Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
70-luvulla syntyneiden äidit - onko teillä muilla samanlaista?
Olipa outo otsikko :) Mutta kyse on siis äidistäni, joka on syntynyt 40-luvulla ja tullut äidiksi 70-luvulla. Suhteemme on päällisin puolin ok, äiti hoitaa lapsiani välillä ja ihana mummo, tapaamme aina lasten kanssa ja puhumme lapsista. Joskus juttelemme jostain sisustusjutuista tai kerromme tuttujen kuulumisia (juoruilemme ;)), mutta muuten kommunikaatio on pinnallista. Koskaan kumpikaan ei esim. kysy, mitä oikeasti kuuluu tai onko toinen voinut hyvin.
Tämä kaikki juontaa lapsuudesta. Meillä oli kaikki periaatteessa hyvin ja olen kiitollinen siitä, että vanhempani ovat korostaneet koulutuksen merkitystä, minulle on luettu lapsena ja viety kulttuuritapahtumiin, olen harrastanut eri liikuntalajeja ja paljon muutakin, en ole aina saanut kaikkea haluamaani, olen "joutunut" kesätöihin, on ollut selvät rajat ja perusturvallisuus.
Äidiksi tultuani olen alkanut pohtia oman äitini äitiyttä. Hän oli tosi ahkera, meillä oli lapsena aina tuoretta leipää, itse tehtyjä leivonnaisia, hyvää kotiruokaa jne. Mutta, sitten oli varjopuoliakin. Kun esimerkiksi kerroin kuukautisten alkaneen (olin 12 silloin), äiti meni ihan noloksi ja sanoi "nyt sitten sinulla on alkanut uusi vaippa-aika", ja siinä se! En saanut rahaa siteisiin, enkä tajua, miten hän kuvitteli minun niitä hankkivan! Säästin rahaa ja valehtelin ostavani jotain muuta, joskus jouduin käyttämään pelkkää vessapaperia, siis aivan kauheaa!
Yläasteen terveystarkastuksen lähestyessä äiti tajusi, että piti ostaa rintaliivit. Hän tiuski ("terveystarkastuskin tulossa, pitäisi sun ostaa itsellesi liivit") ja osti yhdet toppimalliset liivit. Yhdet! Jouduin pesemään niitä käsin niin kauan, että lopulta sain uusia kesätyörahoillani. Meillä ei ollut pulaa rahasta, mutta seiskaluokasta asti jouduin ostamaan kaikki vaatteet kesätöistä ansaitsemilla rahoilla. En käsitä tätä vieläkään, vaatteiden ostaminen vain loppui - eikä syynä todella ollut raha! Jos tarvitsin uudet talvikengät, jouduin todella todistelemaan niiden tarpeellisuutta. Tätä en äitinä voi käsittää - ymmärrän, että vanhemmat rajoittavat shoppailua ym., mutta että perusjuttuja ei voitu ostaa alaikäiselle.
Äidillä oli tapana tutkia kirjoituspöytäni laatikoita, lukea päiväkirjaa, kirjeitä ja koulun aineita ym. koulussa tuotettua matskua. Jos kirjeissä oli jotain hänen mielestään ikävää, hän otti asian kanssa kanssani esille ja saattoi suuttua. Koin tämän tosi noloksi ja häpesin itseäni. Vasta vanhempana tajusin, että hän ei tietenkään olisi saanut niitä lukea. Tästä johtuen hävitän nykyisin aina kaiken, mistä joku voisi lukea ajatuksistani.
Yksi asia on säilynyt läpi elämän. Äidillä on ollut jotenkin pilkallinen tapa suhtautua niihin asioihin, joista olimme eri mieltä. Halusin esimerkiksi käydä koulun diskossa yläasteella. Aina, siis ihan aina, jouduin pyytämään rahaa ja luvan äidiltä, joka näytti todella kyllästyneeltä ja sanoi "arvasinhan minä, että sinne sitä taas ruinataan". Pääsin kyllä aina, mutta sama kurjuus toistui joka kerta. yllätyin todella paljon, kun kuulin ystäväni äidin toivottavan tyttärelleen hauskaa iltaa ;) diskoiltojen jälkeen sain kuulla seuraavana aamuna siitä, että kai sitä väsyttää, kun on koko yön riehunut... Öh, olin maailman kiltein tyttö ja tulin kotiin kymmeneksi...
Tämä viimeinen asenne on jatkunut siis läpi elämän. Viimeksi se tuli esiin niin, että äiti viikko sitten puuskahti avoimeen vierailukutsuuni "ai mitä, nytkö sinne pitää heti tulla" (kutsuin hänet vaan käymään jossain vaiheessa, kun jaksaa ja ehtii). Kun toivoin, että vatsatautia ei tuotaisi pienille lapsilleni, ja että pidettäisiin ihan selvä väli vierailuissa, hän tiuskaisi "kuule ei työssäkäyvät voi mitään kahta viikkoa olla menemättä töihin" (niin, eivät voi, mutta olin toivonut ettei sairastunut siskoni tulisi viikkoon meille) ja kun vatsatauti sitten tarttui (sisko ei noudattanut mitään varovaisuutta), ja äitikin sairastui, niin tauti oli muka tullut minulta... Nämä nyt ovat irti asiayhteydestä, joten näitä on aika vaikeaa avata, mutta pointti lienee se, että hän saattaa ihan ystävällisiin sanomisiini tiuskia aika pahastikin. Koskaan hän ei ole pyytänyt anteeksi.
Olisi paljon muutakin, mutta varsinkin nyt aikuisena nuo tiuskimiset ovat tehneet sen, etten oikein uskalla ehdottaa mitään ja olen alkanut vetäytyä entistäkin enemmän. Mietin, että onkohan tällainen suhde tavallistakin 70-luvulla syntyneiden joukossa? Äiti ei todellakaan ole minulle läheinen ihminen, vaikka näemme usein. En uskalla puhua hänelle asioitani, emme harrasta mitään yhdessä, emme käy shoppailemassa tai mitään muutakaan. Hän on tosi sulkeutunut yksityisasioistaan, vaikka muuten hän kyllä on sosiaalinen. Jos minulla ei olisi lapsiani, niin eipä taitaisi olla kovin paljon asiaa äidille. Olen kyllä hyväksynyt tämän. Onko teillä samantyyppisiä kokemuksia, nimenomaan tuon aikakauden naisista äiteinä? Haluaisin ehkä ymmärtää äitiäni enemmän.
Kommentit (8043)
Ei meilläkään ollut rahaa jaeltavaksi. Kesätöitä tehtiin ja itse tienattiin.
Minä olin kesät lähettinä kukkakaupassa. Viikonloppuisin oli tarjolla lastenhoitoa josta sai hieman omaa rahaa. Kyllä ne siteisiin riitti ja vähän jopa muuhunkin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Täällä on selvästi työtä vieroksuvien kermapyllyjen valituksia kun ei oo äippä antanu tyttärelle rahhaa. Se on nääs ropalle raskasta tehdä vähän hommia.
Nimenomaan! Mieluummin sulloo huussipaperia housuihinsa kuin rasittaa itseänsä työnteolla. 😂
Ennen suurin osa ihmisistä teki töitä.
Edes 80-luvulla ei 12-vuotiaita otettu töihin.
Vierailija kirjoitti:
Esim. tämä: "Äidillä oli hyvät siteet, mutta ei tyttärellä. En tiedä millä olisin hankkinut, kun rahaa en saanut. Äiti kun oli sitä mieltä, että en rahaa tarvitse, joten ostaminen oli hieman hankalaa."
Ei tuossakaan tapauksessa hokassut neiti muuta kuin kinuta rahaa äidiltään. Ei ymmärtänyt että voisi sitä itsekin vähän tienata.
Tottakai. Muutaman tuhannen asukkaan tuppukylässä keskellä pahinta 90-luvun lamaa niitä töitä oli otettavaksi asti. Ihan sai valita.
Ei puhuttu kuukautisista. Ei ostettu siteitä. Vessapaperia aina siteenä. Rintaliivittömyys oli kärsimystä. Kirpparilta löysin yhdet epäsopivat, jotka kulutin loppuun. Suunnaton häpeä vartalosta vielä nelikymppisenäkin.
Mikä ihme siinä oli ettei meille ostettu rintsikoita 80-luvulla??! Olin pienirintainen ja hoikka yläasteikäisenä mutta kyllähän sitä olisi rintaliivit tarvinnut 😕itse en kehdannut edes ostaa vaan kuljin jossain olemattomassa topissa vuosikaudet. Taisin olla lukion tokalla kun ostin ihan oikeat rintaliivit. Siskoni oli huomattavasti muodokkaampi kuin minä ja kärsi asiasta... hänellekään ei äiti voinut ostaa rintaliivejä vaan joku kevyt toppi päällä piti olla yläasteella vaikka rinnat ei mitkään pienet olleetkaan. Olisipa kiva ymmärtää mistä tämä johtuu... no, en viitsi äidiltäni kysyä koska siitä tulisi vain itku ja järkytys miten hän on aina tehnyt parhaansa jne
Onko kellään muulla teoriaa tai tietoa tälle kummalliselle rintaliivien käyttämättömyydelle?!!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei ollur. Äitini on syntynyt 1967 ja minä 1971. Puhuttiin kaikesta
Vierailija kirjoitti:
Ei ollur. Äitini on syntynyt 1967 ja minä 1971. Puhuttiin kaikesta
Äitisi sai sinut 4-vuotiaana?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei ollur. Äitini on syntynyt 1967 ja minä 1971. Puhuttiin kaikesta
Äitisi sai sinut 4-vuotiaana?
Oho 🙂 intiastako olet kotoisin?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No tottakai oli kunnolliset siteet ja tampoonit meillä 70 luvulla syntyneillä ja sitä vanhemmillakin. Eikä toden totta oltu mitään kermaper§eitä. Itse ostettiin vähillä rahoillamme kaupasta. Ei niitä kukaan muu kotiin kuskannut. Jos joskus kaverilla alkoi yllättäen koulussa menkat, mentiin välitunnilla vessaan antamaan side. That's it.
That's it? Itsekin 70-lukulaisia ja äiti jätti hyvissä ajoin menkoista kertovaa kirjallisuutta luettavaksi, siteitä löytyi vessan kaapista eikä aiheesta olla koskaan puhuttu sanakaan.
Mutta että tulisin tähän ketjuun pätemään, että koska mulla oli siteet niin kaikilla muillakin tytöillä oli?
Mä sain viikkorahaa niin kaikki muutkin sai?
Mitä loppujen lopuksi tiedät mitä toisten perheissä tapahtui, kun yhdistävänä tekijänä kaikilla minä mukaan lukien on se että tästä ei sitten puhuta?
MIksi ap tai kukaan muukaan keksisi näitä juttuja?
Niin, kun minulla ei ollut juoppoja vanhempia niin kellään muullakaan ei ollut, ihan täyttä valetta että jollakin olisi ollut juopot vanhenmat. Kyllähän jo heti sotien jälkeen on ollut valistusta ja aikuiset ihmiset niin valveutuneita että miksi olisivat juoneet? Luulosairaitten panettelua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen nyt 50-vuotias , enkä oikein tunnista tämän ketjun ongelmia.
En tietenkään epäile, että joillakin on ollut rankkaa.
Aloitin itse kesätyöt 14-vuotiaana hoitamalla naapurin lapsia. Seuraavina kesinä keräsin mansikoita. Siitä sai hyvää palkkaa. Koulukaverit oli myös kesätöissä. Rahat säästettiin eikä törsäilty. Oli kivaa kun sai itse tienata omat fyrkat.Sepä se, mutta näille ei ole työ maistunut. Samaa laiskuutta on havaittavissa tämän päivän nuorisossa.
Sitten vingutaan ettei oo rahaa kun ei mikään työnteko kiinnosta. Sossu maksaa niin kauan kuin jaksaa...
Mistä tulee käsitys ettei työnteko kiinnosta? Jos naapurikunnassa olisi avoimena mansikanpoimijan paikka se voi olla 14-vuotiaalle mahdoton yhtälö koska millä tämä matkustaisi sinne? Ajokorttia ja -peliä ei ole, julkisia liikenneyhteyksiä ei ole ja vanhemmat eivät välttämättä pääse viemään. Tai täysi-ikäisellä voi tulla sellainen ongelma että jos ei ole varaa autoon, se kohtalaisesti rajaa sitä aluetta miltä pystyy hakemaan työpaikkaa, riippuen toki hieman julkisesta liikenteestä. Autoa ei välttämättä ole mahdollista ostaa yksittäisen keikkatyön vuoksi. Lisäksi erilaisia apumieshommia on hävinnyt aika lailla, yhä useampaan hommaan esim rakennuksilla tarvitsee työturvallisuuskorttia, tulityökorttia, ensiapukorttia, yms. Tai laajemmin, jos jollakin alueella on vaikkapa 1000 työnhakijaa mutta työpaikkoja tarjolla vain 230, on matemaattinen tosiasia että moni jää ilman.
Miettikääpä kuinka paljon Suomesta on hävinnyt työpaikkoja enkä tarkoita yksinomaan tehdastyötä (suljetut paperitehtaat, matkapuhelinvalmistus, yms) vaan ihan muitakin töitä. Yhä useampaan rakennustyöhön otetaan tekijät joltain firmalta joka käyttää vaikkapa virolaisia ja muita nk uusien EU maiden firmoja alihankkijoina. Homma saadaan kyllä tehtyä mutta ei se suomalaisia työllistä, asianomaisten palkkojen ostovoima ja verotulotkin valuvat muualle kuin Suomeen. Sama juttu rekkaliikenteessä, aika lailla näkee ulkomaisia rekkoja ja veikkaanpa että niiden kuskit maksavat veronsa omiin kotimaihinsa eli ei Suomeen. Ei taida olla tuulivoimaloiden asunnusporukoissakaan juuri suomalaisia työntekijöitä eli jälleen menevät ansiotulojen verot ja ostovoima Suomen ulkopuolelle. Tai kun Masan pizzeria tai Kallen konepaja haluaa mainostaa, mainostus ostetaan Googlelta tai Facebookilta, jälleen menevät rahat Suomen ulkopuolelle. Ihan kaikki tämmöinen vaikuttaa, ei ihme että meillä on yhä enemmän ihmisiä joille ei tahdo löytyä palkkatyötä.
Yksittäisen ihmisen on vaikea kääntää suuntaa mutta jos me kaikki alamme tehdä fiksumpia valintoja kuluttajina, se alkaakin jo vaikuttaa tuoden ostovoimaa, verotuloja ja työpaikkoja Suomeen. Eli kun ostat vaikkapa siideriä tai kaljaa niin kannattaa miettiä ostaako Tanskassa tehtyä vai ehkäpä Iisalmessa tehtyä juomaa. Kun ostaa broileirifileitä, tässäkin on valinnan paikka ostaako Suomessa kasvatettua. Maitoa ostaessa kannattaa suosia tuottajien itsensä omistamaa yritystä (Valio) koska tällöin ei valu ostovoimaa Suomen ulkopuolella toimivalle meijerijätille. Kalaa ostaessa kannataa suomia suomalaista luonnonkalaa (hauki, ahven, silakka, muikku, yms) tai Suomessa kasvatettua kirjolohta, näin siitäkin huolimatta vaikka Norjan lohi olisi helppoa laittaa. Jopa hampurilaisateriaa ostaessa kannattaa miettiä kantaako rahansa mieluummin suomalaiselle perheyritykselle kuin pörssilistatulle amerikkalaisketjulle.
Pienessä maaseutukylässä on voinut olla tuollaista. Ei olla iletty puhua asioista.
Kävin peruskoulun ja lukion 25tuhannen asukkaan kaupungissa. Tuollaisia ongelmia ei näkynyt ja tyttöjen kanssa juteltiin asioista täysin vapautuneesti. Koulukiusaamistakaan ei tuolloin vielä ollut. Nuorilla oli monessa mielessä helpompaa kuin edellisillä - tai nykyisellä sukupolvella.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Hesarissa oli juttua ikäihmisten yksinäisyydestä koronapandemian aikana, valiteltiin sitä ettei kukaan käy katsomassa vaikka muille tuli vieraita. Jutun kommenteissa olikin muutamaan otteeseen tuotu esiin vanhusten oma osuus tässä yksinäisyydessä: onko onnistuttu ihan itse pilaamaan välit omiin lapsiin ja sukulaisiin? Voisin hyvin kuvitella oman 1948 syntyneen tunnevammaisen äitini valittamassa samoja asioita näkemättä omaa syytään mihinkään. Minä en halua nähdä häntä tai kuulla hänestä enää koskaan mitään, sen verran traumaattinen lapsuus ja nuoruus on takanani. Ja aikuisenakaan en ole hänelle kelvannut, lapenlapsistakin löysi vain vikoja ja heidän serkkunsa olivat parempia ja arvokkaampia. Onnistui tosin pilaamaan käytöksellään välit myös sisarukseeni, joten hiljaista on. Siinäpähän miettii miksei kotinsa ovi käy ja vieraota ei tule.
Näinpä juuri. Oma äitini on samanikäinen. Hän valittaa jatkuvasti, kun kukaan ei käy ja elämä on kamalaa. Ihan itse on aiheuttanut sen. Jo vuosia sitten on onnistunut pilaamaan välit kaikkiin sukulaisiin, mukaanluettuna omat siskonsa ja näiden perheet. Naapureidenkin kanssa on ollut huonoissa väleissä joka paikassa missä on asunut. Itse käyn siellä vain velvollisuudentunnosta. Voisin aivan hyvin olla käymättä, koska ei häntä minun asiat ja kuulumiset kiinnosta eikä mikään muu kuin omat vaivansa ja kuvitellut ongelmansa.
Mitään tukea en ole koskaan saanut häneltä, en edes silloin, kun omassa elämässäni oli vaikeaa. Minun kahden lapseni elämään hän ei ole juurikaan ollut kiinnostunut kuulumaan, mutta sitten siitäkin valittaa kun ei näe lapsenlapsiaan. Tyttäreni päästessä ripille hän ei viitsinyt tulla kirkkoon, juhliin tuli ja siellä huokaili ja voivotteli koko ajan ja lopulta mieheni oli lähdettävä kyyditsemään hänet kotiin. Samoin kun tyttärelläni oli vanhojentanssit, siellä oli monella hänen kaverillaan isovanhempiakin katsomassa, mutta eipä minun äitiäni kiinnostanut. Sen sijaan soitti minulle kesken tilaisuuden ja alkoi jankuttaa omia ongelmiaan puhelimessa, vaikka sanoin että haluaisin nyt seurata tyttäreni tansseja mieluummin kuin seistä täällä käytävässä puhelimen kanssa.
Olen usein kateellinen niille, joilla on toisin. Ei tämä tällaista kaikilla 70-luvulla syntyneillä ole, omissa ystävissänikin on niitä, joilla on aivan toisenlaiset vanhemmat.
On jotenkin ihan käsittämätöntä, että aikuiset ihmiset hankkivat lapsia ehdoin tahdoin mutta sitten kun niitä on (meitäkin kolme) niin heille ei halutakaan suoda ystävällistä ja rakastavaa olotilaa omassa kodissa.
Kasvatetaan vain ja ainoastaan moittimalla joka välissä.
Sitten vielä jotkut yrittävät puolustella kaikin tavoin tuollaisia ilkeitä ihmisiä, jotka lähinnä ovat kateellisia omille lapsilleen (!) ja yrittävät pitää huolta, että heillä olisi aina aikuisinakin tavatessa mahdollisimman paha olo ja järjestävät jatkuvasti kaikenlaista mielipahaa tuottavaa "ongelmaa" yms.
*
Luulisi, että vaikka ei oliskaan mitenkään "hyvä" ihminen, niin silti edes omille lapsilleen toivoisi hyvää. Mutta näin ei siis monessa kodissa ole. Kuitenkin vanhemmat suorastaan vaativat, että lapset heitä hoitavat ja viihdyttävät jne. Meilläkin tuntui aina, että olemassaolomme päämäärä oli pitää vanhemmat tyytyväisinä. Muuten olimme huonoja ja pahoja lapsia ja ilmeisesti tiellä.
*
Olen vähän vanhempaa porukkaa täällä, 60-luvun alussa syntynt, isä oli syntynyt 1929 ja äiti 1931. Että molemmat elivät kuitenkin aikuisina sitä Suomen nousukautta, äiti oli pitkään kotona ja isän palkalla elettiin, ei kai se nykyään kai ole oikein mahdollistakaan.
Omasta lapsuudesta ja nuoruudesta jäi hyvin vähän mitään myönteistä muisteltavaksi, haluaisin unohtaa ne pahimmat karikot mutta minkäs teet kun aivot muistavat kuitenkin.
Olen myös nähnyt läheltä, miten erilaista voi elämä olla kun on rakastavat, hyvää tahtovat vanhemmat ja perhe, joka pitää yhtä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Toukokuu on voimaantumisen kuukausi! Ainakin mun äidille.
Ajatella! Hän on tehnyt jotain sellaista suurta, mihin ei oikein kukaan edes pysty. Hän on äiti! Ja äitienpäivä on voimaannuttava.
Stressaa jo nyt. Olin jo aikuinen, omassa kotonani, kuumeessa. Nukuin. Iltapäivällä soi puhelin johon heräsin ja siellä oli itku-petetty-marttyyriraivoava äiti. Kun en muistanut, minä päivä on. Unohdin vuoden ainoan ja merkityksellinen päivän. Äitienpäivän.
Enpä sen jälkeen unohtanut. Hän siellä jo nyt kokoaa itsensä täyteen vihaa, että voimaantuneena osaa sitten oikein haukkua minut ja kertoa mitä kaikkea tyhmää ja väärää olin lapsena tehnyt ja kuinka rasittava kakara olin. Viime vuonna kiitokseksi onnitteluista sain kuunnella tunnin verran haukkumista. Vähän ylikin. Se vaihde kesti heinäkuulle, sitten ehkä sai olla taas normaalisti.
Voimaannuttavaa hänelle tuo äitienpäivä. Ajatella!!!! Hän on oikein osannut tehdä lapsen! Miettikääpä sitä.
Joko annan saman toistua tänäkin vuonna. Tai suljen kaikki yhteydet ja laitteet äitienpäiväksi... mitä te tekisitte?
Äiti -48, minä -72.
Lähetä kortti, eiköhän se riitä.
Jotain olet kuitenkin äidiltäsi saanut, elämän.
Vierailija kirjoitti:
Jotain olet kuitenkin äidiltäsi saanut, elämän.
Juu. Ja sellaisen lapsuuden, mistä tässä ketjussa moni on kertonut. Enemmän olemassaoloa ja selviytymistä kuin elämistä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jotain olet kuitenkin äidiltäsi saanut, elämän.
Juu. Ja sellaisen lapsuuden, mistä tässä ketjussa moni on kertonut. Enemmän olemassaoloa ja selviytymistä kuin elämistä.
Tarkoitin, että ilman äitiäsi sinua ei olisi olemassa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jotain olet kuitenkin äidiltäsi saanut, elämän.
Juu. Ja sellaisen lapsuuden, mistä tässä ketjussa moni on kertonut. Enemmän olemassaoloa ja selviytymistä kuin elämistä.
Tarkoitin, että ilman äitiäsi sinua ei olisi olemassa.
Ei niin. Eikä ilman isääni. Totta se.
Tosin olin epätoivottu ja vahinko. Sen olen kyllä kuullut monesti. Saattaa olla, että uusi elämä ei ollut toivottu?
Alue: Aihe vapaa
Ei oltu enää keskiajalla tuolloin. Luin itse kuukautisista Kotilääkäri lehdestä kun olin 6-vuotias. Pyysin heti äitiä ostamaan minulle siteitä. Äitiä hymyilytti ja hän sanoi, että odotellaan vielä. Kyselin äidiltä milloin minulta sitten irtoaa se kohtu? Äiti selitti, että ei se KOHTU mihinkään irtoa, vaan munasolu. Sitä ihmettä jouduin odottamaan vielä seitsemän vuotta.