Lue keskustelun säännöt.
70-luvulla syntyneiden äidit - onko teillä muilla samanlaista?
Olipa outo otsikko :) Mutta kyse on siis äidistäni, joka on syntynyt 40-luvulla ja tullut äidiksi 70-luvulla. Suhteemme on päällisin puolin ok, äiti hoitaa lapsiani välillä ja ihana mummo, tapaamme aina lasten kanssa ja puhumme lapsista. Joskus juttelemme jostain sisustusjutuista tai kerromme tuttujen kuulumisia (juoruilemme ;)), mutta muuten kommunikaatio on pinnallista. Koskaan kumpikaan ei esim. kysy, mitä oikeasti kuuluu tai onko toinen voinut hyvin.
Tämä kaikki juontaa lapsuudesta. Meillä oli kaikki periaatteessa hyvin ja olen kiitollinen siitä, että vanhempani ovat korostaneet koulutuksen merkitystä, minulle on luettu lapsena ja viety kulttuuritapahtumiin, olen harrastanut eri liikuntalajeja ja paljon muutakin, en ole aina saanut kaikkea haluamaani, olen "joutunut" kesätöihin, on ollut selvät rajat ja perusturvallisuus.
Äidiksi tultuani olen alkanut pohtia oman äitini äitiyttä. Hän oli tosi ahkera, meillä oli lapsena aina tuoretta leipää, itse tehtyjä leivonnaisia, hyvää kotiruokaa jne. Mutta, sitten oli varjopuoliakin. Kun esimerkiksi kerroin kuukautisten alkaneen (olin 12 silloin), äiti meni ihan noloksi ja sanoi "nyt sitten sinulla on alkanut uusi vaippa-aika", ja siinä se! En saanut rahaa siteisiin, enkä tajua, miten hän kuvitteli minun niitä hankkivan! Säästin rahaa ja valehtelin ostavani jotain muuta, joskus jouduin käyttämään pelkkää vessapaperia, siis aivan kauheaa!
Yläasteen terveystarkastuksen lähestyessä äiti tajusi, että piti ostaa rintaliivit. Hän tiuski ("terveystarkastuskin tulossa, pitäisi sun ostaa itsellesi liivit") ja osti yhdet toppimalliset liivit. Yhdet! Jouduin pesemään niitä käsin niin kauan, että lopulta sain uusia kesätyörahoillani. Meillä ei ollut pulaa rahasta, mutta seiskaluokasta asti jouduin ostamaan kaikki vaatteet kesätöistä ansaitsemilla rahoilla. En käsitä tätä vieläkään, vaatteiden ostaminen vain loppui - eikä syynä todella ollut raha! Jos tarvitsin uudet talvikengät, jouduin todella todistelemaan niiden tarpeellisuutta. Tätä en äitinä voi käsittää - ymmärrän, että vanhemmat rajoittavat shoppailua ym., mutta että perusjuttuja ei voitu ostaa alaikäiselle.
Äidillä oli tapana tutkia kirjoituspöytäni laatikoita, lukea päiväkirjaa, kirjeitä ja koulun aineita ym. koulussa tuotettua matskua. Jos kirjeissä oli jotain hänen mielestään ikävää, hän otti asian kanssa kanssani esille ja saattoi suuttua. Koin tämän tosi noloksi ja häpesin itseäni. Vasta vanhempana tajusin, että hän ei tietenkään olisi saanut niitä lukea. Tästä johtuen hävitän nykyisin aina kaiken, mistä joku voisi lukea ajatuksistani.
Yksi asia on säilynyt läpi elämän. Äidillä on ollut jotenkin pilkallinen tapa suhtautua niihin asioihin, joista olimme eri mieltä. Halusin esimerkiksi käydä koulun diskossa yläasteella. Aina, siis ihan aina, jouduin pyytämään rahaa ja luvan äidiltä, joka näytti todella kyllästyneeltä ja sanoi "arvasinhan minä, että sinne sitä taas ruinataan". Pääsin kyllä aina, mutta sama kurjuus toistui joka kerta. yllätyin todella paljon, kun kuulin ystäväni äidin toivottavan tyttärelleen hauskaa iltaa ;) diskoiltojen jälkeen sain kuulla seuraavana aamuna siitä, että kai sitä väsyttää, kun on koko yön riehunut... Öh, olin maailman kiltein tyttö ja tulin kotiin kymmeneksi...
Tämä viimeinen asenne on jatkunut siis läpi elämän. Viimeksi se tuli esiin niin, että äiti viikko sitten puuskahti avoimeen vierailukutsuuni "ai mitä, nytkö sinne pitää heti tulla" (kutsuin hänet vaan käymään jossain vaiheessa, kun jaksaa ja ehtii). Kun toivoin, että vatsatautia ei tuotaisi pienille lapsilleni, ja että pidettäisiin ihan selvä väli vierailuissa, hän tiuskaisi "kuule ei työssäkäyvät voi mitään kahta viikkoa olla menemättä töihin" (niin, eivät voi, mutta olin toivonut ettei sairastunut siskoni tulisi viikkoon meille) ja kun vatsatauti sitten tarttui (sisko ei noudattanut mitään varovaisuutta), ja äitikin sairastui, niin tauti oli muka tullut minulta... Nämä nyt ovat irti asiayhteydestä, joten näitä on aika vaikeaa avata, mutta pointti lienee se, että hän saattaa ihan ystävällisiin sanomisiini tiuskia aika pahastikin. Koskaan hän ei ole pyytänyt anteeksi.
Olisi paljon muutakin, mutta varsinkin nyt aikuisena nuo tiuskimiset ovat tehneet sen, etten oikein uskalla ehdottaa mitään ja olen alkanut vetäytyä entistäkin enemmän. Mietin, että onkohan tällainen suhde tavallistakin 70-luvulla syntyneiden joukossa? Äiti ei todellakaan ole minulle läheinen ihminen, vaikka näemme usein. En uskalla puhua hänelle asioitani, emme harrasta mitään yhdessä, emme käy shoppailemassa tai mitään muutakaan. Hän on tosi sulkeutunut yksityisasioistaan, vaikka muuten hän kyllä on sosiaalinen. Jos minulla ei olisi lapsiani, niin eipä taitaisi olla kovin paljon asiaa äidille. Olen kyllä hyväksynyt tämän. Onko teillä samantyyppisiä kokemuksia, nimenomaan tuon aikakauden naisista äiteinä? Haluaisin ehkä ymmärtää äitiäni enemmän.
Kommentit (8043)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Äiti lopetti minulle siteiden ostamisen yht'äkkiä, kun olin 15-vuotias. Peräti kaksi vuotta hän niitä jaksoi ostaa. Liivien ja siteiden ostamiseen en saanut koskaan rahaa. Säästin vaate- ja siderahat sukulaisilta saamistani lahjarahoista. Käytin koulussa yhtä sidettä päivän verran, sillä rahaa enempään ei ollut. Olin ikionnellinen, kun sain opintorahaa ja pystyin ostamaan siteitä vapaammin.
Ilmapiiri kotona oli seksuaalivastainen ja kireä. Sain vielä teini-ikäisenä selkääni. Äitini on syntynyt 50-luvun alussa ja minä 70-luvun lopulla. Äidin puolustukseksi on sanottava, että hän elää vieläkin isäni tahdon alla.
Kaikkeen innostumiseen vastattiin lapsena "mitä sinä siinä intoilet" ja kiinnostus asioihin tapettiin. Henkinen köyhyys oli läsnä. Mistään todellisesta ja tärkeästä ei puhuttu. Lukioon ja yliopistoon menoa ei katsottu hyvällä, vaan koetettiin alentaa, jottei lapsi vain ylpistyisi. Todellisia vinkkejä ammatinvalintaan ei kuitenkaan annettu, eikä mihinkään ohjattu. Minusta tuli arka ja vetäytyvä aikuinen ja se on vaikuttanut työelämääni. Aloitin seurustelun hyvin myöhään, sillä en halunnut joutua miehen ikeen alle.
Anteeksi. Takerruin tähän, että yliopistoon menoa ei katsottu hyvällä.
Missä päin tällaista on ollut? Itselläni on vain keskiasteen koulutus, koska en ollut niin kiinnostunut opiskelusta, minun vanhempani olivat pettyneitä kun en jatkanut yliopistoon. Eikö yleensäkin arvosteta enemmän koulutettuja? Äitini on kyllä hyväksynyt omat ratkaisuni elämässä.
Tuttavani pääsi peruskoulusta noin vuonna -90. Hänen duunarivanhemmat sanoivat hänelle, että jos hän menee ammattikouluun, hän saa asua kotona ja vanhemmat elättävät 18-vuotiaaksi. Lukioon jos menee, niin kotoa on muutettava eikä rahaa tipu. Hän meni ammattikouluun.
Olen myöhemmin miettinyt, olisiko lastensuojeluviranomaiset voineet puuttua asiaan.
Jotkut vanhemmat tekevät lapselleen selväksi, että "takaisinmaksu" olemassaolosta suoritetaan tottelemalla 100 % vanhempia.
Mun duunarivanhemmat 80-luvulla lupasivat elättää minut lukion loppuun sillä ehdolla, että se suoritetaan kolmessa vuodessa. Sen jälkeen muutin kauas yliopistokaupunkiin enkä koskaan saanut mitään apua sen jälkeen. Kukaan muukaan sisaruksistani ei saanut paitsi nuorin, joka pystyi opiskelemaan ilman lainaa (siihen aikaan opintotuki koostui pääosin lainasta) heidän tuellaan.
Sellaisia tapauksia tiedän, että maanviljelijävanhemmat ovat täysin katkasseet välit lapseensa, joka ei ole halunnut jatkaa tilaa vaan on opiskellut muuta alaa (toinen opettajaksi ja toinen lääkäriksi).
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Omat vanhempani nimen omaan olivat sitä vastaan, että kukaan meistä lapsista menee lukioon ja yliopistoon. Niitä pidettiin aivan turhina ja halveksuttavina herrojen hommina.
Jouduin todella taistelemaan, että sain mennä lukioon. Heidän mielestään minun olisi pitänyt mennä opiskelemaan esim lastenhoitajaksi/ emäntäkouluun. Itsekin pidin itseäni huonona, kun tein vanhempieni tahdon vastaisesti ja menin lukioon. Onneksi tuolloin oli lukio vielä ilmainen, muuten sinne en olisi edes voinut mennä.
On jotenkin sairasta, että kuitenkin ylpistelivät jokaisella hyvän päivän tutullaan, joka oli lääkäri tms korkeasti koulutettu. Halveksivat herroja puheissaan, mutta kuitenkin salaa ihailivat heitä.
Olen tullut siihen tulokseen, että he kahdehtivat näitä ns paremmin menestyneitä ( ainakin omissa silmissään näin) eivätkä olisi edes omien lastensa toivoneet menestyvän elämässään, koska eivät itsekään niin tehneet.
Melko sairasta, koska itse toivon omien lasteni menestyvän ja pääsevän elämässään eteenpäin ja tuen heitä kaikessa.
Muutenkin olisin elämässäni tullut paremmin toimeen ilman näitä vanhempia. Ostin kaikki vaatteeni, kaikki mitä ikinä tarvitsin kuten tietysti siteet ja rintaliivit pienistä rahoistani jo 14- vuotiaasta. Sain ruoan, mutta siitäkin jaksettiin kitistä kun rahaa kului siihen niin paljon (kaikki lapset laihoja, ruoka yksinkertaista).
En ymmärrä miksi he edes tekivät 4 lasta, kun he tuntuivat olevan vain taakka ja menoerä. Ehkäisy oli kuitenkin 70- luvulla jo käytössä. Sanomattakin selvää etten pidä heihin mitään yhteyttä.
Äiti on syntynyt 40-luvun alkupuolella ja minä 60-luvun lopulla. Mistään sukupuolisuuteen viittaavasta ei meillä puhuttu. Kun kuukautiset alkoivat (onneksi kesäloman aikana eikä koulussa), äiti huomasi asian kun ramppasin koko päivän vessassa vaihtamassa alushousuja. Totesi vain, että jaaha sulla on menkat alkaneet ja näytti mistä siteet löytyvät. That's it. Olin ihan hämmennyksissä, enkä tajunnut koko asiasta mitään. Parien ekojen kuukautisten jälkeen vasta tajusin että siteen teippipuoli piti laittaa housuja kohti...
En muista myöskään halailuja tai sylissä pitämistä. Kerran kun suunnilleen 10-vuotiaana tein itse halausaloitteen jossain hellyyden puuskassa, äiti kipristi nenäänsä ja kysyi "koska oot viimeksi pessyt hampaasi, sun hengitys haisee".
En muista että mitään materiaan liittyvää olisi koskaan puuttunut. Aina oli ruokaa pöydässä ja vaatetta sekä leluja. Olin lapsena haaveileva lukutoukka ja vanhempani puolestaan himourheilijoita. Sain monesti kuulla olevani laiska kun halusin jäädä mieluummin lukemaan kuin lähteä hikoilemaan ladulle tai pururadalle. Monesti kyllä oli pakkokin lähteä mukaan, ei annettu vaihtoehtoja.
Kenenkään lapsuus ei varmaan ole ollut täydellinen ja minäkin, näistä edellä mainituista asioista huolimatta, väittäisin että olin etuoikeutettu ja onnellinen lapsi.
Nykyään olen äidin kanssa läheinen. Jos elämässäni tapahtuu jotain, niin hänelle soitan ensimmäisenä. Hän on oppinut myös halaamaan. Olen silti kuullut äitini suusta edelleen vain yhden kerran että hän rakastaa minua. Tämä tapahtui mummuni hautajaisissa useita vuosia sitten. Oletan, että tilanne ei ole muuttunut :-D
Tuntuu todella omituiselta jos vanhemmat eivät kannustaneet 1970-luvulla syntyneitä lapsiaan opiskelemaan. Maksuton opiskelu oli silloin aika uusi juttu ja moni pelkästi ihan oikeasti että se saattaisi poistua piankin joten oma käsitykseni oli että pikemminkin siihen opiskeluun kannustettiin. Näin se oli minullakin. Täytyy muistaa että etenkin kokoomus ja helsinkiläiset laittoivat ihan tosissaan hanttiin mm peruskoulu-uudistukselle koska he tajusivat -sinänsä aivan oikein- että varakkaiden vanhempien heikkolahjaiset lapset eivät enää pääsisikään opiskelemaan. Ja tämä oli yksi niistä perussyistä miksi kokoomus ajettiin yli 20 vuodeksi oppositioon, ei suinkaan joku Neuvostoliiton painostus (NL pystyi painostamaan tuohon aikaan ihan mitä hyvänsä poliittistä ryhmää, ei se aatetta katsonut). Myös helsinkiläisiä (joista n 90 % pääsi oppikouluun kun maaseudulla prosenttiosuus oli paljon pienempi) kiukutti etuoikeutetun aseman menettäminen, tämän vuoksi peruskoulu-uudistus tuotiin Helsinkiin ihan viimeisenä.
Meillä oli jotenkin kiero asenne opiskeluun. Oli pakko mennä lukioon ja mielellään yliopistoon, jotta saisi kehuskella sukulaisille, mutta samaan hengenvetoon lytättiin. että älä vaan luule olevasi jotain. Hyviä arvosanoja olisi pitänyt tavoitella, mutta silti sellaisen saaminen oli jotenkin noloa. Kai sitä pelättiin, että ylpistyy. En ymmärrä miten olisi pitänyt olla. Ilmeisesti vaatimaton ja nurkassa istuva hiirulainen oli tavoite. Piti menestyä, mutta ei missään nimessä antaa sen näkyä ulkopuolelle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Äiti lopetti minulle siteiden ostamisen yht'äkkiä, kun olin 15-vuotias. Peräti kaksi vuotta hän niitä jaksoi ostaa. Liivien ja siteiden ostamiseen en saanut koskaan rahaa. Säästin vaate- ja siderahat sukulaisilta saamistani lahjarahoista. Käytin koulussa yhtä sidettä päivän verran, sillä rahaa enempään ei ollut. Olin ikionnellinen, kun sain opintorahaa ja pystyin ostamaan siteitä vapaammin.
Ilmapiiri kotona oli seksuaalivastainen ja kireä. Sain vielä teini-ikäisenä selkääni. Äitini on syntynyt 50-luvun alussa ja minä 70-luvun lopulla. Äidin puolustukseksi on sanottava, että hän elää vieläkin isäni tahdon alla.
Kaikkeen innostumiseen vastattiin lapsena "mitä sinä siinä intoilet" ja kiinnostus asioihin tapettiin. Henkinen köyhyys oli läsnä. Mistään todellisesta ja tärkeästä ei puhuttu. Lukioon ja yliopistoon menoa ei katsottu hyvällä, vaan koetettiin alentaa, jottei lapsi vain ylpistyisi. Todellisia vinkkejä ammatinvalintaan ei kuitenkaan annettu, eikä mihinkään ohjattu. Minusta tuli arka ja vetäytyvä aikuinen ja se on vaikuttanut työelämääni. Aloitin seurustelun hyvin myöhään, sillä en halunnut joutua miehen ikeen alle.
Anteeksi. Takerruin tähän, että yliopistoon menoa ei katsottu hyvällä.
Missä päin tällaista on ollut? Itselläni on vain keskiasteen koulutus, koska en ollut niin kiinnostunut opiskelusta, minun vanhempani olivat pettyneitä kun en jatkanut yliopistoon. Eikö yleensäkin arvosteta enemmän koulutettuja? Äitini on kyllä hyväksynyt omat ratkaisuni elämässä.
Hyvä että sinulla näin on, että äitisi on hyväksynyt ratkaisusi. Meidän perheessä ei yksikään käynyt lukiota, itse olin peruskoulussa keskitien kulkija ja jotenkin lukio oli aina poissuljettu vaihtoehto. En muista enää puhuttiinko kuinka asiasta, mutta ainakin vaistosin ettei mun kannata edes yrittää lukioon. Isä ei näihin puuttunut suoraan, mutta äiti ei koskaan tsempannut niin että olisi suoraan sanonut että pärjään jos oikeasti haluan. Koska en kokenut minkäänlaista kannustamista, niin olen valitettavasti mennyt siitä mistä aita on matalin kun en tajunnut että voisinkin pärjätä. Jotenkin iskostettu se, että parempi olla herättämättä huomiota, olla pyrkimättä liian korkealle kun siinä voi joutua toisten silmätikuksi ja jos et pärjääkään. Eli kannustettu olemaan väritön hajuton ja mauton. Sulaudu tapettiin niin kaikki on hyvin.
Lapsenlapsiin suhtaudutaan onneksi hiukan toisin, mutta kyllä minä lapsiani kannusta parhaani mukaan. Itse kun olen huomannut, että eniten kaihertaa ne asiat kun ei edes yrittänyt. Kun antoi periksi koska ajatteli jo valmiiksi ettei siitä voi mitään tulla. Helpompi on sen jälkeen, kun voi todeta että ainakin yritin ja usein huomaa miksi asia ei onnistunut ja seuraavalla kerralla on hieman viisaampi. Pettymyksetkin on osa elämää.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Äiti lopetti minulle siteiden ostamisen yht'äkkiä, kun olin 15-vuotias. Peräti kaksi vuotta hän niitä jaksoi ostaa. Liivien ja siteiden ostamiseen en saanut koskaan rahaa. Säästin vaate- ja siderahat sukulaisilta saamistani lahjarahoista. Käytin koulussa yhtä sidettä päivän verran, sillä rahaa enempään ei ollut. Olin ikionnellinen, kun sain opintorahaa ja pystyin ostamaan siteitä vapaammin.
Ilmapiiri kotona oli seksuaalivastainen ja kireä. Sain vielä teini-ikäisenä selkääni. Äitini on syntynyt 50-luvun alussa ja minä 70-luvun lopulla. Äidin puolustukseksi on sanottava, että hän elää vieläkin isäni tahdon alla.
Kaikkeen innostumiseen vastattiin lapsena "mitä sinä siinä intoilet" ja kiinnostus asioihin tapettiin. Henkinen köyhyys oli läsnä. Mistään todellisesta ja tärkeästä ei puhuttu. Lukioon ja yliopistoon menoa ei katsottu hyvällä, vaan koetettiin alentaa, jottei lapsi vain ylpistyisi. Todellisia vinkkejä ammatinvalintaan ei kuitenkaan annettu, eikä mihinkään ohjattu. Minusta tuli arka ja vetäytyvä aikuinen ja se on vaikuttanut työelämääni. Aloitin seurustelun hyvin myöhään, sillä en halunnut joutua miehen ikeen alle.
Anteeksi. Takerruin tähän, että yliopistoon menoa ei katsottu hyvällä.
Missä päin tällaista on ollut? Itselläni on vain keskiasteen koulutus, koska en ollut niin kiinnostunut opiskelusta, minun vanhempani olivat pettyneitä kun en jatkanut yliopistoon. Eikö yleensäkin arvosteta enemmän koulutettuja? Äitini on kyllä hyväksynyt omat ratkaisuni elämässä.
Ei kaikki vanhemmat hyväksy. On vanhempia, jotka ovat kateellisia omille lapsilleen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos koulussa meni hyvin, se oli hävettävää, kympeistä sai ivaa "mitä kuvittelet itsestäsi", lukioon ei olisi saanut mennä "herroiksi lukemaan" eikä lakkiaisia haluttu järjestää tai hyvistä arvosanoista ei koskaan onniteltu. Yliopisto-opintoja suoraan halviksittiin ja vielä lähtöä edeltävänä iltana äitini yritti ylipuhua minua etten opiskelemaan lähtisi, "ei sinusta ole siihen", "parempi olisi jäädä kotiin vaan tai vaikka siivoojaksi ryhtyä niin ei olisi pään varassa kaikki". Äitini kielsi minua myöhemmin kehumasta ja kiittämästä omia lapsiani, "ettei ne vaan ylpisty ja rupea kuvittelemaan itsestään liikoja".
Ei olla väleissä, ei.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Äiti lopetti minulle siteiden ostamisen yht'äkkiä, kun olin 15-vuotias. Peräti kaksi vuotta hän niitä jaksoi ostaa. Liivien ja siteiden ostamiseen en saanut koskaan rahaa. Säästin vaate- ja siderahat sukulaisilta saamistani lahjarahoista. Käytin koulussa yhtä sidettä päivän verran, sillä rahaa enempään ei ollut. Olin ikionnellinen, kun sain opintorahaa ja pystyin ostamaan siteitä vapaammin.
Ilmapiiri kotona oli seksuaalivastainen ja kireä. Sain vielä teini-ikäisenä selkääni. Äitini on syntynyt 50-luvun alussa ja minä 70-luvun lopulla. Äidin puolustukseksi on sanottava, että hän elää vieläkin isäni tahdon alla.
Kaikkeen innostumiseen vastattiin lapsena "mitä sinä siinä intoilet" ja kiinnostus asioihin tapettiin. Henkinen köyhyys oli läsnä. Mistään todellisesta ja tärkeästä ei puhuttu. Lukioon ja yliopistoon menoa ei katsottu hyvällä, vaan koetettiin alentaa, jottei lapsi vain ylpistyisi. Todellisia vinkkejä ammatinvalintaan ei kuitenkaan annettu, eikä mihinkään ohjattu. Minusta tuli arka ja vetäytyvä aikuinen ja se on vaikuttanut työelämääni. Aloitin seurustelun hyvin myöhään, sillä en halunnut joutua miehen ikeen alle.
Anteeksi. Takerruin tähän, että yliopistoon menoa ei katsottu hyvällä.
Missä päin tällaista on ollut? Itselläni on vain keskiasteen koulutus, koska en ollut niin kiinnostunut opiskelusta, minun vanhempani olivat pettyneitä kun en jatkanut yliopistoon. Eikö yleensäkin arvosteta enemmän koulutettuja? Äitini on kyllä hyväksynyt omat ratkaisuni elämässä.
Omat vanhempani ovat herravihaisia ja kouluttamattomia. Yrittivät kaikin tavoin estää lukioon menon ja ilmoittivat että eivät penniäkään laita rahaa siihen. Maksoin kirjat itse siivoustyöllä.
Yliopistoon menoa yrittivät estää kaikin keinoin ja kiristys ja uhkailu oli hirveää. Perinnöttä jättäminen oli ykkösuhkaus joka myös myöhemmin toteutettiin. Menin kuitenkin, ja siitä raivostuivat ja viilensivät välejä.
Valmistujaisiin eivät tulleet eivätkä halua kuulla sanaakaan työstäni. Olen edennyt uralla, sukuni ensimmäisenä akateemisena, pitkälle, ison organisaation johtoryhmään. Vanhemmat ei suostu tätä hyväksymään, olen liian iso uhka heille ja he kokevat nyt alemmuutta.
Ovat kaikille sukulaisille valehdelleet miten olen aula-assistentti ja apulainen työpaikallani. Mulle haukkuvat miten olen ”epäonnistunut” ja ”sinua aina saa hävetä”. Eivät ole ollenkaan iloisia menestyksestäni vaan toivovat kaikkea pahaa (”saisitpa potkut”, ”menisipä se sun työnantajafirma konkkaan”).
Tällaisia osa suurista ikäluokista ON vanhempina. Lapsi ei saa ”kilpailla” heidän kanssaan vaan heidän on oltava ne parhaat. Lapselle ei suoda mitäään hyvää. Haukutaan ja mollataan ja sätitään minkä keretään. Ja erittäin hyvä menestyskin pienennetään ja kutistetaan tai sitten vaietaan kokonaan. Kun sitä ei hyväksytä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Aivan ihana keskustelu ❤️
Todella niin paljon samaa kuin suurten ikäluokkien äidissäni. Välit ovat olleet minimissä jo vuosikymmeniä onneksi.
Juuri tuo tunnekylmyys, ulkokultaisuus (mutta viinin tissullelija), kykenemättömyys oikeisiin keskusteluihin tai oikeista tapahtumista puhumiseen. Suvun pimeät salaisuudet paljastuivat huhujen muodossa aivan muista lähteistä ja koska niistä tapahtumista ei puhuttu kysyessänikään, niistä muodostui pelottavia mustia mielikuvitukseni täydentämiä mörköjä.
Omat lapseni hän kidnappasi, koska oli muka niin paljon parempi heille... Siihen ne välit katkaistiinkin. Lapsillanikin on ahdistavia kesämuistoja viinihuuruisen mummon ja simppelin ukin kanssa mökillä ollessa!
Aina oli tärkeintä mitähän ne naapurit/sukulaiset/työkaverit ajattelee😤
Mahtavaa kuulla ettei ole ollut yksin tätä kokemassa.
Vierailija kirjoitti:
Mitä sitten ajattelette tästä äitini toiminnasta? ap
Vaikuttaa häiriintyneeltä ja tunnekylmältä ihmiseltä. Nykyään tuollainen voisi saada lasun. Kohteliko noin veljiäsi? Miten isäsi reagoi? Kaikkea hyvää sinulle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Luin tuossa muutamien päivien ajan tulikivenkatkuista ketjua nimeltään "vauvan tehtävä hoitaa isoäitiä".
Siellä kerrottiin vaihdevuosi-ikäisistä isoäideistä jotka omasta mielestään vain tarkoittivat hyvää ja halusivat osallistua poikiensa tai tyttäriensä elämään ja halusivat osoittaa rakkauttaan perheeseen syntyneeseen vauvaan ja auttaa vauvan hoidossa.
Mummot todella haukuttiin lyttyyn ja määriteltiin nimikkeellä "rajattomat"
Täällä ketjussa kirjoittajat ovat tällä hetkellä juuri tuota ikäluokkaa.Ehkä he ovat niitä mummoja jotka eivät edelleenkään pysty asettumaan toisen ihmisen asemaan ja näin tulee varmaan jatkumaan aina ja iankaikkisesti sukupolvesta toiseen.
Sinulla on laskuvirhe, eivät 70-luvulla syntyneet ole vielä lähelläkään isovanhemmuutta. Meidän sukupolvi on saanut lapsensa kolmikymppisinä, eli vanhimmat lapsemme ovat nyt juurintäysi-ikäisiä. Kyllä tässä vielä kymmenen vuotta menee ennen kuin 70-luvulla syntyneet ovat isovanhempia.
Nuorimmat tällä hetkellä tuntemani isovanhemmat ovat syntyneet 1960-luvun alussa. Tämä kyseinen tuntemani pariskunta on sikäli poikkeksellinen, että he saivat omat lapsensa jo noin 25-vuotiaana, mikä oli jo siihen aikaan harvinaista.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Luin tuossa muutamien päivien ajan tulikivenkatkuista ketjua nimeltään "vauvan tehtävä hoitaa isoäitiä".
Siellä kerrottiin vaihdevuosi-ikäisistä isoäideistä jotka omasta mielestään vain tarkoittivat hyvää ja halusivat osallistua poikiensa tai tyttäriensä elämään ja halusivat osoittaa rakkauttaan perheeseen syntyneeseen vauvaan ja auttaa vauvan hoidossa.
Mummot todella haukuttiin lyttyyn ja määriteltiin nimikkeellä "rajattomat"
Täällä ketjussa kirjoittajat ovat tällä hetkellä juuri tuota ikäluokkaa.Ehkä he ovat niitä mummoja jotka eivät edelleenkään pysty asettumaan toisen ihmisen asemaan ja näin tulee varmaan jatkumaan aina ja iankaikkisesti sukupolvesta toiseen.
Sinulla on laskuvirhe, eivät 70-luvulla syntyneet ole vielä lähelläkään isovanhemmuutta. Meidän sukupolvi on saanut lapsensa kolmikymppisinä, eli vanhimmat lapsemme ovat nyt juurintäysi-ikäisiä. Kyllä tässä vielä kymmenen vuotta menee ennen kuin 70-luvulla syntyneet ovat isovanhempia.
Nuorimmat tällä hetkellä tuntemani isovanhemmat ovat syntyneet 1960-luvun alussa. Tämä kyseinen tuntemani pariskunta on sikäli poikkeksellinen, että he saivat omat lapsensa jo noin 25-vuotiaana, mikä oli jo siihen aikaan harvinaista.
Tunnen useita 70-luvulla syntyneitä pikkulasten vanhempia. Nykyään lapset saadaan usein vasta nelikymppisinä, ja viittäkymmentä lähestyessä lapset ovat vielä aika pieniä, ei puhettakaan isovanhemmuudesta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Meillä oli jotenkin kiero asenne opiskeluun. Oli pakko mennä lukioon ja mielellään yliopistoon, jotta saisi kehuskella sukulaisille, mutta samaan hengenvetoon lytättiin. että älä vaan luule olevasi jotain. Hyviä arvosanoja olisi pitänyt tavoitella, mutta silti sellaisen saaminen oli jotenkin noloa. Kai sitä pelättiin, että ylpistyy. En ymmärrä miten olisi pitänyt olla. Ilmeisesti vaatimaton ja nurkassa istuva hiirulainen oli tavoite. Piti menestyä, mutta ei missään nimessä antaa sen näkyä ulkopuolelle.
Todella outoa. Minulle uusi asia. Olen vain törmännyt aivan päinvastaiseen.
Tai kysymyksessä ollut koulutetut vanhemmat. Lapsi on kieltäytynyt menemästä lukioon, vaikka älliä riittäisi, niin häpeä vanhemmille. Mikä tietysti on myös väärin. Voi myös kouluttautua käytännön työhön.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Äiti lopetti minulle siteiden ostamisen yht'äkkiä, kun olin 15-vuotias. Peräti kaksi vuotta hän niitä jaksoi ostaa. Liivien ja siteiden ostamiseen en saanut koskaan rahaa. Säästin vaate- ja siderahat sukulaisilta saamistani lahjarahoista. Käytin koulussa yhtä sidettä päivän verran, sillä rahaa enempään ei ollut. Olin ikionnellinen, kun sain opintorahaa ja pystyin ostamaan siteitä vapaammin.
Ilmapiiri kotona oli seksuaalivastainen ja kireä. Sain vielä teini-ikäisenä selkääni. Äitini on syntynyt 50-luvun alussa ja minä 70-luvun lopulla. Äidin puolustukseksi on sanottava, että hän elää vieläkin isäni tahdon alla.
Kaikkeen innostumiseen vastattiin lapsena "mitä sinä siinä intoilet" ja kiinnostus asioihin tapettiin. Henkinen köyhyys oli läsnä. Mistään todellisesta ja tärkeästä ei puhuttu. Lukioon ja yliopistoon menoa ei katsottu hyvällä, vaan koetettiin alentaa, jottei lapsi vain ylpistyisi. Todellisia vinkkejä ammatinvalintaan ei kuitenkaan annettu, eikä mihinkään ohjattu. Minusta tuli arka ja vetäytyvä aikuinen ja se on vaikuttanut työelämääni. Aloitin seurustelun hyvin myöhään, sillä en halunnut joutua miehen ikeen alle.
Anteeksi. Takerruin tähän, että yliopistoon menoa ei katsottu hyvällä.
Missä päin tällaista on ollut? Itselläni on vain keskiasteen koulutus, koska en ollut niin kiinnostunut opiskelusta, minun vanhempani olivat pettyneitä kun en jatkanut yliopistoon. Eikö yleensäkin arvosteta enemmän koulutettuja? Äitini on kyllä hyväksynyt omat ratkaisuni elämässä.Omat vanhempani ovat herravihaisia ja kouluttamattomia. Yrittivät kaikin tavoin estää lukioon menon ja ilmoittivat että eivät penniäkään laita rahaa siihen. Maksoin kirjat itse siivoustyöllä.
Yliopistoon menoa yrittivät estää kaikin keinoin ja kiristys ja uhkailu oli hirveää. Perinnöttä jättäminen oli ykkösuhkaus joka myös myöhemmin toteutettiin. Menin kuitenkin, ja siitä raivostuivat ja viilensivät välejä.
Valmistujaisiin eivät tulleet eivätkä halua kuulla sanaakaan työstäni. Olen edennyt uralla, sukuni ensimmäisenä akateemisena, pitkälle, ison organisaation johtoryhmään. Vanhemmat ei suostu tätä hyväksymään, olen liian iso uhka heille ja he kokevat nyt alemmuutta.
Ovat kaikille sukulaisille valehdelleet miten olen aula-assistentti ja apulainen työpaikallani. Mulle haukkuvat miten olen ”epäonnistunut” ja ”sinua aina saa hävetä”. Eivät ole ollenkaan iloisia menestyksestäni vaan toivovat kaikkea pahaa (”saisitpa potkut”, ”menisipä se sun työnantajafirma konkkaan”).Tällaisia osa suurista ikäluokista ON vanhempina. Lapsi ei saa ”kilpailla” heidän kanssaan vaan heidän on oltava ne parhaat. Lapselle ei suoda mitäään hyvää. Haukutaan ja mollataan ja sätitään minkä keretään. Ja erittäin hyvä menestyskin pienennetään ja kutistetaan tai sitten vaietaan kokonaan. Kun sitä ei hyväksytä.
jos vanhempasi ovat elossa miten perinnöttömäksi olet jätetty? Puheet ovat puheita. Kuulostaa todella oudolta. Onko suvussa heitä aiemmin jotain mielenterveyden ongelmia?
"Äidit vain nuo toivossa väkevät, Jumalan näkevät jne."
Lauri Viidan rakkaudentunnustus äideille, ei sitten oikein istu näihin äiteihin. 918
Niin tuttua. Ulkokultaisuus, mitä naapurit ajattelevat, kuukautiset on pahasta ja seksiä eikä yötä olemista saa harrastaa ennen kuin menee naimisiin. Koulutusta on kyllä katsottu hyvällä ja olenkin yliopistosta valmistunut, mutta en ehkä tarpeeksi "hyvältä" alalta. Ja nyt kun olen eronnut niin isäni ei puhu minulle eikä ole koskaan noteerannut uutta miestäni, koska eroaminen ei ole oikein ja olen tuottanut häpeää perheelle. Että silleen.
Onpa helpotus huomata, että vika ei ollutkaan minussa vaan monen muunkin vanhemmat olivat samanlaisia. Omanikin olivat niin tunnekylmiä, että ihmettelin kuinka tuollaiset betonipökkelöt on edes onnistuneet saamaan lapsia? Mitään hellyyttä ei koskaan osoitettu lapsia eikä toisiaan kohtaan, mutta muistettiin kyllä haukkua ja sättiä kaikesta, ettei vain kukaan pääse ylpistymään. Koko avioliittokin vaikutti heillä olevan pelkkää kulissia. Mutta tärkeintä tietysti on vaikka väkisin pysyä yhdessä, että voi sitten leuhkia muille kuinka meillä menee hyvin. Ulkokultaisuutta nimenomaan, tärkeintä on mitä muut ajattelee ja esittää, että kaikki on kunnossa vaikkei ole.
Joo tuo menkka-asia oli kamala koska mulla alkoi tosi aikaisin ne, jo ennenkuin koulussa asiasta edes opetettiin ja äiti ei opettanut että kannattaa pitää siteitä mukana ja kerrankin liikuntatunnin päätteeksi piti laittaa suihkun jälkeen sama käytössä ollut side. Opetkaan eivät huomanneet että ne oli jo mulla eikå tarjonneet sidettä, itse en kehdannut pyytää, en vissiin ees tajunnut että vois pyytää. Tuon muistan aina. Kuukutiset oli noloa ja siteet huonoja.. Äiti on aika henkisesti etäinen ja vaikka esittää että voisin jutella niin ei okeasti ole kiinnostunut kun kerron jotain. Ainakaan ei jaksa kuunnella kun jo vaihtaa puheenaihettam.
Jatkan. Uskon nämä kirjoitukset. Siitä ei ole kysymys. Suurin osa ainakin alkupään kirjoittajistakin mainitsee opiskelunsa ja saavutetut tutkintonsa. Ihmettelen vaan heidän äitejään, että he halveksivat lastensa saavutuksia. Olisivat ylpeitä. Ei mene jakeluun. Eli jos ette te itse, niin en myöskään minä ymmärrä äitejänne.
Voimme myös katsoa Suomen historiaa vanhojen kotimaisten elokuvien kautta.
Siellä yleensä seikkailee maalaiskylässä ylioppilaslakkinen nuorimies joka on elokuvan sankari. Koulutusta arvostetaan korkealle.
Sittenkö 1945 - 1950 syntyneet suuret ikäluokat alkoivat häpeämään koulutusta.
Päinvastoin. Nimenomaan pidettiin paheksuttavana jos - 70 luvulla syntynyt tytär ei kouluttaudu. Mistä hän saa töitä? Kuka hänet elättää? Heidän vanhempansakin olivat koulutettuja tai sitten tehdastyössä. Ei ollut enää yleisin ammatti maanviljelijä.
Otin kantaa siksi, että olen tytärten ikäluokkaa.