70-luvulla syntyneiden äidit - onko teillä muilla samanlaista?

Mulla ei ihan pahimpia kokemuksia ole, mutta en koe että mua olisi hirveästi kannustettu. Epäilty onnistumista tai pärjäämistä kylläkin ja yhäkin tätä tapahtuu. Jos jotain teki ja asia onnistui melkein täydellisesti, niin siitä onnistumisesta ei mainittu, tuotiin vain esille se pieni epäonnistuminen. Nykyään äiti on sitä mieltä että on kannustanut ja tukenut mua, eikä auta ottaa asiaa esille, kun minä olen toki se joka muistaa väärin, aina ja kaiken.

Olen itsetuntoni löytänyt pitkän työn tuloksena ja paljolti mieheni ansiosta. Äitini kertoo kuinka hänen itsetuntonsa on tuhottu lapsena ja pitää kyllä paikkansa. Siinä suhteessa ymmärrän häntä ja käytöstään. Sitä en pysty ymmärtämään, miksi sitten kuitenkin on käyttäytynyt niinkuin on käyttäytynyt eli yrittänyt pitää kaikin tavoin minunkin itsetuntoni alhaalla. Ehkä olen se ainoa jonka on kokenut olevan hänen alapuolella ja siksi tämä käytös minua kohtaan.

Kehun äitiäni asioissa joissa oikeasti on äärimmäisen hyvä, mutta kieltäytyy uskomasta puheitani. Eli kierre ei katkea meidän välillämme varmaan koskaan. Minua ei kuuntele edelleenkään ja olen sanonut sen olevan loukkaavaa. Tämän kierteen olen itse katkaissut lasteni kohdalla ja yrittänyt parhaani opettaa heitä tekemään omia ratkaisuja asioissa jotka vaikuttavat heidän elämäänsä (opiskelu jne.) ja sanoa että mokaaminen ei ole häpeä. Ei niin että äidin päätös on se oikea ja piste eikä asiasta keskustella tai jos mokaat, niin sitä tuodaan esille mitä kummallisimmissa hetkissä ja muistetaan mainita mahdollisimman monelle.

Vierailija kirjoitti:

Samanlainen tarina, mutta toisenlainen lopputulos.

Äiti syntynyt 40-luvun puolivälissä, minä 70-luvun puolivälissä. Lapsuuteni oli tunnekylmä ja traumaattinen. Äitini oli epävarma itsestään ja äitiydestään, hyvin epävakaa ja ennakoimaton, masentunut ja ahdistunut, ankara ja rakkaudeton. Kun myöhemmin sain omat lapseni, vannoin itselleni, että tämä sukupolvien ketju katkaistaan tähän. Mielestäni (ja miehenkin mielestä) ollaan siinä hyvin onnistuttu.

Poikkeuksellista on se, että äiti ja minä - kumpikin terapian tahoillaan läpikäyneenä - löydettiin näin aikuisiällä toisemme uudestaan. Tai ei edes uudestaan vaan ensimmäistä kertaa. Välillemme on vähitellen muodostunut lämmin ja luottamuksellinen ja jopa rakastava suhde. On pyydetty ja annettu anteeksi puolin ja toisin. Joskus elämässä käy näinkin. Olen tästä hyvin kiitollinen. En pelkästään äidin ja itseni vuoksi vaan myös siksi, että omat lapseni pääsivät tämän näkemään. Se on tehnyt hyvää koko perheelle. Eniten tästä voin kiittää omaa äitiäni. Hän hakeutui eläköitymisen jälkeen terapiaan omasta aloitteestaan ja halusi avata tämän lapsuudessa syntyneen umpisolmun. Kiitos äiti!

Onko äitisi kertonut miksi kohteli sinua huonosti lapsena? Onko nämä asiat avautuneet sinulle?

Harmittaa kun itse ei saa omaa äitiä avautumaan ja kieltää kaiken, niin olisi mielenkiintoista kuulla syitä miksi esimerkiksi oma äitisi päätyi kohtelemaan huonosti sinua vaikka toki oman äitini syyt voivat olla ihan erit kuin sinun.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten äitinne käyttäytyvät nykyään? Itse olen nyt nelikymppinen ja joutunut katkaisemaan välit äitiini kokonaan. Eli olen hylännyt hänet ja sillä tavalla tuhonnut hänen (siihen asti täydellisen terveen) psyykensä. Ansaittu rangaistukseni on, että hän pyrkii järjestämään minulle töistä potkut, lähettää kymmeniä haukkumistekstiviestejä ja yrittää soittaa. Uhkailee vahingoittaa lapsiani, jne.

Miten muilla?

Minun äitini ei ole noin käytöshäiriöinen, mutta olen kyllä todennut, että lapsuudesta puhuminen hänen kanssaan on täysin turhaa. Mitkään minun ongelmani eivät voi johtua lapsuudesta, koska se oli hänen mielestään ihan hyvä. Jos yritän puhua halaamattomuuden, puhumattomuuden yms. kulttuureista, äitini vetoaa aina "maan tapaan", eikä halua edes aloittaa keskustelua aiheesta. Hän on kykenemätön edes harkitsemaan sitä, että hänen käytöksellään voisi olla vaikutusta minun murheisiini.

Olen etääntynyt hänestä hyvinkin paljon, pidän sivistyneet välit, käyn tapaamassa muutaman kerran vuodessa ja soitan harvakseltaan. Mielenkiintoista on, että äitini ei ole koskaan ottanut asiaa puheeksi tai kyseenalaistanut käytöstäni. Hän selittää aina minulle puolestani, miten minulla on varmasti niin kiire, että siksi en ehdi käymään. Hän tietää minun käyvän useammin anoppini luona (ihana ihminen), mutta ei ole koskaan nähnyt ristiriitaisuutta tässä asiassa. En tiedä, eikö hän ymmärrä oman käytöksenä osuutta tässä asiassa vai onko asia niin suuri peikko, että hän välttää asian ajattelemista.

Mielenkiintoista ainakin minun äidissäni on se, että hän ei ole koskaan oppinut kysymään, mitä minulle kuuluu, eikä osaa myötäelää, jos kerron hänelle asioitani. Puhelinkeskustelumme menevät tavallisesti siten, että minä kysyn häneltä, mitä kuuluu, kuuntelen hänen vastauksensa, kysyn tarkentavia kysymyksiä ja keskustelen hänen asioistaan. Jos odotan, että hän kysyy minulta vuorostaan, mitä minulle kuuluu, tätä ei tapahdu. Jos kerron hänelle jotain, hän vastaa hmmm....  ja alkaa kertoa jostain aivan toisesta asiasta, joka liittyy hänen elämäänsä.

Mikä ihme näissä 40-luvulla syntyneissä, vähäisen koulutustaustan ja sotalapsuuden ihmisissä on - miksi 70 vuoden elämäntaival ei ole missään vaiheessa opettanut heille keskustelutaitoa ja toisen ihmisen huomioonottamista? Vaikka kuinka tunnen äitini persoonan, niin en vain jaksa kertoa asioistani ihmiselle, jolle keskustelu tarkoittaa kahden ihmisen monologia ja tauko puheessa on mahdollisuus kääntää keskustelu omiin asioihin.

Minun äitinikään ei koskaan kysy minun kuulumisiani ja kun kerron niitä niin ei hän kuuntele vaan ihan oikeasti vain odottaa että lopetan puhumisen ja hetken hiljaisuuden jälkeen alkaa taas puhua esim veljeni vaimon siskon miesystävästä jota minä tai äitini emme ole koskaan edes nähneet.

Äiti on vanha ja apua vailla ja varsinkin minulta ja se loukkaa minua. Ihminen joka on koko ikäni latistanut, vähätellyt ja nauranut minua pitää selvänä asiana että minä autan koska minua voi ja kehtaa passuuttaa. Kuvaavaa on esim että jos minä en käy niin kukaan ei vie roskia, ei vaikka joku sisaruksista on käynyt koska selvästikin vain minä olen sopivan alhainen roskamuija. Päivien roskapussit siis jossain jemmassa.

Sitten tunnen vielä huonoa omatuntoa kun suustani lipsahtaa äkäinen kommentti johonkin. En yksinkertaisesti halua käydä äitini luona ollenkaan. Hän pahoittaa joka kerta tahallaan mieleni

Olen miettinyt, onko tämä monologikeskustelutyyli 40-luvulla syntyneiden tapa vai savolaisuutta. Tunnen useammankin savolaisen, jotka kääntävät jutun omiin asioihinsa heti, kun vain mahdollista. Kuulumisia ei kysellä tai ainakaan malteta jäädä kuuntelemaan.

Monologikeskustelu on tyypillistä narsistisen ihmisen käytöstä. Minä hajoaa jos ei ole koko ajan keskipisteenä ja saa huomiota. Jos on jäänyt sisäisesti kehittymättömäksi, turvautuu persoonallisuushäiriöihin kuten narsismi.

Olen pitänyt yleisesti hyväksyttynä totuutena, varsinkin vielä 80-luvulla sanottuna, että suomalaiset ovat kateellinen ja huonoitsetuntoinen kansa. Mutta ehkä nämä ominaisuudet ovatkin seurausta yleisestä sosiaalisesta mallista, tai yleisestä mielenterveyden ongelmasta, joka johtaa toisten vähättelyyn?

Nyt elävä sukupolvi voi purkaa trauman, joka on syntynyt maamme vaikeista kokemuksista sekä siitä ettei niitä ole voitu käsitellä.

Muistan omasta lapsuudestani, että kotona nimenomaan varotettiin kysymästä keneltäkään mitään. Saattoihan kysymys sattuakin kipeään kohtaan. Ajatus ilmenee englannissa: ”Älä puhu köydestä hirtetyn talossa”.

Tuttavaa tavatessa oli sopivaa puhua molempien tunteman, yhteisen ystävän kuulumisista. Olimme nuoria, ja tämä oli käytäntö. Sittemmin olen oppinut, että kyselykin voi olla kohteliasta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Samanlainen tarina, mutta toisenlainen lopputulos.

Äiti syntynyt 40-luvun puolivälissä, minä 70-luvun puolivälissä. Lapsuuteni oli tunnekylmä ja traumaattinen. Äitini oli epävarma itsestään ja äitiydestään, hyvin epävakaa ja ennakoimaton, masentunut ja ahdistunut, ankara ja rakkaudeton. Kun myöhemmin sain omat lapseni, vannoin itselleni, että tämä sukupolvien ketju katkaistaan tähän. Mielestäni (ja miehenkin mielestä) ollaan siinä hyvin onnistuttu.

Poikkeuksellista on se, että äiti ja minä - kumpikin terapian tahoillaan läpikäyneenä - löydettiin näin aikuisiällä toisemme uudestaan. Tai ei edes uudestaan vaan ensimmäistä kertaa. Välillemme on vähitellen muodostunut lämmin ja luottamuksellinen ja jopa rakastava suhde. On pyydetty ja annettu anteeksi puolin ja toisin. Joskus elämässä käy näinkin. Olen tästä hyvin kiitollinen. En pelkästään äidin ja itseni vuoksi vaan myös siksi, että omat lapseni pääsivät tämän näkemään. Se on tehnyt hyvää koko perheelle. Eniten tästä voin kiittää omaa äitiäni. Hän hakeutui eläköitymisen jälkeen terapiaan omasta aloitteestaan ja halusi avata tämän lapsuudessa syntyneen umpisolmun. Kiitos äiti!

Onko äitisi kertonut miksi kohteli sinua huonosti lapsena? Onko nämä asiat avautuneet sinulle?

Harmittaa kun itse ei saa omaa äitiä avautumaan ja kieltää kaiken, niin olisi mielenkiintoista kuulla syitä miksi esimerkiksi oma äitisi päätyi kohtelemaan huonosti sinua vaikka toki oman äitini syyt voivat olla ihan erit kuin sinun.

Äitini on kertonut minulle lapsuudestaan jonkin verran. Äitini oli ei-toivottu lapsi, joka syntyessä hänen oma äitinsä oli jo lähemmäs 50-vuotias. Lapsia oli paljon ja perhe oli köyhä, ja vahinkovauvan sukupuoli oli valtava pettymys, olisivat  halunneet pojan. Äidin lapsuudessa on ollut todella rankkaa fyysistä ja psyykkistä väkivaltaa, jatkuvaa haukkumista ja mitätöintiä. Se tehtiin selväksi joka päivä, ettei kukaan häntä halunnut. Sain myös kuulla sellaisen hämmentävän tiedon, että isäni painosti äitiäni hankkimaan lapsia. Äiti itse olisi halunnut hankkia niitä myöhemmin, koska tunnisti itsestään sen, ettei ollut valmis äidiksi. Minun syntyessäni äidin tilanne oli pahimmillaan. Hän oli masentunut eikä jaksanut hoitaa minua muutoin kuin ruokkimalla, esimerkiksi syliin ei ottanut ellei ollut pakko. Hän myös yritti kolme kertaa itsemurhaa varhaislapsuudessani. Myöhemmin kun veljeni syntyivät, äiti voi jo sen verran paremmin, että he saivat lempeämmän lapsuuden. Tämä on tällainen hyvin tyypillinen tilanne, jossa ilmeisesti sota-ajan ja köyhyyden aiheuttamat traumat siirtyvät sukupolvelta toiselle. Äitini onneksi osasi tämän kierteen katkaista. Hän on hämmästyttävän vahva ihminen!

Minun kokemukseni ovat lieviä verrattuna monen kammottaviin tarinoihin tässä ketjussa. Tai no ainakin ne pahimmat jutut liittyvät isään eikä äitiin. Tunnistan kuitenkin monia samoja asioita.

Mitään asioita ei lapsena voitu opettaa, sitten ihmeteltiin kun ei esimerkiksi 5-vuotias lapsi ole itsekseen oppinut kelloa, ilman että kukaan on opettanut numeroita tai miten kellotaulun viisareita tulkitaan. Kun ei 10-vuotiaana ymmärrä telepaattisesti, että pitäisi imuroida pyytämättä koko omakotitalo auttaakseen äitiä, paha oli sekin. Koulussa menestymisestä ei ikinä kehuttu, turhan ylpeä silloin vaan tulee ja kuvittelee itsestään liikoja. Parempi tuhahdella että tuonko parempaa ei kokeesta tullut, jos ei täysi kymppi ollut.

Murrosikään ja kuukautisiin liittyviä asioita ei sentään piiloteltu, hävetty ja pilkattu. Mutta ei niistä ikinä mitään puhuttu ja lopulta serkkuni vei minut ostamaan ekat rintaliivit, kun toista vuotta oli jo rinnat olleet. Kaikissa sukulaistädeissä ja -sedissä näkyi sama käytös, että jos me lapset olimme sairaita tai loukkaannuimme ja vaikkapa itkimme kivusta, se oli ärsyttävää ja siitä suututtiin, sen sijaan että olisi hoidettu ja lohdutettu. Positiivisista tunteista ei mitään ikinä puhuttu,  että perheenjäsenistä pidettäisiin saati rakastettaisiin, ei ilmeisesti edes vanhempieni kesken.

Isäni sitten olikin huutava ja väkivaltainen. Hänen sukupolvessaan ihan normaalilla tavalla, nykyään olisi lastensuojeluasia ja minusta olisi "herännyt huoli". Mitä kaikkea pahaa sitten ujo, hiljainen ja vetäytyvä alle 10-vuotias lapsi hänen mielestään onkaan voinut tehdä, että ansaitsin niin usein piiskaa. No ilmeisesti riitti, että olin olemassa ja se oli suurin rikokseni, vaikka isän ja äidin ihan oman toiminnan takia olin siitetty ja syntynyt,

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten äitinne käyttäytyvät nykyään? Itse olen nyt nelikymppinen ja joutunut katkaisemaan välit äitiini kokonaan. Eli olen hylännyt hänet ja sillä tavalla tuhonnut hänen (siihen asti täydellisen terveen) psyykensä. Ansaittu rangaistukseni on, että hän pyrkii järjestämään minulle töistä potkut, lähettää kymmeniä haukkumistekstiviestejä ja yrittää soittaa. Uhkailee vahingoittaa lapsiani, jne.

Miten muilla?

Minun äitini ei ole noin käytöshäiriöinen, mutta olen kyllä todennut, että lapsuudesta puhuminen hänen kanssaan on täysin turhaa. Mitkään minun ongelmani eivät voi johtua lapsuudesta, koska se oli hänen mielestään ihan hyvä. Jos yritän puhua halaamattomuuden, puhumattomuuden yms. kulttuureista, äitini vetoaa aina "maan tapaan", eikä halua edes aloittaa keskustelua aiheesta. Hän on kykenemätön edes harkitsemaan sitä, että hänen käytöksellään voisi olla vaikutusta minun murheisiini.

Olen etääntynyt hänestä hyvinkin paljon, pidän sivistyneet välit, käyn tapaamassa muutaman kerran vuodessa ja soitan harvakseltaan. Mielenkiintoista on, että äitini ei ole koskaan ottanut asiaa puheeksi tai kyseenalaistanut käytöstäni. Hän selittää aina minulle puolestani, miten minulla on varmasti niin kiire, että siksi en ehdi käymään. Hän tietää minun käyvän useammin anoppini luona (ihana ihminen), mutta ei ole koskaan nähnyt ristiriitaisuutta tässä asiassa. En tiedä, eikö hän ymmärrä oman käytöksenä osuutta tässä asiassa vai onko asia niin suuri peikko, että hän välttää asian ajattelemista.

Mielenkiintoista ainakin minun äidissäni on se, että hän ei ole koskaan oppinut kysymään, mitä minulle kuuluu, eikä osaa myötäelää, jos kerron hänelle asioitani. Puhelinkeskustelumme menevät tavallisesti siten, että minä kysyn häneltä, mitä kuuluu, kuuntelen hänen vastauksensa, kysyn tarkentavia kysymyksiä ja keskustelen hänen asioistaan. Jos odotan, että hän kysyy minulta vuorostaan, mitä minulle kuuluu, tätä ei tapahdu. Jos kerron hänelle jotain, hän vastaa hmmm....  ja alkaa kertoa jostain aivan toisesta asiasta, joka liittyy hänen elämäänsä.

Mikä ihme näissä 40-luvulla syntyneissä, vähäisen koulutustaustan ja sotalapsuuden ihmisissä on - miksi 70 vuoden elämäntaival ei ole missään vaiheessa opettanut heille keskustelutaitoa ja toisen ihmisen huomioonottamista? Vaikka kuinka tunnen äitini persoonan, niin en vain jaksa kertoa asioistani ihmiselle, jolle keskustelu tarkoittaa kahden ihmisen monologia ja tauko puheessa on mahdollisuus kääntää keskustelu omiin asioihin.

Kuvaavaa on esim että jos minä en käy niin kukaan ei vie roskia, ei vaikka joku sisaruksista on käynyt koska selvästikin vain minä olen sopivan alhainen roskamuija. Päivien roskapussit siis jossain jemmassa.

Etkö kysy suoraan äidiltä miksi "Petri tai Petra" ei vie roskia? Tai pyydä suoraan sisarukselta että katsoo ettei roskapusseja keräänny. Ei kannata alistua ihan kaikkeen.

Tulen isosta uskonnolliseta perheestä ja olen vuonna 80 syntynyt, vanhemmat syntyneet vuonna 48. 

Meillä osa asioista selittyy sillä, ettei vanhemmilla ollut aikaa huolehtia riittävästi meistä, koska ei ollut aikaa kymmenlapsiselle katraalle. Kuitenkin lapsia piti tulla niin monta kuin nyt sattui tulemaan, koska niin uskoivat toimivansa oikein. Vasta tämän jälkeen tuli kaikki muu ja tällä syyllä myös oikeutettiin ja selittävät edelleen itselleen sen ettei paremmin pystytty hoitamaan. Kuitenkaan ei myönnetä mitään ikäviä asioita tai että se oli meille lapsille rankkaa vaan pitäisi vain olla heidän mukaan kiitollinen ja puhua vain hyvistä asioista. Ihan järkyttävä parku ja huuto alkaa ja asioiden kieltäminen, jos mitään nostaa koskaan esille. No, enää en nosta kun pääsee paljon helpommalla ja näkee harvoin.

Tämän ketjun myötä tiedän nyt etten ollut yksin sisaruksine siinä tilanteessa vaan meitä on luultavasti todella paljon, joita kohdeltu todella kurjasti vanhempien taholta. Hyvin samanlaista ollut kuin tähän ketjuun kirjoittaneilla. Olen jopa vähän hämmentynyt, että myös pienissä perheissä ollut tätä samaa kun olen osittain selittänyt asiaa itselleni sillä että lapsuudenperheessäni meitä oli vain liikaa ja aika ei riittänyt ja voimavarat olivat vähissä. Osa ei pysty näistä puhumaan ja haluaa olla vain hiljaa ja osa taas kieltää kokonaan. Voi olla vaikea kohdata niitä kipeitä tunteita ja jatketaan elämää niin kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Oma kokemukseni on ollut se, jos jotain on jossain ei-perheen kesken vähänkään avannut, että jostain pyyhältää heti joku tietäväinen/jyrä sanomaan miten minun tulisi kunnioittaa vanhempiani ja kehtaat heistä puhua tuohon sävyyn. Joo, varmaan jos sinulla sattunut hyvä tuuri saamaan välittävät vanhemmat niin ehkä vaikea ymmärtää minun kokemaan tai sit ovat näitä tapauksia, et asioista ei puhutua vaikka olisivat itse pahempaakin joutuneet kohtaamaan.

Kotonani piti harjoittaa mahdollisimman näkymättömänä oloa. Muistan miten piti oikein varoa omia vanhempiaan ettei vaan häirinnyt tai vienyt heidän aikaansa missään ja opinkin pitämään sen aina ihan minimissä. Kerran mursin käteni ala-asteen ensimmäisillä luokilla ja muistan miten häpesin sitä, että nyt joutuvat vaivautumaan ja viemään minut sairaalaan ja voi että kun piti mennä vahingossa loukkaamaan oman käteni (todella kovat kivut oli vielä), että isän piti keskeyttää omat työnsä vuokseni.

Olen jossain kohdin kouluajoistani alkanut väärentämään vanhempien nimikirjoituksen kokeisiin, jotten saisi sitä hirveää huutoa, jos numero ei heitä miellyttänyt. Harjoittelin heidän nimikirjoituksen tekoa oikein urakalla ja näköjään onnistuin siinä todella hyvin. Outoa vain oli ettei vanhempani viitsineet laittaa tikkua ristiin sen eteen, että olisivat huolehtineet että teen  läksyt/luen kokeisiin ja näin opettaneet rutiininomaista suhdetta niiden tekoon ja muutenkin olleet oikeasti kiinnostuneita koulunkäynnistä ja tukeneet siinä. Eivät myöskään millään tavalla ihmetelleet ja/tai huomanneet kun jossain kohdin en enää vienyt heille kokeita allekirjoitettavaksi ollenkaan. Tämä alkoi jossain ala-asteen viimeisillä luokilla ja jatkui lukion päättymiseen saakka. Mahtoivatko edes vilkaista todistustani kertaakaan... Vanhmepani ovat molemmat vielä korkeasti koulutettuja ja hyvän työuran tehneitä ja ihannoivat suuresti koulutusta ja menestystä. Ehkä heillä on se kaikki onnistunut kultalusikka suussa...?

Kun olin muuttamassa mieheni kanssa yhteen ja mainitsin äidilleni siitä niin hän ei ymmärtänyt ollenkaan ja alkoi vain hokea ja vängätä, "että ethän muuta, ethän muuta, et sä voi niin tehdä". Sanoin vain, et no nyt muutan ja hän vain jatkaa "et muuta, ethän sä voi kun ette ole naimisissa jne.". Toki äitini on uskovainen ja hänen maailmankatsomuksen mukaan mennään naimisiin kun muutetaan yhteen, mutta ei hyväksynyt edelleenkään sitä etten minä aikuinen omillani toimeentuleva ihminen ollut enää vuosikausiin elänyt heidän uskonsa tavoin ja kuulunut koko uskontokuntaan. Silti piti vieläkin yrittää, että eläisin edelleen heidän normien mukaan. Ja älytöntä lapsellista mulkoilua kesti aikansa tämän jälkeen.

Vierailija kirjoitti:

Olen varmasti joskus jo vastannut tähän ketjuun ja palaankin aina tänne lukemaan tarinoita kun tulee huonoja hetkiä. Haluan vain vahvistusta että oma lapsuuteni ei ollut missään mittakaavassa ok ja että en saisi antaa sen vaikuttaa. Tuntuu pahalta että katkeruus nousee pintaan aina hetkittäin, en edelleenkään tiedä millainen on normaali äitisuhde.

Kaikkia tuntuu yhdistävän tuo tyttärien murrosiän sivuuttaaminen ja menkkasuojat. Voi luoja mitä kestinkään. Aikuisiällä näen että kavereiden sisaruussuhteet äitisuhteista puhumattakaan voivat olla todella kadehdittavia. Olen kateellinen, tunnen olevani huono, jotain vailla. Äitini piti huolen että kukaan meistä ei koskaan näyttänyt tunteita, ilkkui, kiusasi, käänsi toisiaan vastaan Mietin usein että vain soittaisin siskolleni ja kysyisin hänen elämästään, mutta pelkään että hän ei koskaan nähnyt lapsuudessaan mitään outoa ja että hän jonkinlaisena refleksinä ivailisi samalla lailla kun äitimme meidät opetti.

Lähin "äitikokemus" lienee se kun ala-asteella opettajani halasi minua ja lohdutti. Säteilin varmaan viikon koska tunsin saavani toiselta ihmiseltä lohtua ja hyväksyntää. Surullisin muistoni, vaikka samalla hienoimpia tunteita joita muistan :(

Huh. Niin tuttua. Et ole yksin!

Meilläkin siskot käännetty toisiaan vastaan! Nyt aikuisena olemme varmaankin kaikki jääneet aika yksin, ilman toisiamme ainakin. Yksi siskoista jatkaa vielä äidin oppejen mukaan kaikkien muiden ihmisten ylenkatsomista, halveksumista, arvostelua ja eritoten siskoihin kohdistuvaa vertailua ja nälvintää. Niin surullista. Onko muille tuttua?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämän ketjun viestit kyllä tuntuvat tutuilta. Juurikin tuo, etten voi olla "tyttömäinen", turhamainen, en ansaitse mitään kaunista tai turhaa. Lapsuudessa ja nuoruudessa oli ihan normaalia, että veljeni sai kalliita merkkivaatteita, mutta kun minä tarvitsin jotain sen piti olla halvinta mahdollista. Edes iho-ongelmiini en saanut apua ja veli sai. Ehkäpä oman tyttären kanssa saan aikanaan kokea jonkin asteista eheytymistä, kun aidosti kuuntelen mitä hän tarvitsee ja autan häntä. Kyllä äidissäni on hyviäkin puolia, mutta on täysin sokea sille kuinka jäin esimerkiksi täysin ilman minkäänlaista emotionaalista tukea lapsuudessani. Olin se tyttö, joka vain pärjäsi siinä vieressä, samalla kun äidin ongelmat olivat niitä oikeita ongelmia ja veljen tarpeet olivat niitä oikeita tarpeita. Kaikki minuun liittyvä oli näkymätöntä. Pelkään todella paljon toistavani samaa omalle tyttärelle.

Välillä ajattelen olevani huono äiti, mutta toisaalta kun mietin kuinka vastaanotan lasteni tunteet, lohdutan ja autan heitä, niin en voi edes kuvitella tilannetta missä olisin saanut vastaavaa omalta äidiltäni. Se jatkuva huonommuuden tunne on kaikessa läsnä.

Mietin tänään myös sitä kuinka olen erityisesti ystävyyssuhteissani ajautunut sellaisiin tilanteisiin, missä en saa normaalia empatiaa, tukea ja keskusteluseuraa. Itse kyllä annan näitä muille, mutta samaa en saa takaisin. Ihan kuin toistaisin sitä omaa äitisuhdetta tässä muodossa. Puolison kanssa menee yllättävän hyvin, hänelläkin vaikeat suhteet vanhempiinsa, joten ehkä olemme juuri sopivasti rikki tukeaksemme toisiamme.

Huh, olenko minä huomaamattani kirjoittanut tämän tekstin? Oli niin tutun kuuloista, että ihan kylmät väreet menivät. Täsmäsi täysin tarpeiden vähättelyn, epäempaattisten ystävyyssuhteiden ja rikkinäisen puolison suhteen. Kyllä tässä joku yleisempi psykologinen malli toistuu.

Niinpä! Täällä myös. - 92

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen varmasti joskus jo vastannut tähän ketjuun ja palaankin aina tänne lukemaan tarinoita kun tulee huonoja hetkiä. Haluan vain vahvistusta että oma lapsuuteni ei ollut missään mittakaavassa ok ja että en saisi antaa sen vaikuttaa. Tuntuu pahalta että katkeruus nousee pintaan aina hetkittäin, en edelleenkään tiedä millainen on normaali äitisuhde.

Kaikkia tuntuu yhdistävän tuo tyttärien murrosiän sivuuttaaminen ja menkkasuojat. Voi luoja mitä kestinkään. Aikuisiällä näen että kavereiden sisaruussuhteet äitisuhteista puhumattakaan voivat olla todella kadehdittavia. Olen kateellinen, tunnen olevani huono, jotain vailla. Äitini piti huolen että kukaan meistä ei koskaan näyttänyt tunteita, ilkkui, kiusasi, käänsi toisiaan vastaan Mietin usein että vain soittaisin siskolleni ja kysyisin hänen elämästään, mutta pelkään että hän ei koskaan nähnyt lapsuudessaan mitään outoa ja että hän jonkinlaisena refleksinä ivailisi samalla lailla kun äitimme meidät opetti.

Lähin "äitikokemus" lienee se kun ala-asteella opettajani halasi minua ja lohdutti. Säteilin varmaan viikon koska tunsin saavani toiselta ihmiseltä lohtua ja hyväksyntää. Surullisin muistoni, vaikka samalla hienoimpia tunteita joita muistan :(

Huh. Niin tuttua. Et ole yksin!

Meilläkin siskot käännetty toisiaan vastaan! Nyt aikuisena olemme varmaankin kaikki jääneet aika yksin, ilman toisiamme ainakin. Yksi siskoista jatkaa vielä äidin oppejen mukaan kaikkien muiden ihmisten ylenkatsomista, halveksumista, arvostelua ja eritoten siskoihin kohdistuvaa vertailua ja nälvintää. Niin surullista. Onko muille tuttua?

Todella tuttua. Kesti itselläkin pitkään tajuta mitä äiti tekee mutta en ymmärrä miten yksi siskoista ei vieläkään tajua.

Äiti ihmettelee miten me sisaruslauma emme ole läheisiä toistemme kanssa! Itse keittää ilkeää soppaa ja kehtaa ihmetellä tuommoista.

Vierailija kirjoitti:

Kaikissa sukulaistädeissä ja -sedissä näkyi sama käytös, että jos me lapset olimme sairaita tai loukkaannuimme ja vaikkapa itkimme kivusta, se oli ärsyttävää ja siitä suututtiin, sen sijaan että olisi hoidettu ja lohdutettu. Positiivisista tunteista ei mitään ikinä puhuttu,  että perheenjäsenistä pidettäisiin saati rakastettaisiin, ei ilmeisesti edes vanhempieni kesken.

,

Niin moni tässä ketjussa mainittu asia on tuttua, mutta erityisesti tämä. Olen luullut, että näin on ollut vain meillä, mutta ilmeisesti muillakin. Olen syntynyt -80, äitini 40-luvun lopulla. Äitini ei ole koskaan osannut tai ehkei edes halunnut lohduttaa minua. Murhe oli heikkoutta ja silloin piti vain "ryhdistäytyä". Itkeä ei saanut, ettei naapurit kuule. Jos olin sairas, äiti suuttui. Kun aikuisena olin raskaana (toivottu raskaus, vakaa parisuhde jne.) ja sain raskauskomplikaation, äiti ilkkui ja syyllisti, että "sen siitä saa, kun tollaseen ryhtyy!" Jos kerron jostain huolestani hänelle, niin hän aina tuhahtaa, miten jollakin muulla on pahemmin ja eihän tuo ole mitään. Äitiä myös inhottaa "lihavuuteni". Olen aina ollut normaalipainoinen ja liikunnallinen. Kun olin n. 4 viikkoa synnytyksen jälkeen ostamassa itselleni juhlavaatteita vauvan ristiäisiin, hän näki minut sovituskopissa ja päivitteli nyrpistellen, että miten en ole vieläkään saanut treenattua vatsaa entiselleen..

Vierailija kirjoitti:

Tämän keskustelun aloittaja tuskin on tätä enää kuuden vuoden päästä seuraamassa täällä, mutta kerron nyt kuitenkin: Ei se, että äitisi on syntynyt 1940-luvulla, todellakaan selitä hänen käytöstään. Niin oli minunkin äitini, vieläpä kyseisen vuosikymmenen alussa ja minä taas 70-luvun lopussa, mutta ei meillä silti ollut tuollaista. Se kyllä oli, että vanhempani jäivät työttömiksi 90-luvun lamassa eikä itselleni olisi tullut mieleenkään pyytää mitään ylimääräistä heiltä teininä. Ei kielletty, mutta en pyytnytkään, kun tiesin, mikä tilanteemme oli.

Äitini oli vieläpä maalla syntynyt ja pelkän kansakoulun käynyt (itse hän jäi orvoksi molemmista vanhemmistaan jo lapsena), mutta tosiaankin osasi lapsensa hoitaa, kuukautisiin ja liiveihin varautua ym. Pikemminkin itse olin häntä estyneempi, vaikkei hänkään ollut näissä asioissa kuin täysin asiallinen. Perheemme uskovaisin ja tiukkapipoisin ihminen oli muuten 60-luvulla syntynyt sisareni, joka yritti äitiäkin käännyttää oppeihinsa toistuvasti. Äiti kyllä kansakoulun käyneenä tunsi raamattunsa tätä paremmin, mutta minullekin joskus lausahti, että JOS tuolla joku suurempi voima on, niin miksi se sallii kaikkea pahaa. Olihan hän vanhan kansan ihminen, mutta täysin kohtuullinen ja selväjärkinen, huumorintajuinenkin.

Olen pahoillani ap:n puolesta, mutta kyse ei tosiaan ole siitä, millä vuosikymmenellä äitisi on syntynyt. Hän on ehkä jostain muusta syystä epämiellyttävä ja joustamaton ihminen, kuten esimerkiksi sisareni on yhä edelleenkin. Kaikenlaisia luonnehäiriöitäkin esiintyy.

Ymmärräthän, että ketjuun aiheeseen kirjoittaneet kertovat lähinnä omista äideistään, tunteistaan ja kokemuksistaan. Ei täällä sanota, että kaikki jossain ikäluokassa syntyneet ovat samanlaisia, kuin mitä omassa perhepiirissä on koettu mm. kaltoinkohtelua ja rakkaudettomuudesta lasta kohtaan. Siitä kertoo mm. se, että naapuriston, sukulaisten tai kavereiden lasten äidit ovat erilaisia kuin oma äiti. Lapsella on ollut vertauskuvaa, useimmilla lapsuudesta asti. Tämä ketju käsittelee tietyllä vuosikymmenellä syntyneiden lasten äitejä ja 70 -luvulla syntyneitä lapsia, tosin aiheen ollessa niin akuutti, syntymävuodet ovat hämmentyneet. Näennäistä on, että 60-80 luvuilla synteitä lapsia aihe koskettaa selvemmin, kuin esim. 40-50- luvulla syntyneitä, tai 90- luvun jälkeen syntyneitä.

Et kertomasi mukaan tiedä, miksi sisaresi on sellainen kun on, mutta kieltämättä kertomasi perusteella tulee aavistus syystä. Googleta Katriina Järvisen kirjallisuus liittyen "jumaluushumala", liittyen lasten kasvatukseen. Tietämättä enempää taustoistasi, toivon että etsisit enemmän tietoa ja ymmärrystä, miksi teidän sisarusten välit ovat nykyisellään kuin ovat. Mitkään lamat, kansakoulut, raamatun tuntemus ei ohjaa sitä, mitä te sisarukset pystytte olemaan läheisiä, kun hankitte ymmärrystä toista kohtaan lapsuuden kokemuksista lähtien, kuunnellen toisen kokemuksia vanhemmista, todellakin kuunnellen toista ja haluten ymmärtää, hetken pohtien tavoitetta ennenkun alkaa selittämään että "minä", "en minä ainakaan huomannut, niin ei sitä ei voinut tapahtua".

Sinulle on jääänyt mieleen äitisi lause: "JOS tuolla joku suurempi voima on, niin miksi se sallii kaikkea pahaa.". Mitä ajattelet siitä, että vanhempi on vallanhimossaan eriyttänet lasten suhteet, jotta he eivät tulisi läheisiksi. Vanhempi on ollut paha. Mutta lapset ovat kohdanneet toisensa aikuisena, toisen kaltaisensa jota on kohdeltu kaltoin, ja molemmat osapuolet ovat eläneet siten, etteivät ole sallineet pahaa muille. Lapsia yhdistää äidin pahuus, että he eivät salli sitä. Eivätkä halua olla äidin kanssa missään tekemisissä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kaikissa sukulaistädeissä ja -sedissä näkyi sama käytös, että jos me lapset olimme sairaita tai loukkaannuimme ja vaikkapa itkimme kivusta, se oli ärsyttävää ja siitä suututtiin, sen sijaan että olisi hoidettu ja lohdutettu. Positiivisista tunteista ei mitään ikinä puhuttu,  että perheenjäsenistä pidettäisiin saati rakastettaisiin, ei ilmeisesti edes vanhempieni kesken.

,

Niin moni tässä ketjussa mainittu asia on tuttua, mutta erityisesti tämä. Olen luullut, että näin on ollut vain meillä, mutta ilmeisesti muillakin. Olen syntynyt -80, äitini 40-luvun lopulla. Äitini ei ole koskaan osannut tai ehkei edes halunnut lohduttaa minua. Murhe oli heikkoutta ja silloin piti vain "ryhdistäytyä". Itkeä ei saanut, ettei naapurit kuule. Jos olin sairas, äiti suuttui. Kun aikuisena olin raskaana (toivottu raskaus, vakaa parisuhde jne.) ja sain raskauskomplikaation, äiti ilkkui ja syyllisti, että "sen siitä saa, kun tollaseen ryhtyy!" Jos kerron jostain huolestani hänelle, niin hän aina tuhahtaa, miten jollakin muulla on pahemmin ja eihän tuo ole mitään. Äitiä myös inhottaa "lihavuuteni". Olen aina ollut normaalipainoinen ja liikunnallinen. Kun olin n. 4 viikkoa synnytyksen jälkeen ostamassa itselleni juhlavaatteita vauvan ristiäisiin, hän näki minut sovituskopissa ja päivitteli nyrpistellen, että miten en ole vieläkään saanut treenattua vatsaa entiselleen..

Halaus sinulle, äidin olisi pitänyt tukea sinua ja jättää ilkuilevat tai sairaalloiset kommentit, terapiaan. Itse teetin viimeisellä viikolla abortin, syystä että minulle valkeni silloin lopullisesti kaikki se, mitä ketjussa on kirjoitettu ja paljon enemmänkin, mitä ei voi tänne kirjoittaa, on niin äärimmäisen sairasta äidin käytöstä, luulen ettei muilla ole sellaista. Tajusin sen silloin kuukaudella jotain lopullisesti, kaikki mitä olin kokenut lapsuudenperheessä, narsistiset vanhemmat. Neljäs kk taisi olla. Sattuu vieläkin yli. Tyttö oli, maljassa siinä, itkin hysteerisesti, en tiennyt miten auttaa häntä jonka olin tappanut, taistelin hoitajan kanssa että saisin pitää luonnollisesti lähellä, se oli tunne ja teko. Ikinä ei pääse yli, ei ikinä.

Ongelma on että noita keräyksistä löytyy pahimmat pummit ei ne tarvitsijat: lomautetut joilla on lapsia, opiskelijaperheet jne

Jos haluat ymmärtää äitiäsi, tutustu äitisi lapsuuteen.  Voit vaikka vedota siihen, että haluat kertoa omille lapsillesi teidän perheenne juurista.  Mikähän olisi riittävän "neutraali" aihe? Juhlapyhät? Miten he viettivät joulua ja pääsiäistä? Millaisia joululahjoja silloin oli? Oliko joulukuusi? Mitä pantiin pöytään?  Pyydä äitiäsi kertomaan omasta äidistään ja isästään. Entä millaiset koulumuistot olivat? 

Olen pyytänyt äitiäni kertomaan lapsuudestaan tai kirjoittamaan ylös asioita joita muistaa, että voisin lapsilleni joskus kertoa niitä. Haluaisin myös päästä jyvälle millä tavalla häntä on kenties kaltoin kohdeltu ja kenen tai keiden toimesta. Hän mm. syyttää siskoaan välillä omien muistojensa varastamisesta. Olen yrittänyt sanoa, että samassa perheessä voi sisaruksilla olla samasta asiasta muistoja, toisistaan silti erilaisia koska kaikki kokevat asiat omalla tavallaan. Hän ei kuuntele. Kun kysyn mitä pahaa siskonsa on tehnyt kun aina moittii ja arvostelee. Hämmästyy, että miten niin. Pitävät kuitenkin yhteyttä viikottain.

Moittii siskoaan todella paljon ja päivittelee tämän tekemisiä (kyse siis kuitenkin 90-vuotta lähestyvistä sisaruksista). En muista kehuneen siskoaan koskaan.

Siskon lapset tosin tekevät hänen eteensä paljon, minä ja sisarukseni emme tee. Toivoisi että hoitaisimme asioita kuten tätini lapset, mutta se on mahdotonta.

Totuus on, että tätini antaa lastensa auttaa, he keskustelevat asioista ja sopivat niistä. Minun äitini ei halua olla riesaksi joten auttaminen on järjettömän vaikeaa. Puhuu kierrellen ja kaarrellen, pitäisi rivien välistä ymmärtää milloin apua tarvii. Olen sanonut tuhottoman monta kertaa ettemme ole ajatustenlukijoita ja on sovittu että yhteispelillä asiat hoituu. Ainoa, joka ei tässä yhteispelissä toimi on äiti, jonka elämää meidän pitäisi helpottaa.

Minä haluaisin tehdä mukavia asioita äitini kanssa, saada yhteyden häneen vielä. En haluaisi muistaa sitä negatiivisuutta mikä hänestä huokuu, kun tiedän että siellä on ihminen joka osaa asioista nauttia kun antaa itselleen luvan. Hän jotenkin kieltää itseltään kaiken ilon, pitää vain tehdä kotitöitä ja suorittaa. Olen toiveeni hänelle esittänyt, turhaan. Kaikki mitä olen ehdottanut saa kielteisen vastaanoton, en enää ehdota. Välimme ovat etäisemmät kuin koskaan ja kärsin siitä. En pysty enää itse puhumaan hänelle koska koen ettei häntä oikeasti kiinnosta. Jos puhun auttaakseni jossain asiassa, ei kuuntele ollenkaan. Jos saman sanoo joku muu, ymmärtää heti.

Nyt yritän vain pitää itseäni kasassa joka kerta kun olemme yhdessä, etten hermostu siitä, että tekee useimmiten päinvastoin kun minä toivon. (Jos vaikka kysyy tarvitsenko lasillisen vettä ja vastaan en tarvitse. Tuo minulle vesilasin. Jos sanoo, että haluaa ostaa mulle hyvää ja sanon että osta sitten vaikka suklaalevy, on sitä mieltä että enhän minä suklaasta tykkää ja jättää ostamatta. Nämä nyt siis esimerkkeinä kuinka meillä kommunikaatio menee). Turhauttavaa, täysin. En siis yleensä halua mitään, enkä edes tarvi mitään. En halua koko ajan huomata että minua ei kuunnella. Ei missään asiassa. Tämä koskee vain minua, ei sisaruksiani. Minä olen se joka on aina väärässä jne.

Pahoittelut pitkästä sepustuksesta, mutta tämä syö mua sisältä koko ajan. Yritän tsempata itseäni, että pystyisin olemaan neutraali kun ikää hänellä jo on. Paljon on samaa kuin lukemattomissa muissa kirjoituksissa, mutta ei niistä nyt sen enempää. Onneksi oma perhe pitää mut kasassa. Ja ei, en voi hylätä häntä kokonaan.