Lue keskustelun säännöt.
70-luvulla syntyneiden äidit - onko teillä muilla samanlaista?
Olipa outo otsikko :) Mutta kyse on siis äidistäni, joka on syntynyt 40-luvulla ja tullut äidiksi 70-luvulla. Suhteemme on päällisin puolin ok, äiti hoitaa lapsiani välillä ja ihana mummo, tapaamme aina lasten kanssa ja puhumme lapsista. Joskus juttelemme jostain sisustusjutuista tai kerromme tuttujen kuulumisia (juoruilemme ;)), mutta muuten kommunikaatio on pinnallista. Koskaan kumpikaan ei esim. kysy, mitä oikeasti kuuluu tai onko toinen voinut hyvin.
Tämä kaikki juontaa lapsuudesta. Meillä oli kaikki periaatteessa hyvin ja olen kiitollinen siitä, että vanhempani ovat korostaneet koulutuksen merkitystä, minulle on luettu lapsena ja viety kulttuuritapahtumiin, olen harrastanut eri liikuntalajeja ja paljon muutakin, en ole aina saanut kaikkea haluamaani, olen "joutunut" kesätöihin, on ollut selvät rajat ja perusturvallisuus.
Äidiksi tultuani olen alkanut pohtia oman äitini äitiyttä. Hän oli tosi ahkera, meillä oli lapsena aina tuoretta leipää, itse tehtyjä leivonnaisia, hyvää kotiruokaa jne. Mutta, sitten oli varjopuoliakin. Kun esimerkiksi kerroin kuukautisten alkaneen (olin 12 silloin), äiti meni ihan noloksi ja sanoi "nyt sitten sinulla on alkanut uusi vaippa-aika", ja siinä se! En saanut rahaa siteisiin, enkä tajua, miten hän kuvitteli minun niitä hankkivan! Säästin rahaa ja valehtelin ostavani jotain muuta, joskus jouduin käyttämään pelkkää vessapaperia, siis aivan kauheaa!
Yläasteen terveystarkastuksen lähestyessä äiti tajusi, että piti ostaa rintaliivit. Hän tiuski ("terveystarkastuskin tulossa, pitäisi sun ostaa itsellesi liivit") ja osti yhdet toppimalliset liivit. Yhdet! Jouduin pesemään niitä käsin niin kauan, että lopulta sain uusia kesätyörahoillani. Meillä ei ollut pulaa rahasta, mutta seiskaluokasta asti jouduin ostamaan kaikki vaatteet kesätöistä ansaitsemilla rahoilla. En käsitä tätä vieläkään, vaatteiden ostaminen vain loppui - eikä syynä todella ollut raha! Jos tarvitsin uudet talvikengät, jouduin todella todistelemaan niiden tarpeellisuutta. Tätä en äitinä voi käsittää - ymmärrän, että vanhemmat rajoittavat shoppailua ym., mutta että perusjuttuja ei voitu ostaa alaikäiselle.
Äidillä oli tapana tutkia kirjoituspöytäni laatikoita, lukea päiväkirjaa, kirjeitä ja koulun aineita ym. koulussa tuotettua matskua. Jos kirjeissä oli jotain hänen mielestään ikävää, hän otti asian kanssa kanssani esille ja saattoi suuttua. Koin tämän tosi noloksi ja häpesin itseäni. Vasta vanhempana tajusin, että hän ei tietenkään olisi saanut niitä lukea. Tästä johtuen hävitän nykyisin aina kaiken, mistä joku voisi lukea ajatuksistani.
Yksi asia on säilynyt läpi elämän. Äidillä on ollut jotenkin pilkallinen tapa suhtautua niihin asioihin, joista olimme eri mieltä. Halusin esimerkiksi käydä koulun diskossa yläasteella. Aina, siis ihan aina, jouduin pyytämään rahaa ja luvan äidiltä, joka näytti todella kyllästyneeltä ja sanoi "arvasinhan minä, että sinne sitä taas ruinataan". Pääsin kyllä aina, mutta sama kurjuus toistui joka kerta. yllätyin todella paljon, kun kuulin ystäväni äidin toivottavan tyttärelleen hauskaa iltaa ;) diskoiltojen jälkeen sain kuulla seuraavana aamuna siitä, että kai sitä väsyttää, kun on koko yön riehunut... Öh, olin maailman kiltein tyttö ja tulin kotiin kymmeneksi...
Tämä viimeinen asenne on jatkunut siis läpi elämän. Viimeksi se tuli esiin niin, että äiti viikko sitten puuskahti avoimeen vierailukutsuuni "ai mitä, nytkö sinne pitää heti tulla" (kutsuin hänet vaan käymään jossain vaiheessa, kun jaksaa ja ehtii). Kun toivoin, että vatsatautia ei tuotaisi pienille lapsilleni, ja että pidettäisiin ihan selvä väli vierailuissa, hän tiuskaisi "kuule ei työssäkäyvät voi mitään kahta viikkoa olla menemättä töihin" (niin, eivät voi, mutta olin toivonut ettei sairastunut siskoni tulisi viikkoon meille) ja kun vatsatauti sitten tarttui (sisko ei noudattanut mitään varovaisuutta), ja äitikin sairastui, niin tauti oli muka tullut minulta... Nämä nyt ovat irti asiayhteydestä, joten näitä on aika vaikeaa avata, mutta pointti lienee se, että hän saattaa ihan ystävällisiin sanomisiini tiuskia aika pahastikin. Koskaan hän ei ole pyytänyt anteeksi.
Olisi paljon muutakin, mutta varsinkin nyt aikuisena nuo tiuskimiset ovat tehneet sen, etten oikein uskalla ehdottaa mitään ja olen alkanut vetäytyä entistäkin enemmän. Mietin, että onkohan tällainen suhde tavallistakin 70-luvulla syntyneiden joukossa? Äiti ei todellakaan ole minulle läheinen ihminen, vaikka näemme usein. En uskalla puhua hänelle asioitani, emme harrasta mitään yhdessä, emme käy shoppailemassa tai mitään muutakaan. Hän on tosi sulkeutunut yksityisasioistaan, vaikka muuten hän kyllä on sosiaalinen. Jos minulla ei olisi lapsiani, niin eipä taitaisi olla kovin paljon asiaa äidille. Olen kyllä hyväksynyt tämän. Onko teillä samantyyppisiä kokemuksia, nimenomaan tuon aikakauden naisista äiteinä? Haluaisin ehkä ymmärtää äitiäni enemmän.
Kommentit (8043)
Kyllä todellakin nykypäivänä otettaisiin lapset huostaan jos olisi sellaista kun 70-luvulla.
Lapsena sai olla suurimman osan ajasta peloissaan. Isä oli väkivaltainen ja hakkasi isosiskon vielä kun tämä oli 15-vuotias.
Äiti nälvi meitä lapsia. Äidin lauseista muista hyvin esim. ”Sitten kun isänne kuolee”, ”peritte ihan tarpeeksi”, ”isänne teidät halusi”, ”saisit pudota ikkunasta uudestaan”, ”sitten kun te lapset muutatte pois kotoa” …
Ja äiti heitti siskoa raskaalla esineellä ja ikkuna meni rikki ja kun sisko pääsi lukiosta äiti raivosi ”paska paperit”.
Täyttää pazkaa koko lapsuus.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kyllä todellakin nykypäivänä otettaisiin lapset huostaan jos olisi sellaista kun 70-luvulla.
Lapsena sai olla suurimman osan ajasta peloissaan. Isä oli väkivaltainen ja hakkasi isosiskon vielä kun tämä oli 15-vuotias.
Äiti nälvi meitä lapsia. Äidin lauseista muista hyvin esim. ”Sitten kun isänne kuolee”, ”peritte ihan tarpeeksi”, ”isänne teidät halusi”, ”saisit pudota ikkunasta uudestaan”, ”sitten kun te lapset muutatte pois kotoa” …
Ja äiti heitti siskoa raskaalla esineellä ja ikkuna meni rikki ja kun sisko pääsi lukiosta äiti raivosi ”paska paperit”.
Täyttää pazkaa koko lapsuus.
Isämme mukaan olimme perce edellä syntyneet.. Kukaan ei oikeasti.
Äidin vakilause oli että hyvähän se muilla on kun on vaan yksi tai kaksi lasta. Meitä oli iso lauma. Kutistin sitten syntinen syypää itseni. Vasta ihan aikuisena kun minulla oli jo omat lapset tuli tuo äidin lause mieleen ja voi kuinka se loukkasi vieläkin ja nyt eri tavalla kuin lapsena ja nuorena. Tiedän sen että vanhenmat ihan tekemällä tekivät meidät, emme olleet vahinkoja eli vanhemoamme nssimalla nssivat meidät ja sitten haukkuivat ja syyllistivät meitä lapsia olemassaolostamme. Me olemme täysin syyttömiå olemassaoloomme. Miten pahoja voi vanhemmat olla?
Sitten samat ihmetteli kun ne joittenkin lapset on niin rohkeita. Nii.i n miksikähän me ei oltu?
Vierailija kirjoitti:
Kurjimpia ja surkeimpia vanhempia ovat kaikesta valittavat ja marisevat, ahneet, itsekkäät, hyvätuloiset ja rikkaat suuret ikäluokat. Valitettavasti näennäinen "elintaso" on luotu Suomeen lasten, lastenlasten ja ympäristön kustannuksella.
Osa vanhemmista ei ole ole välittänyt mitään lapsistaan. Lapset on viety päivähoitoon vauvaikäisenä, jopa jo 2-3 kuukauden ikäisenä vauvana. Hyvin pieniä, alle kouluikäisiä lapsia ja koululaisia on hoidatettu sukulaisilla ja isovanhemmilla pitkiä aikoja. Vanhemmat ovat sysänneet lastenhoidon sukulaisten vastuulle.
En ihmettele, miksi niin moni 1960-1980-luvulla syntynyt on ahdistunut, masentunut ja kärsii ihmissuhdevaikeuksista ja mielenterveysongelmista. Varhaislapsuudessa koettu perusturvattomuus, jatkuvasti vaihtuvat hoitajat ja hylkäämisen kokemukset vaikuttavat vahvasti aikuisälläkin.
Nykyään lapset otettaisiin monesta suurten ikäluokkien perheestä huostaan.
Sen verran on pakko puolustaa sen ajan äitejä, ettei heillä ollut enempää äitiyslomaa, töihin oli vain pakko mennä. Hirveää sekin on ollut. Ei muuta, muuten en puolusta, ja itsekin kokeneena, jatkakaa.
-70-synt.
Vierailija kirjoitti:
Millaista tunnekasvatusta saitte lapsina? Jos siis vertaa nykylapsiin, joille sanoitetaan tunteet - oliko teillä sellaista? Selitettiinkö mitään olotiloja koskaan vai pitikö niistä vain selvitä?
Itsellä on hyvin kirkas muistikuva eräästä aika pienenä kokemastani tilanteesta, jossa olin niin raivoissani, että huutoitkin. En ollut vielä kouluikäinenkään. Mitä tekivät vanhempani? Nauroivat reaktiolleni ja ottivat tilanteesta valokuvan perhealbumiin.
En muista, että kotona olisi koskaan puhuttu tunteista. Sukulaisiin saatettiin yhtäkkiä katkoa välit ilman mitään selityksiä, kun oli taas jostain pahoitettu mieli jostain eikä voitu selvittää asiaa. Niinpä minulla ei enää nelikymppisenä ole oikein mitään siteitä omien vanhempieni sukuihin. Tapaan heitä korkeintaan hautajaisissa. Seurustelun tunnepuoleen ei annettu mitään ohjeita, huolehdittiin vain, että seksiä ei nyt sitten ainakaan. Kaverisuhteiden ylläpidosta minulla ei ole koskaan ollut kunnollista esimerkkiä.
Omat kiinnostuksen kohteet piti aina peilata vanhempien tunteiden kautta: mitä ne tästä ajattelevat? Nyt aikuisena ajatellen todella vino tapa toimia, koska ei lapsi ole vastuussa vanhempiensa tunteista eikä heille mitenkään velkaa. Minä kiltti yritin silti valita harrastukseni sen perusteella, että ne ärsyttivät vanhempiani mahdollisimman vähän. Omalle lapselleni ehdotan erilaisia harrastuksia ja muistutan, että mitään ei ole pakko ja saa kokeilla erilaisia asioita. Kannustan häntä sydämestäni, vaikka en hänen harrastamastaan lajista itse juuri mitään ymmärrä.
Usein olen toivonut, että olisipa elämässäni ollut varsinkin teini-ikäisenä edes yksi vakaa läheinen aikuinen, jolle olisi voinut avautua ja jolta olisi saanut tukea.
Meillä ei saanut olla mitään tunteita, piti olla kuin puupökkelö. Ei saanut nauraa, ei itkeä. Sellaista kuin paha mieli ei meidän kotona sallittu. Ei saanut tarvita ketään, ei ikävöidä ei mitään. Vanhemmathan itse elivät koko ajan tunteella.
On aivan hirveän vaikea sanoa tai siis mahdotonta sanoa kenellekään että rakastaa ja on kova opettelu siihen että tunnistaa ja myöntää mistä joku oma olotila johtuu, mikä tunne siinä on taustalla. On vaikea tukeutua kenenkään kun on oppinut toimimaan ja turvaamaan vain itseensä. Tunteet on vain patoutuneet sisään ja aiheuttaneet psykosomaattisia oireita. Vähitellen opetellen.
Toivottavasti nykyään opetetaan tunnetaitoja koulussa kaiken ikäisille. Kodin karuus ei ole sitten niin vaikuttava.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kurjimpia ja surkeimpia vanhempia ovat kaikesta valittavat ja marisevat, ahneet, itsekkäät, hyvätuloiset ja rikkaat suuret ikäluokat. Valitettavasti näennäinen "elintaso" on luotu Suomeen lasten, lastenlasten ja ympäristön kustannuksella.
Osa vanhemmista ei ole ole välittänyt mitään lapsistaan. Lapset on viety päivähoitoon vauvaikäisenä, jopa jo 2-3 kuukauden ikäisenä vauvana. Hyvin pieniä, alle kouluikäisiä lapsia ja koululaisia on hoidatettu sukulaisilla ja isovanhemmilla pitkiä aikoja. Vanhemmat ovat sysänneet lastenhoidon sukulaisten vastuulle.
En ihmettele, miksi niin moni 1960-1980-luvulla syntynyt on ahdistunut, masentunut ja kärsii ihmissuhdevaikeuksista ja mielenterveysongelmista. Varhaislapsuudessa koettu perusturvattomuus, jatkuvasti vaihtuvat hoitajat ja hylkäämisen kokemukset vaikuttavat vahvasti aikuisälläkin.
Nykyään lapset otettaisiin monesta suurten ikäluokkien perheestä huostaan.
Sen verran on pakko puolustaa sen ajan äitejä, ettei heillä ollut enempää äitiyslomaa, töihin oli vain pakko mennä. Hirveää sekin on ollut. Ei muuta, muuten en puolusta, ja itsekin kokeneena, jatkakaa.
-70-synt.
Meillä äiti ei kyllä mennyt heti töihin vaan oli ikävä kyllä kotona monta vuotta meidän lasten kanssa. Naapureiden töissäkäyvät äidit oli ihan erilaisia kuin oma kotona lasten kanssa turhautuva äitini.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kun eihän nämä tarinat tosiaan kaikkia 40-luvulla syntyneitä naisia koske, niin millaistahan on ollut olla sellainen lämmin äiti kun naiseutta on noin vahvasti arvosteltu ja hävetty kaikkea? Onkohan nämä naiset olleet sitten vähän hyljeksittyjä muiden naisten toimesta? Onko heistä kenties keksitty juoruja ja jopa haukuttu selän takana/päin naamaa.
Mutta jos heille on tehty noin niin miksi he eivät itse toimi toisella tavalla toisia naisia ja omia tyttöjä kohtaan? Miksi heidän pitää kostaa oma kohtelu omalle tytölle? Sille tytölle joka on oikeasti maailman tärkein. Näin oma tyttäreni on minulle ollut syntymästään asti ja olen niin tarkasti kuin olen ikinä pystynyt toiminut tytärtäni kohtaan juurikin päinvastoin kun mitä äitini minua kohtaan ja kannan huonoa omaa tuntoa kun en siinä täysin onnistu. Voin kuitenkin parhaani mukaan yrittää antaa itselleni anteeksi koska toisin kuin äitini minä yritän oikeasti parhaani.
Kannattaa päästää irti tuosta ajattelusta, että me 70-luvun lapset olisimme olleet kaikesta kaltoinkohtelusta huolimatta vanhemmillemme jotenkin tärkeitä. Emme me olleet. He kohtelivat meitä huonommin kuin huonekasvia, koska arvojärjestys oli se. Huonekasvikin oli heille tärkeämpi. Tämän kun ymmärtää niin voi jatkaa elämäänsä hankkimalla ympärilleen ihmisiä joilla on merkitystä, ja jättää huonot perhesuhteet taakseen.
Mulla oli kaamean ylisuojelevainen ja varovainen äiti. Etenkin siinä mielessä etten juurikaan päässyt illalla ulos ennenkuin olin noin 18 ja lähdit omin lupineni. Tai sitten olin nuorena niin ujo etten kovasti halunnutkaan. Lopulta kun pääsin kodin ulkopuolelle olin yllättävän rohkea.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
N-43 kirjoitti:
Mulla oli kaamean ylisuojelevainen ja varovainen äiti. Etenkin siinä mielessä etten juurikaan päässyt illalla ulos ennenkuin olin noin 18 ja lähdit omin lupineni. Tai sitten olin nuorena niin ujo etten kovasti halunnutkaan. Lopulta kun pääsin kodin ulkopuolelle olin yllättävän rohkea.
Korjaan että ON ylisuojeleleva (vieläkin!), on siis onnekseni hengissä. Olemme todella läheisiä! Tulemme hyvin juttuun ja äidilleni lapset ovat aina olleet elämänsä tärkein asia.
Näin on. Valtaosa suurista ikäluokista on ollut surkeimpia vanhempia ja surkeimpia isovanhempia koskaan! En vie omia lapsia hoitoon surkimusisovanhemmille!
Uimataidottomat lapset ovat olleet yksin uimarannalla - ilman aikuisen valvontaa. Ei ole ihme, että lapsia on hukkunut ja lapsille on sattunut paljon kotitapaturmia, onnettomuuksia ja tapaturmia.
Pienetkin lapset ovat olleet jatkuvasti ja pitkiä aikoja sukulaisilla hoidossa. Esimerkkinä lapsi on mummolassa kuukauden putkeen. Perheen toinen lapsi on kuskattu toiseen mummolaan ja toinen toiseen. Ja lasten äiti on ollut kotona 24/7 joten hyvin ehtinyt lapsensa hoitaa. Sairasta!
Liian monessa kodissa on ollut lasten kaltoinkohtelua, laiminlyöntejä ja ruumillista kuritusta, henkistä väkivaltaa, uhkailua, pelottelua, alistamista ja nolaamista. Nämä ovat olleet vanhempien pääasialliset "kasvatuskeinot".
Koulussa ensin rangaistus opettajalta ja kotona on tullut selkäsauna. Rangaistukset ja jälki-istunnot eivät tuo lapselle oppimisen iloa ja motivaatiota koulunkäyntiä kohtaan.
Koulussa ei ole puututtu koulukiusaamiseen ja väkivaltaan. Opettajat, rehtori ja muut koulun aikuiset vähät välittivät. Liian monessa kodissa ei edes ymmärretty käsitettä "koulukiusaaminen".
Lapset olisi todellakin pitänyt ottaa huostaan näiltä lasten kaltoinkohtelijoilta, laiminlyöjiltä ja pahoinpitelijöiltä! Suomessa olisi nyt huomattavasti vähemmän lapsuudenkodissaaan traumatisoituneita, ahdistuneita ja masentuneita ihmisiä! Jos lapsella olisi ollut hyvä ja turvallinen lapsuudenkoti, niin Suomessa olisi paljon vähemmän burnoutteja, sairauslomia, varhaiseläkkeelle jäämisiä mielenterveyssyistä ja jopa itsemurhia.
Vierailija kirjoitti:
Kurjimpia ja surkeimpia vanhempia ovat kaikesta valittavat ja marisevat, ahneet, itsekkäät, hyvätuloiset ja rikkaat suuret ikäluokat. Valitettavasti näennäinen "elintaso" on luotu Suomeen lasten, lastenlasten ja ympäristön kustannuksella.
Osa vanhemmista ei ole ole välittänyt mitään lapsistaan. Lapset on viety päivähoitoon vauvaikäisenä, jopa jo 2-3 kuukauden ikäisenä vauvana. Hyvin pieniä, alle kouluikäisiä lapsia ja koululaisia on hoidatettu sukulaisilla ja isovanhemmilla pitkiä aikoja. Vanhemmat ovat sysänneet lastenhoidon sukulaisten vastuulle.
En ihmettele, miksi niin moni 1960-1980-luvulla syntynyt on ahdistunut, masentunut ja kärsii ihmissuhdevaikeuksista ja mielenterveysongelmista. Varhaislapsuudessa koettu perusturvattomuus, jatkuvasti vaihtuvat hoitajat ja hylkäämisen kokemukset vaikuttavat vahvasti aikuisälläkin.
Nykyään lapset otettaisiin monesta suurten ikäluokkien perheestä huostaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Juuri näin! Omasta lapsuudesta on jäänyt päällimmäisiksi tunteiksi häpeä, pelko väärin tekemisestä, sellainen jatkuva pieni ahdistus ja toisten eli varsinkin niiden vanhempien tunnetilojen jatkuva haistelu.
Oman lapseni kohdalla korjaan tämän. Olen hänelle lämmin äiti. Pyydän aina anteeksi, jos olen huutanut hermostuksissani. Leikin hänen kanssaan. Juttelemme tunteista ja asioista. Vastaan hänen kysymyksiinsä asioista ja ilmiöistä asiallisesti enkä pilkkaa, väheksy tai jopa suutu pienen ihmisen tiedonjanosta. Miten mitään voi oppia, jos ei saa kysyä tai kyseenalaistaa? Miten lapsi voi oppia luottamaan ihmisten hyvyyteen ja siihen, että lähimmät auttavat, jos oma äiti ei puolusta? Koska sitä minun äitini ei koskaan ole tehnyt, ollut minun puolellani. Jos oli koskaan mitään kinaa, äitini oli isäni puolella.
Vierailija kirjoitti:
Juuri näin! Omasta lapsuudesta on jäänyt päällimmäisiksi tunteiksi häpeä, pelko väärin tekemisestä, sellainen jatkuva pieni ahdistus ja toisten eli varsinkin niiden vanhempien tunnetilojen jatkuva haistelu.
Oman lapseni kohdalla korjaan tämän. Olen hänelle lämmin äiti. Pyydän aina anteeksi, jos olen huutanut hermostuksissani. Leikin hänen kanssaan. Juttelemme tunteista ja asioista. Vastaan hänen kysymyksiinsä asioista ja ilmiöistä asiallisesti enkä pilkkaa, väheksy tai jopa suutu pienen ihmisen tiedonjanosta. Miten mitään voi oppia, jos ei saa kysyä tai kyseenalaistaa? Miten lapsi voi oppia luottamaan ihmisten hyvyyteen ja siihen, että lähimmät auttavat, jos oma äiti ei puolusta? Koska sitä minun äitini ei koskaan ole tehnyt, ollut minun puolellani. Jos oli koskaan mitään kinaa, äitini oli isäni puolella.
Niin tai jos kukaan ei koskaan puolusta? Tai kehu ja kannusta? Tunnekasvatus tosiaan oli aivan olematonta. Esim. muuttaessani kotoa pois en saanut mitään apua. Ja kun lopulta lähdin kotoa opiskelemaan, kukaan ei osoittanut mitään tunteita. Uskon, että jos oma lapseni muutaisi pois kotoa, se olisi valtavan tunteellinen tilanne. Lisäksi minulla olisi huoli hänen pärjäämisestään. Mutta ei minun vanhemmilla. Minulla ei ollut edes puhelinta yhteydenpitoon aluksi, mutta eipä se vanhempiani häirinnyt. He eivät myöskään olleet kiinnostuneita minne/ millaiseen asuntoon muutan. En vain silloin tajunnut tilannetta ja saamaani kohtelua, koska koko lapsuus oli samanlaista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kurjimpia ja surkeimpia vanhempia ovat kaikesta valittavat ja marisevat, ahneet, itsekkäät, hyvätuloiset ja rikkaat suuret ikäluokat. Valitettavasti näennäinen "elintaso" on luotu Suomeen lasten, lastenlasten ja ympäristön kustannuksella.
Osa vanhemmista ei ole ole välittänyt mitään lapsistaan. Lapset on viety päivähoitoon vauvaikäisenä, jopa jo 2-3 kuukauden ikäisenä vauvana. Hyvin pieniä, alle kouluikäisiä lapsia ja koululaisia on hoidatettu sukulaisilla ja isovanhemmilla pitkiä aikoja. Vanhemmat ovat sysänneet lastenhoidon sukulaisten vastuulle.
En ihmettele, miksi niin moni 1960-1980-luvulla syntynyt on ahdistunut, masentunut ja kärsii ihmissuhdevaikeuksista ja mielenterveysongelmista. Varhaislapsuudessa koettu perusturvattomuus, jatkuvasti vaihtuvat hoitajat ja hylkäämisen kokemukset vaikuttavat vahvasti aikuisälläkin.
Nykyään lapset otettaisiin monesta suurten ikäluokkien perheestä huostaan.
Vai on teillä sillä tavalla. Meillä on niin , että 40- luvulla syntyneet vahempamme, säästivät meille muhkeat asp- tilit, maksaneet koko ikämme vakuutuksia ja kouluttaneet meidät niin pitkälle kun halusimme. Ahkeria ihmisiä ovat .
Omia lapsiaan kaltoinkohdellut ja laiminlyönyt narsistivanhempi on nykyinen narsisti-isovanhempi.
Pidämme narsisti-isovanhempiin sekä henkistä että fyysistä välimatkaa. Asumme riittävän kaukana. Minimoimme yhteydenpidon ja yhteydenpito tapahtuu vain pakosta. Emme pyydä koskaan mitään apua näiltä lastensa hakkaajilta ja narsisti-isovanhemmilta. Emme anna lapsiamme heille hoitoon. Pärjäämme hyvin.
Narsistivanhukset tarvitsevat lähivuosina 24/7 apua ja hoitoa. Silloin me teemme saman tempun heille, minkä he tekivät omille vanhemmilleen. Viemme heidät vanhainkotiin loppusäilytykseen ja hylkäämme sinne. Narsistin päivät kuluvat ankeassa huoneessa ku#ivaipoissa maaten. Vuorotellen voi tuijottaa kattoa ja seinää, radion huutaessa samaa kanavaa. Kyllä hyvinvointiyhteiskuntamme hoitaa vanhat ja raihnaiset!
Vierailija kirjoitti:
Näin on. Valtaosa suurista ikäluokista on ollut surkeimpia vanhempia ja surkeimpia isovanhempia koskaan! En vie omia lapsia hoitoon surkimusisovanhemmille!
Uimataidottomat lapset ovat olleet yksin uimarannalla - ilman aikuisen valvontaa. Ei ole ihme, että lapsia on hukkunut ja lapsille on sattunut paljon kotitapaturmia, onnettomuuksia ja tapaturmia.
Pienetkin lapset ovat olleet jatkuvasti ja pitkiä aikoja sukulaisilla hoidossa. Esimerkkinä lapsi on mummolassa kuukauden putkeen. Perheen toinen lapsi on kuskattu toiseen mummolaan ja toinen toiseen. Ja lasten äiti on ollut kotona 24/7 joten hyvin ehtinyt lapsensa hoitaa. Sairasta!
Liian monessa kodissa on ollut lasten kaltoinkohtelua, laiminlyöntejä ja ruumillista kuritusta, henkistä väkivaltaa, uhkailua, pelottelua, alistamista ja nolaamista. Nämä ovat olleet vanhempien pääasialliset "kasvatuskeinot".
Koulussa ensin rangaistus opettajalta ja kotona on tullut selkäsauna. Rangaistukset ja jälki-istunnot eivät tuo lapselle oppimisen iloa ja motivaatiota koulunkäyntiä kohtaan.
Koulussa ei ole puututtu koulukiusaamiseen ja väkivaltaan. Opettajat, rehtori ja muut koulun aikuiset vähät välittivät. Liian monessa kodissa ei edes ymmärretty käsitettä "koulukiusaaminen".
Lapset olisi todellakin pitänyt ottaa huostaan näiltä lasten kaltoinkohtelijoilta, laiminlyöjiltä ja pahoinpitelijöiltä! Suomessa olisi nyt huomattavasti vähemmän lapsuudenkodissaaan traumatisoituneita, ahdistuneita ja masentuneita ihmisiä! Jos lapsella olisi ollut hyvä ja turvallinen lapsuudenkoti, niin Suomessa olisi paljon vähemmän burnoutteja, sairauslomia, varhaiseläkkeelle jäämisiä mielenterveyssyistä ja jopa itsemurhia.
Vierailija kirjoitti:
Kurjimpia ja surkeimpia vanhempia ovat kaikesta valittavat ja marisevat, ahneet, itsekkäät, hyvätuloiset ja rikkaat suuret ikäluokat. Valitettavasti näennäinen "elintaso" on luotu Suomeen lasten, lastenlasten ja ympäristön kustannuksella.
Osa vanhemmista ei ole ole välittänyt mitään lapsistaan. Lapset on viety päivähoitoon vauvaikäisenä, jopa jo 2-3 kuukauden ikäisenä vauvana. Hyvin pieniä, alle kouluikäisiä lapsia ja koululaisia on hoidatettu sukulaisilla ja isovanhemmilla pitkiä aikoja. Vanhemmat ovat sysänneet lastenhoidon sukulaisten vastuulle.
En ihmettele, miksi niin moni 1960-1980-luvulla syntynyt on ahdistunut, masentunut ja kärsii ihmissuhdevaikeuksista ja mielenterveysongelmista. Varhaislapsuudessa koettu perusturvattomuus, jatkuvasti vaihtuvat hoitajat ja hylkäämisen kokemukset vaikuttavat vahvasti aikuisälläkin.
Nykyään lapset otettaisiin monesta suurten ikäluokkien perheestä huostaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kun eihän nämä tarinat tosiaan kaikkia 40-luvulla syntyneitä naisia koske, niin millaistahan on ollut olla sellainen lämmin äiti kun naiseutta on noin vahvasti arvosteltu ja hävetty kaikkea? Onkohan nämä naiset olleet sitten vähän hyljeksittyjä muiden naisten toimesta? Onko heistä kenties keksitty juoruja ja jopa haukuttu selän takana/päin naamaa.
Mutta jos heille on tehty noin niin miksi he eivät itse toimi toisella tavalla toisia naisia ja omia tyttöjä kohtaan? Miksi heidän pitää kostaa oma kohtelu omalle tytölle? Sille tytölle joka on oikeasti maailman tärkein. Näin oma tyttäreni on minulle ollut syntymästään asti ja olen niin tarkasti kuin olen ikinä pystynyt toiminut tytärtäni kohtaan juurikin päinvastoin kun mitä äitini minua kohtaan ja kannan huonoa omaa tuntoa kun en siinä täysin onnistu. Voin kuitenkin parhaani mukaan yrittää antaa itselleni anteeksi koska toisin kuin äitini minä yritän oikeasti parhaani.
Kannattaa päästää irti tuosta ajattelusta, että me 70-luvun lapset olisimme olleet kaikesta kaltoinkohtelusta huolimatta vanhemmillemme jotenkin tärkeitä. Emme me olleet. He kohtelivat meitä huonommin kuin huonekasvia, koska arvojärjestys oli se. Huonekasvikin oli heille tärkeämpi. Tämän kun ymmärtää niin voi jatkaa elämäänsä hankkimalla ympärilleen ihmisiä joilla on merkitystä, ja jättää huonot perhesuhteet taakseen.
Niin tämä! Mä olen sietänyt yli nelikymppiseksi jatkuvaa kaltoinkohtelua, väkivaltaa (kyllä, myös aikuisena), uhkailua, arvostelua, suoranaista kiusaamista ja vainoamista.
Asia tuli jotenkin vasta kunnolla tajuntaan kun narsistinen vanhempani sai ennätyskovat raivarit jossa toivoi mulle kuolemaa, kolaria, konkurssia, perheen hajoamista, ja sitä että elämäni olisi niin kurjaa että henkitoreissani jaksaisin vain ryömiä maassa ja hän sitten ”astuisi ja liiskaisi mut kuin torakan”.
Vasta tuolloin todella tajusin että en merkitse yhtään mitään. Niin suuri on viha omaa lasta kohtaan. Lasta jota vanhempi talloo ja mitätöi ja tuhoaa. Joka on vähäpätöisempi ja vähempiarvoinen kuin viherkasvi tai huonekalu.
Luojan kiitos sain välit poikki. Kadun vaan sitä etten saanut yli 20v aikaisemmin. Olisin säästynyt paljolta!
Vierailija kirjoitti:
Näin on. Valtaosa suurista ikäluokista on ollut surkeimpia vanhempia ja surkeimpia isovanhempia koskaan! En vie omia lapsia hoitoon surkimusisovanhemmille!
Uimataidottomat lapset ovat olleet yksin uimarannalla - ilman aikuisen valvontaa. Ei ole ihme, että lapsia on hukkunut ja lapsille on sattunut paljon kotitapaturmia, onnettomuuksia ja tapaturmia.
Pienetkin lapset ovat olleet jatkuvasti ja pitkiä aikoja sukulaisilla hoidossa. Esimerkkinä lapsi on mummolassa kuukauden putkeen. Perheen toinen lapsi on kuskattu toiseen mummolaan ja toinen toiseen. Ja lasten äiti on ollut kotona 24/7 joten hyvin ehtinyt lapsensa hoitaa. Sairasta!
Liian monessa kodissa on ollut lasten kaltoinkohtelua, laiminlyöntejä ja ruumillista kuritusta, henkistä väkivaltaa, uhkailua, pelottelua, alistamista ja nolaamista. Nämä ovat olleet vanhempien pääasialliset "kasvatuskeinot".
Koulussa ensin rangaistus opettajalta ja kotona on tullut selkäsauna. Rangaistukset ja jälki-istunnot eivät tuo lapselle oppimisen iloa ja motivaatiota koulunkäyntiä kohtaan.
Koulussa ei ole puututtu koulukiusaamiseen ja väkivaltaan. Opettajat, rehtori ja muut koulun aikuiset vähät välittivät. Liian monessa kodissa ei edes ymmärretty käsitettä "koulukiusaaminen".
Lapset olisi todellakin pitänyt ottaa huostaan näiltä lasten kaltoinkohtelijoilta, laiminlyöjiltä ja pahoinpitelijöiltä! Suomessa olisi nyt huomattavasti vähemmän lapsuudenkodissaaan traumatisoituneita, ahdistuneita ja masentuneita ihmisiä! Jos lapsella olisi ollut hyvä ja turvallinen lapsuudenkoti, niin Suomessa olisi paljon vähemmän burnoutteja, sairauslomia, varhaiseläkkeelle jäämisiä mielenterveyssyistä ja jopa itsemurhia.
Vierailija kirjoitti:
Kurjimpia ja surkeimpia vanhempia ovat kaikesta valittavat ja marisevat, ahneet, itsekkäät, hyvätuloiset ja rikkaat suuret ikäluokat. Valitettavasti näennäinen "elintaso" on luotu Suomeen lasten, lastenlasten ja ympäristön kustannuksella.
Osa vanhemmista ei ole ole välittänyt mitään lapsistaan. Lapset on viety päivähoitoon vauvaikäisenä, jopa jo 2-3 kuukauden ikäisenä vauvana. Hyvin pieniä, alle kouluikäisiä lapsia ja koululaisia on hoidatettu sukulaisilla ja isovanhemmilla pitkiä aikoja. Vanhemmat ovat sysänneet lastenhoidon sukulaisten vastuulle.
En ihmettele, miksi niin moni 1960-1980-luvulla syntynyt on ahdistunut, masentunut ja kärsii ihmissuhdevaikeuksista ja mielenterveysongelmista. Varhaislapsuudessa koettu perusturvattomuus, jatkuvasti vaihtuvat hoitajat ja hylkäämisen kokemukset vaikuttavat vahvasti aikuisälläkin.
Nykyään lapset otettaisiin monesta suurten ikäluokkien perheestä huostaan.
Juuri tuota se oli. Lääkäri/psykoterapeuttipiireissä ihan yleisesti kyllä osataan yhdistää tämä 70-luvun kasvatus ja se seikka että 1,5milj suomalaista syö psyykenlääkkeitä ja 0,5milj JATKUVASTI unilääkkeitä. Tätä ei vaan saa sanoa ääneen. Suuret ikäluokat pitää taloudellista valtaa ja on rikkain kansanosa. Se pian SUUTTUU ja siksi kukaan ei uskalla arvostella näitä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Juuri näin! Omasta lapsuudesta on jäänyt päällimmäisiksi tunteiksi häpeä, pelko väärin tekemisestä, sellainen jatkuva pieni ahdistus ja toisten eli varsinkin niiden vanhempien tunnetilojen jatkuva haistelu.
Oman lapseni kohdalla korjaan tämän. Olen hänelle lämmin äiti. Pyydän aina anteeksi, jos olen huutanut hermostuksissani. Leikin hänen kanssaan. Juttelemme tunteista ja asioista. Vastaan hänen kysymyksiinsä asioista ja ilmiöistä asiallisesti enkä pilkkaa, väheksy tai jopa suutu pienen ihmisen tiedonjanosta. Miten mitään voi oppia, jos ei saa kysyä tai kyseenalaistaa? Miten lapsi voi oppia luottamaan ihmisten hyvyyteen ja siihen, että lähimmät auttavat, jos oma äiti ei puolusta? Koska sitä minun äitini ei koskaan ole tehnyt, ollut minun puolellani. Jos oli koskaan mitään kinaa, äitini oli isäni puolella.
Niin tai jos kukaan ei koskaan puolusta? Tai kehu ja kannusta? Tunnekasvatus tosiaan oli aivan olematonta. Esim. muuttaessani kotoa pois en saanut mitään apua. Ja kun lopulta lähdin kotoa opiskelemaan, kukaan ei osoittanut mitään tunteita. Uskon, että jos oma lapseni muutaisi pois kotoa, se olisi valtavan tunteellinen tilanne. Lisäksi minulla olisi huoli hänen pärjäämisestään. Mutta ei minun vanhemmilla. Minulla ei ollut edes puhelinta yhteydenpitoon aluksi, mutta eipä se vanhempiani häirinnyt. He eivät myöskään olleet kiinnostuneita minne/ millaiseen asuntoon muutan. En vain silloin tajunnut tilannetta ja saamaani kohtelua, koska koko lapsuus oli samanlaista.
Mun kotoa poismuutto opiskelemaan oli samanlainen… tai vielä pahempi. En saanut mitään kotoa mukaan, muuta kuin sellaiset mitä olin saanut rippi/yo lahjaksi. En siis edes kirjoituspöytää, ”se on meidän”, ilmoitti isä. Muutossa ei autettu. Muutin 250km päähän ilman mitään apua, taloudellista tukea tai kiinnostusta. Vanhemmat kävi yhden kerran viiden vuoden sisään luonani. Kotiini en saanut enää mennä edes jouluna, ja vietin joulut yksin tyhjässä opiskelijatalossa, pelotti todella paljon kun mun ikkunassa oli ainoa valo koko kerrostalossa!
Vanhemmat lopetti kaiken yhteydenpidon aika lailla sitten siihen. Kokivat jotenkin että ”heidän rangaistus on lusittu”. Olenkin elänyt koko aikuisuuteni ilman vanhempiani eikä tätä muuttanut lastenlasten syntymäkään. Ovat nähneet lapsiani ehkä kerran tässä 10v sisään. Ei heitä kiinnosta oma lapsi, miksi siis lapsenlpsetkaan.
Kirjasuositus:
Enkö koskaan ole tarpeeksi hyvä? Kuinka tytär voi toipua narsistisesta äidistä
Karyl McBride
Nemo
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kurjimpia ja surkeimpia vanhempia ovat kaikesta valittavat ja marisevat, ahneet, itsekkäät, hyvätuloiset ja rikkaat suuret ikäluokat. Valitettavasti näennäinen "elintaso" on luotu Suomeen lasten, lastenlasten ja ympäristön kustannuksella.
Osa vanhemmista ei ole ole välittänyt mitään lapsistaan. Lapset on viety päivähoitoon vauvaikäisenä, jopa jo 2-3 kuukauden ikäisenä vauvana. Hyvin pieniä, alle kouluikäisiä lapsia ja koululaisia on hoidatettu sukulaisilla ja isovanhemmilla pitkiä aikoja. Vanhemmat ovat sysänneet lastenhoidon sukulaisten vastuulle.
En ihmettele, miksi niin moni 1960-1980-luvulla syntynyt on ahdistunut, masentunut ja kärsii ihmissuhdevaikeuksista ja mielenterveysongelmista. Varhaislapsuudessa koettu perusturvattomuus, jatkuvasti vaihtuvat hoitajat ja hylkäämisen kokemukset vaikuttavat vahvasti aikuisälläkin.
Nykyään lapset otettaisiin monesta suurten ikäluokkien perheestä huostaan.
Vai on teillä sillä tavalla. Meillä on niin , että 40- luvulla syntyneet vahempamme, säästivät meille muhkeat asp- tilit, maksaneet koko ikämme vakuutuksia ja kouluttaneet meidät niin pitkälle kun halusimme. Ahkeria ihmisiä ovat .
Hienoa. Ja vilpittömästi onnea, että teillä näin.
Monella kun oli erittäin toisin.
Teillä jotka tänne kirjoitatte on ollut todella huonot äidit.
Olen sitä mieltä, että valtaosa äideistä ovat kuitenkin olleet hyviä ja rakastavia.
Minun äitini on ollut sellainen ja tunnen vain tällaisia äitejä. (Kukaan ihminen ei tietenkään ole täydellinen ja aika on ollut aivan erilainen kuin tänä päivänä) Nyt tekevät lastenlastensa eteen kaikkensa ja avustavat vielä vähistä rahoistaan.
Tasan ei käy onnen lahjat. Valitettavasti teidän historiaa ei voi ulkopuolinen muuttaa, vaikka kuinka ottaisi osaa teidän kaltoinkohteluun.
Ei kuitenkaan pidä yleistää, niinkuin monissa kommenteissa tehdään. Te tunnette oman ja lähipiirinne historian ja tänne kirjoitetut tarinat. Minä ja moni muu tunnemme ihan toisenlaisia äitejä. Heistä ei vaan ole tällaista ketjua kirjoitettu, koska ei ole mitään sanomista, koska ovat olleet normaaleja äitejä.
Toivotaan, että ne ikävät tarinat tuli jo kerrottua ja toivotaan, että teille kaikille on ollut siitä apua.
Millaista tunnekasvatusta saitte lapsina? Jos siis vertaa nykylapsiin, joille sanoitetaan tunteet - oliko teillä sellaista? Selitettiinkö mitään olotiloja koskaan vai pitikö niistä vain selvitä?
Itsellä on hyvin kirkas muistikuva eräästä aika pienenä kokemastani tilanteesta, jossa olin niin raivoissani, että huutoitkin. En ollut vielä kouluikäinenkään. Mitä tekivät vanhempani? Nauroivat reaktiolleni ja ottivat tilanteesta valokuvan perhealbumiin.
En muista, että kotona olisi koskaan puhuttu tunteista. Sukulaisiin saatettiin yhtäkkiä katkoa välit ilman mitään selityksiä, kun oli taas jostain pahoitettu mieli jostain eikä voitu selvittää asiaa. Niinpä minulla ei enää nelikymppisenä ole oikein mitään siteitä omien vanhempieni sukuihin. Tapaan heitä korkeintaan hautajaisissa. Seurustelun tunnepuoleen ei annettu mitään ohjeita, huolehdittiin vain, että seksiä ei nyt sitten ainakaan. Kaverisuhteiden ylläpidosta minulla ei ole koskaan ollut kunnollista esimerkkiä.
Omat kiinnostuksen kohteet piti aina peilata vanhempien tunteiden kautta: mitä ne tästä ajattelevat? Nyt aikuisena ajatellen todella vino tapa toimia, koska ei lapsi ole vastuussa vanhempiensa tunteista eikä heille mitenkään velkaa. Minä kiltti yritin silti valita harrastukseni sen perusteella, että ne ärsyttivät vanhempiani mahdollisimman vähän. Omalle lapselleni ehdotan erilaisia harrastuksia ja muistutan, että mitään ei ole pakko ja saa kokeilla erilaisia asioita. Kannustan häntä sydämestäni, vaikka en hänen harrastamastaan lajista itse juuri mitään ymmärrä.
Usein olen toivonut, että olisipa elämässäni ollut varsinkin teini-ikäisenä edes yksi vakaa läheinen aikuinen, jolle olisi voinut avautua ja jolta olisi saanut tukea.