Lue keskustelun säännöt.
70-luvulla syntyneiden äidit - onko teillä muilla samanlaista?
Olipa outo otsikko :) Mutta kyse on siis äidistäni, joka on syntynyt 40-luvulla ja tullut äidiksi 70-luvulla. Suhteemme on päällisin puolin ok, äiti hoitaa lapsiani välillä ja ihana mummo, tapaamme aina lasten kanssa ja puhumme lapsista. Joskus juttelemme jostain sisustusjutuista tai kerromme tuttujen kuulumisia (juoruilemme ;)), mutta muuten kommunikaatio on pinnallista. Koskaan kumpikaan ei esim. kysy, mitä oikeasti kuuluu tai onko toinen voinut hyvin.
Tämä kaikki juontaa lapsuudesta. Meillä oli kaikki periaatteessa hyvin ja olen kiitollinen siitä, että vanhempani ovat korostaneet koulutuksen merkitystä, minulle on luettu lapsena ja viety kulttuuritapahtumiin, olen harrastanut eri liikuntalajeja ja paljon muutakin, en ole aina saanut kaikkea haluamaani, olen "joutunut" kesätöihin, on ollut selvät rajat ja perusturvallisuus.
Äidiksi tultuani olen alkanut pohtia oman äitini äitiyttä. Hän oli tosi ahkera, meillä oli lapsena aina tuoretta leipää, itse tehtyjä leivonnaisia, hyvää kotiruokaa jne. Mutta, sitten oli varjopuoliakin. Kun esimerkiksi kerroin kuukautisten alkaneen (olin 12 silloin), äiti meni ihan noloksi ja sanoi "nyt sitten sinulla on alkanut uusi vaippa-aika", ja siinä se! En saanut rahaa siteisiin, enkä tajua, miten hän kuvitteli minun niitä hankkivan! Säästin rahaa ja valehtelin ostavani jotain muuta, joskus jouduin käyttämään pelkkää vessapaperia, siis aivan kauheaa!
Yläasteen terveystarkastuksen lähestyessä äiti tajusi, että piti ostaa rintaliivit. Hän tiuski ("terveystarkastuskin tulossa, pitäisi sun ostaa itsellesi liivit") ja osti yhdet toppimalliset liivit. Yhdet! Jouduin pesemään niitä käsin niin kauan, että lopulta sain uusia kesätyörahoillani. Meillä ei ollut pulaa rahasta, mutta seiskaluokasta asti jouduin ostamaan kaikki vaatteet kesätöistä ansaitsemilla rahoilla. En käsitä tätä vieläkään, vaatteiden ostaminen vain loppui - eikä syynä todella ollut raha! Jos tarvitsin uudet talvikengät, jouduin todella todistelemaan niiden tarpeellisuutta. Tätä en äitinä voi käsittää - ymmärrän, että vanhemmat rajoittavat shoppailua ym., mutta että perusjuttuja ei voitu ostaa alaikäiselle.
Äidillä oli tapana tutkia kirjoituspöytäni laatikoita, lukea päiväkirjaa, kirjeitä ja koulun aineita ym. koulussa tuotettua matskua. Jos kirjeissä oli jotain hänen mielestään ikävää, hän otti asian kanssa kanssani esille ja saattoi suuttua. Koin tämän tosi noloksi ja häpesin itseäni. Vasta vanhempana tajusin, että hän ei tietenkään olisi saanut niitä lukea. Tästä johtuen hävitän nykyisin aina kaiken, mistä joku voisi lukea ajatuksistani.
Yksi asia on säilynyt läpi elämän. Äidillä on ollut jotenkin pilkallinen tapa suhtautua niihin asioihin, joista olimme eri mieltä. Halusin esimerkiksi käydä koulun diskossa yläasteella. Aina, siis ihan aina, jouduin pyytämään rahaa ja luvan äidiltä, joka näytti todella kyllästyneeltä ja sanoi "arvasinhan minä, että sinne sitä taas ruinataan". Pääsin kyllä aina, mutta sama kurjuus toistui joka kerta. yllätyin todella paljon, kun kuulin ystäväni äidin toivottavan tyttärelleen hauskaa iltaa ;) diskoiltojen jälkeen sain kuulla seuraavana aamuna siitä, että kai sitä väsyttää, kun on koko yön riehunut... Öh, olin maailman kiltein tyttö ja tulin kotiin kymmeneksi...
Tämä viimeinen asenne on jatkunut siis läpi elämän. Viimeksi se tuli esiin niin, että äiti viikko sitten puuskahti avoimeen vierailukutsuuni "ai mitä, nytkö sinne pitää heti tulla" (kutsuin hänet vaan käymään jossain vaiheessa, kun jaksaa ja ehtii). Kun toivoin, että vatsatautia ei tuotaisi pienille lapsilleni, ja että pidettäisiin ihan selvä väli vierailuissa, hän tiuskaisi "kuule ei työssäkäyvät voi mitään kahta viikkoa olla menemättä töihin" (niin, eivät voi, mutta olin toivonut ettei sairastunut siskoni tulisi viikkoon meille) ja kun vatsatauti sitten tarttui (sisko ei noudattanut mitään varovaisuutta), ja äitikin sairastui, niin tauti oli muka tullut minulta... Nämä nyt ovat irti asiayhteydestä, joten näitä on aika vaikeaa avata, mutta pointti lienee se, että hän saattaa ihan ystävällisiin sanomisiini tiuskia aika pahastikin. Koskaan hän ei ole pyytänyt anteeksi.
Olisi paljon muutakin, mutta varsinkin nyt aikuisena nuo tiuskimiset ovat tehneet sen, etten oikein uskalla ehdottaa mitään ja olen alkanut vetäytyä entistäkin enemmän. Mietin, että onkohan tällainen suhde tavallistakin 70-luvulla syntyneiden joukossa? Äiti ei todellakaan ole minulle läheinen ihminen, vaikka näemme usein. En uskalla puhua hänelle asioitani, emme harrasta mitään yhdessä, emme käy shoppailemassa tai mitään muutakaan. Hän on tosi sulkeutunut yksityisasioistaan, vaikka muuten hän kyllä on sosiaalinen. Jos minulla ei olisi lapsiani, niin eipä taitaisi olla kovin paljon asiaa äidille. Olen kyllä hyväksynyt tämän. Onko teillä samantyyppisiä kokemuksia, nimenomaan tuon aikakauden naisista äiteinä? Haluaisin ehkä ymmärtää äitiäni enemmän.
Kommentit (8043)
Minä olen 52 vuotias ja äitini on syntynyt v. 46. Minulla oli hyvä ja kannustava äiti, mutta sairastuin kuitenkin psyykkisesti nuorena. Olin vähän hiljainen ja kiusattiin koulussa. Äiti huolehti ja kannusti minua vielä aikuisenakin. Opin kyllä sitten pärjäämään.
Serkkujeni vanhemmat ovat myös paljon tehneet lastensa eteen. Edelleen he auttavat pyydettäessä lastenlasten hoitamisessa, kuskaamisessa ym. Eivätkä puutu lastensa elämään.
Tiedän kuitenkin, että yhdellä serkun lapsella on ongelmia. Minusta hänellä on kuitenkin ihan normaalit vanhemmat.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Aloin vasta lukemaan tätä ketjua, kun tämä ilmestyi jostain silmiini. Ihmettelen kyllä, kun haukutte täällä meitä sodanjälkeistä sukupolvea. Minä olen syntynyt v. - 49 ja en kyllä ole tällaista kokenut. Hyvin olemme lapsemme kasvattaneet, emmekä ole vähätelleet tai pilkanneet ainakaan täällä päin Suomea. Onko vanhempanne kenties jostain Jumalan selän takaa kotoisin. Aina olemme halunneet lapsillemme parasta, eivätkä lapset ole haukkuneet.
Emme ole jyränneet, emmekä asioihin puuttuneet aikuisena. Yritämme parhaamme mukaan edelleen auttaa lapsia ja lapsenlapsia, jos apua pyytävät. Moni tuttavistani sanoo, että sitten kun itse apua tarvitsee, niin ei aio rasittaa lapsiaan, vaan maksaa vieraalle palvelusta jos ei kunta auta.
Itse lähdin aikoinani maailmalle köyhistä oloista, ei ollut yhteiskunnan tukia ja elettiin vaatimatonta perhe-elämää ja oltiin tyytyväisiä siihen mitä oli.
Sitten 80-luvulla alkoi vasta elintaso nousta. Ikävää, jos teillä on ollut vaikeaa, mutta ei pidä yleistää.
Miksiköhän pojasta ei ole polvi parantunut. Eihän nykyinenkään kasvatus ole onnistut.
Ei tällaista ennen ollut. Kouluissa ei ole mitään auktoriteettia. Monet opinhaluiset turhautuu siellä melussa ja melskeessä. Lapset kiusaa toisiaan, jopa tappaa vaikka kasvatus on viisaampaa kuin koskaan, ja ymmärretään loputtomiin. Mielenterveysongelmat lisääntyy, avioerot lisääntyy, huostaanotot lisääntyy. Iso osa ihmisistä voi huonosti, vaikka on kaikki yhteiskunnan tuki saatavilla.
Mitenkähän ne nykyteinit sitten terapiassa näkee kasvatuksensa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulle avautui äskettäin silmät äitini suhteen liittyen lapsen kannustamiseen. Minä olen kokenut, että minua ei ole kunnolla kannustettu, tuettu omissa päätöksissäni (äitini on toki toista mieltä). Olen ollut jopa ahdistunut siitä, että kun olen kertonut valinnoistani, niin minua on ikäänkuin arvosteltu jatkuvasti päätöksistäni. Jopa ihan näin aikuisena perheellisenä naisena, mulle on sanottu etten saa hakea tiettyä työpaikkaa tms. Silloin lakkasinkin puhumasta asioista etukäteen kerroin vasta jälkeenpäin jos silloinkaan.
Itse koen varsinkin aikuisen lapsen kannustamisen niin, että asiasta keskustellaan käydään tarvittaessa läpi vaihtoehtoja (jos minulta mielipidettä kysytään) ja sitten asianomainen itse tekee päätöksen häneen liittyvässä asiassa. Tällaisesta oli kyse oman nuoren aikuisen lapseni kohdalla kun keskustelimme hänen työtilanteestaan. Satuin sitten äidilleni mainitsemaan tästä asiasta sanoen myöskin että "hän itse kuitenkin lopullisen ratkaisun tekee sen mukaan minkä katsoo olevan hänen kannaltaan paras vaihtoehto. Tähän äitini minulle närkästyneellä äänellä vastaa" täytyyhän lasta nyt kannustaa". Olin että mitä ihmettä tottakai kannustetaan, miksi ihmeessä ajattelee ettei.
Ajattelin asiaa keskustelun jälkeen ja tajusin, että hän pitää kannustamisena sitä, että on kertonut minulle aina mitä minun PITÄÄ tehdä, riippumatta mitä minä itse asiasta ajattelen. Tämä on sitten saanut minut ahdistuneeksi, koska koen ettei minua kuunnella vaan sanomani ohitetaan. Omien lasteni kohdalla toimin siis eri tavalla ja huomaan että ovat kypsempiä kuin minä vastaavassa iässä ja varmempia itsestään koska heihin on luotettu ja tuettu. Ei saneltu asioita.
Olen huomannut myös, että jos menestyn omana itsenäni, siitä en kehuja saa. Pikemminkin yritetään latistaa, että johtuu jostain muusta kuin minusta asian onnistuminen. Tiedän, että toimii samoin kun häntä kohtaan on toimittu. Itse olen kierteen katkaissut omien lasteni kohdalla.
Onpa tuttua.
Oma äitini on sanonut minulle että minun ei pidä mennä töihin paikkaan A. Tämä tapahtui lauantaina kun olin menossa uuteen työpaikkaan viikonlopun jälkeen maanantaina. Eli äitini oletti että kun hän on sanonut noin niin minä ilmoitan maanantaina että en tulekaan sinne töihin. Millainen äiti tekee tuollaista? Tuo työpaikka oli ainut mihin olin päässyt ja olin kahden kouluikäisen lapsen äiti, niin kuin rahaakaan ei olisi tarvinnut.
Työ oli koulutustani vastaava ja tarkkaa osaamista vaativaa.Aikuisena ihmisenä varmasti voit kohteliaasti perustella äidillesi miksi menet töihin.
Miksi aikuisen ihmisen pitäisi "kohteliaasti perustella" äidilleen töihinmenoaan?
Vierailija kirjoitti:
Aloin vasta lukemaan tätä ketjua, kun tämä ilmestyi jostain silmiini. Ihmettelen kyllä, kun haukutte täällä meitä sodanjälkeistä sukupolvea. Minä olen syntynyt v. - 49 ja en kyllä ole tällaista kokenut. Hyvin olemme lapsemme kasvattaneet, emmekä ole vähätelleet tai pilkanneet ainakaan täällä päin Suomea. Onko vanhempanne kenties jostain Jumalan selän takaa kotoisin. Aina olemme halunneet lapsillemme parasta, eivätkä lapset ole haukkuneet.
Emme ole jyränneet, emmekä asioihin puuttuneet aikuisena. Yritämme parhaamme mukaan edelleen auttaa lapsia ja lapsenlapsia, jos apua pyytävät. Moni tuttavistani sanoo, että sitten kun itse apua tarvitsee, niin ei aio rasittaa lapsiaan, vaan maksaa vieraalle palvelusta jos ei kunta auta.
Itse lähdin aikoinani maailmalle köyhistä oloista, ei ollut yhteiskunnan tukia ja elettiin vaatimatonta perhe-elämää ja oltiin tyytyväisiä siihen mitä oli.
Sitten 80-luvulla alkoi vasta elintaso nousta. Ikävää, jos teillä on ollut vaikeaa, mutta ei pidä yleistää.
Äiti mee pois täältä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Aloin vasta lukemaan tätä ketjua, kun tämä ilmestyi jostain silmiini. Ihmettelen kyllä, kun haukutte täällä meitä sodanjälkeistä sukupolvea. Minä olen syntynyt v. - 49 ja en kyllä ole tällaista kokenut. Hyvin olemme lapsemme kasvattaneet, emmekä ole vähätelleet tai pilkanneet ainakaan täällä päin Suomea. Onko vanhempanne kenties jostain Jumalan selän takaa kotoisin. Aina olemme halunneet lapsillemme parasta, eivätkä lapset ole haukkuneet.
Emme ole jyränneet, emmekä asioihin puuttuneet aikuisena. Yritämme parhaamme mukaan edelleen auttaa lapsia ja lapsenlapsia, jos apua pyytävät. Moni tuttavistani sanoo, että sitten kun itse apua tarvitsee, niin ei aio rasittaa lapsiaan, vaan maksaa vieraalle palvelusta jos ei kunta auta.
Itse lähdin aikoinani maailmalle köyhistä oloista, ei ollut yhteiskunnan tukia ja elettiin vaatimatonta perhe-elämää ja oltiin tyytyväisiä siihen mitä oli.
Sitten 80-luvulla alkoi vasta elintaso nousta. Ikävää, jos teillä on ollut vaikeaa, mutta ei pidä yleistää.
*kieltää yli 3000 viestin keskustelun eikä näe ongelmaa koska ei ole itse kokenut sellaista*
Vierailija kirjoitti:
Miksiköhän pojasta ei ole polvi parantunut. Eihän nykyinenkään kasvatus ole onnistut.
Ei tällaista ennen ollut. Kouluissa ei ole mitään auktoriteettia. Monet opinhaluiset turhautuu siellä melussa ja melskeessä. Lapset kiusaa toisiaan, jopa tappaa vaikka kasvatus on viisaampaa kuin koskaan, ja ymmärretään loputtomiin. Mielenterveysongelmat lisääntyy, avioerot lisääntyy, huostaanotot lisääntyy. Iso osa ihmisistä voi huonosti, vaikka on kaikki yhteiskunnan tuki saatavilla.
Mitenkähän ne nykyteinit sitten terapiassa näkee kasvatuksensa.
Sanopa muuta. Kaikesta valittavan ja volisevan 70- ja 80-luvulla syntyneiden kermapersaussukupolven lapset vuorostaan oireilee, kun ei ole mitään rajoja (ei ne sit kai välitäkään), iskä ja äiskä yrittää olla kavereita (ai miten v'tun noloa), ja nuorekkaita (vielä nolompaa auts), pinnallisuus ja materialismi on juurrutettu niin syvälle, että vaikka ta'petaan tai ryös'tetään jotta saataisiin merkkituotteita, ja kermapersausvanhemmat vaan hymistelee, ettei lapselle tule nyt traumoja tai sitten syyttää ihan kaikkia muita paitsi sitä omaa kullannuppua ja siis kato hei kaikista narsisteista ja kiusaajista tulee hei yritysjohtajia. Niin ne sano netissä, ja mä uskon kaiken.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulle avautui äskettäin silmät äitini suhteen liittyen lapsen kannustamiseen. Minä olen kokenut, että minua ei ole kunnolla kannustettu, tuettu omissa päätöksissäni (äitini on toki toista mieltä). Olen ollut jopa ahdistunut siitä, että kun olen kertonut valinnoistani, niin minua on ikäänkuin arvosteltu jatkuvasti päätöksistäni. Jopa ihan näin aikuisena perheellisenä naisena, mulle on sanottu etten saa hakea tiettyä työpaikkaa tms. Silloin lakkasinkin puhumasta asioista etukäteen kerroin vasta jälkeenpäin jos silloinkaan.
Itse koen varsinkin aikuisen lapsen kannustamisen niin, että asiasta keskustellaan käydään tarvittaessa läpi vaihtoehtoja (jos minulta mielipidettä kysytään) ja sitten asianomainen itse tekee päätöksen häneen liittyvässä asiassa. Tällaisesta oli kyse oman nuoren aikuisen lapseni kohdalla kun keskustelimme hänen työtilanteestaan. Satuin sitten äidilleni mainitsemaan tästä asiasta sanoen myöskin että "hän itse kuitenkin lopullisen ratkaisun tekee sen mukaan minkä katsoo olevan hänen kannaltaan paras vaihtoehto. Tähän äitini minulle närkästyneellä äänellä vastaa" täytyyhän lasta nyt kannustaa". Olin että mitä ihmettä tottakai kannustetaan, miksi ihmeessä ajattelee ettei.
Ajattelin asiaa keskustelun jälkeen ja tajusin, että hän pitää kannustamisena sitä, että on kertonut minulle aina mitä minun PITÄÄ tehdä, riippumatta mitä minä itse asiasta ajattelen. Tämä on sitten saanut minut ahdistuneeksi, koska koen ettei minua kuunnella vaan sanomani ohitetaan. Omien lasteni kohdalla toimin siis eri tavalla ja huomaan että ovat kypsempiä kuin minä vastaavassa iässä ja varmempia itsestään koska heihin on luotettu ja tuettu. Ei saneltu asioita.
Olen huomannut myös, että jos menestyn omana itsenäni, siitä en kehuja saa. Pikemminkin yritetään latistaa, että johtuu jostain muusta kuin minusta asian onnistuminen. Tiedän, että toimii samoin kun häntä kohtaan on toimittu. Itse olen kierteen katkaissut omien lasteni kohdalla.
Onpa tuttua.
Oma äitini on sanonut minulle että minun ei pidä mennä töihin paikkaan A. Tämä tapahtui lauantaina kun olin menossa uuteen työpaikkaan viikonlopun jälkeen maanantaina. Eli äitini oletti että kun hän on sanonut noin niin minä ilmoitan maanantaina että en tulekaan sinne töihin. Millainen äiti tekee tuollaista? Tuo työpaikka oli ainut mihin olin päässyt ja olin kahden kouluikäisen lapsen äiti, niin kuin rahaakaan ei olisi tarvinnut.
Työ oli koulutustani vastaava ja tarkkaa osaamista vaativaa.Aikuisena ihmisenä varmasti voit kohteliaasti perustella äidillesi miksi menet töihin.
Miksi aikuisen ihmisen pitäisi "kohteliaasti perustella" äidilleen töihinmenoaan?
Niinpä. Olen tuo joka kertoi mitä äiti sanoi kun olin menossa uuteen työpaikkaan. Ja tosiaan miksi minun olisi pitänyt perustella äidille miksi menen töihin? Sehän on aivan imbesilliä ja alentavaa. Aikuinen ei voi muuten elää.
Luin jostain että kun aikuiset lapset käy vanhemmillaan niin ihmiset taantuvat helposti vanhempi lapsi-kuvioon ja lapsi muuttuu teiniksi ja käyttäytyy huonosti eikä sitä aikuisten lasten vanhempien tarvitse sietää. Ei tietenkään tarvi mutta ei siitä ole aina kysynys vaan monesti siitä että rajaton vanhempi jatkaa rajattonuutta myös lapsen ollessa aikuinen. Tätä tekee oma äitinikin yhä.
Vierailija kirjoitti:
No hienoa, että olet saanut asian käsiteltyä. Moni meistä ei ole. Itselläni esim. meni kauan lopulta tajuta miten asiat oikein lapsuudessani olivat. Saatan esim. puhua äitini kanssa viikottain puhelimessa, pääasiassa säästä ja siitä mitä hän tehhyt ja missä käynyt. Mistään henkilökohtaisesta ei voi puhua. Hän on tunnetasolla hyvin etäinen, en edes loppujen lopuksi tiedä millainen ihminen hän on pohjimmiltaan. Hän ei ikinä uskalla puhua sisäisestä maailmastaan tai tunteistaan.
Sama minullakin. En voi sanoa tuntevani äitiäni.Säästä puhutaan, eipä juuri mistään muusta. Kolmas kohtalo: minä sain käsiteltyä, meni liian kauan lopulta tajuta kaikki. Tunnen äitini, koska hän ei mistään muusta puhunut kuin itsestään, ei edes säästä, välittäen vain itsestään ja tarpeistaan. Hän ei koskaan tutustunut minuun. Rakkaus ei kyllä kaikkea kestä, eikä kärsi, näin lapsen näkökulmasta, ohis; raamatun lauseisiin liittyen. Siellä pitäisi olla lauseke että "jos vanhempi kohtelee kaltoin lastaan, pitää suoda lapsen sielun ja ruumin varjelu viisaaampien ja rakastavien ihmisten suojeluun sekä oppiin".
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Aloin vasta lukemaan tätä ketjua, kun tämä ilmestyi jostain silmiini. Ihmettelen kyllä, kun haukutte täällä meitä sodanjälkeistä sukupolvea. Minä olen syntynyt v. - 49 ja en kyllä ole tällaista kokenut. Hyvin olemme lapsemme kasvattaneet, emmekä ole vähätelleet tai pilkanneet ainakaan täällä päin Suomea. Onko vanhempanne kenties jostain Jumalan selän takaa kotoisin. Aina olemme halunneet lapsillemme parasta, eivätkä lapset ole haukkuneet.
Emme ole jyränneet, emmekä asioihin puuttuneet aikuisena. Yritämme parhaamme mukaan edelleen auttaa lapsia ja lapsenlapsia, jos apua pyytävät. Moni tuttavistani sanoo, että sitten kun itse apua tarvitsee, niin ei aio rasittaa lapsiaan, vaan maksaa vieraalle palvelusta jos ei kunta auta.
Itse lähdin aikoinani maailmalle köyhistä oloista, ei ollut yhteiskunnan tukia ja elettiin vaatimatonta perhe-elämää ja oltiin tyytyväisiä siihen mitä oli.
Sitten 80-luvulla alkoi vasta elintaso nousta. Ikävää, jos teillä on ollut vaikeaa, mutta ei pidä yleistää.
Huomaatko, miten ketju kolahtaa sinuun, kun arvioit aivan kaikkea sillä perusteella, että kaikkien muiden raastavat kokemukset eivät kosketa sinua. Miksi olet tässä ketjussa? Täällä kaikki tähän asti tietävät, mitä on tervettä käytöstä lapsia ja muita ihmisiä kohtaan. Täällä on saman ikäpolven ikäisiä ihmisiä kuin sinä, joita heidän vanhemmat ovat haukkuneet aina, siihen asti kun ne vahemmat kuolevat. Täällä avautuvat yli 60-vuotiaat, lapsia hekin ovat edelleen ko. vanhemmilleen. Lue nyt oikeasti koko ketju. Kun tiedät enemmän, satutat vähemmän ja tilaa on silloin ymmärtämisen myötä kommunikoinnille, jonka myötä rakentaa ihmissuhteita.
Vierailija kirjoitti:
Aloin vasta lukemaan tätä ketjua, kun tämä ilmestyi jostain silmiini. Ihmettelen kyllä, kun haukutte täällä meitä sodanjälkeistä sukupolvea. Minä olen syntynyt v. - 49 ja en kyllä ole tällaista kokenut. Hyvin olemme lapsemme kasvattaneet, emmekä ole vähätelleet tai pilkanneet ainakaan täällä päin Suomea. Onko vanhempanne kenties jostain Jumalan selän takaa kotoisin. Aina olemme halunneet lapsillemme parasta, eivätkä lapset ole haukkuneet.
Emme ole jyränneet, emmekä asioihin puuttuneet aikuisena. Yritämme parhaamme mukaan edelleen auttaa lapsia ja lapsenlapsia, jos apua pyytävät. Moni tuttavistani sanoo, että sitten kun itse apua tarvitsee, niin ei aio rasittaa lapsiaan, vaan maksaa vieraalle palvelusta jos ei kunta auta.
Itse lähdin aikoinani maailmalle köyhistä oloista, ei ollut yhteiskunnan tukia ja elettiin vaatimatonta perhe-elämää ja oltiin tyytyväisiä siihen mitä oli.
Sitten 80-luvulla alkoi vasta elintaso nousta. Ikävää, jos teillä on ollut vaikeaa, mutta ei pidä yleistää.
Saattaa olla, että uskot kannustavasti. Jos se kannustaminen on sitä, että lapsen, aikuisenkaan, mielipidettä ei kunnioiteta vaan yritetään sanella se oma näkemys läpi sen kummemmin perustelematta ja kuuntelematta. Itse olen niin kyllästynyt siihen, että aina tulee kommenttia tyyliin "älä sitä, älä tuota, ethän sinä voi" ja se mitä sanon sivuutetaan kokonaan.
Kun äidiltäni kysyttäisiin, niin kannustavampaa äitiä ei ole ollutkaan. Minä niin toivoisin, että mulle olisi sanottu että kyllä sinä pärjäät, hienosti se menee. Nyt kuulen vain epäilystä "pärjäätköhän sinä, opitkohan sinä kun on varmasti vaikeita asioita.
Sillä on iso merkitys miten kannustaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulle avautui äskettäin silmät äitini suhteen liittyen lapsen kannustamiseen. Minä olen kokenut, että minua ei ole kunnolla kannustettu, tuettu omissa päätöksissäni (äitini on toki toista mieltä). Olen ollut jopa ahdistunut siitä, että kun olen kertonut valinnoistani, niin minua on ikäänkuin arvosteltu jatkuvasti päätöksistäni. Jopa ihan näin aikuisena perheellisenä naisena, mulle on sanottu etten saa hakea tiettyä työpaikkaa tms. Silloin lakkasinkin puhumasta asioista etukäteen kerroin vasta jälkeenpäin jos silloinkaan.
Itse koen varsinkin aikuisen lapsen kannustamisen niin, että asiasta keskustellaan käydään tarvittaessa läpi vaihtoehtoja (jos minulta mielipidettä kysytään) ja sitten asianomainen itse tekee päätöksen häneen liittyvässä asiassa. Tällaisesta oli kyse oman nuoren aikuisen lapseni kohdalla kun keskustelimme hänen työtilanteestaan. Satuin sitten äidilleni mainitsemaan tästä asiasta sanoen myöskin että "hän itse kuitenkin lopullisen ratkaisun tekee sen mukaan minkä katsoo olevan hänen kannaltaan paras vaihtoehto. Tähän äitini minulle närkästyneellä äänellä vastaa" täytyyhän lasta nyt kannustaa". Olin että mitä ihmettä tottakai kannustetaan, miksi ihmeessä ajattelee ettei.
Ajattelin asiaa keskustelun jälkeen ja tajusin, että hän pitää kannustamisena sitä, että on kertonut minulle aina mitä minun PITÄÄ tehdä, riippumatta mitä minä itse asiasta ajattelen. Tämä on sitten saanut minut ahdistuneeksi, koska koen ettei minua kuunnella vaan sanomani ohitetaan. Omien lasteni kohdalla toimin siis eri tavalla ja huomaan että ovat kypsempiä kuin minä vastaavassa iässä ja varmempia itsestään koska heihin on luotettu ja tuettu. Ei saneltu asioita.
Olen huomannut myös, että jos menestyn omana itsenäni, siitä en kehuja saa. Pikemminkin yritetään latistaa, että johtuu jostain muusta kuin minusta asian onnistuminen. Tiedän, että toimii samoin kun häntä kohtaan on toimittu. Itse olen kierteen katkaissut omien lasteni kohdalla.
Onpa tuttua.
Oma äitini on sanonut minulle että minun ei pidä mennä töihin paikkaan A. Tämä tapahtui lauantaina kun olin menossa uuteen työpaikkaan viikonlopun jälkeen maanantaina. Eli äitini oletti että kun hän on sanonut noin niin minä ilmoitan maanantaina että en tulekaan sinne töihin. Millainen äiti tekee tuollaista? Tuo työpaikka oli ainut mihin olin päässyt ja olin kahden kouluikäisen lapsen äiti, niin kuin rahaakaan ei olisi tarvinnut.
Työ oli koulutustani vastaava ja tarkkaa osaamista vaativaa.Aikuisena ihmisenä varmasti voit kohteliaasti perustella äidillesi miksi menet töihin.
Miksi aikuisen ihmisen pitäisi "kohteliaasti perustella" äidilleen töihinmenoaan?
Niinpä!!!!!! Kuitenkin he vahvasti ovat sitä mieltä, että heillä on oikeus sanoa näistä asioista. Ilmeisesti heidän mielestään oma lapsi ei vaan voi osata tehdä päätöstä itsenäisesti. Kun asiasta huomauttaa kohteliaasti, ystävällisesti tai vaikka miten, on kiittämätön.
Mä olen syntynyt -71 ja mun äiti -49, eli sai mut nuorena. Mutsi oli mun elämän tukipilari. Faija oli 11 vuotta mutsia vanhempi ja tykkäs läträtä viinan kanssa. Mä en muista ainakaan, että oltais hirveesti mutsin kanssa tapeltu, välillä kyllä otettiin yhteen mutta yleensä meillä oli keskenämme ihan rauhallista. Meillä oli samanlainen huumorintaju ja kyllä mä tykkäsin mutsin kanssa aikaa viettää. Ei hän silti ollut mikään kaverimutsi, hän oli mun äiti ja hänellä oli äidin auktoriteetti.
Koulua hän kannusti mua käymään. Harmitteli, että ei osannut läksyissä auttaa, ja oli iloinen, kun menin lukioon. Vaatteita ostettiin ennen koulun alkua, ei oltu mitenkään hirveen rikkaita, mutta jos jotain tarvitsin, se ostettiin. Ja noi lukion kirjat sain ihan mukisematta. Hän sanoi, että naisella täytyy olla oma ammatti ja oma pankkitili, ja taito elättää itsensä. Sitä olen toteuttanut.
Ei mua mitenkään hirveesti halailtu tai sanottu, että rakastetaan. Mutta äiti oli läsnä, ja jos oli kysyttävää seksistä tai kuukautisista, niin hän kyllä vastasi ihan asiallisesti.
Ehkäpä mulla jonkinlainen kultainen sädekehä on mutsin ympärille kehittynyt. Äiti kuoli kun olin 17, niin paljon jäi sanomatta ja tekemättä. Hän ei ollut täydellinen, kaukana siitä, mutta mulle ja broidille hän oli hyvä äiti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mistä lie pomppasi tämä keskustelu silmieni eteen, mutta otsikko jo itsessään puhutteli niin paljon että uteliaana luin muiden kokemuksia läpi. Olen itse 80- luvulla syntynyt ja äitini 50-luvulla. Nyt olen itse teini-ikäisen tytön äiti ja sen myötä olen pohtinut paljon omaa lapsuuttani ja on vaikea käsittää mitä valintoja äitini on silloin tehnyt ja minkälainen suhteemme on ollut. Meillä ei ikinä halattu, ei sanottu rakastavansa ja muutenkin koin aina että välit ovat hyvin etäiset. En tullut äitini uuden miehen kanssa lainkaan toimeen ja jostain syystä tämä otti minut silmätikukseen ja sätti minua kaikesta, en osannut hänen mielestä mitään ja uhkasi päivittäin väkivallalla sitä koskaan toteuttamatta, mutta en kokenut olevani kotona onnellinen tai turvassa. Asiat kärjistyi siihen, että erään hänen raivokohtauksen jälkeen pakenin yöpuvussa ulos pakkaseen. En muista miten kyseinen episodi päättyi (olin shokkitilassa), mutta pian tämän jälkeen koettiin parhaaksi että minä muutan pois. Olin 14 vuotias. Äitini valitsi siis tämän miehen oman tyttärensä sijaan. En ollut todellakaan mikään ongelmanuori ja minut lennätettiin pesästä aivan liian varhain. Ristiriitaista toki, koska en viihtynyt kotona mutta en ollut itse valmis vielä muuttamaan pois. Tämän jälkeen aikuistuin väistämättä nopeaan tahtiin ja minua tuettiin äitini puolesta kyllä taloudellisesti, mutta mitään tukea en saanut näihin traumaattisiin kokemuksiin saatika mistään terapiasta koskaan edes mainittu. Nyt sitten lähes nelikymppisenä käsittelen näitä asioita terapiassa oma-aloitteisesti ja olen siitä ns. kruunu päässä maininnut äidilleni. Hän tuntui järkyttyneeltä ja katuvaiselta, mutta suoraan sanottuna en osaa tuntea mitään empatiaa enää tässä kohti. Hän syytää rahaa niin minulle kuin tyttärelleni ja otan ne ilomielin vastaan, vaikka lähtökohdista huolimatta olen sittemmin onnistunut työllistämään itseni hyvin palkattuihin hommiin enkä hänen rahoja varsinaisesti tarvitse. On ihanaa, että voin tarjota omalle tyttärelleni aivan erilaisen kasvuympäristön, halata, nukkua välillä vierekkäin ja rohkaista puhumaan tunteistaan. Olen siinä onnistunut ja olen ylpeä niin itsestäni kuin hänestäkin. Äitini itse tulee maalta suurperheestä ja hänen kasvatusmetodit lienee kantautuvat sieltä. Aina täytyy pärjätä ja mikään ei saisi ikinä hetkauttaa. Muistan jo lapsena kun tuntui oudon ihanalta jos kävi kavereilla kylässä jossa naurettiin, hassuteltiin, halattiin ja silminnähden rakastettiin. Kadehdin sitä, mutta jopa sen vuoksi halusin näille kavereille kylään. Toisen äiti saattoi halata minuakin :) Samalla jotenkin yritän ymmärtää niitä juurisyitä, jotka polveutuvat pitkälle niin oman äidin äidin sota-aikaisiin kokemuksiin ja sitten myöhemmin äidin kokemaan lama-aikaan. Eihän ne toki kaikkea selitä ei.
Vierailija kirjoitti:
Mä olen syntynyt -71 ja mun äiti -49, eli sai mut nuorena. Mutsi oli mun elämän tukipilari. Faija oli 11 vuotta mutsia vanhempi ja tykkäs läträtä viinan kanssa. Mä en muista ainakaan, että oltais hirveesti mutsin kanssa tapeltu, välillä kyllä otettiin yhteen mutta yleensä meillä oli keskenämme ihan rauhallista. Meillä oli samanlainen huumorintaju ja kyllä mä tykkäsin mutsin kanssa aikaa viettää. Ei hän silti ollut mikään kaverimutsi, hän oli mun äiti ja hänellä oli äidin auktoriteetti.
Koulua hän kannusti mua käymään. Harmitteli, että ei osannut läksyissä auttaa, ja oli iloinen, kun menin lukioon. Vaatteita ostettiin ennen koulun alkua, ei oltu mitenkään hirveen rikkaita, mutta jos jotain tarvitsin, se ostettiin. Ja noi lukion kirjat sain ihan mukisematta. Hän sanoi, että naisella täytyy olla oma ammatti ja oma pankkitili, ja taito elättää itsensä. Sitä olen toteuttanut.
Ei mua mitenkään hirveesti halailtu tai sanottu, että rakastetaan. Mutta äiti oli läsnä, ja jos oli kysyttävää seksistä tai kuukautisista, niin hän kyllä vastasi ihan asiallisesti.
Ehkäpä mulla jonkinlainen kultainen sädekehä on mutsin ympärille kehittynyt. Äiti kuoli kun olin 17, niin paljon jäi sanomatta ja tekemättä. Hän ei ollut täydellinen, kaukana siitä, mutta mulle ja broidille hän oli hyvä äiti.
Pahoittelut äitisi varhaisesta poismenosta. Olen samanikäinen kuin sinä ja lapsuuden ja nuoruuden mulla oli mitä ihanin äiti ja avulias, on rakas toki yhä, mutta myös suhteemme on nykyään minulle henkisesti raskas. Nämä ongelmat ovat tulleet viimeisen kymmenen vuoden aikana ja pahentuivat isäni kuoltua. Hän ei vain ole ymmärtänyt että olen aikuinen joka osaa ajatella itse ja tehdä päätöksiä. Kysyisin kyllä jos tarvitsen apua, mutta kun "autetaan" jatkuvasti kertomalla miten minun pitää toimia vaikken apua haluakaan. Autan mielelläni häntä vuorostani, mutta ei luota apuuni vaan kyseenalaistaa kaiken. Jos minä teen vastaavaa tai pidän puoliani haluan vain loukata.
Olen hyvässä arvostetussa työssä ja vieläkin hän pelkää etten pärjää. Kun sain ylennyksen, ei onnitellut. Vuosia sitten hain eri työpaikkaa, jota äitini kielsi hakemasta, koska ei tule onnistumaan, on hulluutta hakea. Vastaavassa tilanteessa miespuoliselle sukulaiselle tsemppasi, että hieno juttu kyllä sinä pärjäät. Minäkin haluaisin kuulla tuon.
Hän tarkoittaa hyvää, mutta vähättelevästi esitetyt asiat vain ahdistavat ja jos mainitsen asiasta niin ei ymmärrä ollenkaan ja loukkaantuu. Tämä on Pattitilanne jota en osaa ratkaista koska se mitä teen tai sanon ymmärretään väärin.
Luen jatkuvasti tämän ketjun otsikon niin, että täällä keskustelevat 70-luvulla synnyttäneet naiset.
Serkkuni sairastuessa pahassa elämäntilanteessa masennukseen, hän sai äidiltäni mitä suurimman tuen ja myötätunnon. Voivotteli aidosti hänen tilannettaan ja tunteitaan myös minulle. Tämä oli jotenkin niin ristiriitaista, koska itse lukioaikoinani kärsin vaikeasta masennuksesta. Masennus on jatkunut aaltoilevasti oikeastaan näihin päiviin saakka. Sain vain aina kuulla olevani vammainen, laiska ja saamaton. Ja myös, että perheen asioista ei saa puhua terveydenhoitajalle tai kenellekään muulle ulkopuoliselle. Eli mitään apua en äidiltäni saanut. Tuolloin opein, etten puhu omista asioistani äitini kanssa koskaan.
Vierailija kirjoitti:
Serkkuni sairastuessa pahassa elämäntilanteessa masennukseen, hän sai äidiltäni mitä suurimman tuen ja myötätunnon. Voivotteli aidosti hänen tilannettaan ja tunteitaan myös minulle. Tämä oli jotenkin niin ristiriitaista, koska itse lukioaikoinani kärsin vaikeasta masennuksesta. Masennus on jatkunut aaltoilevasti oikeastaan näihin päiviin saakka. Sain vain aina kuulla olevani vammainen, laiska ja saamaton. Ja myös, että perheen asioista ei saa puhua terveydenhoitajalle tai kenellekään muulle ulkopuoliselle. Eli mitään apua en äidiltäni saanut. Tuolloin opein, etten puhu omista asioistani äitini kanssa koskaan.
Samoja kokemuksia.
Olen sisaruksista vanhin, ja jo lapsena opin, ettei minulla saa olla tarpeita, haluja tai tunteita. Opin jo silloin ettei äidille kannata kertoa mistään tärkeästä.
Sinnittelin läpi koulukiusaamisesta koko peruskoulun kertomatta koskaan kenellekään sanallakaan.
Näin aikuisena se tuntuu uskomattoman surulliselta, mutta lapsena tiesin että kertominen olisi vain pahentanut tilannettani.
Lapsuudessani äitini tarpeet olivat aina etusijalla ja niin on vieläkin.
Soittaa viikoittain ja puhuu vain itsestään, tai joskus sisaristani.
Tavallaan minua ei ole olemassakaan omana itsenäni, olen vain se muista huolehtija, astia, johon kaadetaan muiden tunteet, tarpeet ja halut, mutta minulla ei niitä saa olla. Ei edes aikuisena.
On kova työ nyt löytää oma itseni, tunnustaa ja tunnistaa omat tarpeet ja rajat.
Olen myös opetellut ajattelemaan, että olen normaali ihminen kaikkine tunteineni ja tarpeneni. Olen myös ihan normaali ihminen ajoittaisten masennuksieni ja traumojeni kanssa. Normaali ihminen reagoi kovaan stressiin ja lapsuuden kiusaamiskokemuksiin jollakin tavalla, ja vain tunnevammainen vähättelee tai lyö lyötyä vielä enemmän maanrakoon.
Nämä oivallukset ovat helpottaneet avun hakemista ja saamista, sekä antaneet uutta myötätuntoa itseäni kohtaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä olen syntynyt -71 ja mun äiti -49, eli sai mut nuorena. Mutsi oli mun elämän tukipilari. Faija oli 11 vuotta mutsia vanhempi ja tykkäs läträtä viinan kanssa. Mä en muista ainakaan, että oltais hirveesti mutsin kanssa tapeltu, välillä kyllä otettiin yhteen mutta yleensä meillä oli keskenämme ihan rauhallista. Meillä oli samanlainen huumorintaju ja kyllä mä tykkäsin mutsin kanssa aikaa viettää. Ei hän silti ollut mikään kaverimutsi, hän oli mun äiti ja hänellä oli äidin auktoriteetti.
Koulua hän kannusti mua käymään. Harmitteli, että ei osannut läksyissä auttaa, ja oli iloinen, kun menin lukioon. Vaatteita ostettiin ennen koulun alkua, ei oltu mitenkään hirveen rikkaita, mutta jos jotain tarvitsin, se ostettiin. Ja noi lukion kirjat sain ihan mukisematta. Hän sanoi, että naisella täytyy olla oma ammatti ja oma pankkitili, ja taito elättää itsensä. Sitä olen toteuttanut.
Ei mua mitenkään hirveesti halailtu tai sanottu, että rakastetaan. Mutta äiti oli läsnä, ja jos oli kysyttävää seksistä tai kuukautisista, niin hän kyllä vastasi ihan asiallisesti.
Ehkäpä mulla jonkinlainen kultainen sädekehä on mutsin ympärille kehittynyt. Äiti kuoli kun olin 17, niin paljon jäi sanomatta ja tekemättä. Hän ei ollut täydellinen, kaukana siitä, mutta mulle ja broidille hän oli hyvä äiti.
Pahoittelut äitisi varhaisesta poismenosta. Olen samanikäinen kuin sinä ja lapsuuden ja nuoruuden mulla oli mitä ihanin äiti ja avulias, on rakas toki yhä, mutta myös suhteemme on nykyään minulle henkisesti raskas. Nämä ongelmat ovat tulleet viimeisen kymmenen vuoden aikana ja pahentuivat isäni kuoltua. Hän ei vain ole ymmärtänyt että olen aikuinen joka osaa ajatella itse ja tehdä päätöksiä. Kysyisin kyllä jos tarvitsen apua, mutta kun "autetaan" jatkuvasti kertomalla miten minun pitää toimia vaikken apua haluakaan. Autan mielelläni häntä vuorostani, mutta ei luota apuuni vaan kyseenalaistaa kaiken. Jos minä teen vastaavaa tai pidän puoliani haluan vain loukata.
Olen hyvässä arvostetussa työssä ja vieläkin hän pelkää etten pärjää. Kun sain ylennyksen, ei onnitellut. Vuosia sitten hain eri työpaikkaa, jota äitini kielsi hakemasta, koska ei tule onnistumaan, on hulluutta hakea. Vastaavassa tilanteessa miespuoliselle sukulaiselle tsemppasi, että hieno juttu kyllä sinä pärjäät. Minäkin haluaisin kuulla tuon.
Hän tarkoittaa hyvää, mutta vähättelevästi esitetyt asiat vain ahdistavat ja jos mainitsen asiasta niin ei ymmärrä ollenkaan ja loukkaantuu. Tämä on Pattitilanne jota en osaa ratkaista koska se mitä teen tai sanon ymmärretään väärin.
Anteeksi vaan mutta äitisi ei tarkoita hyvää vaan pahaa koska on tirisevän kateellinen ja katkera sinulle . Samoin on oma äitini minulle.
Tämä korona-aika antaa tilaa hengittää ja luvan olla käymättä joka kerta tahallaan mieleni pahoittavan äitini luona. Äitini on täysin tässä maailmassa eikä hänellä ole mitään muistiongelmia vain yksi fyysinen rajoite kehittynyt vuosien mittaan. Sen vuoksi hänelle on tuputettu kotiapua mutta hän on sanonut että kyllä sukulaiset auttaa! Nyt sitten koronan vuoksi hänen luonaan ei ole voinut käydä niin kuin aiemmin ja sen vuoksi hän suostui ottamaan minimimäärän kotiapua. Menin mukaan kuuntelemaan mitä sopivat. Menin äitini asuntoon omalla avaimella.. Äiti oli sopinut että teettää kotipalveluun avaimen mutta hän ei löytänyt sitä kun kotipalvelun työbtekijä oli paikalla niinpä sanoin että voin antaa oman avaimeni johon äiti sanoi että toimiiko se? Tämä vain yksi esimerkki siitä kuinka pitkälle äiti on aina ollut valmis menemään nöyryyttääkseen ja halventaakseen minua. Ja tosiaan äidin muistissa yms ei ole mitään vikaa ja se että avainta ei sattumalla sillä kertaa löytynyt ei ole merkki mistään muistiongelmista.
No hienoa, että olet saanut asian käsiteltyä. Moni meistä ei ole. Itselläni esim. meni kauan lopulta tajuta miten asiat oikein lapsuudessani olivat. Saatan esim. puhua äitini kanssa viikottain puhelimessa, pääasiassa säästä ja siitä mitä hän tehhyt ja missä käynyt. Mistään henkilökohtaisesta ei voi puhua. Hän on tunnetasolla hyvin etäinen, en edes loppujen lopuksi tiedä millainen ihminen hän on pohjimmiltaan. Hän ei ikinä uskalla puhua sisäisestä maailmastaan tai tunteistaan.[/quote]
Sama minullakin. En voi sanoa tuntevani äitiäni.Säästä puhutaan, eipä juuri mistään muusta.