Lue keskustelun säännöt.
70-luvulla syntyneiden äidit - onko teillä muilla samanlaista?
Olipa outo otsikko :) Mutta kyse on siis äidistäni, joka on syntynyt 40-luvulla ja tullut äidiksi 70-luvulla. Suhteemme on päällisin puolin ok, äiti hoitaa lapsiani välillä ja ihana mummo, tapaamme aina lasten kanssa ja puhumme lapsista. Joskus juttelemme jostain sisustusjutuista tai kerromme tuttujen kuulumisia (juoruilemme ;)), mutta muuten kommunikaatio on pinnallista. Koskaan kumpikaan ei esim. kysy, mitä oikeasti kuuluu tai onko toinen voinut hyvin.
Tämä kaikki juontaa lapsuudesta. Meillä oli kaikki periaatteessa hyvin ja olen kiitollinen siitä, että vanhempani ovat korostaneet koulutuksen merkitystä, minulle on luettu lapsena ja viety kulttuuritapahtumiin, olen harrastanut eri liikuntalajeja ja paljon muutakin, en ole aina saanut kaikkea haluamaani, olen "joutunut" kesätöihin, on ollut selvät rajat ja perusturvallisuus.
Äidiksi tultuani olen alkanut pohtia oman äitini äitiyttä. Hän oli tosi ahkera, meillä oli lapsena aina tuoretta leipää, itse tehtyjä leivonnaisia, hyvää kotiruokaa jne. Mutta, sitten oli varjopuoliakin. Kun esimerkiksi kerroin kuukautisten alkaneen (olin 12 silloin), äiti meni ihan noloksi ja sanoi "nyt sitten sinulla on alkanut uusi vaippa-aika", ja siinä se! En saanut rahaa siteisiin, enkä tajua, miten hän kuvitteli minun niitä hankkivan! Säästin rahaa ja valehtelin ostavani jotain muuta, joskus jouduin käyttämään pelkkää vessapaperia, siis aivan kauheaa!
Yläasteen terveystarkastuksen lähestyessä äiti tajusi, että piti ostaa rintaliivit. Hän tiuski ("terveystarkastuskin tulossa, pitäisi sun ostaa itsellesi liivit") ja osti yhdet toppimalliset liivit. Yhdet! Jouduin pesemään niitä käsin niin kauan, että lopulta sain uusia kesätyörahoillani. Meillä ei ollut pulaa rahasta, mutta seiskaluokasta asti jouduin ostamaan kaikki vaatteet kesätöistä ansaitsemilla rahoilla. En käsitä tätä vieläkään, vaatteiden ostaminen vain loppui - eikä syynä todella ollut raha! Jos tarvitsin uudet talvikengät, jouduin todella todistelemaan niiden tarpeellisuutta. Tätä en äitinä voi käsittää - ymmärrän, että vanhemmat rajoittavat shoppailua ym., mutta että perusjuttuja ei voitu ostaa alaikäiselle.
Äidillä oli tapana tutkia kirjoituspöytäni laatikoita, lukea päiväkirjaa, kirjeitä ja koulun aineita ym. koulussa tuotettua matskua. Jos kirjeissä oli jotain hänen mielestään ikävää, hän otti asian kanssa kanssani esille ja saattoi suuttua. Koin tämän tosi noloksi ja häpesin itseäni. Vasta vanhempana tajusin, että hän ei tietenkään olisi saanut niitä lukea. Tästä johtuen hävitän nykyisin aina kaiken, mistä joku voisi lukea ajatuksistani.
Yksi asia on säilynyt läpi elämän. Äidillä on ollut jotenkin pilkallinen tapa suhtautua niihin asioihin, joista olimme eri mieltä. Halusin esimerkiksi käydä koulun diskossa yläasteella. Aina, siis ihan aina, jouduin pyytämään rahaa ja luvan äidiltä, joka näytti todella kyllästyneeltä ja sanoi "arvasinhan minä, että sinne sitä taas ruinataan". Pääsin kyllä aina, mutta sama kurjuus toistui joka kerta. yllätyin todella paljon, kun kuulin ystäväni äidin toivottavan tyttärelleen hauskaa iltaa ;) diskoiltojen jälkeen sain kuulla seuraavana aamuna siitä, että kai sitä väsyttää, kun on koko yön riehunut... Öh, olin maailman kiltein tyttö ja tulin kotiin kymmeneksi...
Tämä viimeinen asenne on jatkunut siis läpi elämän. Viimeksi se tuli esiin niin, että äiti viikko sitten puuskahti avoimeen vierailukutsuuni "ai mitä, nytkö sinne pitää heti tulla" (kutsuin hänet vaan käymään jossain vaiheessa, kun jaksaa ja ehtii). Kun toivoin, että vatsatautia ei tuotaisi pienille lapsilleni, ja että pidettäisiin ihan selvä väli vierailuissa, hän tiuskaisi "kuule ei työssäkäyvät voi mitään kahta viikkoa olla menemättä töihin" (niin, eivät voi, mutta olin toivonut ettei sairastunut siskoni tulisi viikkoon meille) ja kun vatsatauti sitten tarttui (sisko ei noudattanut mitään varovaisuutta), ja äitikin sairastui, niin tauti oli muka tullut minulta... Nämä nyt ovat irti asiayhteydestä, joten näitä on aika vaikeaa avata, mutta pointti lienee se, että hän saattaa ihan ystävällisiin sanomisiini tiuskia aika pahastikin. Koskaan hän ei ole pyytänyt anteeksi.
Olisi paljon muutakin, mutta varsinkin nyt aikuisena nuo tiuskimiset ovat tehneet sen, etten oikein uskalla ehdottaa mitään ja olen alkanut vetäytyä entistäkin enemmän. Mietin, että onkohan tällainen suhde tavallistakin 70-luvulla syntyneiden joukossa? Äiti ei todellakaan ole minulle läheinen ihminen, vaikka näemme usein. En uskalla puhua hänelle asioitani, emme harrasta mitään yhdessä, emme käy shoppailemassa tai mitään muutakaan. Hän on tosi sulkeutunut yksityisasioistaan, vaikka muuten hän kyllä on sosiaalinen. Jos minulla ei olisi lapsiani, niin eipä taitaisi olla kovin paljon asiaa äidille. Olen kyllä hyväksynyt tämän. Onko teillä samantyyppisiä kokemuksia, nimenomaan tuon aikakauden naisista äiteinä? Haluaisin ehkä ymmärtää äitiäni enemmän.
Kommentit (8043)
Samaa pohdin. Oma äitini sai minut melkein nelikymppisenä. Itse olen syntynyt 80-luvulla ja äitini 40-luvun loppupuolella. En ole ikätoverieni kanssa paljoakaan tästä aiheesta puhunut, mutta ketjun lukeminen avasi silmäni! Omassa lapsuudessani on monia samanlaisia kokemuksia kuin monilla ketjun alkupäässä kirjoittaneilla. Äitini ei tukenut minkäänlaisia seurustelusuhteita, suorastaan pilkkasi jos kävin esim. poikien kanssa kävelyllä. Ei osannut itse suhtautua asiaan. Pilkkasi, jos meikkasin sen sijaan, että olisi auttanut. Menkkasuojia sain ostaa huomattavasta kuukausirahastani. Sama kokemus kuin jollain kirjoittaneella, että kauhistellaan sitä miten paljon rahaa minulla on käytössä (noin 100 euroa), vaikka siitä piti ostaa bussilippu, maksaa puhelinlasku ja odotettiin, että vaatteetkin! Kun ostin jotain polyesterirytkyjä, niin kauhisteltiin millaisia rättejä ja kuinka hiki haisee. Minä en myöskään rakasta äitiäni kovinkaan paljon. Äitini sairastui syöpään ja kun en itkenyt hänen nähtensä asiaa, ihmetteli miksen sure enempää. Selvisi tästä(kin), mikäpä pahan tappaisi. Oma äitini on myös ihana isovanhempi omille lapsilleni, mutta koen suurta ristiriitaa, sillä olen hänelle kauhean vihainen. Viha vaan yltyy, kun omat tyttäret alkavat olla iässä, josta minullakin on muistoja. Yritän tehdä asiat itse monin tavoin eri tavalla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Oma äiti on myös syntynyt 40-luvulla, vaikka itse olen 80-luvulla syntynyt. Tämä ketju on ollut suorastaan terapeuttista luettavaa. Olen kuvitellut, että oma äiti on ollut seko outoine kasvatusperiaatteineen, mutta on ollut ihanaa lukea, että muilla on ollut samanlaista. On todella outoa, että vaikka minustakin lapsena pidettiin hyvää huolta, niin teininä taloudellinen huolenpito loppui. Piti itse ruveta hankkimaan vaatteet ja olen tehnyt töitä 15-vuotiaasta saakka. Yhä edelleen äiti arvostelee esim. vaatehankintojani, vaikka ihan itse omista rahoistani ne ostan. Arvostelee myös jatkuvasti ja huomauttelee kaikista turhuuksista joita ostamme kotiimme. Tällainen on esim. minkä tahansa huonekalun ostaminen, kuin sen ihan kaikkein halvimman. Äitini on korkeakoulutettu ja myös minä olen. Veljeni ei ja hän on taloudellisesti minua heikomassa asemassa. Kun olen iloinnut esim. tulevista lomistani ym. äidin on pakko koko ajan muistuttaa siitä miten helkkarin etuoikeutetussa asemassa olen vaikka tähän veljeen verrattuna. Juuri tuo kaikkien muiden asioiden arvostelu, kuin ihan välttämättömyyksien. Aivan naurettavaa. Sen sijaan, että iloittaisiin yhdessä jostain, täytyy varoa että en "pröystäile" tai että äiti ei saa sanomisen aihetta. Jos olen joskus uskaltanut huomauttaa esim. arvostelusta näin aikuisena, niin olen saanut kuulla olevani yliherkkä. Äiti ei ole ksokaan sanonut, että rakastaa minua. Olen suurimman osan lapsuuttani pelännyt, että äiti suuttuu. Kerran tein lukiossa kirjoitustehtävän, jossa omasta itsestä kirjoitettiin sen kautta, mitä muut ovat sanoneet. Suurin osa juttuja, joita työhön kirjoitin, olivat äitini arvostelua. Hän luonnollisesti pahoitti tästä mielensä ja minulla oli paha mieli, että olin tehnyt niin huonon työn. Nyt jälkikäteen ajatellen tosi traagista ja niin monin tavoin. Äidin näkemys oli, että minä olen tehnyt jotain väärin, vaikka asia oli ihan toisin päin. Isä oli äidin jyräämä vässykkä. Sentään ei hirveä sovinisti, kuten monilla tässä ketjussa.
Minä myös Vantaalla 80- luvun lopulla. Olin ensin mansikkapellolla pari kesää, jaoin lehtiä talvisin ja siivosin 14 vuotiaasta alkaen myös lukioikäisenä toimistoja. Mihinkään en saanut kotoa rahaa. En käynyt koskaan kampaajalla, vaatteet ostin itse. Elokuvissa tai huvipuistossa ei käyty koskaan (ei oltu uskonnollisia kuitenkaan), en tiedä syytä. Ei matkustettu mihinkään. Ei ollut harrastuksia, muuta kuin uinti johon ilmoitin itse itseni 12 vuotiaana ja poljin pyörällä kesät talvet harrastukseen kun muutkin harrastivat jotain. Äidistäni jäi mieleen sohvalla istuminen kun katsoi telkkaria. Ei juteltu, pelattu tms koskaan.
Tästä kaikesta on jäänyt viha kalvamaan ja nyt kun äitini on lapseni mummo se nousee välillä pintaan. Äitini väittää että muistan väärin asiat. Ei kuitenkaan osaa sanoa miksi en muista ainuttakaan huvipuistokäyntiä, matkaa tai reissua, leffakäyntiä tms. Kävin ekan kerran elokuvissa kaverin kanssa kun olin 13 v, ekaa kertaa elämässä siis. Osan rahoista joita tienasin jouduin antamaan äidilleni.
Sitä en ymmärrä, miksi äitini ei puolustanut minua koskaan kun aloin saada ulkonäköä koskevia kommentteja joskus 13 vuotiaana tyyliin" onpa rinnat kasvaneet". Hän vaikutti pidemminkin kateelliselta kun sain "huomiota". Hyi hemmetti.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Toukokuu on voimaantumisen kuukausi! Ainakin mun äidille.
Ajatella! Hän on tehnyt jotain sellaista suurta, mihin ei oikein kukaan edes pysty. Hän on äiti! Ja äitienpäivä on voimaannuttava.
Stressaa jo nyt. Olin jo aikuinen, omassa kotonani, kuumeessa. Nukuin. Iltapäivällä soi puhelin johon heräsin ja siellä oli itku-petetty-marttyyriraivoava äiti. Kun en muistanut, minä päivä on. Unohdin vuoden ainoan ja merkityksellinen päivän. Äitienpäivän.
Enpä sen jälkeen unohtanut. Hän siellä jo nyt kokoaa itsensä täyteen vihaa, että voimaantuneena osaa sitten oikein haukkua minut ja kertoa mitä kaikkea tyhmää ja väärää olin lapsena tehnyt ja kuinka rasittava kakara olin. Viime vuonna kiitokseksi onnitteluista sain kuunnella tunnin verran haukkumista. Vähän ylikin. Se vaihde kesti heinäkuulle, sitten ehkä sai olla taas normaalisti.
Voimaannuttavaa hänelle tuo äitienpäivä. Ajatella!!!! Hän on oikein osannut tehdä lapsen! Miettikääpä sitä.
Joko annan saman toistua tänäkin vuonna. Tai suljen kaikki yhteydet ja laitteet äitienpäiväksi... mitä te tekisitte?
Äiti -48, minä -72.
Mitä tekisin sinun sijassasi? Yksi asia on varma. En kuuntelisi haukkumista tuntia. En itse asiassa edes minuuttia. Jos äiti suoltaa omalle aikuiselle lapselleen törkeyksiä, on herttaisen yhdentekevää, mikä päivä on unohtunut.
Olet aikuinen, kuten äitisikin on. Olette tasaveroisia ihmisiä, joten älä anna kohdella itseäsi huonosti. Et ole vastuussa äitisi tunteista, ja se, mitä olet lapsena tehnyt tai jättänyt tekemättä, on sekin ihan se ja sama.
Joten pistä kännykkä äänettömälle, älä soita, äläkä vastaa yhteydenottoihin. Huonosti käyttäytyvä marttyyriäiti ei ansaitse edes pakko-onnitteluja.
Äidin haukuttavana edelleen 50-vuotiaana tuntikausia? Ai mitäkö tekisin: lopettaisin kaiken yhteydenpidon JUURI NYT. Ja näin olen tietysti itse tehnytkin ja siksi sinullekin suosittelen. Onko sinusta hauskaa ottaa jatkuvasti syyttä turpaan vai mistä on kyse?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Täällä on selvästi työtä vieroksuvien kermapyllyjen valituksia kun ei oo äippä antanu tyttärelle rahhaa. Se on nääs ropalle raskasta tehdä vähän hommia.
Nimenomaan! Mieluummin sulloo huussipaperia housuihinsa kuin rasittaa itseänsä työnteolla. 😂
Ennen suurin osa ihmisistä teki töitä.Edes 80-luvulla ei 12-vuotiaita otettu töihin.
Minä jaoin mainoksia jo 70-luvulla 12-vuotiaana, mieheni oli samassa iässä töissä keilahallilla keilojen nostelijana.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hahhahha, kumma juttu, että en ensimmäiset kuuukautiset 10-vuotiaana saaneena mennyt töihin ja ostanut omia siteitä. Ehkä on kuitenkin vanhempien tehtävä huolehtia sen ikäisen hygienia-asioista. Miten olisin edes kehdannut ostaa kuukautissuojia, kun koko vuoto oli kotona niin vaikea ja hävettävä asia, ettei siitä voinut puhua.
Provojahan nämä varmaan ovat, mutta toisaalta logiikka on vähän sama kuin äidilläni. Sain silmälasit 12-vuotiaana ja äiti vinkui, miten olisin tarvinnut lasit jo tokaluokkalaisena. Jostain syystä ei vienyt minua optikolle, mutta olisihan minun varmaan pitänyt tajuta silloin itse varata aika ja maksaa lasit.
Eikö koulussa ollut tokalla luokalla näön tarkastusta? Minut ainakin määrättiin koulun kautta silmälääkäriin. Ei optikko niitä määrännyt vaan silmälääkäri koulun terveydenhuollon kautta. Meillä oli päinvastoin, sillä minä kiukuttelun äidille, koska en olisi halunnut silmälaseja. Mikä nyt oli ihan tyhmää tietenkin.
Olet vissiin 90-00 -luvulla syntynyt. Ei 80-luvulla koulun kautta päässyt silmälääkäriin saatikka maksettu silmälaseja koulun kassasta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tarpeellinen keskustelu. Minua ei lapsuudenkodissani koskaan arvosteltu eikä mitätöity. Minulle on kehittynyt hyvä itsetunto ja -tuntemus.
Mutta... Minua ei myöskään kannustettu eikä tuettu asioissa, joissa olisin kaivannut aikuisen tukea ja opastusta tai vaikkapa kainaloa. Vanhempani ottivat hyvin vähän kantaa asioihini ja valintoihini.
Olin herkkä lapsi, mutta sitä ei huomioitu. Tai huomattu? Vanhempani olivat tavallaan paljonkin läsnä, mutta silti minun piti itsenäisesti hoitaa monia asioita, kuten terveyshuolet ja lääkärikäynnit, yläasteen alusta lähtien, eivätkä vanhempani puuttuneet niihin muutoin kuin maksamalla laskut.
Olen aikuisena ollut katkera siitä, miten yksin minut lapsena henkisesti jätettiin. Ei puhuttu mistään tärkeästä. Kannoin kaikki tunteeni (iloa lukuunottamatta) yksin.
Tämän ketjun myötä ymmärrän, että vanhempani onnistuivat jossakin: he eivät osanneet tukea minua ja antamalla antaa hyvää, mutta he onnistuivat katkaisemaan edellisten sukupolvien kuljettaman pahan. He lopettivat mollaamisen ja nujertamisen. He eivät osanneet ottaa asioita puheeksi lastensa kanssa, mutta kuuntelivat, kun minulla oli asiaa. He hyväksyivät lapsensa sellaisina kuin he ovat, minulla oli kaikki rauha kasvaa omaksi itsekseni. En ole ikinä inhonnut tai hävennyt itseäni.
Tämä lapsen yksin jättäminen oli kyllä hirveää. Pienenä 3-5 v ikäisenä minut jätettiin konreettisesti yksin -vanhemmat lähtivät illaööa ravintolaan ja minut yksin kotiin. Useampi kerta oli kun heräsin kauhuissani yksin kotoa eikä ketään aikuista, paniikissa harhailin ja itkin peloissani nurkassa kyhjäten.
Yhtä pahaa oli koululaisena.8-9v ikäisenä mun piti yksin varata hammaslääkäri ja mennä yksin bussilla sinne. Oli vielä vaihtobussi eli siis kahdella eri linja-autolla. Pelotti ja jännitti.
Kaikki lääkärit piti varata yksin ja mennä sinne yksin. Kaikkiin harrastuksiin piti ilmoittaa itsensä ja mennä itse yksin. Yhtään missään eivät auttaneet. Pitkin hampain mäkättäen maksettiin harrastusmaksut (edulliset).
Jo 9-10v iässä piti yksin koulun jälkeen käydä kaupassa, kuoria perunat, laittaa ruoka viideksi. Piti imuroida ja pestä lattiat.Aivan liian paljon ”itseäänäisyyttä” liian varhain. Olin reipas ja rohkea ulkoisesti, peloissani ja kauhuissani sisäisesti. Oli pakko hoitaa selliset asiat joita normaalissa perheessä vanhemmat hoitaa. Muistan yhdenkin kerran kun olin pahasti kipeä ja 10v ikäisenä menin yksin illalla bussilla päivystykseen. YKSIN! Kuumeessa ja pelokkaana.
Mutta tuota se oli kasarilla. Ei vain minulla vaan monilla muilla. Ekaluokkalaisena piti jo olla reipas ja itse hoitaa lääkärit.
Olin 10v eli kolmosluokalla kun 3v pikkusisko meni päivähoitoon kun äitikin meni töihin. Kun pikkusisko sairastui niin ei suinkaan äiti tai isä tai esin yläkouluikäinen veljeni jäänyt lapsenvahdiksi vaan minä. Siiss 10-vuotias ja jouduin siis olemaan sen vuoksi pois koulusta monesti kolme päivää peräkkäin. Meitä oli monta lasta ja täytyy sanoa että en tiedä olisinko osannut soittaa puhelimella apua jos jotain olisi sattunut. Luultavasti en.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei mitään muotijuttuja kirjoitti:
Boomer sukupolvi on minulle vieras käsite joka ei sano yhtään mitään.Me emme ole ylenkatsoneet lapsenlastamme tai omaa lastamme.Olemme rakastaneet ja antaneet ymmärtää että rakastamme heitä.Mikään asetelma tai varakkuus tai ilkeät puheet eivät ainakaan minun kohdallani pidä ollenkaan paikkaansa.Olen yrittänyt olla itsekkin täysin välinpitämätön muita kohtaan mutta se ei onnistu.En ole sensorttinen ihminen ettei asioista saa puhua ja kun aloitan puheeni minut keskeytetään koska muut haluavat oli tilanne mikä hyvänsä pitämällä väkisin yllä jotain hemmetin smaltalk`.ia.Asioista pitää puhua vaikka sydänverellä on minun edesmennyt pohjanmaalainen äitini sanonut mutta nykysukupolvi imee itseensä kaikkia boomereita sun muuta potaskaa.Elä ja anna toistenkin elää!
Noin voit toimia siellä omassa perheessäsi, mutta et voi päättää lastesi perheistä. He päättävät omista asioistaan.
Ja minä ainakin olen ihan helvetin väsynyt tuohon "asioista suoraan puhumiseen". Yleensä se tarkoittaa sitä kuuden tunnin yksinpuhelua "elämän kovuudesta" jne.
Kaikki tiedämme että 99 prosenttia vaikeuksista on johtunut omista päätöksistä.
Plus että jos haluaa "puhua suoraan", esimerkiksi lapsen häät eivät ole tälle oikea paikka.
Meillä anoppi päätti häissämme pitää yllä tätä suoraa puhetta ja ruikutti ja ruikutti, miten me emme auta tarpeeksi.
Tämä on muuten todella yleistä, että "kaapataan" oman lapsen tärkeä päivä itselle alkamalla esiintymään ja draamailemaan juhlissa tai muissa tapaamisissa. Pahimmillaan aletaan kovaäänisesti kertomaan väritettyjä juttuja ja valikoituja paloja lapsen menneisyydessä tekemistä virheistä, sillä tavalla puolihuolimattomasti ja ikään kuin vahingossa.
Huokaus. Mun äitini on suoraan varastanut multa omat nuoruuteni merkkipäivät vain olemalla huomionkipeä ja hyytävän kateellinen. Pahinta oli oikuttelu, vähättely ja suoranainen mitätöinti ylioppilasjuhlissani. Ei olisi edes halunnut ottaa valokuvia juhlistani ("ei ole kameraa", "ei ole filmiä") saati sitten tehdä mitään muutakaan juhlien eteen. Sabotoi kaikin mahdollisin tavoin. Kirjoituskevään aikana oli tietysti juossut pitkin kyliä juoruamassa, etten pääse lukiosta tai kirjoituksista läpi. Koko tuota kevättä muutenkin värittää äitini tasapainottomuus ja jatkuva riidankylväminen, ei niinkään se riemu, että pääsen ylioppilaaksi.
No meillä vanhemmilla ei tullut mieleenkään edes ottaa kuvia minun ylioppilasjuhlissa ei koululla eikä kotona. Miksi ihmeessä he olisivat ottaneet minusta kuvia? Juhlavaatteet, kengät ja ylioppilaslakin ostin itse ensimmäisestä kahden vikon kesätyöpalkastani. Onneksi pääsin kesätöihin jo 1.5. Meillä oli ihan normaalisti rahaa mutta minuun sitä ei haluttu käyttää. En tiedä olisiko vanhenmat ostaneet minulle juhlavaatteita. Tuskin. Hehän olisivat päässeet nauttimaan siitä häpeästä mitä minulle olisivat aiheuttaneet ja minulla ei todellakaan ollut mitään juhlavaatteita ennestään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Toukokuu on voimaantumisen kuukausi! Ainakin mun äidille.
Ajatella! Hän on tehnyt jotain sellaista suurta, mihin ei oikein kukaan edes pysty. Hän on äiti! Ja äitienpäivä on voimaannuttava.
Stressaa jo nyt. Olin jo aikuinen, omassa kotonani, kuumeessa. Nukuin. Iltapäivällä soi puhelin johon heräsin ja siellä oli itku-petetty-marttyyriraivoava äiti. Kun en muistanut, minä päivä on. Unohdin vuoden ainoan ja merkityksellinen päivän. Äitienpäivän.
Enpä sen jälkeen unohtanut. Hän siellä jo nyt kokoaa itsensä täyteen vihaa, että voimaantuneena osaa sitten oikein haukkua minut ja kertoa mitä kaikkea tyhmää ja väärää olin lapsena tehnyt ja kuinka rasittava kakara olin. Viime vuonna kiitokseksi onnitteluista sain kuunnella tunnin verran haukkumista. Vähän ylikin. Se vaihde kesti heinäkuulle, sitten ehkä sai olla taas normaalisti.
Voimaannuttavaa hänelle tuo äitienpäivä. Ajatella!!!! Hän on oikein osannut tehdä lapsen! Miettikääpä sitä.
Joko annan saman toistua tänäkin vuonna. Tai suljen kaikki yhteydet ja laitteet äitienpäiväksi... mitä te tekisitte?
Äiti -48, minä -72.
Mitä tekisin sinun sijassasi? Yksi asia on varma. En kuuntelisi haukkumista tuntia. En itse asiassa edes minuuttia. Jos äiti suoltaa omalle aikuiselle lapselleen törkeyksiä, on herttaisen yhdentekevää, mikä päivä on unohtunut.
Olet aikuinen, kuten äitisikin on. Olette tasaveroisia ihmisiä, joten älä anna kohdella itseäsi huonosti. Et ole vastuussa äitisi tunteista, ja se, mitä olet lapsena tehnyt tai jättänyt tekemättä, on sekin ihan se ja sama.
Joten pistä kännykkä äänettömälle, älä soita, äläkä vastaa yhteydenottoihin. Huonosti käyttäytyvä marttyyriäiti ei ansaitse edes pakko-onnitteluja.Äidin haukuttavana edelleen 50-vuotiaana tuntikausia? Ai mitäkö tekisin: lopettaisin kaiken yhteydenpidon JUURI NYT. Ja näin olen tietysti itse tehnytkin ja siksi sinullekin suosittelen. Onko sinusta hauskaa ottaa jatkuvasti syyttä turpaan vai mistä on kyse?
Juuri näin. Vanhemmat on maksaneet minulle mieluisan asunnon lähes kokonaan. Opiskelin ammattiin ja he maksoivat kulut, ettei tarvinnut ottaa opintolainaa. Sain nyt a ikuisena asua heidän luonaan ilmaiseksi muutaman kuukauden asuntoni remontin aikana. MUTTA , kiitokseksi siitä, MINÄPÄ katkaisin yhteydenpidon, kun eivät anna minulle enää rahaa, enkä viitsi sossusta hakea. En todellakaan onnittele äitienpäivänä tai muulloinkaan .
Vierailija kirjoitti:
Minä myös Vantaalla 80- luvun lopulla. Olin ensin mansikkapellolla pari kesää, jaoin lehtiä talvisin ja siivosin 14 vuotiaasta alkaen myös lukioikäisenä toimistoja. Mihinkään en saanut kotoa rahaa. En käynyt koskaan kampaajalla, vaatteet ostin itse. Elokuvissa tai huvipuistossa ei käyty koskaan (ei oltu uskonnollisia kuitenkaan), en tiedä syytä. Ei matkustettu mihinkään. Ei ollut harrastuksia, muuta kuin uinti johon ilmoitin itse itseni 12 vuotiaana ja poljin pyörällä kesät talvet harrastukseen kun muutkin harrastivat jotain. Äidistäni jäi mieleen sohvalla istuminen kun katsoi telkkaria. Ei juteltu, pelattu tms koskaan.
Tästä kaikesta on jäänyt viha kalvamaan ja nyt kun äitini on lapseni mummo se nousee välillä pintaan. Äitini väittää että muistan väärin asiat. Ei kuitenkaan osaa sanoa miksi en muista ainuttakaan huvipuistokäyntiä, matkaa tai reissua, leffakäyntiä tms. Kävin ekan kerran elokuvissa kaverin kanssa kun olin 13 v, ekaa kertaa elämässä siis. Osan rahoista joita tienasin jouduin antamaan äidilleni.
Sitä en ymmärrä, miksi äitini ei puolustanut minua koskaan kun aloin saada ulkonäköä koskevia kommentteja joskus 13 vuotiaana tyyliin" onpa rinnat kasvaneet". Hän vaikutti pidemminkin kateelliselta kun sain "huomiota". Hyi hemmetti.
Aika moni nainen on kateellinen tyttärelleen, kun tämä alkaa saada enemmän huomiota. Osa jopa todella selvästi ja syyttää tytärtään tästä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Toukokuu on voimaantumisen kuukausi! Ainakin mun äidille.
Ajatella! Hän on tehnyt jotain sellaista suurta, mihin ei oikein kukaan edes pysty. Hän on äiti! Ja äitienpäivä on voimaannuttava.
Stressaa jo nyt. Olin jo aikuinen, omassa kotonani, kuumeessa. Nukuin. Iltapäivällä soi puhelin johon heräsin ja siellä oli itku-petetty-marttyyriraivoava äiti. Kun en muistanut, minä päivä on. Unohdin vuoden ainoan ja merkityksellinen päivän. Äitienpäivän.
Enpä sen jälkeen unohtanut. Hän siellä jo nyt kokoaa itsensä täyteen vihaa, että voimaantuneena osaa sitten oikein haukkua minut ja kertoa mitä kaikkea tyhmää ja väärää olin lapsena tehnyt ja kuinka rasittava kakara olin. Viime vuonna kiitokseksi onnitteluista sain kuunnella tunnin verran haukkumista. Vähän ylikin. Se vaihde kesti heinäkuulle, sitten ehkä sai olla taas normaalisti.
Voimaannuttavaa hänelle tuo äitienpäivä. Ajatella!!!! Hän on oikein osannut tehdä lapsen! Miettikääpä sitä.
Joko annan saman toistua tänäkin vuonna. Tai suljen kaikki yhteydet ja laitteet äitienpäiväksi... mitä te tekisitte?
Äiti -48, minä -72.
Mitä tekisin sinun sijassasi? Yksi asia on varma. En kuuntelisi haukkumista tuntia. En itse asiassa edes minuuttia. Jos äiti suoltaa omalle aikuiselle lapselleen törkeyksiä, on herttaisen yhdentekevää, mikä päivä on unohtunut.
Olet aikuinen, kuten äitisikin on. Olette tasaveroisia ihmisiä, joten älä anna kohdella itseäsi huonosti. Et ole vastuussa äitisi tunteista, ja se, mitä olet lapsena tehnyt tai jättänyt tekemättä, on sekin ihan se ja sama.
Joten pistä kännykkä äänettömälle, älä soita, äläkä vastaa yhteydenottoihin. Huonosti käyttäytyvä marttyyriäiti ei ansaitse edes pakko-onnitteluja.Äidin haukuttavana edelleen 50-vuotiaana tuntikausia? Ai mitäkö tekisin: lopettaisin kaiken yhteydenpidon JUURI NYT. Ja näin olen tietysti itse tehnytkin ja siksi sinullekin suosittelen. Onko sinusta hauskaa ottaa jatkuvasti syyttä turpaan vai mistä on kyse?
Juuri näin. Vanhemmat on maksaneet minulle mieluisan asunnon lähes kokonaan. Opiskelin ammattiin ja he maksoivat kulut, ettei tarvinnut ottaa opintolainaa. Sain nyt a ikuisena asua heidän luonaan ilmaiseksi muutaman kuukauden asuntoni remontin aikana. MUTTA , kiitokseksi siitä, MINÄPÄ katkaisin yhteydenpidon, kun eivät anna minulle enää rahaa, enkä viitsi sossusta hakea. En todellakaan onnittele äitienpäivänä tai muulloinkaan .
Siellä joku uhriutuja-vanhempi provoaa. Jos tuntuu, että lapsen kiintymys on ostettava kylmällä käteisellä, passaa ehkä miettiä mikä meni vuorovaikutussuhteessa ja välittömässä, lämpimässä yhteydessä vikaan. Parasta on, kun itse tunnekylmät, ahneet, pinnalliset vanhemmat pöyristyvät jos lapsista pahimmassa tapauksessa tulee samanlaisia (monesta ei tule). Eikö ole ihan loogista, että tämä on se malli mikä on saatu kotoa ja nyt korjataan satoa.
Toinen ristiriita, miksi täytyy maksaa kaikkea jos ei pidä lapsestaan sen vertaa, että pidättäytyy henkisestä väkivallasta. Tiedän vastauksen. Se on vallankäyttöä. Yritys ostaa itselleen erittäin kalliin roskakorin. Mm. Jyskistä saa, jos oikeasti haluaa päästä halvemmalla. Apuun kiedottu väkivalta on kaikkein petollisinta, koska se on niin kiistämättömän tehokasta. Jos otat apua vastaan, sinut haukutaan luuseriksi. Jos et ota apua vastaan, sinut haukutaan psykopaatiksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Oli paljon tuttua, tosin äitini on nuorempi, 50-luvun lopulla syntynyt.
Kahtiajakoinen oli. Välillä tosi kaverillinen, enemmän muistuttanut siskoa kuin äitiä. Omat asiansa on aina purkanut mulle, jo ihan silloin kuin oon ollut alakoululainen, enkä mitenkään kypsä käsittelemään talous-, terveys- tai parisuhdehuolia.
Itse oon menettänyt luottamukseni jo ajat sitten, enkä kykene hänelle kertomaan mitään henkilökohtaista. Kaikista elämän onnellisista käänteistä hän on viimeinen, joka kuulee, negatiivisista olen yleensä hiljaa.
Hän ei ollut koskaan kiinnostunut mun koulujutuista. Piirustuksista saattoi sanoa, että hyi, on ruma, arvosanat ei kiinnostaneet. Viimeinen äidille kiikutamani juttu oli koulussa tehty nahkainen avaimenperä, josta sanoi vain että vai tuollainen, eikä ottanut käyttöön. Siisteyden piti olla kotona aina tiptop, raivareita sai aina jos olin vaikka tehnyt ruokaa ja tiskiä oli vähän enemmän. Itse ei laittanut lämmintä ruokaa koskaan, vain viikonloppuisin joskus.
Jos olin mummolassa, oli kuulemma helpottavaa kun en ollut kotona sotkemassa. Jos polkupyöräni varastettiin, olin varastuttanut sen. Itselleen osti alwaysin siteitä, mulle halvempia, hanskoja tms. en saanut lainata, koska venytin ne pilalle. Valitti, jos soitin pianoa tai lauloin hänen kuultensa, möi pianoni koska tarvitsi rahaa ja hänen mukaansa en ikinä soittanut sitä. Pianoa maksoin vielä pitkään myynnin jälkeen omista lapsilisistä, pienellä summalla (80mk) mitä jäi, jouduin hankkimaan omat vaatteeni.
Murrosikään tullessa sain kulkea miten halusin, olla öitä pois vaikka useamman, koirakaan ei perään haukkunut. Ikinä ei sanonut mulle päin naamaa mitään ns. villistä nuoruudesta, myöhemmin kuulin kuinka oli sukulaiselle itkenyt hirveätä lastaan joka on pilannut hänen elämänsä. Mitään neuvoja ammatinvalinnan tms. suhteen en saanut. Kaiken oon rakentanut itse, noin 15-20 vuotta muita ikäisiäni jäljessä.
Pitkään pidin etäisyyttä, mutta päätin antaa anteeksi ja hyväksyä hänet ja lapsuuteni joskus kolmevitosena. Nykyään ollaan päivittäin tekemisissä. Osaa olla ihana, ostelee tavaroita, laittaa ruokaa, on mummona... mutta myös tiuskii, nakkelee niskojaan ja heittäytyy marttyyriksi helposti.
Kerran olen raivostunut ja heittäny hänet pihalle kotoani - olin väsynyt ja tehnyt kaikkeni laittaakseni perhejuhlia, hän seisoi tumput suorina vieressä ja kertoi kuinka mun tyhjänpäiväinen vouhotus ja stressaaminen pilaa häneltä tunnelman. Suutuin niin, että jouduin lopulta hengittämään paperipussiin... Muutaman tunnin päästä kutsuin hänet syömään kuin mitään ei olisi tapahtunut, eikä asiasta sen koommin keskusteltu - tosin tapauksen jälkeen ainakin yksi sukulainen on ottanut etäisyyttä, joten nähtävästi pahaa tytärtä on taas selän takana suomittu.
Omalle tyttärelle yritän olla kaikkea muuta kuin tätä. Tyttö on vielä liian pieni ihmettelemään, miksi äiti halaa häntä, mummo halaa häntä, isi halaa häntä ja äitiä, isikin mummoa joskus, mutta mummo ei äitiä koskaan. Haluan että tytär oppii tuntemaan mummonsa ja hänen hyvät puolensa.. ja yritän pitää huolen, etten altista häntä tilanteille, joissa paska tulee esiin.
Tuttua on se, että oma elämä alkaa vasta 20 vuotta myöhässä. Äitini haukkui kaikki miehet minulle ja ajattelin nuorena jääväni huonon suhteen vangiksi, joten aloin seurustella melko myöhään.
Minkäänlaista neuvoa ei tullut ammatinvalintaan tai työhön liittyen. Korkeintaan kerrottiin, mihin minä en varmasti pysty.
Vierailija kirjoitti:
Oli paljon tuttua, tosin äitini on nuorempi, 50-luvun lopulla syntynyt.
Kahtiajakoinen oli. Välillä tosi kaverillinen, enemmän muistuttanut siskoa kuin äitiä. Omat asiansa on aina purkanut mulle, jo ihan silloin kuin oon ollut alakoululainen, enkä mitenkään kypsä käsittelemään talous-, terveys- tai parisuhdehuolia.
Itse oon menettänyt luottamukseni jo ajat sitten, enkä kykene hänelle kertomaan mitään henkilökohtaista. Kaikista elämän onnellisista käänteistä hän on viimeinen, joka kuulee, negatiivisista olen yleensä hiljaa.
Hän ei ollut koskaan kiinnostunut mun koulujutuista. Piirustuksista saattoi sanoa, että hyi, on ruma, arvosanat ei kiinnostaneet. Viimeinen äidille kiikutamani juttu oli koulussa tehty nahkainen avaimenperä, josta sanoi vain että vai tuollainen, eikä ottanut käyttöön. Siisteyden piti olla kotona aina tiptop, raivareita sai aina jos olin vaikka tehnyt ruokaa ja tiskiä oli vähän enemmän. Itse ei laittanut lämmintä ruokaa koskaan, vain viikonloppuisin joskus.
Jos olin mummolassa, oli kuulemma helpottavaa kun en ollut kotona sotkemassa. Jos polkupyöräni varastettiin, olin varastuttanut sen. Itselleen osti alwaysin siteitä, mulle halvempia, hanskoja tms. en saanut lainata, koska venytin ne pilalle. Valitti, jos soitin pianoa tai lauloin hänen kuultensa, möi pianoni koska tarvitsi rahaa ja hänen mukaansa en ikinä soittanut sitä. Pianoa maksoin vielä pitkään myynnin jälkeen omista lapsilisistä, pienellä summalla (80mk) mitä jäi, jouduin hankkimaan omat vaatteeni.
Murrosikään tullessa sain kulkea miten halusin, olla öitä pois vaikka useamman, koirakaan ei perään haukkunut. Ikinä ei sanonut mulle päin naamaa mitään ns. villistä nuoruudesta, myöhemmin kuulin kuinka oli sukulaiselle itkenyt hirveätä lastaan joka on pilannut hänen elämänsä. Mitään neuvoja ammatinvalinnan tms. suhteen en saanut. Kaiken oon rakentanut itse, noin 15-20 vuotta muita ikäisiäni jäljessä.
Pitkään pidin etäisyyttä, mutta päätin antaa anteeksi ja hyväksyä hänet ja lapsuuteni joskus kolmevitosena. Nykyään ollaan päivittäin tekemisissä. Osaa olla ihana, ostelee tavaroita, laittaa ruokaa, on mummona... mutta myös tiuskii, nakkelee niskojaan ja heittäytyy marttyyriksi helposti.
Kerran olen raivostunut ja heittäny hänet pihalle kotoani - olin väsynyt ja tehnyt kaikkeni laittaakseni perhejuhlia, hän seisoi tumput suorina vieressä ja kertoi kuinka mun tyhjänpäiväinen vouhotus ja stressaaminen pilaa häneltä tunnelman. Suutuin niin, että jouduin lopulta hengittämään paperipussiin... Muutaman tunnin päästä kutsuin hänet syömään kuin mitään ei olisi tapahtunut, eikä asiasta sen koommin keskusteltu - tosin tapauksen jälkeen ainakin yksi sukulainen on ottanut etäisyyttä, joten nähtävästi pahaa tytärtä on taas selän takana suomittu.
Omalle tyttärelle yritän olla kaikkea muuta kuin tätä. Tyttö on vielä liian pieni ihmettelemään, miksi äiti halaa häntä, mummo halaa häntä, isi halaa häntä ja äitiä, isikin mummoa joskus, mutta mummo ei äitiä koskaan. Haluan että tytär oppii tuntemaan mummonsa ja hänen hyvät puolensa.. ja yritän pitää huolen, etten altista häntä tilanteille, joissa paska tulee esiin.
Mulla on hyvin saman tyylinen suhde omaan äitiini.
Omille tyttärilleni olen pyrkinyt olemaan toisenlainen äiti, kuin omani oli minulle.
Mutta juuri rajanveto, ja huolehtiminen, ettei äitini pääse mummona tekemään samaa vahinkoa minun lapsilleni kuin teki minulle on raskasta.
Äitini on kova arvostelemaan muita, lyttääminen ja vähättely on hänelle niin ominaista, että välillä ihan hämmästyn kuinka paljon sitä voi tulla yhden puhelun aikana.
Mietin, että onko tämä todella ollut aina tätä ja surukseni olen joutunut myöntämään, että kyllä.
Olen etääntynyt tarkoituksella viime aikoina, koska en enää jaksa olla vähäteltävänä. Tuttua on myös se terapeuttina ja kuuntelijana oleminen, ihan lapsesta saakka.
En minäkään olisi ollut kypsä kuulemaan äitini suhteesta isääni, ongelmainen ja vaikea liitto, josta tiesin 10-vuotiaana ihan liikaa. Tai perheen rahahuolista ja äitini kuvitelluista tai todellisista vaivoista.
Samaa saan kuulla vieläkin, mutta 30 vuodessa jutut ovat kyllä kuluneet ja vastavuoroisuuden puute on jättänyt jälkensä.
Toivoisin lapsilleni hyvää suhdetta mummoonsa, mutta luulen, että sen saavuttaminen on liian kova työ, enkä usko, että äitini osaisi olla eri tavalla minun tyttärieni kanssa.
Kurjimpia ja surkeimpia vanhempia ovat kaikesta valittavat ja marisevat, ahneet, itsekkäät, hyvätuloiset ja rikkaat suuret ikäluokat. Valitettavasti näennäinen "elintaso" on luotu Suomeen lasten, lastenlasten ja ympäristön kustannuksella.
Osa vanhemmista ei ole ole välittänyt mitään lapsistaan. Lapset on viety päivähoitoon vauvaikäisenä, jopa jo 2-3 kuukauden ikäisenä vauvana. Hyvin pieniä, alle kouluikäisiä lapsia ja koululaisia on hoidatettu sukulaisilla ja isovanhemmilla pitkiä aikoja. Vanhemmat ovat sysänneet lastenhoidon sukulaisten vastuulle.
En ihmettele, miksi niin moni 1960-1980-luvulla syntynyt on ahdistunut, masentunut ja kärsii ihmissuhdevaikeuksista ja mielenterveysongelmista. Varhaislapsuudessa koettu perusturvattomuus, jatkuvasti vaihtuvat hoitajat ja hylkäämisen kokemukset vaikuttavat vahvasti aikuisälläkin.
Nykyään lapset otettaisiin monesta suurten ikäluokkien perheestä huostaan.
Olen syntynyt 80-luvulla, mutta vanhempani ovat 40-luvulla syntyneitä. Todella paljon tuttuja asioita ketju täynnä.
Jatkuva työteliäisyys, eli jo pienestä pitäen teetettiin raskaitakin kotitöitä. Kun muut odottivat koulusta lomia ja viikonloppuja, niin itse kammosin niitä. Tiesin, että ne olivat pelkkää työleiriä aamuvarhaisesta iltamyöhään.
Pikkulapsena vaatteisiini vielä panostettiin, mutta yläkouluikäisenä ei saanut edes niitä välttämättömiä vaatteita. Oli liian pieniä vaatteita, ja esimerkiksi sukkia oli lopulta vain yksi pari, joita sitten pesin joka päivä.
Kun nekin hajosivat, niin leikkasin sukkahousuista sukkaosat sukiksi.
Jopa tarvitsemistani silmälaseista syyllistettiin. Sain ekat lasit 11-vuotiaana, ja tietty sovitin niitä malleja, joita annettiin sovittaa. Lasien oston jälkeen kotona raivottiin, että valitsin sitten kalleimmat mahdolliset, että kuinka voin olla niin itsekäs.
Niin. Minä en hinnoista tiennyt, olisi ollut vanhemman tehtävä rajata heti ne sovitettava mallit hinnan mukaan.
Nykyään olen itsekin äiti, ja entistä enemmän kauhistelen tuota lapsuuteni meininkiä. Että on hommattu lapsia, muttei ole näistä sitten haluttu huolehtia.
Itselleni on itsestäänselvyys, että lapsen vaatekaapissa on oltava riittävästi sopivia vaatteita, myös sukkalaatikossa. Kun mennään ostamaan lapselle jotain, niin vilkaisen ensin tarjonnan itse ja rajaan lapsen valinnan tuotteisiin, joiden hinnat sopivat. En ikinä syyllistäisi lasta siitä, että hänelle tulee ostaa tarvitsemansa varusteet.
Kotitöissä riittänyt, että kerää omat tavaransa ja muutenkin siivoaa jälkensä. Esimerkiksi pihatöihin en käskytä ketään perheestä. Jos haluan pihalle tehdä jotain, niin teen itse.
Ja homman lopputulos on muuten se, että lapsi itse aina haluaa tulla mukaan ja auttamaan kaikessa. Saa toki osallistua, mutten pakota. Voi esimerkiksi pihalla istuttaa pari kukkaa ja sitten kirmaa omiin juttuihinsa.