva, jossa minun piti hymyillä ja äiti oli vieressä, hänenkin piti hymyillä. Isä otti kuvan. Meillä oli kiiltokuvaperhe. Sukulaiset ottivat valokuvia minusta kun olin lapsi, silloin piti aina hymyillä tai nauraa kameran edessä. Totuus oli muuta, täyttä helvettiä.
Minä muistan kaksi kertaa olleeni äidin sylissä. Eka muistikuva on bussimatkasta mummolaan. Olin alle nelivuotias, istuin äidin sylissä ja pudotin syömäni voileivän äidin jakkupuvulle. Äiti oli vihainen. Toisen kerran istuin kuusivuotiaana äidin sylissä neuvolassa, kun sain jonkun rokotuksen. Omia lapsia otin syliin istumaan niin pitkään kuin halusivat tulla. Lapsuudenkodissa ei lapsia halattu ikinä, omia lapsia halasin ihan joka ikinen päivä.
Olen jo aiemminkin kirjoittanut tähän ketjuun, mutta pakko taas nostaa keskustelua.
50-luvulla syntynyt äitini häpeää jostain syystä minun ja sisareni taloja. Meillä molemmilla on isot, kauniit ja tilavat talot, jotka on sisustettu modernisti. Siitä huolimatta äiti on aina ihan paniikissa, jos joku sukulaisista tulee samaan kaupunkiin missä asumme, ja soittelee hädissään että ”ne on nyt tulossa sinne, mutta voit aina sanoa ettet ole kotona jos ne on tulossa kylään”. Ja että ”ne on niin kovia arvostelemaan ja puhuvat sitten pa5kaa selän takana”. Ööö, ainoa sukulaisista joka arvostelee ja puhuu pahaa selän takana ihmisten kodeista, lapsista ja muusta on äiti itse! Eniten pelkää omien 70-75-vuotiaiden siskojensa arvostelua, siis tätieni, jotka ovat ihan mukavia, eivätkä ole ikinä ainakaan minun kuulteni arvostelleet ihmisiä.
Kun on tulossa jotain juhlia, kuten lasten rippijuhlia ja lakkiaisia, niin äiti stressaa ja hermoilee, että kehtaammeko tosiaan järjestää juhlat ”kun ihmiset puhuu ja arvostelee”. Olen monta kertaa kysynyt, että mikä kodissani on niin kauheaa, ettei sukulaisia ja ystäviä voisi pyytää kylään tai juhliin. Vastausta ei tule, sitä samaa mantraa vain miten ihmiset arvostelee.
Isän ja äidin oma talo on melkein 40 vuotta vanha, eikä sitä ole kertaakaan remontoitu tai peruskorjattu, ja kaikki kalusteetkin on tosi vanhoja, eikä mikään sisustuksessa sovi keskenään yhteen. On sohvaa 90-luvulta, sama kirjahylly kuin lapsuudessani, eikä yksikään puinen huonekalu edes saman värinen. Repsottavia alkuperäisiä tapetteja ja kolhiintuneita kalusteita. Silti hänen mielestään heille kehtaa mieluummin kutsua ne ihmiset, jotka puhuisi niin paljon pahaa meidän uudesta talosta ja raikkaasta sisustuksesta.
Yhden kerran yritin tosissani saada vastausta tuohon, että mistä ihmiset muka puhuisi selän takana ja miksi, mutta äiti vaihtoi puheenaihetta kun olin tarpeeksi kauan kovistellut saamatta vastausta. Sanoin vielä, että tuo on loukkaavampaa kuin kenenkään vieraan mahdollinen arvostelu, mutta ei mennyt jakeluun.
Ikävä sanoa suoraan, mutta äiti ei ole kovinkaan älykäs ihminen. En ole koskaan nähnyt hänen kädessään kirjaa tai katsovan vaikka jotain dokumenttia televisiosta. Ei ole tehnyt mieli enää pitkään aikaan käydä kylässä, koska äidin ainoa huvi on ruotia sukulaisia, juoruta heidän asioistaan ja haukkua ulkonäkö, paino ja muut epäoleelliset asiat.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Toi päiväkirjan tms.lukeminen on ihan hirveetä. Mun veli aina valitti sen luokan juoruakoista,mutta kertoi aina kaikki mun asiat muille ja luki päiväkirjat ja kaikki. Oikeen semmonen Ulla Taalasmaa juoruilija.
Teininä ku alko kiinostaa, nii olin käyny netissä vähä surffailemassa erinäisillä sivuilla. Eikös veli ollu käyny koneella tutkimassa. Kerto varmaa siitäki kaikille. Sanoin usein että ei kerro mun asioita, mutta silti kaikki aina levis eteenpäin.
N 27Päiväkirjasi luvaton avaaminen on viestintäsalaisuuden loukkaus -kts. rikoslaki ja kirjesalaisuus, rangaistava teko. Googlettaen: "Yksityiselämää loukkaavaan tiedon levittämiseen syyllistyy levittämällä sellaisia toisen yksityiselämään kuuluvia tietoja, joiden leviäminen voi aiheuttaa kärsimystä sille, jota tieto koskee. Yksityiselämää loukkaava tiedon levittäminen on sisältörikos, jossa rikos tehdään saattamalla tietoa julkisuuteen."
Hah hah, vähänkö vanhemmat tuota lakia olisi pelännyt. Ei ne pelänneet sitäkään lakia joka kielsi kurituksen v 1984. Isä vaan ääneen raivosi ja kiroili ja huusi että minuahan ei yksikään s**tanan laki kiellä pieksämäs lapsiani, tän lain myötä pieksän entistä kovempaa!
Ja fyysinen väkivalta tosiaan jatkui, ihan siihen asti kun tulin täysi-ikäiseksi. Ja ei loppunut edes siihen, vielä kolmekymppisenä sain kurmuutusta ja luunappia! Kun se ajatus on että lasta saa käskyttää, pieksää, satuttaa ja alistaa.Nykyään mulla on omia lapsia. En anna ollenkan vanhempieni tavara lapsiani. Sillä se heidän toksinen touhu ja väkivalta jatkuu yhä, eikä todellakaan jäänyt kauas lapsuuteen. Vaikk isä on yli 70 niin on yhä iso ja vahva ja käy todella helposti kimppuun. Tämän takia en käy vanhemmillani.
Minun isäni ei ollut väkivaltainen, mutta äkkipikainen ja välillä aika kovakourainen. Kerran kun hän oli tarttunut käsivarrestani silleen että sattui, niin uhkasin että ilmoitan lastensuojeluun tai poliisille. Että ei lapsia saa satuttaa. Isä tokaisi, että sitten mie tapan samantien, en lähe linnaan pelkästä pahoinpitelystä.
Mutta ei tosiaan ikinä lyönyt tai piiskannut minua tai sisaruksiani, oli vain sellainen äkkipikainen mörrimöykky.
Edelliseen. Tosi erikoista. Yleensä on toisinpäin. Mielellään näyteltäisiin sukulaisille, kun nyt lapsilla on kauniit talot. Ja oltaisiin tyytyväisiä kun lapsilla menee hyvin.