Lue keskustelun säännöt.
70-luvulla syntyneiden äidit - onko teillä muilla samanlaista?
Olipa outo otsikko :) Mutta kyse on siis äidistäni, joka on syntynyt 40-luvulla ja tullut äidiksi 70-luvulla. Suhteemme on päällisin puolin ok, äiti hoitaa lapsiani välillä ja ihana mummo, tapaamme aina lasten kanssa ja puhumme lapsista. Joskus juttelemme jostain sisustusjutuista tai kerromme tuttujen kuulumisia (juoruilemme ;)), mutta muuten kommunikaatio on pinnallista. Koskaan kumpikaan ei esim. kysy, mitä oikeasti kuuluu tai onko toinen voinut hyvin.
Tämä kaikki juontaa lapsuudesta. Meillä oli kaikki periaatteessa hyvin ja olen kiitollinen siitä, että vanhempani ovat korostaneet koulutuksen merkitystä, minulle on luettu lapsena ja viety kulttuuritapahtumiin, olen harrastanut eri liikuntalajeja ja paljon muutakin, en ole aina saanut kaikkea haluamaani, olen "joutunut" kesätöihin, on ollut selvät rajat ja perusturvallisuus.
Äidiksi tultuani olen alkanut pohtia oman äitini äitiyttä. Hän oli tosi ahkera, meillä oli lapsena aina tuoretta leipää, itse tehtyjä leivonnaisia, hyvää kotiruokaa jne. Mutta, sitten oli varjopuoliakin. Kun esimerkiksi kerroin kuukautisten alkaneen (olin 12 silloin), äiti meni ihan noloksi ja sanoi "nyt sitten sinulla on alkanut uusi vaippa-aika", ja siinä se! En saanut rahaa siteisiin, enkä tajua, miten hän kuvitteli minun niitä hankkivan! Säästin rahaa ja valehtelin ostavani jotain muuta, joskus jouduin käyttämään pelkkää vessapaperia, siis aivan kauheaa!
Yläasteen terveystarkastuksen lähestyessä äiti tajusi, että piti ostaa rintaliivit. Hän tiuski ("terveystarkastuskin tulossa, pitäisi sun ostaa itsellesi liivit") ja osti yhdet toppimalliset liivit. Yhdet! Jouduin pesemään niitä käsin niin kauan, että lopulta sain uusia kesätyörahoillani. Meillä ei ollut pulaa rahasta, mutta seiskaluokasta asti jouduin ostamaan kaikki vaatteet kesätöistä ansaitsemilla rahoilla. En käsitä tätä vieläkään, vaatteiden ostaminen vain loppui - eikä syynä todella ollut raha! Jos tarvitsin uudet talvikengät, jouduin todella todistelemaan niiden tarpeellisuutta. Tätä en äitinä voi käsittää - ymmärrän, että vanhemmat rajoittavat shoppailua ym., mutta että perusjuttuja ei voitu ostaa alaikäiselle.
Äidillä oli tapana tutkia kirjoituspöytäni laatikoita, lukea päiväkirjaa, kirjeitä ja koulun aineita ym. koulussa tuotettua matskua. Jos kirjeissä oli jotain hänen mielestään ikävää, hän otti asian kanssa kanssani esille ja saattoi suuttua. Koin tämän tosi noloksi ja häpesin itseäni. Vasta vanhempana tajusin, että hän ei tietenkään olisi saanut niitä lukea. Tästä johtuen hävitän nykyisin aina kaiken, mistä joku voisi lukea ajatuksistani.
Yksi asia on säilynyt läpi elämän. Äidillä on ollut jotenkin pilkallinen tapa suhtautua niihin asioihin, joista olimme eri mieltä. Halusin esimerkiksi käydä koulun diskossa yläasteella. Aina, siis ihan aina, jouduin pyytämään rahaa ja luvan äidiltä, joka näytti todella kyllästyneeltä ja sanoi "arvasinhan minä, että sinne sitä taas ruinataan". Pääsin kyllä aina, mutta sama kurjuus toistui joka kerta. yllätyin todella paljon, kun kuulin ystäväni äidin toivottavan tyttärelleen hauskaa iltaa ;) diskoiltojen jälkeen sain kuulla seuraavana aamuna siitä, että kai sitä väsyttää, kun on koko yön riehunut... Öh, olin maailman kiltein tyttö ja tulin kotiin kymmeneksi...
Tämä viimeinen asenne on jatkunut siis läpi elämän. Viimeksi se tuli esiin niin, että äiti viikko sitten puuskahti avoimeen vierailukutsuuni "ai mitä, nytkö sinne pitää heti tulla" (kutsuin hänet vaan käymään jossain vaiheessa, kun jaksaa ja ehtii). Kun toivoin, että vatsatautia ei tuotaisi pienille lapsilleni, ja että pidettäisiin ihan selvä väli vierailuissa, hän tiuskaisi "kuule ei työssäkäyvät voi mitään kahta viikkoa olla menemättä töihin" (niin, eivät voi, mutta olin toivonut ettei sairastunut siskoni tulisi viikkoon meille) ja kun vatsatauti sitten tarttui (sisko ei noudattanut mitään varovaisuutta), ja äitikin sairastui, niin tauti oli muka tullut minulta... Nämä nyt ovat irti asiayhteydestä, joten näitä on aika vaikeaa avata, mutta pointti lienee se, että hän saattaa ihan ystävällisiin sanomisiini tiuskia aika pahastikin. Koskaan hän ei ole pyytänyt anteeksi.
Olisi paljon muutakin, mutta varsinkin nyt aikuisena nuo tiuskimiset ovat tehneet sen, etten oikein uskalla ehdottaa mitään ja olen alkanut vetäytyä entistäkin enemmän. Mietin, että onkohan tällainen suhde tavallistakin 70-luvulla syntyneiden joukossa? Äiti ei todellakaan ole minulle läheinen ihminen, vaikka näemme usein. En uskalla puhua hänelle asioitani, emme harrasta mitään yhdessä, emme käy shoppailemassa tai mitään muutakaan. Hän on tosi sulkeutunut yksityisasioistaan, vaikka muuten hän kyllä on sosiaalinen. Jos minulla ei olisi lapsiani, niin eipä taitaisi olla kovin paljon asiaa äidille. Olen kyllä hyväksynyt tämän. Onko teillä samantyyppisiä kokemuksia, nimenomaan tuon aikakauden naisista äiteinä? Haluaisin ehkä ymmärtää äitiäni enemmän.
Kommentit (8043)
Näin ilmoituksen tällaisesta ketjusta ja ajattelin kans kirjoittaa tarinaani. Olen syntynyt vuonna - 68. Äitini ja isäni oli nuorena menneet naimisiin ja muuttivat kotiseudultaan tehdaskaupunkiin. He olivat tehdastyössä. Kun minä synnyin, niin äiti oli vuoden kotona, kun silloin oli vain lyhyt äitiysloma. Olin perheessä hoidossa samassa kerrostalossa. Kun menin kouluun, niin tulin tyhjään kotiin.
Koulu oli kyllä lähellä. Kerrostalossa oli muita lapsia ja oli paljon leikkikavereita.
Kun äiti tuli töistä kotiin, niin hän teki ruokaa. Pienenä olin siinä aina yhdessä mukana ja muistan kun äiti pesi iltaisin vaatteita, niin minä sain pestä nukenvaatteita. Meillä ei ollut vielä silloin pesukonetta. Joskus sukuloimme, mutta oli pitkä matka, eikä meillä ollut autoa. Isä ei osallistunut kotitöihin, mutta hän leikki usein kanssani ulkona.
Muistan kun äiti aina halasi minua kun tulin pienenä ulkoa sisälle ja sain nukkua isän ja äidin välissä. Siksi minusta oli järkyttävää lukea, kun teillä on ollut ikäviä äitejä. Minulla oli lukollinen päiväkirja, eikä kukaan sitä lukenut. Äiti kertoi myös kuukautisista. Asuimme lähiössä ja kesällä kävimme paljon yleisillä uimarannoilla ja Linnanmäellä ja Korkeasaaressa.
Muistan lapsuuttani onnellisena aikana. Aikuisena minulla on kuitenkin ollut paljon itsetunto-ongelmia. Minua ei kyllä mitenkään kasvatettu erityisesti.
Rohkaistiin kyllä, mutta ei kukaan puuttunut esimerkiksi läksyjen tekoon. En oikein hyvin pärjännyt koulussa. Murrosikä oli aika vaikea. Ei kukaan osannut minua oikein ohjata. Silloin piti kyllä totella vanhempia. Isäni on jo kuollut.
Äitini ei osaa käyttää tietokonetta, kuin laskujen maksuun. Autan häntä joskus niissä asioissa. Olemme hyvissä väleissä. En ole löytänyt puolisoa, eikä minulla ole lapsia. Onneksi on ystäviä. Äiti kertoo usein lapsuudestaan ja se on ollut maaseudulla toisenlaista kuin minun. Lapset joutui peltotöihin jo nuoresta ja pääsi pois kotoa kun meni naimisiin. Isä ja äiti olivat tutustuneet jossain tanssilavalla.
En tiedä kuuluuko tämä tähän ketjuun, kun minulla ei ole ollut samanlaisia kokemuksia kun teillä, mutta kumpahan kirjoitin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Katsoin, että tää ketjuhan on jo kohta seitsemän vuotta vanha, niin ei kai tuo aloittaja enää hae vertaistukea. Kai täällä voi kirjoittaa seitkytluvulla syntyneenä vaikka on ollut vähän erilaista.
Mulla on kyllä oikein mukavat muistot myös lähiöelämästä. Mä olen syntynyt vuonna 73. Meitä oli lapsia vain minä eli yksi tyttö. Pihalta löytyi kyllä kavereita.
Meijän kerrostalossa oli paljon muualta muuttaneita. Äiti sanoi aina, ettei ne voinu hankkia kun yhden lapsen, kun ei ollu päivähoitoa ja mummo oli kaukana ja isä vaan kävi töissä. Äiti kyllä sit lähti töihin kun mä menin kouluun.
Oli ihan uusi lähiö ja uusi kerrostalo mihin olimme kuulemma muuttaneet kun mä olin kaksi vuotias. Äiti oli kyllä mukava, ja harvoin suuttui mulle. Ei mua mitenkään kuitenkaan tarvinnu kieltääkään. Sitä vaan niin kuin katsoi aikuisista mallia. Ei mua kyllä hemmoteltukaa. Muistan kun pienenä leikittiin naapurin lasten kanssa pihalla, niin sitte kun tuli äidille jotain asiaa, niin huudettiin, että äiti tuu parvekkeelle ja sitte äiti tuli. Äiti ja isä piti myös sylissä ja äitin kanssa halattii paljo. Joskus vielä haluisin olla se pieni tyttö. Nyt kun äiti on jo kuollut. Itsekin olen jo melkein viiskymppinen. Niin se aika kuluu. Aika nuorena sain kyllä äidiltä sukupuolivalistustakin. Ja siteetkin ostettiin.
Aikuisena naurettiin äidin kanssa paljon. Meillä oli sama huumorintaju. Puhuttiin niitä näitä. Ihmeteltiin maailman menoa. Kaverit sitten oli erikseen.
Täällä ketjussa on vähän samankaltaista elämää kuvattu, kuin on Orvokki Aution kirjoissa. Äitihahmoissa on piirteitä Raisa Lardodin ja Helena Jouppilan kirjoista.
Näitä olen joskus lainannut tätini kirjahyllystä.
Luin ketjun pitkälti alusra, ja vain vähön lopusta. Alussa oli hyviä, argumentoituja, asiallisia hyvällä suomenkielellä kerrottuja perhe-elämän kuvauksia. Pystyin hyvin samaistumaan, vaikka äitini oli syntynyt jo 30 luvun lopulla ja itse 50 luvun lopulla. Samanlaista vähättelyä olen kokenut, hyvin huonoissa vaatteissa jouduin kulkemaan jne. Seksuaalista häirintää ei ollut kuitenkaan onneksi.
Nyt loppupäässä eli nämä viimeaikaiset tekstit tuntuu olevan paljolti länkytystä. Onko huomionhakuisia läyskyttäjiä enemän nykyään eli onko käytöstavat rapautuneet vuosien saatossa. Netikettihän on edelleen voimassa.
Alkupään tekstejä luki mielellään ja tunsin saavani väläyksen että ok, en ollut ainut... vaan se onkin yleistä.
Länkytystä en jaksa.
Luin tuossa muutamien päivien ajan tulikivenkatkuista ketjua nimeltään "vauvan tehtävä hoitaa isoäitiä".
Siellä kerrottiin vaihdevuosi-ikäisistä isoäideistä jotka omasta mielestään vain tarkoittivat hyvää ja halusivat osallistua poikiensa tai tyttäriensä elämään ja halusivat osoittaa rakkauttaan perheeseen syntyneeseen vauvaan ja auttaa vauvan hoidossa.
Mummot todella haukuttiin lyttyyn ja määriteltiin nimikkeellä "rajattomat"
Täällä ketjussa kirjoittajat ovat tällä hetkellä juuri tuota ikäluokkaa.
Ehkä he ovat niitä mummoja jotka eivät edelleenkään pysty asettumaan toisen ihmisen asemaan ja näin tulee varmaan jatkumaan aina ja iankaikkisesti sukupolvesta toiseen.
hei pakko avautua omastani. äitini s-40 isästäni en voi kommentoida koska hän kuoli kun olin 9 kuukautta(-69). en ole koskaan jutellut äitini kanssa mistään koska isän kuoleman jälkeen olin vain pakollinen paha. ei haleja saatikka sylissä oloa. äitini mielenkiinto oli kokonaan alkoholissa. kouluaikana tosin osti yhdet rintaliivit koska ne kasvoivat "yhdessä yössä" isoiksi kokoon 80 c tai d, ns. isäpuolia oli yksi hän ei haukkunut, mutta ei myöskään kehunut, hänet veljeni pistivät ulos kun olin 9 vuotta syyn kuulin aikuisena. oli asunut meillä ilman että olisi ottanut osaa maksuihin. sitten alkoikin alamäki ja luja äidilläni siis. hän kerran vain hävisi minä kävin koulua, hoidin koiran ja jollain ihmeen tavalla uskalsin sytyttää tulen pannuhuoneessa (oli sekä öljy että puu) öljy tietenkin loppu täytyihän rahaa olla alkoholiin. tapaus selvisi kahdelle minua vanhemmalle veljelleni kun olivat yrittäneet soittaa, linja oli kiinni maksamattomien laskujen takia, tulivat käymään kyselivät missä äiti sanoin etten tiedä samoin kuin sitä kuinka kauan oli ollut poissa. pojat tekivät katoamis ilmoituksen poliisille ja muistan kuinka eräänä päivänä poliisit tulivat pihaan ja kysymään oliko autossa istuva nainen äitini, olihan tuo vaikka muistan kuinka teki mieli sanoa ei. tämän jälkeen näin ainoan pahoinpitelyn kun veljeni raahasi äiti kylmään suihkuun hiuksista vetäen. siitä meni vuosi kahdestaan äitini kanssa ilman alkoholia tai miehiä kunnes eräänä päivänä koulusta tultuani meille oli muuttanut mies joka oli aivan kusipää) hänen aikanaan alkoi alkoholin suurkulutus vähät välittäen oliko minulla ruokaa vaatteita tai mitään muutakaan. kyseinen mies käytti minua seksuaalisesti hyväksi, silmänliike terapiassa aivoni nostivat tapahtumat esiin jolloin selvisi että äitini istui olohuoneessa ja täysin tietoisena mitä tapahtui. omaa rahaa en saanut ja kaiken kruunaa se että en edes pystynyt nostamaan esim. lapsilisä tililtä mitään kun äitini oli estänyt sen. vasta kaksikymppisenä sain eläkelaitoksen postivirheen takia selville että äitini käytti itseensä minulle tulleen korvauksen isän kuolemasta(isä kuoli työajalla auto-onnettomuudessa) koska oli saanut veljiltäni kuulla että opiskelin jolloin hän haki korvauksen maksua opiskelun ajalta ja eläkeyhtiö lähetti sen myös minulle. kotoa muutin pois jo 16 vuotiaana ja sen jälkeen ensin kävin harvakseltaan notona huomatakseni äitini olevan sammunut tai konttaavan lattiaa pitkin piiloon jolloin lopetin kokonaan käymästä. kun sitten aikuisena sain lapsen äitini väitti että se on valhe, tämä perustuu siihen että olen lyhyt n. 140 cm ja äidilleni on varmaan sanottu etten saisi lapsia kun nämä kaikki pistää riviin (näkymätön, hyväksikäytetty, ei silitystä, ei opetettu hygienia asioita tai rahan käyttöä, haleja, olin joku mikä piti olla nurkissa kunnes täyttää 18.) onko ihme jos olen kärsinyt tästä ja teen omalle tyttärelleni toisin. tosin tunnen hyvin paljon myötätuntoa teitä muita kohtaan.. samanlaisuuksia on siteet oli niitä paksuja, en halunnut kulkea pyyhe päällä vaan äkkiä vaatteet päälle ja päiväkirjan lukemisesta piti huolen toinen veljistäni. mies asui äitini kanssa kunnes kuolivat molemmat talon paloon jonka tämä mies aiheutti, sairasti vissiin muistisairautta. tämä on ainoa kirjoitus jossa käytin sanaa äiti koska mielestäni hän oli vain nainen joka synnytti minut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Samaistuin moniin kirjoituksiin. Mutta se vaan, että ikähaarukka ei oikein täsmännyt. Olen nimittäin sitä teidän äitienne ikäluokkaa. Myös minun lapsuudessa oli häveliäisyyttä, ei kehuttu, peltotöihin piti osallistua jo lapsena. Pientä lasta kyllä pidettiin sylissä. Mutta isompana kiusattiin, että vieläkö menet syliin. Muistan usein pienenä kun olisin halunnut auttaa vaikka leipomisessa, niin äiti sanoi:" poises siit, ethää siä osaa." Ymmärsin kyllä äidillä oli paljon töitä.
Kouluikäisenä olisi pitänyt jo osata käyttäytyä kuin aikuiset. Kanteleminen oli tuomittavaa. Olisi pitänyt osata pitää itse puolensa. Vanhempi sisareni pilkkasi ja kiusasi ja haukkui ulkonäköäni. Nuorena vasta ymmärsin, että olen ihan normaalin näköinen ja kelpaan.
Minä olen ollut aina vähän arka, mutta itseluottamusta on kyllä löytynyt.
Koulutukseen ei kannustettu. Itse kouluttauduin aikuisiällä. En ole piitannut muiden mielipiteistä jos jokin asia on itsestä tuntunut oikealta.
Lapseni (siis teidän ikäluokkaa) on suht. koht. pärjänneet maailmassa. Toisella lapsellani on itsetunto-ongelmia. Hän on ollut joskus sellaisessa terapiassa jossa ei jauhettu menneitä vaan keskityttiin tulevaan. En toistanut äitini virheitä, mutta tein varmasti paljon kasvatusvirheitä.
Lapseni eivät ole viihtyneet sylissä niin kuin minä pienenä. Iltaisin usein olimme sängyssä pitkällään ja kerroin heille tarinoita tai luimme kirjaa. He leikkivät omia leikkejään. Äiti oli kuitenkin tärkeä. Lapsiani halasin. He olivat tärkeitä. Pidin heidän puoliaan. En ollut kotiäiti vaan työelämässä, koska emme olisi muuten tulleet taloudellisesti toimeen. Ei ollut tukia.
Maailma muuttuu koko ajan. Lapsenlapset on jo aikuisia. Heidän kasvatukseensa en puuttunut, vaikka joskus rasitti kun juoksivat pienenä ympäri huushollia vieraillessaan. Huokaisin helpotuksesta kun lähtivät pois, vaikka rakkaita olivat. Ja tietysti edelleen.
He elävät kännykkä- ja pelimaailmassa vielä enemmän kuin vanhempansa ja on eri haasteet tämän päivän yhteiskunnassa kuin mitä ennen.
Luulen, että sodan jälkeinen sukupolvi on ollut paljon suvaitsevampaa ja vapautuneempaa kuin aikaisemmat sukupolvet. Meillä oli e-pillerit. Lapsia oli yksi tai kaksi. Mutta ikävä kyllä alkoholinkäyttö kyllä lisääntyi meidän sukupolvessa. Tultiin tasa-arvoisiksi. Naisetkin alkoi käyttää alkoholia. Eniten mielestäni ihmisten käytökseen on entisaikoina vaikuttanut uskonto. On pidetty ihmiskunta hallinnassa Jumalan pelolla.
Isoäitini kertoi, että vielä hänen nuoruudessaan ihmiset kävi sankoin joukoin sunnuntaisin kirkossa. Elettiin enempi raamatun oppien mukaan.
Oma äitini on syntynyt 1949 ja minä 1970. Minulla on kaksi vanhempaa sisarusta, joten äitini sai ekan lapsen 18v. joka tuolloin oli tavallista.
Meidän äiti on ollut paremminkin kuin sisko meille. Ei kovin perinteinen, vaan reippaampi tapaus. Hänellä oli ollut kaukokaipuu jo pienesä pitäen. Kun sitten siihen saumaan tulikin perhe, niinpä me matkusteltiin ympäri Eurooppaa kaikilla lomilla.
Nykyään äiti asuu talvet Espanjassa ja kesät Suomessa. Meillä on hyvät välit ja äiti aina antaa matkarahat jotta me lapsetkin perheinemme päästään ulkomaille. Nasta mutsi!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Monia hyviä kirjoituksia edellä! Harmi, että minun laite ei anna peukuttaa vaikka yritän.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Puhuvatko muiden äidit teistä tarkoituksella liioitellun negatiivisia asioita muille? Olen nyt vasta tajunnut, että äidin tapa esittää minut julkisesti kielteisessä valossa on tosi erikoinen. Mulla on vielä aika pienet lapset, mutta kyllä heistä pääsääntöisesti kerron ihan positiivisia asioita muille. Samoin tekevät lapsia saaneet tuttuni. Äitini sen sijaan muunmuuassa huuteli pitkin kyliä siitä, miten minut olisi pitänyt jättää luokalleni ja miten en ”lue läksyjäni”. Pärjäsin oikeasti koulussa hyvin, joten on tosi kumma, miksi äiti alensi menestystäni noin räikeästi.
Tämä. Vasta jälkeenpäin olen tajunnut ja saanut selville, että äitini on puhunut lapsestaan sukulaisille ja tuttaville tyyliin "eihän se osaa edes perunoita keittää" (no miksei opettanut??) tai itkenyt kaverini äidille "kun se ei kerro mulle mitään" (ja tähän syy taisi enemmänkin olla negatiivisessa äidissä kuin lapsessa). Vaikea ymmärtää mistä tällainen johtuu. Omat lapset ovat mulle rakkainta maailmassa ja en lähtisi heitä mustamaalaamaan kenellekään.
Mä olen kokenut ihan tätä samaa. "Ei se osaa edes perunoita/kahvia keittää". "Kyllä sen opiskelija-asunto sitten oli sekainen ". "Se poikaystäväkin oli ihme hippi pitkätukka". (Arkkitehtiopiskelija oli ihan hyvästä perheestä).
Sen täytynyt olla jotain pätemistä ja kateutta. Minut se nolasi ja sai häpeämään ja vetäytymään seurassa, ja estradi jäi hänelle. Aina oli paras jos hän sai olla eniten esillä. Paras oli etten olisi ollut liian nätti enkä liian menestynyt.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Nyt kun olen jo yli 50 ja äiti yli 70, hän iloisena aina sanoo, "kauheeta kun säkin olet jo vanha" ja vaikuttaa tyytyväiseltä, etten ole enää kaunis. Joku kilpailuasetelma.
nainen 52 kirjoitti:
hei pakko avautua omastani. äitini s-40 isästäni en voi kommentoida koska hän kuoli kun olin 9 kuukautta(-69). en ole koskaan jutellut äitini kanssa mistään koska isän kuoleman jälkeen olin vain pakollinen paha. ei haleja saatikka sylissä oloa. äitini mielenkiinto oli kokonaan alkoholissa. kouluaikana tosin osti yhdet rintaliivit koska ne kasvoivat "yhdessä yössä" isoiksi kokoon 80 c tai d, ns. isäpuolia oli yksi hän ei haukkunut, mutta ei myöskään kehunut, hänet veljeni pistivät ulos kun olin 9 vuotta syyn kuulin aikuisena. oli asunut meillä ilman että olisi ottanut osaa maksuihin. sitten alkoikin alamäki ja luja äidilläni siis. hän kerran vain hävisi minä kävin koulua, hoidin koiran ja jollain ihmeen tavalla uskalsin sytyttää tulen pannuhuoneessa (oli sekä öljy että puu) öljy tietenkin loppu täytyihän rahaa olla alkoholiin. tapaus selvisi kahdelle minua vanhemmalle veljelleni kun olivat yrittäneet soittaa, linja oli kiinni maksamattomien laskujen takia, tulivat käymään kyselivät missä äiti sanoin etten tiedä samoin kuin sitä kuinka kauan oli ollut poissa. pojat tekivät katoamis ilmoituksen poliisille ja muistan kuinka eräänä päivänä poliisit tulivat pihaan ja kysymään oliko autossa istuva nainen äitini, olihan tuo vaikka muistan kuinka teki mieli sanoa ei. tämän jälkeen näin ainoan pahoinpitelyn kun veljeni raahasi äiti kylmään suihkuun hiuksista vetäen. siitä meni vuosi kahdestaan äitini kanssa ilman alkoholia tai miehiä kunnes eräänä päivänä koulusta tultuani meille oli muuttanut mies joka oli aivan kusipää) hänen aikanaan alkoi alkoholin suurkulutus vähät välittäen oliko minulla ruokaa vaatteita tai mitään muutakaan. kyseinen mies käytti minua seksuaalisesti hyväksi, silmänliike terapiassa aivoni nostivat tapahtumat esiin jolloin selvisi että äitini istui olohuoneessa ja täysin tietoisena mitä tapahtui. omaa rahaa en saanut ja kaiken kruunaa se että en edes pystynyt nostamaan esim. lapsilisä tililtä mitään kun äitini oli estänyt sen. vasta kaksikymppisenä sain eläkelaitoksen postivirheen takia selville että äitini käytti itseensä minulle tulleen korvauksen isän kuolemasta(isä kuoli työajalla auto-onnettomuudessa) koska oli saanut veljiltäni kuulla että opiskelin jolloin hän haki korvauksen maksua opiskelun ajalta ja eläkeyhtiö lähetti sen myös minulle. kotoa muutin pois jo 16 vuotiaana ja sen jälkeen ensin kävin harvakseltaan notona huomatakseni äitini olevan sammunut tai konttaavan lattiaa pitkin piiloon jolloin lopetin kokonaan käymästä. kun sitten aikuisena sain lapsen äitini väitti että se on valhe, tämä perustuu siihen että olen lyhyt n. 140 cm ja äidilleni on varmaan sanottu etten saisi lapsia kun nämä kaikki pistää riviin (näkymätön, hyväksikäytetty, ei silitystä, ei opetettu hygienia asioita tai rahan käyttöä, haleja, olin joku mikä piti olla nurkissa kunnes täyttää 18.) onko ihme jos olen kärsinyt tästä ja teen omalle tyttärelleni toisin. tosin tunnen hyvin paljon myötätuntoa teitä muita kohtaan.. samanlaisuuksia on siteet oli niitä paksuja, en halunnut kulkea pyyhe päällä vaan äkkiä vaatteet päälle ja päiväkirjan lukemisesta piti huolen toinen veljistäni. mies asui äitini kanssa kunnes kuolivat molemmat talon paloon jonka tämä mies aiheutti, sairasti vissiin muistisairautta. tämä on ainoa kirjoitus jossa käytin sanaa äiti koska mielestäni hän oli vain nainen joka synnytti minut.
Olen todella pahoillani siitä miten sua kohdeltiin, ihan hirveä lukea. En myöskään käytä sanaa äiti juuri ikinä, koska ei hän ole mikään äiti. En ole itsenäisenä persoonana ollut hänelle ikinä olemassa. Halaus sulle!
-68
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä olen syntynyt -71 ja mun äiti -49, eli sai mut nuorena. Mutsi oli mun elämän tukipilari. Faija oli 11 vuotta mutsia vanhempi ja tykkäs läträtä viinan kanssa. Mä en muista ainakaan, että oltais hirveesti mutsin kanssa tapeltu, välillä kyllä otettiin yhteen mutta yleensä meillä oli keskenämme ihan rauhallista. Meillä oli samanlainen huumorintaju ja kyllä mä tykkäsin mutsin kanssa aikaa viettää. Ei hän silti ollut mikään kaverimutsi, hän oli mun äiti ja hänellä oli äidin auktoriteetti.
Koulua hän kannusti mua käymään. Harmitteli, että ei osannut läksyissä auttaa, ja oli iloinen, kun menin lukioon. Vaatteita ostettiin ennen koulun alkua, ei oltu mitenkään hirveen rikkaita, mutta jos jotain tarvitsin, se ostettiin. Ja noi lukion kirjat sain ihan mukisematta. Hän sanoi, että naisella täytyy olla oma ammatti ja oma pankkitili, ja taito elättää itsensä. Sitä olen toteuttanut.
Ei mua mitenkään hirveesti halailtu tai sanottu, että rakastetaan. Mutta äiti oli läsnä, ja jos oli kysyttävää seksistä tai kuukautisista, niin hän kyllä vastasi ihan asiallisesti.
Ehkäpä mulla jonkinlainen kultainen sädekehä on mutsin ympärille kehittynyt. Äiti kuoli kun olin 17, niin paljon jäi sanomatta ja tekemättä. Hän ei ollut täydellinen, kaukana siitä, mutta mulle ja broidille hän oli hyvä äiti.
Pahoittelut äitisi varhaisesta poismenosta. Olen samanikäinen kuin sinä ja lapsuuden ja nuoruuden mulla oli mitä ihanin äiti ja avulias, on rakas toki yhä, mutta myös suhteemme on nykyään minulle henkisesti raskas. Nämä ongelmat ovat tulleet viimeisen kymmenen vuoden aikana ja pahentuivat isäni kuoltua. Hän ei vain ole ymmärtänyt että olen aikuinen joka osaa ajatella itse ja tehdä päätöksiä. Kysyisin kyllä jos tarvitsen apua, mutta kun "autetaan" jatkuvasti kertomalla miten minun pitää toimia vaikken apua haluakaan. Autan mielelläni häntä vuorostani, mutta ei luota apuuni vaan kyseenalaistaa kaiken. Jos minä teen vastaavaa tai pidän puoliani haluan vain loukata.
Olen hyvässä arvostetussa työssä ja vieläkin hän pelkää etten pärjää. Kun sain ylennyksen, ei onnitellut. Vuosia sitten hain eri työpaikkaa, jota äitini kielsi hakemasta, koska ei tule onnistumaan, on hulluutta hakea. Vastaavassa tilanteessa miespuoliselle sukulaiselle tsemppasi, että hieno juttu kyllä sinä pärjäät. Minäkin haluaisin kuulla tuon.
Hän tarkoittaa hyvää, mutta vähättelevästi esitetyt asiat vain ahdistavat ja jos mainitsen asiasta niin ei ymmärrä ollenkaan ja loukkaantuu. Tämä on Pattitilanne jota en osaa ratkaista koska se mitä teen tai sanon ymmärretään väärin.
Anteeksi vaan mutta äitisi ei tarkoita hyvää vaan pahaa koska on tirisevän kateellinen ja katkera sinulle . Samoin on oma äitini minulle.
Tämä korona-aika antaa tilaa hengittää ja luvan olla käymättä joka kerta tahallaan mieleni pahoittavan äitini luona. Äitini on täysin tässä maailmassa eikä hänellä ole mitään muistiongelmia vain yksi fyysinen rajoite kehittynyt vuosien mittaan. Sen vuoksi hänelle on tuputettu kotiapua mutta hän on sanonut että kyllä sukulaiset auttaa! Nyt sitten koronan vuoksi hänen luonaan ei ole voinut käydä niin kuin aiemmin ja sen vuoksi hän suostui ottamaan minimimäärän kotiapua. Menin mukaan kuuntelemaan mitä sopivat. Menin äitini asuntoon omalla avaimella.. Äiti oli sopinut että teettää kotipalveluun avaimen mutta hän ei löytänyt sitä kun kotipalvelun työbtekijä oli paikalla niinpä sanoin että voin antaa oman avaimeni johon äiti sanoi että toimiiko se? Tämä vain yksi esimerkki siitä kuinka pitkälle äiti on aina ollut valmis menemään nöyryyttääkseen ja halventaakseen minua. Ja tosiaan äidin muistissa yms ei ole mitään vikaa ja se että avainta ei sattumalla sillä kertaa löytynyt ei ole merkki mistään muistiongelmista.
Samaan tulokseen olen kyllä itsekin tullut. Syy kateellisuuteen on se, että minä elän ja teen asioita joista nautin (toki korona-aikana rajoitettua). Ja mulla on hyvät välit mun lapsiin, nauretaan hauskoille jutuille.
Meillähän yrittää kuitenkin sälyttää pieniäkin päätöksiä minulle (siltikin että haluaa sanella minun isoissa päätöksissä, sekavaa joo, ei kuitenkaan muistiongelmaa hänelläkään) ja syystä että jos valinta tai asia menee pieleen, on syyllinen - minä- lähellä. Eli vika on aina jonkun muun. Itselle epämiellyttäviä asioita ei käsitellä ne sivuutetaan. Varsinkin jos sanon etten pidä jostain asiasta hänen käytöksessään, sanoo vain ettei saa olla niin herkkä ja asia on käsitelty. Jos pidän puoleni, enkä anna periksi minulle itketään kuinka pitää aina loukata. Jos sanoisin tuohon ettei pidä olla niin herkkä, olisi sotatila.
Kerran ostin sukulaiselta yhden asian, äiti oli mukana ja hinta sovittu ja maksettu. Äiti alkaa vielä laskemaan rahoja uudelleen suurieleisesti varmistaakseen että minä nyt varmasti annan rahan oikein. Ei taaskaan luottanut että osaisin.
Tämä ei tule muuttumaan, oikeastaan harmittaa hänen puolestaan, että on niin sokea omalle käytökselleen koska jos joskus myöntäisi olevansa väärässä tai että toisen mielipiteen voisikin huomioida, asiat voisivat olla toisin. Mitään vanhuksille tarkoitettuja apuja ei suostu ottamaan, kokee sen heti niin, ettei me lapset haluta auttaa.
Mitenkäs isovanhempamme kohtelivat vanhempiamme kun he olivat meidän iässä, eli n. 40-50 vuotiaita? Onkohan samanlaista vai kenties ihan erilaista?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Äiti sanoi: "Eihän se osaa edes perunoita keittää", ( "no miksei sitten ollut opettanut")
Ei oikein auennut. Eikö sitä kotona nähnyt sivusta miten niitä perunoita keitetään. Pitääkö siihenkin fiksua ihmistä vartavasten äidin opettaa.
Tai jos et perunoita syö, niin olisit sanonut, että painu suolle niiden perunoidesi
kanssa.
Luin alkupuolen ketjuja. Oli järkyttäviä juttuja. Mutta kyllä tuollainen kasvatusmalli on ollut yleisempi - 50 eikä - 70-luvuilla. Nämä ihmiset ovat ilmeisesti joltain syrjäseudulta, eikä ole ollut koko maan käytäntö. Olen pahoillani puolestanne. Monille varmaan tullut elinikäiset vauriot.
Hyvä, että maailma on muuttunut tältä osin.
Aloittajan äiti on tiuskiva ja suhtautuu hiukan pilkallisesti vielä aikuiseenkin tyttäreen.
Minun äitini ei ole samanlainen, mutta tosi rasittava joskus. Hän on hyvin määräilevä, niinkuin monilla muillakin näytti olevan. Olen jotenkin tullut siihen tulokseen, että ei ne äidit muuksi muutu. He ilmeisesti näkevät vaan sen tyttären sellaisena lapsenaan läpi elämän. Pitää vaan neuvoa, ei se muuten pärjää.
Minä kyllä olen niin tottunut äitini hössötykseen, että välillä en sano mitään ja välillä en voi muuta kuin nauraa. Hän ei onneksi loukkaannu vaikka usein myös sanon päin naamaa. Hän ei siitä kyllä muuksi muutu. Hän kyllä aika paljon puhuu vanhoista ajoista ja muistelee millaista elämä oli kun minä olin pieni.
Joskus me nauretaan yhdessä kun muistellaan jotain juttuja. Hän muuten on kyllä ihan skarppi vielä ja on harrastuksia, eikä ole mitenkään takertunut minuun. Nyt korona tietysti rajoittaa elämää.
Tämä oli minulle uutta, kun jotkut äidit ovat kateellisia lastensa elämästä.
Minun äiti ei ole tällainen, mutta tiedän tunteen, koska jotkut sukulaiset on. Teet niin tai näin, niin pieleen meni. Aina arvostellaan harrastuksia myöten. Ettei minulla vaan olisi mukavaa. Ihan kuin se olisi itseltä pois.
Olen syntynyt vuonna - 68. Äitini meni nuorena naimisiin ja opiskelut jäivät
kesken. Äiti jatkoi opiskelua ja isä hoiti minua paljon vauvasta lähtien.
En tiedä, että johtuiko siitä, että isä oli minulle pienenä tärkeämpi kuin äiti.
Kuitenkin sitten myöhemmin kiinnyin enemmän äitiini. Äiti oli nykyaikainen ja hän hankki minulle kyllä liivejä ja siteitä. Äiti ei nolostellut, mutta minusta oli noloa kun hän yritti antaa seksuaalivalistusta. Me kyllä oltiin kavereiden kanssa puhuttu ja koulussakin oli aiheesta. Meillä oli koulussa disko ja sitten kävin myös nuorten tapahtumissa, eikä mitenkään kielletty. Hankin kesäisin omaa rahaa poimimalla mansikoita eräällä tilalla.
Molemmat vanhempani olivat luonteeltaan sellaisia, että mielialat menivät
äärestä laitaan. He olivat kyllä puheliaita ja hauskoja ihmisiä. Matkustelimme paljon kesäisin kotimaassa. Vanhempani käyttivät jonkin verran alkoholia, mutta olin ehkä 12 vuotias, kun se riistäytyi enempi käsistä. Se meni sitten siihen, että viikonloppuisin ryypättiin ja usein riideltiin. Työt kyllä hoidettiin.
Äidillä oli lisäksi sairaus, eikä alkoholi olisi sopinut. Hän sai sitten sairauskohtauksen aika nuorena ja menehtyi. Äiti oli aika vaikea luonne, mutta oli kuitenkin lapsirakas. Kyllä 18 vuotiaalle tytölle oli äidin kuolema aika paha paikka. Traumoja on varmasti jättänyt. En mieti koskaan, mitä väärää äiti on ehkä sanonut. Se juopottelun katselu vaan oli kamalaa. Isä kyllä sitten raitistui.
Menin itse myös nuorena naimisiin. Olen monta kertaa surrut sitä, kun äitini ei saanut tutustua lapsiini ja pieniin lapsenlapsiin. Muuten elämäni on mennyt hyvin.
Äiti lopetti minulle siteiden ostamisen yht'äkkiä, kun olin 15-vuotias. Peräti kaksi vuotta hän niitä jaksoi ostaa. Liivien ja siteiden ostamiseen en saanut koskaan rahaa. Säästin vaate- ja siderahat sukulaisilta saamistani lahjarahoista. Käytin koulussa yhtä sidettä päivän verran, sillä rahaa enempään ei ollut. Olin ikionnellinen, kun sain opintorahaa ja pystyin ostamaan siteitä vapaammin.
Ilmapiiri kotona oli seksuaalivastainen ja kireä. Sain vielä teini-ikäisenä selkääni. Äitini on syntynyt 50-luvun alussa ja minä 70-luvun lopulla. Äidin puolustukseksi on sanottava, että hän elää vieläkin isäni tahdon alla.
Kaikkeen innostumiseen vastattiin lapsena "mitä sinä siinä intoilet" ja kiinnostus asioihin tapettiin. Henkinen köyhyys oli läsnä. Mistään todellisesta ja tärkeästä ei puhuttu. Lukioon ja yliopistoon menoa ei katsottu hyvällä, vaan koetettiin alentaa, jottei lapsi vain ylpistyisi. Todellisia vinkkejä ammatinvalintaan ei kuitenkaan annettu, eikä mihinkään ohjattu. Minusta tuli arka ja vetäytyvä aikuinen ja se on vaikuttanut työelämääni. Aloitin seurustelun hyvin myöhään, sillä en halunnut joutua miehen ikeen alle.
Vierailija kirjoitti:
Äiti lopetti minulle siteiden ostamisen yht'äkkiä, kun olin 15-vuotias. Peräti kaksi vuotta hän niitä jaksoi ostaa. Liivien ja siteiden ostamiseen en saanut koskaan rahaa. Säästin vaate- ja siderahat sukulaisilta saamistani lahjarahoista. Käytin koulussa yhtä sidettä päivän verran, sillä rahaa enempään ei ollut. Olin ikionnellinen, kun sain opintorahaa ja pystyin ostamaan siteitä vapaammin.
Ilmapiiri kotona oli seksuaalivastainen ja kireä. Sain vielä teini-ikäisenä selkääni. Äitini on syntynyt 50-luvun alussa ja minä 70-luvun lopulla. Äidin puolustukseksi on sanottava, että hän elää vieläkin isäni tahdon alla.
Kaikkeen innostumiseen vastattiin lapsena "mitä sinä siinä intoilet" ja kiinnostus asioihin tapettiin. Henkinen köyhyys oli läsnä. Mistään todellisesta ja tärkeästä ei puhuttu. Lukioon ja yliopistoon menoa ei katsottu hyvällä, vaan koetettiin alentaa, jottei lapsi vain ylpistyisi. Todellisia vinkkejä ammatinvalintaan ei kuitenkaan annettu, eikä mihinkään ohjattu. Minusta tuli arka ja vetäytyvä aikuinen ja se on vaikuttanut työelämääni. Aloitin seurustelun hyvin myöhään, sillä en halunnut joutua miehen ikeen alle.
Anteeksi. Takerruin tähän, että yliopistoon menoa ei katsottu hyvällä.
Missä päin tällaista on ollut? Itselläni on vain keskiasteen koulutus, koska en ollut niin kiinnostunut opiskelusta, minun vanhempani olivat pettyneitä kun en jatkanut yliopistoon. Eikö yleensäkin arvosteta enemmän koulutettuja? Äitini on kyllä hyväksynyt omat ratkaisuni elämässä.
Sodanjälkeiset sukupolvet eivät ole kaikki tunne-elämältään vaurioituneita. Miksi yleistys? Mielestäni tämän päivän sukupolvessa on myös vaurioituneita, vaikka ovat saaneet kasvaa pumpulissa. Johtuuko se kenties siitä, että sitten se henkinen ja ruumiillinen väkivalta annetaan koulussa toisten pumpulissa kasvaneiden toimesta. He alkavat kasvattaa toisiaan sillä häpeällä ja pilkalla.
Voimme vaan miettiä, että miksi se vaikka lasta rakastamme ja arvostamme ja kykenemme asettumaan lapsen asemaan, ei kuitenkaan välttämättä tuotakaan eheytynyttä, hyvää ihmistä. Olen nähnyt tämän läheltä. Aina voi selitellä ja myös psykologiset näkemykset muuttuu koko ajan ja on myös erilaisia tutkimuksia ja oletuksia. Ei ole yhtä totuutta. Psykologitkin voi epäonnistua omien lastensa kasvatuksessa.
Täällä on paljon tarinoita joissa luontainen äidinrakkaus on äidiltä puuttunut kokonaan. Se ei tietenkään ole normaalia, mutta ei se ole kyllä myöskään mikään sukupolvikysymys. Häpeällä kasvattaminen ei ole myöskään ollut yleinen käytäntö. Suomi on pitkä maa. Minä en olisi selvinnyt ilman äidin rakkautta. Olette vahvoja. En ole myöskään syntynyt kultalusikka suussa. Voi myös kasvattaa itse itseään jos ei vanhemmat ole osanneet. Luontoa voi myös rakastaa ja saada sieltä voimaa. Voi myös opetella antamaan anteeksi. Viha tuskin eheyttää ketään. Voi päästää irti. Tai jos tuntuu että valittaminen auttaa, voi myös valittaa. Jokainen itse tietää mikä voimauttaa. Nämä on vaan omia ajatuksia. En kykene ketään neuvomaan. Elämä ei ole helppoa. Ympäristökin luo traumoja. Halusin vaan puolustaa sodan jälkeistä sukupolvea, ettei kaikkia mustamaalata.
Jatkakaa rauhassa vertaistukea. Poistun.