Lue keskustelun säännöt.
70-luvulla syntyneiden äidit - onko teillä muilla samanlaista?
Olipa outo otsikko :) Mutta kyse on siis äidistäni, joka on syntynyt 40-luvulla ja tullut äidiksi 70-luvulla. Suhteemme on päällisin puolin ok, äiti hoitaa lapsiani välillä ja ihana mummo, tapaamme aina lasten kanssa ja puhumme lapsista. Joskus juttelemme jostain sisustusjutuista tai kerromme tuttujen kuulumisia (juoruilemme ;)), mutta muuten kommunikaatio on pinnallista. Koskaan kumpikaan ei esim. kysy, mitä oikeasti kuuluu tai onko toinen voinut hyvin.
Tämä kaikki juontaa lapsuudesta. Meillä oli kaikki periaatteessa hyvin ja olen kiitollinen siitä, että vanhempani ovat korostaneet koulutuksen merkitystä, minulle on luettu lapsena ja viety kulttuuritapahtumiin, olen harrastanut eri liikuntalajeja ja paljon muutakin, en ole aina saanut kaikkea haluamaani, olen "joutunut" kesätöihin, on ollut selvät rajat ja perusturvallisuus.
Äidiksi tultuani olen alkanut pohtia oman äitini äitiyttä. Hän oli tosi ahkera, meillä oli lapsena aina tuoretta leipää, itse tehtyjä leivonnaisia, hyvää kotiruokaa jne. Mutta, sitten oli varjopuoliakin. Kun esimerkiksi kerroin kuukautisten alkaneen (olin 12 silloin), äiti meni ihan noloksi ja sanoi "nyt sitten sinulla on alkanut uusi vaippa-aika", ja siinä se! En saanut rahaa siteisiin, enkä tajua, miten hän kuvitteli minun niitä hankkivan! Säästin rahaa ja valehtelin ostavani jotain muuta, joskus jouduin käyttämään pelkkää vessapaperia, siis aivan kauheaa!
Yläasteen terveystarkastuksen lähestyessä äiti tajusi, että piti ostaa rintaliivit. Hän tiuski ("terveystarkastuskin tulossa, pitäisi sun ostaa itsellesi liivit") ja osti yhdet toppimalliset liivit. Yhdet! Jouduin pesemään niitä käsin niin kauan, että lopulta sain uusia kesätyörahoillani. Meillä ei ollut pulaa rahasta, mutta seiskaluokasta asti jouduin ostamaan kaikki vaatteet kesätöistä ansaitsemilla rahoilla. En käsitä tätä vieläkään, vaatteiden ostaminen vain loppui - eikä syynä todella ollut raha! Jos tarvitsin uudet talvikengät, jouduin todella todistelemaan niiden tarpeellisuutta. Tätä en äitinä voi käsittää - ymmärrän, että vanhemmat rajoittavat shoppailua ym., mutta että perusjuttuja ei voitu ostaa alaikäiselle.
Äidillä oli tapana tutkia kirjoituspöytäni laatikoita, lukea päiväkirjaa, kirjeitä ja koulun aineita ym. koulussa tuotettua matskua. Jos kirjeissä oli jotain hänen mielestään ikävää, hän otti asian kanssa kanssani esille ja saattoi suuttua. Koin tämän tosi noloksi ja häpesin itseäni. Vasta vanhempana tajusin, että hän ei tietenkään olisi saanut niitä lukea. Tästä johtuen hävitän nykyisin aina kaiken, mistä joku voisi lukea ajatuksistani.
Yksi asia on säilynyt läpi elämän. Äidillä on ollut jotenkin pilkallinen tapa suhtautua niihin asioihin, joista olimme eri mieltä. Halusin esimerkiksi käydä koulun diskossa yläasteella. Aina, siis ihan aina, jouduin pyytämään rahaa ja luvan äidiltä, joka näytti todella kyllästyneeltä ja sanoi "arvasinhan minä, että sinne sitä taas ruinataan". Pääsin kyllä aina, mutta sama kurjuus toistui joka kerta. yllätyin todella paljon, kun kuulin ystäväni äidin toivottavan tyttärelleen hauskaa iltaa ;) diskoiltojen jälkeen sain kuulla seuraavana aamuna siitä, että kai sitä väsyttää, kun on koko yön riehunut... Öh, olin maailman kiltein tyttö ja tulin kotiin kymmeneksi...
Tämä viimeinen asenne on jatkunut siis läpi elämän. Viimeksi se tuli esiin niin, että äiti viikko sitten puuskahti avoimeen vierailukutsuuni "ai mitä, nytkö sinne pitää heti tulla" (kutsuin hänet vaan käymään jossain vaiheessa, kun jaksaa ja ehtii). Kun toivoin, että vatsatautia ei tuotaisi pienille lapsilleni, ja että pidettäisiin ihan selvä väli vierailuissa, hän tiuskaisi "kuule ei työssäkäyvät voi mitään kahta viikkoa olla menemättä töihin" (niin, eivät voi, mutta olin toivonut ettei sairastunut siskoni tulisi viikkoon meille) ja kun vatsatauti sitten tarttui (sisko ei noudattanut mitään varovaisuutta), ja äitikin sairastui, niin tauti oli muka tullut minulta... Nämä nyt ovat irti asiayhteydestä, joten näitä on aika vaikeaa avata, mutta pointti lienee se, että hän saattaa ihan ystävällisiin sanomisiini tiuskia aika pahastikin. Koskaan hän ei ole pyytänyt anteeksi.
Olisi paljon muutakin, mutta varsinkin nyt aikuisena nuo tiuskimiset ovat tehneet sen, etten oikein uskalla ehdottaa mitään ja olen alkanut vetäytyä entistäkin enemmän. Mietin, että onkohan tällainen suhde tavallistakin 70-luvulla syntyneiden joukossa? Äiti ei todellakaan ole minulle läheinen ihminen, vaikka näemme usein. En uskalla puhua hänelle asioitani, emme harrasta mitään yhdessä, emme käy shoppailemassa tai mitään muutakaan. Hän on tosi sulkeutunut yksityisasioistaan, vaikka muuten hän kyllä on sosiaalinen. Jos minulla ei olisi lapsiani, niin eipä taitaisi olla kovin paljon asiaa äidille. Olen kyllä hyväksynyt tämän. Onko teillä samantyyppisiä kokemuksia, nimenomaan tuon aikakauden naisista äiteinä? Haluaisin ehkä ymmärtää äitiäni enemmän.
Kommentit (8043)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mua ja mun siskoa komennettiin kovasti koulunkäyntiin ja hankkimaan oma ammatti ja tulot, ei pidä jäädä riippuvaiseksi miehestä. Me oltiin hyviä koulussa, mentiin yliopistoon ja nyt sitten liki viiskymppisinä meillä on kummallakin hyvä ura.
Mutta se on kääntynyt jotenkin itseään vastaan, mä saan kuulla piikittelyjä olevani ”joku tappi” siellä ja usein keskustelu alkaa kysymyksellä, että koska menetän työni. Kyllä, onhan se tietty ihan mahdollista, mutta mulla on ihan hyvä ammattitaito ja verkostot. Systeri on tehnyt uraa alalla, jossa töitä nyt todennäköisesti on jos ei tee laittomuuksia tai ole töissä kännissä. Sama epäilys koko ajan. On jotenkin epäilys, että me ollaan vahingossa tai vääryydellä edetty asemiin ja ihan kohta jäädään kiinni siitä ja ”aina saa hävetä”.
Faktisesti olen eri mieltä omista tekemisistäni. Kovalla työllä olen saavuttanut sen mitä olen. Henkisesti on kuitenkin tuo sama tunne. Kaikki eteneminen ja menestys on jotenkin vääryydellä saavutettu. Vaikka oikeasti tiedän olevani ihan hyvä ja tehneeni kovasti töitä. Huijatisyndrooma siis.Sama koskee nyt lastenlapsia. Mun esikoinen on hyvä koulussa. Kuuntelee tunnilla ja saa hyviä numeroita koulusta, isänsä on matemaattisesti lahjakas ja itsekin olin ihan hyvä. Ei siis mikään tavaton ihme. Kuitenkin kuulumiset alkaa kyselyillä, että onko sitä koulua nyt pakko käydä niin tunnollisesti?
Mä koen, että mulla oli sillä lailla hyvä lapsuus, että sain käydä koulua ja harrastaakin sain sen mitä pienellä paikkakunnalla oli omin avuin mahdollista. Mun äidillä oli käsitys, että me emme ole liikunnallisia tai musikaalisia. Liikunta oli jotenkin vähäteltävää eikä siihen kannustettu mitenkään. Olen kuitenkin ollut aina melko liikunnallinen ja lapsena ja nuorena juoksin, hiihdin ja treenasin sen mitä ilman mitään ohjausta 1980-luvulla pystyi. Mulle tuli jossain yliopiston harrastusjiukkueessa vähän yllätyksenä, että mä olenkin ihan kohtuullinen kestävyysurheilija. Edelleenkin kaikkeen liikuntaan ja urheiluun suhtaudutaan tosi vähätellen.
Luulen, että ajatuksena on ollut valmistaa pettymyksiin tai varmistaa ettei ylpistytä. Mutta mun päässä se on johtanut siihen, että epäilen itseäni liikaa ja enkä suhtaudu välttämättä kovin realistisesti omaan osaamiseni. Onneksi on ollut hyviä esimiehiä, jotka ovat uskoneet, kun olen itse itseäni vähätellyt ja kritisoinut.
Tämä! Viimeinen kappale voisi olla omasta kynästäni. Äitini ei kannustanut minua, ei varsinaisesti lytännytkään, mutta aina oli jotenkin sellainen olo, että kelpaankohan minä. Meillä ja hänen suvussaan oli tapana arvostella muita. Vaikkapa julkisuuden henkilöissä oli aina lähtökohtaisesti vikaa. Sitä tunsi itsekin olevansa koko ajan arvostelun kohteena.
Terapiassa piti käydä, että sain itseluottamukseni takaisin. Äiti ei ikimaailmassa olisi sanonut minulle, että olen ihana sellaisena kuin olen. Luulen että ei halunnut minun ylpistyvän, koska se olisi ollut noloa. Vaatimattomuus ja itsensä alentaminen oli tärkeää, jotta oli muille mieliksi.
No sinähän varmasti muistat nyt kertoa lapsillesi, että he ovat just ihania ja täydellisiä sellaisenaan, vaikka olisvat työtä vieroksuvia lusmuja tai narkkareita. Just, juu, , täydellisiä vanhempia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Oma äitini oli syntynyt 40-luvulla ja kuollutkin jo. Hän ymmärsi elämää. Kaikkeen suhtautui tyyliin " näin se sit on ja menee" ja järjesti. Oli mahdollisuus harrastaa kalliitakin harrastuksia, vaikka ei oltu rikkaita. Vieläkään en tajua mistä äiti repi rahat. Säästi kai omista menoistaan. Auttoi mua aikuisenakin paljon hyvällä tavalla. Puhuttiin noinniinku kaikesta.
Äidin vanhempi sisko joka myös 40- luvulla syntyneitä (jonka kanssa väleissä ja soitellaan jatkuvasti) ei kykene ymmärtämään ihmiselon ylämäkiä. Huvittaa välillä kun juttelen tämän niin muuten mukavan tätini kanssa. Hänelle on aivan vierasta että ihminen syö päivällisen sohvalla katsoen telkkua! Omien kolmen lastensa perhe- tai avio-ongelmista ei kerro mitään ja nämät episodit tullu ilmi vasta jossain sukutapaamisissa...
Pointtini on että samalta vuoskymmeneltä ja samasta perheestä voi tulla monen laatuista. Pätee meihinkin, jotka syntyneet 70- luvulla.
Ja yhtäkään terapeuttia ei tarvittaisia ellei ihmisellä olis vanhempia, isää tai äitiä :)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mua ja mun siskoa komennettiin kovasti koulunkäyntiin ja hankkimaan oma ammatti ja tulot, ei pidä jäädä riippuvaiseksi miehestä. Me oltiin hyviä koulussa, mentiin yliopistoon ja nyt sitten liki viiskymppisinä meillä on kummallakin hyvä ura.
Mutta se on kääntynyt jotenkin itseään vastaan, mä saan kuulla piikittelyjä olevani ”joku tappi” siellä ja usein keskustelu alkaa kysymyksellä, että koska menetän työni. Kyllä, onhan se tietty ihan mahdollista, mutta mulla on ihan hyvä ammattitaito ja verkostot. Systeri on tehnyt uraa alalla, jossa töitä nyt todennäköisesti on jos ei tee laittomuuksia tai ole töissä kännissä. Sama epäilys koko ajan. On jotenkin epäilys, että me ollaan vahingossa tai vääryydellä edetty asemiin ja ihan kohta jäädään kiinni siitä ja ”aina saa hävetä”.
Faktisesti olen eri mieltä omista tekemisistäni. Kovalla työllä olen saavuttanut sen mitä olen. Henkisesti on kuitenkin tuo sama tunne. Kaikki eteneminen ja menestys on jotenkin vääryydellä saavutettu. Vaikka oikeasti tiedän olevani ihan hyvä ja tehneeni kovasti töitä. Huijatisyndrooma siis.Sama koskee nyt lastenlapsia. Mun esikoinen on hyvä koulussa. Kuuntelee tunnilla ja saa hyviä numeroita koulusta, isänsä on matemaattisesti lahjakas ja itsekin olin ihan hyvä. Ei siis mikään tavaton ihme. Kuitenkin kuulumiset alkaa kyselyillä, että onko sitä koulua nyt pakko käydä niin tunnollisesti?
Mä koen, että mulla oli sillä lailla hyvä lapsuus, että sain käydä koulua ja harrastaakin sain sen mitä pienellä paikkakunnalla oli omin avuin mahdollista. Mun äidillä oli käsitys, että me emme ole liikunnallisia tai musikaalisia. Liikunta oli jotenkin vähäteltävää eikä siihen kannustettu mitenkään. Olen kuitenkin ollut aina melko liikunnallinen ja lapsena ja nuorena juoksin, hiihdin ja treenasin sen mitä ilman mitään ohjausta 1980-luvulla pystyi. Mulle tuli jossain yliopiston harrastusjiukkueessa vähän yllätyksenä, että mä olenkin ihan kohtuullinen kestävyysurheilija. Edelleenkin kaikkeen liikuntaan ja urheiluun suhtaudutaan tosi vähätellen.
Luulen, että ajatuksena on ollut valmistaa pettymyksiin tai varmistaa ettei ylpistytä. Mutta mun päässä se on johtanut siihen, että epäilen itseäni liikaa ja enkä suhtaudu välttämättä kovin realistisesti omaan osaamiseni. Onneksi on ollut hyviä esimiehiä, jotka ovat uskoneet, kun olen itse itseäni vähätellyt ja kritisoinut.
Tämä! Viimeinen kappale voisi olla omasta kynästäni. Äitini ei kannustanut minua, ei varsinaisesti lytännytkään, mutta aina oli jotenkin sellainen olo, että kelpaankohan minä. Meillä ja hänen suvussaan oli tapana arvostella muita. Vaikkapa julkisuuden henkilöissä oli aina lähtökohtaisesti vikaa. Sitä tunsi itsekin olevansa koko ajan arvostelun kohteena.
Terapiassa piti käydä, että sain itseluottamukseni takaisin. Äiti ei ikimaailmassa olisi sanonut minulle, että olen ihana sellaisena kuin olen. Luulen että ei halunnut minun ylpistyvän, koska se olisi ollut noloa. Vaatimattomuus ja itsensä alentaminen oli tärkeää, jotta oli muille mieliksi.
No sinähän varmasti muistat nyt kertoa lapsillesi, että he ovat just ihania ja täydellisiä sellaisenaan, vaikka olisvat työtä vieroksuvia lusmuja tai narkkareita. Just, juu, , täydellisiä vanhempia.
Kommenttisi ei nyt ollut kovin fiksu, katkeruudellasi sutkautit tyhmästi toisen avartavaan näkemykseen. Lue palsta alusta alkaen, ota sille aikaa.
diipaduu kirjoitti:
Oma äitini oli syntynyt 40-luvulla ja kuollutkin jo. Hän ymmärsi elämää. Kaikkeen suhtautui tyyliin " näin se sit on ja menee" ja järjesti. Oli mahdollisuus harrastaa kalliitakin harrastuksia, vaikka ei oltu rikkaita. Vieläkään en tajua mistä äiti repi rahat. Säästi kai omista menoistaan. Auttoi mua aikuisenakin paljon hyvällä tavalla. Puhuttiin noinniinku kaikesta.
Äidin vanhempi sisko joka myös 40- luvulla syntyneitä (jonka kanssa väleissä ja soitellaan jatkuvasti) ei kykene ymmärtämään ihmiselon ylämäkiä. Huvittaa välillä kun juttelen tämän niin muuten mukavan tätini kanssa. Hänelle on aivan vierasta että ihminen syö päivällisen sohvalla katsoen telkkua! Omien kolmen lastensa perhe- tai avio-ongelmista ei kerro mitään ja nämät episodit tullu ilmi vasta jossain sukutapaamisissa...
Pointtini on että samalta vuoskymmeneltä ja samasta perheestä voi tulla monen laatuista. Pätee meihinkin, jotka syntyneet 70- luvulla. Noniin, koittakaa nyt jotenkin selvitä sen kanssa, ettei mukava täti, 40- luvlla syntynyt, ymmärrä telkun katsomista sohvalla. Tsemppiä!
Ja yhtäkään terapeuttia ei tarvittaisia ellei ihmisellä olis vanhempia, isää tai äitiä :)
Kirjoitinkin omista äitikokemuksista tuolla aikaisemmin, mutta olen nyt jutellut - 47 syntyneen isäni kanssa hänen lapsuudestaan. Äitinsä oli kohdellut häntä todella epätasa-arvoisesti verrattuna pari vuotta nuorempaan veljeensä. Isä sai aina selkäänsä jos nuorempi teki jotain, isä ei muista ikinä olleensa äitinsä sylissä ja suoranaista laiminlyöntiäkin oli ollut, isä meinasi kuolla johonkin tautiin, eikä häntä viety lääkäriin ennen kuin 10 vuotta vanhempi veli painosti vanhempia. Olen jotenkin pohjattoman surullinen siitä, että vielä yli 70-vuotiaana nämä asiat painavat isäni mieltä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mulle avautui äskettäin silmät äitini suhteen liittyen lapsen kannustamiseen. Minä olen kokenut, että minua ei ole kunnolla kannustettu, tuettu omissa päätöksissäni (äitini on toki toista mieltä). Olen ollut jopa ahdistunut siitä, että kun olen kertonut valinnoistani, niin minua on ikäänkuin arvosteltu jatkuvasti päätöksistäni. Jopa ihan näin aikuisena perheellisenä naisena, mulle on sanottu etten saa hakea tiettyä työpaikkaa tms. Silloin lakkasinkin puhumasta asioista etukäteen kerroin vasta jälkeenpäin jos silloinkaan.
Itse koen varsinkin aikuisen lapsen kannustamisen niin, että asiasta keskustellaan käydään tarvittaessa läpi vaihtoehtoja (jos minulta mielipidettä kysytään) ja sitten asianomainen itse tekee päätöksen häneen liittyvässä asiassa. Tällaisesta oli kyse oman nuoren aikuisen lapseni kohdalla kun keskustelimme hänen työtilanteestaan. Satuin sitten äidilleni mainitsemaan tästä asiasta sanoen myöskin että "hän itse kuitenkin lopullisen ratkaisun tekee sen mukaan minkä katsoo olevan hänen kannaltaan paras vaihtoehto. Tähän äitini minulle närkästyneellä äänellä vastaa" täytyyhän lasta nyt kannustaa". Olin että mitä ihmettä tottakai kannustetaan, miksi ihmeessä ajattelee ettei.
Ajattelin asiaa keskustelun jälkeen ja tajusin, että hän pitää kannustamisena sitä, että on kertonut minulle aina mitä minun PITÄÄ tehdä, riippumatta mitä minä itse asiasta ajattelen. Tämä on sitten saanut minut ahdistuneeksi, koska koen ettei minua kuunnella vaan sanomani ohitetaan. Omien lasteni kohdalla toimin siis eri tavalla ja huomaan että ovat kypsempiä kuin minä vastaavassa iässä ja varmempia itsestään koska heihin on luotettu ja tuettu. Ei saneltu asioita.
Olen huomannut myös, että jos menestyn omana itsenäni, siitä en kehuja saa. Pikemminkin yritetään latistaa, että johtuu jostain muusta kuin minusta asian onnistuminen. Tiedän, että toimii samoin kun häntä kohtaan on toimittu. Itse olen kierteen katkaissut omien lasteni kohdalla.
Onpa tuttua.
Oma äitini on sanonut minulle että minun ei pidä mennä töihin paikkaan A. Tämä tapahtui lauantaina kun olin menossa uuteen työpaikkaan viikonlopun jälkeen maanantaina. Eli äitini oletti että kun hän on sanonut noin niin minä ilmoitan maanantaina että en tulekaan sinne töihin. Millainen äiti tekee tuollaista? Tuo työpaikka oli ainut mihin olin päässyt ja olin kahden kouluikäisen lapsen äiti, niin kuin rahaakaan ei olisi tarvinnut.
Työ oli koulutustani vastaava ja tarkkaa osaamista vaativaa.
Olen 1971 syntynyt. Äitini oli kyllä hyvä äiti. Yritti aina parhaansa meidän veljesten kanssa. Oli kyllä tarkka kotiintuloajojen kanssa ja tutki kyllä taskut ja paljon muutakin, mitä ei olisi saanut. Rahasta meillä oli aina pulaa, joten vaatteiden tarpeen sai tosiaan selittää. Uusia sai todella perustella, että miksi tarvii. Mutta äitini kyllä rakastava ja huolehtiva ihminen. Isä ei paljoa meidän kasvatukseen osallistunut. Ole onnellinen, että sinulla on vielä äiti. Omani kuoli 48 vuotiaana ja isäni 55 vuotiaana. Kova ikävä heitä vieläkin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Viime aikoina olen erityisesti huomannut, että valehtelu on äidilleni toinen luonto. Lapsena minuakin kehotettiin valehtelemaan esim naapureille milloin missäkin asiassa, vasta aikuisena olen tajunnut että valehteluunsuhtaudutaan muissa perheissä vakavammin kuin minun lapsuuden perheessä. Huomaan että itsekin saataan edelleen vanhasta tottumuksesta valehdella joskus vahingoissa vaikka olen kitkenyt tapaa itsestäni pois.
Äitiäni ei haittaa valehtelustaan kiinni jääminen, pääasia että valehtelun avulla asiat saa esitettyä itselleen parhain päin.
Isäni kuoleman jälkeen olen huomannut että äitini on alkanut kohdistaa minuun raivokohtauksiaan joita aiemmin kohdisti isääni. Hän saa niihin yleensä sytykkeen jostakin pienestä asiasta, esim. sanomalla minulle rumasti jostakin niin että loukkaannun. Tämän jälkeen hän välittömästi alkaa raivota, solvata ja itkeä ja kaivaa esiin kaikkia vanhoja juttuja, kuten sen kun en 30 vuotta sitten tullutkaan luokkaretkeltä suoraan kotiin vaan menin ensin käymään kaverilla. Kyllä. Rikkeeni olivat tätä tasoa lapsena. Olin todella kiltti ja silti vanhempien silmissä epäonnistuin usein. Tuossakin tapauksessa minun olisi pitänyt 11 vuotiaana tietää että kotiin tullaan suoraan eikä mennä luuhamaan kylille mitä ihmisetkin ajattelee....Edelleen melkein 80 vuotiaana äitini ajattelee paljon sitä miltä asiat näyttää muiden ihmisten silmissä. Esim. tänä vuonna hän hankki joulukuuseen pari viikkoa ennen joulua mutta ei laittanut valoja siihen ettei kadulle näy että hänellä on jo kuusi. Mitä ihmisetkin ajattelee.
Surullista, mutta näitä on.. minä löysin mökiltä vanhoja esineitä ja kun face bookissa on ryhmiä, missä niistä voi keskustella, sanoin kysyväni siellä, mitä nämä ovat, niin vastaus oli, että ihmisethän nauraa sulle.
En tiedä mistä ovat oppineet tuon ihmisethän nauraa ja ihmisethän kattoo. Ei kuulkaas vois vähempää kiinnostaa jollekin nauraminen tai jonkun kyttääminen ikkunasta. Mutta koska näitä tapauksia on paljon, niin mikä siellä 60-70 -luvulla opetti ihmisiin tämän kaltaisen ajattelun?
Minusta tuntuu, että nämä"mitä naapuritkin sanoo" ja "ihmiset nauraa sulle" on ollut aika yleistä maaseudulla kautta aikain ja varmaan pienissä kylissä, jossa ihmiset tunsivat toisensa. Itse olen elänyt lapsuutta 60-luvulla ja silloin äidille oli tärkeinta se, "mitä ihmisetkin sanoo".
Esim kerran naapuri oli tullut kylään aamupäivällä. Äitini oli tullut yläkertaan, jossa sisareni nukkui ja sanonut, että kierrä ulkokautta sisälle, että naapuri luulee sisareni olleen jo ulkona, ettei naapuri vain saa tietää, että hän on nukkunut noin pitkään. Mitä ne ihmisetkin sanoo, jos nukkuu aamu kymmeneen!!!!
Suurin huoli oli se, mitä ihmiset sanoo. Kaupunki oloissa tuota ei varmaan tarvitse niin miettiä. Itse en kyllä piittaa tuon taivallista siitä, mitä ihmiset ajattelee, vaikka maaseudulla nykyään asustelenkin. Ainahan niillä jotakin on mielessä .
Kyllä tuota muitten ajattelun mukaista elämää oli meilläkin. Asuimme pikkukaupungissa, jossa tuntui välillä siltä, että kaikki kyttäsivät toisiaan ja juorusivat minkä ehtivät. Vanhempani olivat maalta kotoisin, joten sekin varmasti vaikutti.
Mutta onhan tuo "ihmiset nauraa sulle" höpinä ihan klassikkokamaa, mitä tulee häpeän ja kelvottomuuden tunteiden iskoistamisessa lapsen mieleen.
Vierailija kirjoitti:
Lemmikit tuohon aikaan myös tapettiin noin vain kysymättä. Ehkä valehdeltiin lapselle että kuolema oli hänen syytään.
Lemmikkikoiramme pentueesta viimeinen tapatettiin naapurilla sillä aikaa kun olin koulussa. "Ymmärrät kai ettei sitä voitu pitää, oli selitys,-ei ole mitään syytä itkuun, iso tyttö". Mitään lohtua lapsen suruun en saanut, äitikään ei edes halannut. Olin ekaluokkalainen. Ainut lohtu oli jakaa suru emokoiran kanssa sillä se etsi jonkin aikaa pentuaan. Ehkä siksi osaankin kovettaa itseni enkä näytä surua muille. Aikuisenakin olen surrut tuota tapausta, minne lie viskanneet pennun ruumiinkin, eikä siitä koskaan enää puhuttu. Vanhemmat olisivat voineet valehdella pennun sairastuneen ja kuolleen, tai että joku olisi hakenut sen uuteen kotiin, äidilleni ei ollut koskaan tapahtunut vastaavaa eikä osannut käsitellä asiaa lapsen näkökulmasta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sodanjälkeiset sukupolvet ovat kaikki tunne-elämältään vaurioituneita. Eheytyminen kestää varmasti monta sukupolvea eteenpäin. Lapsen asemaan meneminen on ollut vaikeaa. Kehuminen, kannustus ja muu positiivinen kasvatus on ollut kielettyä . Kasvatus on ollut piiskaamista, tukistamista tai muuta väkivaltaista. Keinot ovat puuttuneet käsitellä omaa tunne-elämää ja se on siirtynyt sukupolvelta toiselle.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hienoja tarinoita täällä, osa hyvinkin tutun oloisia. Valitettavasti vain aika monen 70-luvulla syntyneen vanhemmat oli henkisesti rikkonaisia omasta kotitaustastaan johtuen. Boomereiden isät ja äidit joutuivat kokemaan kaksi sotaa. Isät olivat pahimmillaan rintamalla vuodet 39-44. He joutuivat kokemaan ja näkemään sodan kauhut. Halusi tai ei, siinä todella monen mieli järkkyi.Kun sota päättyi, ei minkäänlaista terapiaa ollut kenellekkään tarjolla. Silloin piti olla vain vahva ulospäin. Terapiasta huonoin, viina vei sitten miehiä. Naiset joutui venymään äärimilleen siinä kuin miehetkin.
Ja kun sota-ajan eläneille syntyi omia lapsia, ei heille ollut voimia, aikaa eikä oikein ymmärrystäkään antaa rakkautta lapsilleen. Boomereille heidän omat vanhemmat jäivät usein etäisiksi ja kylmiksi. He saivat huonon mallin vanhemmuudelle.
Me 70-luvulla syntyneet olemme saaneet tällä tavalla osittain kärsiä myös ylisukupolvisesti sota-ajan traumoista. Olen usein miettinyt, että ehkä tässä voi olla yksi syy omien vanhempien jonkun asteiselle itsekkyydelle. Heillä oli vaikea ja ankeakin lapsuus. Kun sitten elettiin kohti nousukautta menevää aikaa, niin otettiin etäisyyttä ankeisiin aikoihin ja oltiin itsekkäitä. Eikä niin mallikkaita kasvattajia.Me onneksi osaamme jo halata ja olla läsnä lastemme elämässä toisella tavalla.
Sodan jälkeen syntyneillä on ollut viimeiset vuosikymmenet aikaa hakeutua terapiaan halutessaan muuttaa käytöstään lapsiaan, lastenlapsiaan tai lastenlastenlapsiaan kohtaan. Niin ne jälkisukupolvetkin tekevät, kun eivät kestä vanhemman huonoa kohtelua lasta kohtaan. Ainoa ero on että boomerit, kuten nimität 40-luvun puolivälin tienoilla syntyneistä, ovat rikkaita ja heidän jälkeleisensä köyhiä, köyhillä ei ole varaa pitkäkestoisiin terapioihin. Boomereilla on varaa, mutta käyttivät ja käyttävät edelleenkin rahansa, ne perinnötkin omaan hyvinvointiinsa, josta vanhemmuus on ulostettu 70-luvulla syntyneiden lapsien suhteen.
Minua kiinnostaisi tietää, miten vanhempanne ovat suhtautuneet terapiakäynteihinne tai yleensäkin masennukseenne ja muihin mielenterveyshäiriöihin? Onko se ollut vanhemmillenne ja varsinkin äideille tabu ja puhumaton aihe, jotakin vähäteltävää, koska "oot aina ollut tuollainen temppuilija ja huomionkipeä" jne.? Oma äitini ei suostu millään näkemään yhteyttä psyykkisten ongelmieni ja turvattoman, tasapainottoman lapsuusaikani välillä, saati sitten että hänessä itsessään olisi jotain, josta terapeutin kanssa voisi keskustella. Minusta tuntuu siltä, että psyykkinen pahoinvointini on ollut äidilleni vain uusi syy jolla ikävästi kuittailla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hienoja tarinoita täällä, osa hyvinkin tutun oloisia. Valitettavasti vain aika monen 70-luvulla syntyneen vanhemmat oli henkisesti rikkonaisia omasta kotitaustastaan johtuen. Boomereiden isät ja äidit joutuivat kokemaan kaksi sotaa. Isät olivat pahimmillaan rintamalla vuodet 39-44. He joutuivat kokemaan ja näkemään sodan kauhut. Halusi tai ei, siinä todella monen mieli järkkyi.Kun sota päättyi, ei minkäänlaista terapiaa ollut kenellekkään tarjolla. Silloin piti olla vain vahva ulospäin. Terapiasta huonoin, viina vei sitten miehiä. Naiset joutui venymään äärimilleen siinä kuin miehetkin.
Ja kun sota-ajan eläneille syntyi omia lapsia, ei heille ollut voimia, aikaa eikä oikein ymmärrystäkään antaa rakkautta lapsilleen. Boomereille heidän omat vanhemmat jäivät usein etäisiksi ja kylmiksi. He saivat huonon mallin vanhemmuudelle.
Me 70-luvulla syntyneet olemme saaneet tällä tavalla osittain kärsiä myös ylisukupolvisesti sota-ajan traumoista. Olen usein miettinyt, että ehkä tässä voi olla yksi syy omien vanhempien jonkun asteiselle itsekkyydelle. Heillä oli vaikea ja ankeakin lapsuus. Kun sitten elettiin kohti nousukautta menevää aikaa, niin otettiin etäisyyttä ankeisiin aikoihin ja oltiin itsekkäitä. Eikä niin mallikkaita kasvattajia.Me onneksi osaamme jo halata ja olla läsnä lastemme elämässä toisella tavalla.
Sodan jälkeen syntyneillä on ollut viimeiset vuosikymmenet aikaa hakeutua terapiaan halutessaan muuttaa käytöstään lapsiaan, lastenlapsiaan tai lastenlastenlapsiaan kohtaan. Niin ne jälkisukupolvetkin tekevät, kun eivät kestä vanhemman huonoa kohtelua lasta kohtaan. Ainoa ero on että boomerit, kuten nimität 40-luvun puolivälin tienoilla syntyneistä, ovat rikkaita ja heidän jälkeleisensä köyhiä, köyhillä ei ole varaa pitkäkestoisiin terapioihin. Boomereilla on varaa, mutta käyttivät ja käyttävät edelleenkin rahansa, ne perinnötkin omaan hyvinvointiinsa, josta vanhemmuus on ulostettu 70-luvulla syntyneiden lapsien suhteen.
Minua kiinnostaisi tietää, miten vanhempanne ovat suhtautuneet terapiakäynteihinne tai yleensäkin masennukseenne ja muihin mielenterveyshäiriöihin? Onko se ollut vanhemmillenne ja varsinkin äideille tabu ja puhumaton aihe, jotakin vähäteltävää, koska "oot aina ollut tuollainen temppuilija ja huomionkipeä" jne.? Oma äitini ei suostu millään näkemään yhteyttä psyykkisten ongelmieni ja turvattoman, tasapainottoman lapsuusaikani välillä, saati sitten että hänessä itsessään olisi jotain, josta terapeutin kanssa voisi keskustella. Minusta tuntuu siltä, että psyykkinen pahoinvointini on ollut äidilleni vain uusi syy jolla ikävästi kuittailla.
En ole koskaan kertonut vanhemmille oireistani.
Omilleni muutettuani sain jatkuvasti paniikkikohtauksia ja kesti pitkään ennen kuin tajusin mikä niiden aiheuttaja on. Ei ollut kahvi, tupakka jne, en edes käytä niitå vaan se että minulla ei ollut oikein mitään perusturvalliisuuden tunnetta. Olin ollut kotona vain me nyt siitä.
Äiti 82 v, tytär 48 v kirjoitti:
Sodanjälkeiset sukupolvet ovat kaikki tunne-elämältään vaurioituneita. Eheytyminen kestää varmasti monta sukupolvea eteenpäin. Lapsen asemaan meneminen on ollut vaikeaa. Kehuminen, kannustus ja muu positiivinen kasvatus on ollut kielettyä . Kasvatus on ollut piiskaamista, tukistamista tai muuta väkivaltaista. Keinot ovat puuttuneet käsitellä omaa tunne-elämää ja se on siirtynyt sukupolvelta toiselle.
Ei se itsestänsä ole siirtynyt, vaan se on siirretty lapsille, kohdellen lapsia joko ymmärtäen lasten parasta tai projisoiden vanhemman omia tunteita heikossa itsetunnossa, tunne-elämää käsittelemättä tai ymmärtämättä, jopa ihan pahuuttaan katkeruudella. Yhtälailla voisi tänäpäivänä sanoa yleistäen, että nykyään kun molemmat vanhemmat käyvät töissä, eikä lapsille ole niin aikaa tai voimia arkeen, voisi puhua nyky-yhteiskunnan uupumuksen seurauksista lasten kasvatukseen. Tai koronan vaikutuksista. Jokaiseen aikakauteen saa liitettyä jotakin veruketta tietyissä vanhemmuudesta välinpitämättömissä tapauksissa, niin että lapsia voisi muka kohdella kaltoin, ei voi!
Mitä ihmeen järkeä on muuten kohdella milloinkaan lasta kaltoin, siis lasta, joka tarvitsisi neuvoja, apua, ohjausta, tukea, turvallisuutta ja rakkautta elämäänsä? Lapsi on lapsi, ei lapsi synny aikuisena eikä ole aikuinen lapsena. Jos jollekin vanhemmalla tulee yllätyksenä jossain vaiheessa kyseinen asetelma, varsinkin siinä vaiheessa kun lapsi alkaa käyttäytymään huonovointisesti, pitäisi vanhempi ohjata vanhemmuuskoulutukseen, terapiaan tms. Samoin vanhemman tukijoukot, jotka myötäilevät lastaan kaltoinkohtelevan vanhemman käytöstä. Aika simppeliä, ymmärtää ettei niitä minkä aikakauden tahansa omia ikäviä kokemuksia siirretä tunnemyrskynä lasta kohtaan kaltoinkohteluna.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kun pidän puoliani, loukkaan aina, äitini ei ole koskaan loukannut ketään. Ei, vaikka on tyttären haukkunut ikävämmin kuin kukaan koskaan. Jos pyydän perusteluja jollekin asialle, olen hankala.
Minun pitää vastata kun kysyy haluanko niin vai näin ja kun vastaan haluavani näin, toimii niin. Ei mitään logiikkaa.
Käsittämättömän raskasta olla aina väärässä kaikesta, tulla ohitetuksi ja syyllistetyksi vaikka ja mistä. Vielä niin, että toinen ei koe tekevänsä mitään väärää, koskaan. Sanomattakin selvää, että veljeni ei tarvitse kuulla samaa. Kaikki nega kaatuu minun niskaan, veli porskuttaa menemään. Äiti on aina katsonut miehiä ylöspäin ja tyttärelle voi purkaa kaiken kokemansa vääryyden jopa 70 vuoden takaa. Kun niitä on padottu ensin sisään vuosi kymmenet.
Välien katkaisu ei ole vaihtoehto, mutta kasvavan ahdistuksen haluaisin pois. Haluaisin tulla kuulluksi tasavertaisena aikuisena, en usko sitä päivää tulevan.
Olen vuonna 1971 syntynyt vuonna 1947 syntyneen äidin ainut lapsi.
Vanhempani erosivat ollessani 5-vuotias.
Ap:n äiti kuulostaa samalta kuin 20-luvulla syntynyt isoäitini: tuolloin kuukautisista, rintaliiveistä, seksistä yms. asioista ei varmastikaan normaalisti puhuttu luontevasti.
Äitini onneksi otti sen asenteen, että tekee suurin piirtein kaiken toisin kuin hänen äitinsä.
Kotona oli paljon vapauksia, mutta myös tietyissä asioissa tiukat rajat.
Kuukautiset olivat täysin luontevasti hoidettu asia; äiti osti meille siteitä ja tamponeja, koska itsekin niitä tarvitsi.
Rintaliivejä en oikeastaan tarvitse vieläkään, joten tämä ei ollut kynnyskysymys nuoruudessani.
Eikä olisi ollut, vaikka olisin tarvinnut.
Kurjaa lukea, että joiden äidit ovat noin kummallisia kalkkiksia.
Anteeksi termi, mutta siltä se tuntuu.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulle avautui äskettäin silmät äitini suhteen liittyen lapsen kannustamiseen. Minä olen kokenut, että minua ei ole kunnolla kannustettu, tuettu omissa päätöksissäni (äitini on toki toista mieltä). Olen ollut jopa ahdistunut siitä, että kun olen kertonut valinnoistani, niin minua on ikäänkuin arvosteltu jatkuvasti päätöksistäni. Jopa ihan näin aikuisena perheellisenä naisena, mulle on sanottu etten saa hakea tiettyä työpaikkaa tms. Silloin lakkasinkin puhumasta asioista etukäteen kerroin vasta jälkeenpäin jos silloinkaan.
Itse koen varsinkin aikuisen lapsen kannustamisen niin, että asiasta keskustellaan käydään tarvittaessa läpi vaihtoehtoja (jos minulta mielipidettä kysytään) ja sitten asianomainen itse tekee päätöksen häneen liittyvässä asiassa. Tällaisesta oli kyse oman nuoren aikuisen lapseni kohdalla kun keskustelimme hänen työtilanteestaan. Satuin sitten äidilleni mainitsemaan tästä asiasta sanoen myöskin että "hän itse kuitenkin lopullisen ratkaisun tekee sen mukaan minkä katsoo olevan hänen kannaltaan paras vaihtoehto. Tähän äitini minulle närkästyneellä äänellä vastaa" täytyyhän lasta nyt kannustaa". Olin että mitä ihmettä tottakai kannustetaan, miksi ihmeessä ajattelee ettei.
Ajattelin asiaa keskustelun jälkeen ja tajusin, että hän pitää kannustamisena sitä, että on kertonut minulle aina mitä minun PITÄÄ tehdä, riippumatta mitä minä itse asiasta ajattelen. Tämä on sitten saanut minut ahdistuneeksi, koska koen ettei minua kuunnella vaan sanomani ohitetaan. Omien lasteni kohdalla toimin siis eri tavalla ja huomaan että ovat kypsempiä kuin minä vastaavassa iässä ja varmempia itsestään koska heihin on luotettu ja tuettu. Ei saneltu asioita.
Olen huomannut myös, että jos menestyn omana itsenäni, siitä en kehuja saa. Pikemminkin yritetään latistaa, että johtuu jostain muusta kuin minusta asian onnistuminen. Tiedän, että toimii samoin kun häntä kohtaan on toimittu. Itse olen kierteen katkaissut omien lasteni kohdalla.
Onpa tuttua.
Oma äitini on sanonut minulle että minun ei pidä mennä töihin paikkaan A. Tämä tapahtui lauantaina kun olin menossa uuteen työpaikkaan viikonlopun jälkeen maanantaina. Eli äitini oletti että kun hän on sanonut noin niin minä ilmoitan maanantaina että en tulekaan sinne töihin. Millainen äiti tekee tuollaista? Tuo työpaikka oli ainut mihin olin päässyt ja olin kahden kouluikäisen lapsen äiti, niin kuin rahaakaan ei olisi tarvinnut.
Työ oli koulutustani vastaava ja tarkkaa osaamista vaativaa.
Aikuisena ihmisenä varmasti voit kohteliaasti perustella äidillesi miksi menet töihin.
Ap - sinä sentään pääsit diskoihisi.
Tämä! Viimeinen kappale voisi olla omasta kynästäni. Äitini ei kannustanut minua, ei varsinaisesti lytännytkään, mutta aina oli jotenkin sellainen olo, että kelpaankohan minä. Meillä ja hänen suvussaan oli tapana arvostella muita. Vaikkapa julkisuuden henkilöissä oli aina lähtökohtaisesti vikaa. Sitä tunsi itsekin olevansa koko ajan arvostelun kohteena.
Terapiassa piti käydä, että sain itseluottamukseni takaisin. Äiti ei ikimaailmassa olisi sanonut minulle, että olen ihana sellaisena kuin olen. Luulen että ei halunnut minun ylpistyvän, koska se olisi ollut noloa. Vaatimattomuus ja itsensä alentaminen oli tärkeää, jotta oli muille mieliksi.