Lue keskustelun säännöt.
70-luvulla syntyneiden äidit - onko teillä muilla samanlaista?
Olipa outo otsikko :) Mutta kyse on siis äidistäni, joka on syntynyt 40-luvulla ja tullut äidiksi 70-luvulla. Suhteemme on päällisin puolin ok, äiti hoitaa lapsiani välillä ja ihana mummo, tapaamme aina lasten kanssa ja puhumme lapsista. Joskus juttelemme jostain sisustusjutuista tai kerromme tuttujen kuulumisia (juoruilemme ;)), mutta muuten kommunikaatio on pinnallista. Koskaan kumpikaan ei esim. kysy, mitä oikeasti kuuluu tai onko toinen voinut hyvin.
Tämä kaikki juontaa lapsuudesta. Meillä oli kaikki periaatteessa hyvin ja olen kiitollinen siitä, että vanhempani ovat korostaneet koulutuksen merkitystä, minulle on luettu lapsena ja viety kulttuuritapahtumiin, olen harrastanut eri liikuntalajeja ja paljon muutakin, en ole aina saanut kaikkea haluamaani, olen "joutunut" kesätöihin, on ollut selvät rajat ja perusturvallisuus.
Äidiksi tultuani olen alkanut pohtia oman äitini äitiyttä. Hän oli tosi ahkera, meillä oli lapsena aina tuoretta leipää, itse tehtyjä leivonnaisia, hyvää kotiruokaa jne. Mutta, sitten oli varjopuoliakin. Kun esimerkiksi kerroin kuukautisten alkaneen (olin 12 silloin), äiti meni ihan noloksi ja sanoi "nyt sitten sinulla on alkanut uusi vaippa-aika", ja siinä se! En saanut rahaa siteisiin, enkä tajua, miten hän kuvitteli minun niitä hankkivan! Säästin rahaa ja valehtelin ostavani jotain muuta, joskus jouduin käyttämään pelkkää vessapaperia, siis aivan kauheaa!
Yläasteen terveystarkastuksen lähestyessä äiti tajusi, että piti ostaa rintaliivit. Hän tiuski ("terveystarkastuskin tulossa, pitäisi sun ostaa itsellesi liivit") ja osti yhdet toppimalliset liivit. Yhdet! Jouduin pesemään niitä käsin niin kauan, että lopulta sain uusia kesätyörahoillani. Meillä ei ollut pulaa rahasta, mutta seiskaluokasta asti jouduin ostamaan kaikki vaatteet kesätöistä ansaitsemilla rahoilla. En käsitä tätä vieläkään, vaatteiden ostaminen vain loppui - eikä syynä todella ollut raha! Jos tarvitsin uudet talvikengät, jouduin todella todistelemaan niiden tarpeellisuutta. Tätä en äitinä voi käsittää - ymmärrän, että vanhemmat rajoittavat shoppailua ym., mutta että perusjuttuja ei voitu ostaa alaikäiselle.
Äidillä oli tapana tutkia kirjoituspöytäni laatikoita, lukea päiväkirjaa, kirjeitä ja koulun aineita ym. koulussa tuotettua matskua. Jos kirjeissä oli jotain hänen mielestään ikävää, hän otti asian kanssa kanssani esille ja saattoi suuttua. Koin tämän tosi noloksi ja häpesin itseäni. Vasta vanhempana tajusin, että hän ei tietenkään olisi saanut niitä lukea. Tästä johtuen hävitän nykyisin aina kaiken, mistä joku voisi lukea ajatuksistani.
Yksi asia on säilynyt läpi elämän. Äidillä on ollut jotenkin pilkallinen tapa suhtautua niihin asioihin, joista olimme eri mieltä. Halusin esimerkiksi käydä koulun diskossa yläasteella. Aina, siis ihan aina, jouduin pyytämään rahaa ja luvan äidiltä, joka näytti todella kyllästyneeltä ja sanoi "arvasinhan minä, että sinne sitä taas ruinataan". Pääsin kyllä aina, mutta sama kurjuus toistui joka kerta. yllätyin todella paljon, kun kuulin ystäväni äidin toivottavan tyttärelleen hauskaa iltaa ;) diskoiltojen jälkeen sain kuulla seuraavana aamuna siitä, että kai sitä väsyttää, kun on koko yön riehunut... Öh, olin maailman kiltein tyttö ja tulin kotiin kymmeneksi...
Tämä viimeinen asenne on jatkunut siis läpi elämän. Viimeksi se tuli esiin niin, että äiti viikko sitten puuskahti avoimeen vierailukutsuuni "ai mitä, nytkö sinne pitää heti tulla" (kutsuin hänet vaan käymään jossain vaiheessa, kun jaksaa ja ehtii). Kun toivoin, että vatsatautia ei tuotaisi pienille lapsilleni, ja että pidettäisiin ihan selvä väli vierailuissa, hän tiuskaisi "kuule ei työssäkäyvät voi mitään kahta viikkoa olla menemättä töihin" (niin, eivät voi, mutta olin toivonut ettei sairastunut siskoni tulisi viikkoon meille) ja kun vatsatauti sitten tarttui (sisko ei noudattanut mitään varovaisuutta), ja äitikin sairastui, niin tauti oli muka tullut minulta... Nämä nyt ovat irti asiayhteydestä, joten näitä on aika vaikeaa avata, mutta pointti lienee se, että hän saattaa ihan ystävällisiin sanomisiini tiuskia aika pahastikin. Koskaan hän ei ole pyytänyt anteeksi.
Olisi paljon muutakin, mutta varsinkin nyt aikuisena nuo tiuskimiset ovat tehneet sen, etten oikein uskalla ehdottaa mitään ja olen alkanut vetäytyä entistäkin enemmän. Mietin, että onkohan tällainen suhde tavallistakin 70-luvulla syntyneiden joukossa? Äiti ei todellakaan ole minulle läheinen ihminen, vaikka näemme usein. En uskalla puhua hänelle asioitani, emme harrasta mitään yhdessä, emme käy shoppailemassa tai mitään muutakaan. Hän on tosi sulkeutunut yksityisasioistaan, vaikka muuten hän kyllä on sosiaalinen. Jos minulla ei olisi lapsiani, niin eipä taitaisi olla kovin paljon asiaa äidille. Olen kyllä hyväksynyt tämän. Onko teillä samantyyppisiä kokemuksia, nimenomaan tuon aikakauden naisista äiteinä? Haluaisin ehkä ymmärtää äitiäni enemmän.
Kommentit (8042)
Moni asia liian tuttua, vaikkei kaikki sen ajan omituisuudet liity äitiin vaan myös isään. Äitini syntyi 1950, itse -73. Meillä kyllä äiti kysyi hyvissä ajoin onko kuukautiset alkaneet ja siteitä ostettiin. Tosin muistan myös käyttäneeni vessapaperia housuissa välillä. Rintsikoitten ostosta en muista yhtään mitään, yhdet toppimalliset sain joululahjaksi tädiltä n. 12-vuotiaana. Voi olla että aloin käyttämään rintsikoita vasta lähempänä aikuisikää, tosin minulla on aina ollut pienet rinnat.
Tunteita meillä ei näytetty, ei halattu eikä sanottu että rakastetaan. Sylissä olen todistettavasti ollut jossain ihan pikkulapsikuvissa. Itkemisestä varsinkin isäni pilkkasi, itkeminen oli jotain ihan naurettavaa. Joku kirjoitti aiemmin siitä kuinka omien lasten tullessa syliin tulee äkkiä kiire laittaa lapset sylistä pois ja alkaa touhuta jotain. Minä teen tätä! Ja se on ihan kamalaa. Vaikka muuten kyllä halaan, suukottelen ja sanon rakastavani, en tiedä itsekään miksi tulen levottomaksi jos lapset haluavat istua pitkään sylissä. Juontaa ihan varmasti omasta lapsuudesta ja tiedän että tästä täytyy ihan tietoisesti opetella pois. Huomaan myös välillä olevani jotenkin tunnekylmä ja siitä tulee hirveä olo. Joku puhui myös ettei ole koskaan osannut rakastaa suhteissa, minusta tuntuu etten minäkään.
Laihuus on aina ollut äidilleni hirveän tärkeää. Hän syö kuin lintu. Mieleen tulee myös toisten palveleminen ja jatkuva "marttyyrius" siivoamisesta ja ruoanlaitosta. Ei kuitenkaan antanut meidän lasten auttaa missään. Tiskatakaan en kai osannut kun en sitä saanut tehdä.
Ihmeellistä oli että vanhemmat eivät oikein puuttuneet mihinkään. Tulin kiusatuksi yläasteella enkä kehdannut kertoa vanhemmille mutta kun asia tuli ikävällä tavalla selville, siitä ei koskaan puhuttu kotona eikä vanhemmat olleet yhteydessä kouluun eivätkä kiusaajien vanhempiin. Koin aina että kiusaaminen oli häpeällistä ja suorastaan oma vika. Vihaksi pistää vieläkin etteivät omat vanhemmat puolustaneet.
Jos pitäisi kiteyttää 70- ja 80-lukujen lapsuutta niin itselle se oli tätä:
- lapset selviytyivät mitenkuten omin nokkineen, kouluelämään vanhemmat ei puuttuneet mitenkään
- lapsi ei saanut yleensä näkyä eikä kuulua
- tupakansavu joka paikassa, autossa, sisällä..
- vanhempien viihteellä käynti tosi tärkeää, viikonloppuisin ja lomilla ryypiskeltiin paljon - mökkireissuilla kaikki aikuiset iloisessa hiprakassa ja loppuyöstä tapeltiin.
- äiti jatkuvasti raatamassa
Mutta: vaikka mullekin on omat traumani jääneet niin on paljon hyviäkin muistoja. Monella on näköjään ollut asiat paljon tosi kurjasti, olen pahoillani teidän puolesta :(. Minulla oli molemmilta puolilta ihanat isovanhemmat joiden hoidossa me lapset oltiin paljon. Itse asiassa jatkuvasti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kaikki kunnia Arvo Ylpölle, mutta luin hiljattain olisiko ollut Tiede-lehdestä, että hän oli tuonut maahamme kasvatusopin, jonka mukaan lasta ei saa pitää sylissä kuin enintään neljän tunnin välein ja vauvaa on ruokittava neljän tunnin välein.
Muistan lapsena myös kuulleeni, ettei vauvaa vahingoita se, että antaa hänen huutaa, siinä keuhkot vain vahvistuvat.
Ylpön tarkoitus oli varmaan se, että kiireiset naiset, joilla oli lastenhoidon lisäksi muitakin tärkeitä tehtäviä, olisivat hyvällä omallatunnolla voineet tehdä muutakin kuin tyynnytellä lapsiaan. Ja eihän kukaan kuole siihen, että seuraavaa ruokinta-aikaa on odotettava 4 tuntia tai että sylissä ei voi olla koko päivää.
Mutta että näin.
Olen itse 60-luvulla syntynyt ja äiti on kertonut suoraan, että minut vietiin päivähoitoon kaksikuukautisena, koska äitiysloma loppui silloin. Naapurin rouva, jolla oli omia lapsia, huolehti minusta, kun äiti kävi töissä.
Ja että neuvolassa toruttiin äitiäni, koska hän ruokki minua kahden tunnin eikä neljän tunnin välein. Äiti selitti puolustuksena, ettei kukaan kestä sitä huutoa, jos tämä lapsi ei saa ruokaa kahden tunnin kuluttua.
Uskomattoman terapeuttinen ketju! Meillä samat puhumattomuudet jne kuin aikaisemmilla kirjoittajilla.
Meillä seksistä ei puhuttu, mutta vanhemmat harrastivat sitä liian avoimeati ja lasten nähden ja se meni lasten tarpeiden edelle. Esim. sohvalla, kun olin olohuoneessa. Olin kipeä ja piti mennä lääkäriin. Jouduin kuitenkin odottamaan aktin verran.
Vanhemmat eivät puhuneet syvällisiä keskenäön ja seksi tuntui olevan asioiden käsittelytapa heille.
Tämä ketju on av:n kaikkien aikojen paras. kiitos kaikille "avautuneille", olen kirjoituksia lukiessani itkenyt, suuttunut, tuntenut empatiaa ja saanut terapiaa omiin traumoihini.
Tähän asti luettuani olen täysin vakuuttunut siitä, että me näiden äitien tyttäret olemme nyt vahvoja ja viisaita emmekä halua toistaa äitiemme virheitä.
Tietääkö kukaan onko tästä aiheesta jotain tutkimuksia saatavilla?
[quote author="Vierailija" time="13.07.2014 klo 20:31"
Ja että neuvolassa toruttiin äitiäni, koska hän ruokki minua kahden tunnin eikä neljän tunnin välein. Äiti selitti puolustuksena, ettei kukaan kestä sitä huutoa, jos tämä lapsi ei saa ruokaa kahden tunnin kuluttua.
[/quote]
Äitini (-51) on kertonut saman tarinan. Lopulta hän alkoi valehtelemaan neuvolaan. (Ja minä olen tehnyt saman kun olen ollut eri mieltä virallisten oppien kanssa). En voi ymmärtää miten on ollut tarkoitus antaa lapsen itkeä ja lopulta huutaa nälkäänsä tunteja päivässä. Lisäksi syliin ei saanut ottaa. Moniko meistä nykyäideistä antaisi vauvan itkeä yksin nälkäänsä pinnasängyssä? Moniko kestäisi kuunnella sitä? Minä en edes kestänyt pitää lapsilleni minkäänlaista unikoulua, vauva sai olla kainalossa juuri niin kauan kuin tarvitsi. Ja edelleen pääsee syliin jne. Minun lapseni ei ole ikinä liian iso/vanha syliin.
Äitini ei ole kieltänyt minua pitämästä lapsia sylissä, mutta anoppi on. Anoppi kasvatti lapsensa silloisten oppien mukaan. Vauvan pystyi jättämään pinnasänkyyn kauppamatkan ajaksi, mitä sitten jos se sattui heräämään ja itkemään, eihän nyt itkuun kuole. Harmi etten älynnyt haastattella anoppia hänen lastenkasvatustavoistaan hyvissä ajoin, olisin voinut valita toisenlaisen suvun/miehen, ehjemmän.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="13.07.2014 klo 20:13"]
Moni asia liian tuttua, vaikkei kaikki sen ajan omituisuudet liity äitiin vaan myös isään. Äitini syntyi 1950, itse -73. Meillä kyllä äiti kysyi hyvissä ajoin onko kuukautiset alkaneet ja siteitä ostettiin. Tosin muistan myös käyttäneeni vessapaperia housuissa välillä. Rintsikoitten ostosta en muista yhtään mitään, yhdet toppimalliset sain joululahjaksi tädiltä n. 12-vuotiaana. Voi olla että aloin käyttämään rintsikoita vasta lähempänä aikuisikää, tosin minulla on aina ollut pienet rinnat.
Tunteita meillä ei näytetty, ei halattu eikä sanottu että rakastetaan. Sylissä olen todistettavasti ollut jossain ihan pikkulapsikuvissa. Itkemisestä varsinkin isäni pilkkasi, itkeminen oli jotain ihan naurettavaa. Joku kirjoitti aiemmin siitä kuinka omien lasten tullessa syliin tulee äkkiä kiire laittaa lapset sylistä pois ja alkaa touhuta jotain. Minä teen tätä! Ja se on ihan kamalaa. Vaikka muuten kyllä halaan, suukottelen ja sanon rakastavani, en tiedä itsekään miksi tulen levottomaksi jos lapset haluavat istua pitkään sylissä. Juontaa ihan varmasti omasta lapsuudesta ja tiedän että tästä täytyy ihan tietoisesti opetella pois. Huomaan myös välillä olevani jotenkin tunnekylmä ja siitä tulee hirveä olo. Joku puhui myös ettei ole koskaan osannut rakastaa suhteissa, minusta tuntuu etten minäkään.
Laihuus on aina ollut äidilleni hirveän tärkeää. Hän syö kuin lintu. Mieleen tulee myös toisten palveleminen ja jatkuva "marttyyrius" siivoamisesta ja ruoanlaitosta. Ei kuitenkaan antanut meidän lasten auttaa missään. Tiskatakaan en kai osannut kun en sitä saanut tehdä.
Ihmeellistä oli että vanhemmat eivät oikein puuttuneet mihinkään. Tulin kiusatuksi yläasteella enkä kehdannut kertoa vanhemmille mutta kun asia tuli ikävällä tavalla selville, siitä ei koskaan puhuttu kotona eikä vanhemmat olleet yhteydessä kouluun eivätkä kiusaajien vanhempiin. Koin aina että kiusaaminen oli häpeällistä ja suorastaan oma vika. Vihaksi pistää vieläkin etteivät omat vanhemmat puolustaneet.
Jos pitäisi kiteyttää 70- ja 80-lukujen lapsuutta niin itselle se oli tätä:
- lapset selviytyivät mitenkuten omin nokkineen, kouluelämään vanhemmat ei puuttuneet mitenkään
- lapsi ei saanut yleensä näkyä eikä kuulua
- tupakansavu joka paikassa, autossa, sisällä..
- vanhempien viihteellä käynti tosi tärkeää, viikonloppuisin ja lomilla ryypiskeltiin paljon - mökkireissuilla kaikki aikuiset iloisessa hiprakassa ja loppuyöstä tapeltiin.
- äiti jatkuvasti raatamassa
Mutta: vaikka mullekin on omat traumani jääneet niin on paljon hyviäkin muistoja. Monella on näköjään ollut asiat paljon tosi kurjasti, olen pahoillani teidän puolesta :(. Minulla oli molemmilta puolilta ihanat isovanhemmat joiden hoidossa me lapset oltiin paljon. Itse asiassa jatkuvasti.
[/quote]
Tavallaan se 70-80-lukujen vapaa kasvatus on ollut heitteillejättöä. Henkistä ja fyysistä ja kasvatuksellista heitteillejättöä. On jätetty kasvattamatta, huomaamatta, näkymättömäksi, ilman opastusta ja ohjausta. Yksin.
517 sanoi tuosta Ylpön opista, että lasta ei saisi pitää sylissä liian usein. Se on ollut siihen aikaan muutenkin kasvatusoppina. Akateeminen, kasvatustieteitä lukenut anoppini kertoi, että vauvan itkuun ei saanut vastata, koska JOS vauvaa olisi heti tyynnytellyt, vauvasta olisi kasvanut itsekeskeinen.
Keuhkot tietysti vahvistuivat myös.
Anoppia ahdisti kertoa näitä muistoja.
Miettikää millaista äitiyttä se oli. Heti aluksi vauva piti torjua ja lapsi koki itsensä hylätyksi. Siis vauvan itkuhan tekee hulluksi, se on suunniteltu siihen. Kyllä siinä sydän kovettui.
Äitini ei ollut koulutettu. Hän ei neuvolan säännöistä välittänyt vähääkään.
Synnytys sitten. Kaikki naiset makasivat samassa salissa selällään, välissä sermit. Ei ääntäkään saanut pitää eikä liikkua. Lääkettä annettiin jos kätilö tai lääkäri niin päätti. Kun vauva syntyi, se nostettiin jaloista roikkumaan pää alaspäin. Sitten silmiin laitettiin lapistipat, jotka sattuivat vauvaa (hopeanitraattia). Jos vauvalle piti tehdä toimenpiteitä, hänelle ei annettu mitään kivunlievitystä, koska ajateltiin, ettei niin pieni vielä koe kipua (koska ei kerran ilmaise sitä).
Jos vauvan, pikkulapsen tai lapsen piti jäädä jostain syystä sairaalaan, vanhemmat eivät saaneet jäädä seuraksi eikä edes käydä katsomassa.
Yksi ero nykyiseen on vielä kiinteiden tolkuttoman aikainen aloittaminen, sitrushedelmiä mehuna muistaakseni kolmen viikon iässä ja porkkanaraastettakin aikaisin, olikohan parikuisena. Että jos ei muuten itke niin ruoansulatusvaivoja sitten.
En oikeastaan enää ihmettele, että äideillä saattoi olla vaikeaa kiintyä vaikeasti hoidettaviin vauvoihinsa.
Äitiyslomat pidentyivät noin 8kk pitkiksi vuonna 74 alkaen huhtikuusta. Tiedän koska synnyin juuri sitä ennen lyhyen loman aikana ja olin jo nelikuisena toisessa hoitopaikassa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Äitini on syntynyt 30-luvun puolella eli vanhempi siis kuin aloittajan äiti. Menkkakysymyksiin hän vastasi, osti siteitä, osti tamponejakin kun vänkäsin, huolehti olenko kipeä jne. Rintaliivejä hän osti oikeasta kaupasta, mentiin siis yhdessä ostamaan niitä. Koskaan ei kaivellut kaappejani.
Äideissä on eroja, eikä aina voi syyttää ikää tai vuosikymmentä.
Heitteillejättöä se nimenomaan oli.
Tuosta alkoholin käytöstä tuli vielä mieleen... Omat vanhempani käytti tosi harvoin alkoholia, mutta jostain syystä me lapset oltiin silloin aina mukana. Viinaa juotiin siis sukujuhlissa, ja ihan kaikissa sukujuhlissa vieläpä, häistä hautajaisiin. Ja jos käytiin jonkun mökillä. Ylipäänsä aina kun nähtiin sukulaisia niin viina oli kuvioissa mukana. Sukulaiset oli tosi paljon lämpimämpiä ja kivempia kuin omat kylmät vanhempani, mutta heitä nähtiin todella harvoin. Mitään turvallista suhdetta ei syntynyt kehenkään.
Muistan miten pelottavaa oli, kun kotona oli iso lauma humalaisia aikuisia. Se oli täydellinen vastakohta tavalliseen kotielämään, missä yleensä kukaan ei juuri jutellut kenenkään kanssa. Oltiin kaikki omissa ajatuksissamme ja puuhissamme. Kohtaaminen aiheutti aina riidan.
Noissa sukutapaamisissa oli aina tapana nolata lapset. Muistan vaikka miten monta tapausta, missä milloin kukakin sanoi minusta jotain omituista mitä en yhtään tajunnut ja koko kööri nauroi. Yleensä kai jotain perverssiä ja sarkastista. Ja tyttöjenhän piti olla vain kilttejä ja nättejä, joten ei käynyt mielessäkään sanoa koskaan kenellekään vastaan. Hymyilin kuin mikäkin tomppeli vaikka minulle sanottiin tai tehtiin mitä. Ei ollut pienimpiäkään eväitä suojella itseään. Vastaan sanomisesta olisikin saanut tukistuksen, haukut ja valtavan häpeän.
Siitä kiltin tytön hymystä opettelen vieläkin eroon. Jos joku tulee kaupungilla aukomaan päätään niin ensi reaktio on vieläkin hymyillä nätisti ja kuunnella kiltisti. Ei perkele vetele enää!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen yksi aiemmin kirjoittaneista: synnytyksistään on äitini kertonut, että vauva vaan otettiin pois heti synnytyksen jälkeen: hän on kokenut synnyttäneensä lapset jollekin muulle. -71 syntynyt veljeni ei osannut kuulema syödä alkuun joten hänet siirrettiin vastasyntyneenä lastenklinikalle ja äti sai hakea hänet kotiin vasta parin viikon ikäisenä. Kun äitini oli kysynyt hoitajilta, että saako vauva ruokaa (kun hän ei ollut saanut imettää sitä), niin äidilleni oli vain tuhahdettu pilkallisesti, että tottakai saa.
Toisaalta kun näihin lisää sen, että äidin kertoman mukaan me kaikki lapset olemme olleet vahinkoja, niin ei siinä kyllä kauheen hyvät ole eväät olleet äitiyteen.
Äiti kertoo olleensa yksin huoneessa ensimmäisestä synnytyksestään suurimman osan ajasta, eikä todellakaan tiennyt/osannut tehdä mitään. Oma ensimmäinen synnytykseni oli karmea kokemus, vaikka mies oli kokoajan mukanani. Ja omia lapsiani en ole vastasyntyneenä jättänyt yhdeksikään yöksi hoitoon, vaikka siihen on kehoitettukin. Olisiko taustalla oma trauma siitä, että heti synnytyksen jälkeen äiti on hylännyt.
6kk ikäisenä minut vierotettiin ja kun löysin lohdukseni peukalon, niin sen syömisestä muista syyllistetyn ja häpäistyn minua paljon.
Meillä isä ei edes muistanut, millä luokalla olin koulussa, ja ei ollut montaa lasta. Äiti vähät välitti mistään koulutodistuksista, puhumattakaan kiusaamisesta. Kerran "otti kantaa kouluasioihin " kun koulusta laitettiin vaateavustus hakemus lapsen mukana , ilmeisesti kaikille tai en tiedä, niin totta kai viestintuoja haukuttiin ja hyvä etti hakattu. Että meidän perhe kerjuulle! Rahat olisivat tulleet tarpeeseen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Muuttumisesta ja muuttamisesta.
Ihmiset muuttuvat vain harvoin toisen ihmisen aloitteesta. Lapsen ja vanhemman suhteessa on lähtökohtaisesti se rasite, että ainakin tämä 30-50-luvun sukupolvi haluaa säilyttää kasvonsa ja auktoriteettinsa niin pitkään kuin mahdollista.
Joten aika tuhoon tuomittua näyttää tätä, näin pitkää ketjua tai ylipäänsä vaatia mitään...
Jotain hyvää muutosta voi tapahtua, jos äiti sairastuu vakavasti. Tai sitten ei. Tai ylipäänsä jos äidille tapahtuu joku iso kriisi, joka pistää palikat uuteen järjestykseen. Mutta kyllä täällä oli tarinoissa monta sellaistakin, jotka kuulostaa siltä, ettei äiti muutu ja parasta vain on hyväksyä, että on äidin elämä ja oma elämä ja paljon ilmaa välillä.
Ihmissuhteet kuitenkin muuttuvat. Minulla oli isäni kanssa aina aika energinen suhde. Äitiäni varoin ja säästelin ja tein hänen kanssaan kotitöitä ja ompeluja. Isän kanssa riitelin, kun oli aihetta, ja äiti oli siinä välissä diplomaattina.
Kun muutin pois ja perustin perheen, riita saattoi yhä leimahtaa joskus. Jos olisin keskittynyt vain niihin asioihin, olisin voinut niinä vuosina kirjoittaa aika rankan tilityksen. Mutta Isä myös välitti ja osoitti sen. Onneksi viimeisenä vuotena osasin rikkoa tuon riitakaavan ja kertoa, että arvostin isää isänä. Sitten isä kuoli. Ennen kuolemaansa hän vielä jaksoi avautua ja kertoa tärkeitä asioita. Olen kaivannut häntä paljon.
Mikä on näkökulma? Mikä on tärkeää? Mikä on päällimmäisintä?
Joskus se, että itse muuttaa omaa asennettaan, muuttaa ihmissuhteen.
Ja disclaimer; tuhoava vuorovaikutus pitää rajata pois, edellinen ei kysy siitä mitään.
Alla runo, jonka sain jo aikaa sitten, mutta josta en silloin oikein ymmärtänyt mitään, nyt ehkä aavistus:
Siunatkaa rukouksissanne toisianne äiti ja tytär
sillä suhteenne on ainutlaatuinen
ja täynnä mahdollisuuksia siitä hetkestä lähtien
kun ette enään velo omaa elämäänne toisiltanne.
( Anja Porio)
Minun äitini on aina tyytyväinen kun minulla on vaikeuksia esim. työttömyys Tosin joutuu toisinaan sukulaisille selittämään ja se asia ei tietenkään ole hyvä. Ja sitten tosinpäin, kun mulla menee hyvin niin alkaa joku ihme kiero peli tai mielen pahoittaminen, mutta sukulaisille kehutaan. On nämä aikamoisia
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="14.07.2014 klo 12:28"]
Minun äitini on aina tyytyväinen kun minulla on vaikeuksia esim. työttömyys Tosin joutuu toisinaan sukulaisille selittämään ja se asia ei tietenkään ole hyvä. Ja sitten tosinpäin, kun mulla menee hyvin niin alkaa joku ihme kiero peli tai mielen pahoittaminen, mutta sukulaisille kehutaan. On nämä aikamoisia
[/quote]
Juu, tuo kaksoisviestintä tuttua. Tai kaksinaamaisuus siis.
Ollaan salaa tai ihan avoimesti tyytyväisiä, jos tyttärellä elämä potkii. Jos tyttärellä on mies/poikaystävä, kiinnitetään enemmän huomiota tämän tarpeisiin kuin oman tyttären. Jos ero tulee, se on tyttären vika. Ei poikaystävän, joka oli niiiiiiin ihana.
Outoa, miten tuttua ketjun tarinat.
Sukulaisille tosiaan vähän hankala valehdella näiden äitien. Suurin osahan sitten vaikeneenkin kuin muuri. Ja esittää muille, että minähän en tyttären asioista kerro. Kun hävettää kertoa tai ei edes tiedetä mtään tyttären elämästä. Kun ei niin kiinnosta. Onneksi on poika, jonka elämää voi sitten esitellä oikein kanskikuvatarinoilla je keskittyä siihen :)
Näitä äitejä käy sääli. Ovat kuin uhmaikäisiä kakaroita, jotka ovat tyytyväisiä muiden epäonneen. Ei tule ikävä.
[quote author="Vierailija" time="14.07.2014 klo 08:57"]
[quote author="Vierailija" time="14.07.2014 klo 04:47"]
[quote author="Vierailija" time="13.07.2014 klo 13:41"]
Tarvitseeko sanoakaan, että parisuhteissa olen ollut aina lannistettu ja jyrätty. Olen kai etsinytkin alitajuisesti niitä narsisteja. Nyt alkaa jo 40-v. synttärit lähestyä ja vasta nyt alan olla jossain määrin kokonainen ja tuntea itseni. Tämä ei olisi mahdollista, jos olisin vielä vanhempieni kanssa tekemisissä.
Tuntuu, että minulta on riistetty puolet elämästäni ja olen siitä helvetin vihainen. Mihin olisinkaan pystynyt tähän ikään mennessä, jos olisin saanut olla oma itseni alusta lähtien!
[/quote]
Jälkeenpäin olen ajatellut, että vasta tämä supernarsisti onnistui hakkaamaan minusta vanhempieni vaikutuksen ulos olemalla toimissaan niin härski, että aloin kyseenalaistamaan niitä ja sitä myöten tietysti lopulta vanhempieni antamaa toimintamallia. Mutta melkein henki siinä meni, sillä suhde loppui vasta sairaalan ja käräjäoikeuden kautta.
[/quote]
Vähän samantyyppisiä kokemuksia. narsisti tuli valituksi mieheksi ja siitä johtuen valtavat ongelmat (avioero, huoltajuuskiistat). Tietenkään kotoa ei tullut mitään tukea noina vaikeina aikoina.
[/quote]
Aivan uskomatonta lukea noita teidän kommentteja... Olen kokenut suurta häpeää siitä, että ensimmäiseksi poikaystäväkseni valikoitui väkivaltainen mielisairas narsisti, joka oli vielä patologinen valehtelija. Hullu vei ison siivun elämästäni ja kun lopulta pääsin siitä eroon, ketkäs halusivatkin että sekopää pysyy meidän elämässä?
No tietenkin vanhempani! Välejä ei olisi heidän mielestään ollut lupa katkaista. Vakavista varoituksista huolimatta vanhempani "vuotivat" tyypille asioita minun ja lasten elämästä, jotta se voisi edelleen vainota ja joku päivä tappaa meidät. Aivan uskomatonta. Vanhempani sai sitten lopulta pitää hullun, ja meidän perheellä on välit pysyvästi katkaistu molempiin tahoihin. Isälleni annoin selkeät ehdot, joko me tai hän. Isä vastasi: "sinä et minua komentele!"
Vakka valitsi lopulta kantensa. Tajusin, että eivät vanhempani sen kummempia olleet kuin se lopulta nuoreksi eläkeläiseksi selvinnyt sekopää. Mahtaa noilla olla hauskaa keskenään ;) Minä olen helpottunut, kun olen päässyt AIVAN KAIKISTA narsistista eroon. Elämä on nykyään ihan mukavaa.
Mutta tosiaankin, minutkin kasvatettiin pienestä pitäen narsistin uhriksi. En tosin sellaiseksi jäänyt, eikä kenenkään muunkaan tarvitse.
Äitini on syntynyt -50, minä -74. Minulla ei ole koskaan ollut suurempia ongelmia äitisuhteessa. Äiti on kyllä itse kertonut omassa nuoruudessaan vaikeuksistaan oman äitinsä (synt. -14) kanssa (sota-ajan traumaa, varhain alkaneiden vaihdevuosien aiheuttamaa kärttyisyyttä jne). Ehkä se on vaikuttanut niin että äitini on halunnut toimia eri tavoin oman tyttärensä kanssa. Meillä on lämpimät välit kaikkien perheenjäsenten kanssa.
Sain kuukautissiteitä, kävimme yhdessä rintaliiviostoksilla ja keskustelimme sukupuoliasioista. Taloudellisesti oli välillä tiukkaa, mutta harrastuksiin panostettiin ja matkusteltiinkin välillä. Kärsin murrosiässä finneistä ja sain äidiltä opastusta ihonhoito- ja meikkiasioissa, pääsin kosmetologillekin. Olen siitä edelleen kiitollinen ja tuollaista välittämistä jatkan myös omien tyttärieni kanssa.
Silti kovin syvällisiä on hankala äidin kanssa keskustella, koska äidillä on monesta asiasta melko mustavalkoinen mielipide ja on vaikea saada häntä ajattelemaan asioista miltään muulta kantilta. Hän ei ole nähnyt maailmaa, opiskellut, tutustunut juurikaan erilaisiin ihmisiin, vaan asunut koko ikänsä pienellä paikkakunnalla, ollut töissä samassa työpaikassa koko työuransa, viettänyt vapaa-aikansa pienen suvun ja ystäväpiirin kesken. En enää edes yritä viritellä tietyistä asioista keskustelua, mutta koska en asiaa voi muuttaa, olen sen hyväksynyt. Toinen keskustelua rajoittava asia on se, ettei äiti aina tunnu kuuntelevan. Välillä puhelimessa huomaan, että hän on enemmän kiinnostunut taustalla pyörivästä TV-ohjelmasta. Tapa on ärsyttävä, syyllistyn siihen välillä itsekin.
Mummona hän on mukava ja kiinnostunut lapsenlapsiensa elämästä. Kyläilemme toistemme luona ja olemme saaneet tarvittaessa apua lastenhoidossa vaikkemme samalla paikkakunnalla asukaan.
Jos kasvaa narsistien keskellä, vaikeaahan sitä on muunlaisia elämäänsä edes kaivata vai mitä? Etsii jotain tuttua tai mieli''sairasta'' käytöstä, että tuntuisi kotoisalta :-O
Sitten ihmetellään perhesurmia ja pahoinvoinnin määrää, joka vaan kumuloituu..
No tietenkin vanhempani! Välejä ei olisi heidän mielestään ollut lupa katkaista. Vakavista varoituksista huolimatta vanhempani "vuotivat" tyypille asioita minun ja lasten elämästä, jotta se voisi edelleen vainota ja joku päivä tappaa meidät. Aivan uskomatonta. Vanhempani sai sitten lopulta pitää hullun, ja meidän perheellä on välit pysyvästi katkaistu molempiin tahoihin. Isälleni annoin selkeät ehdot, joko me tai hän. Isä vastasi: "sinä et minua komentele!"
jep vähän samanlaista koettu. Onneksi toimin vaistojeni mukaan ja poistin äitini oikeudenkäynnin todistajista, tiedän, että olisi alaknut puhuajotakin paskaa. isä ei edes suostunut ja huom. mulla ei ongelmia. Sain kylläkin huoltajuuden ilman heitäkin. Jälkeenpäin ole kuullut, että olivat jo tuolloin jossain määrin yhteydessä, vaikka kielsin. Mutta paljon piti vettä virrata ennen kuin välit katkoin (tai ainakin melkein kokonaan). Kun lapset kärsivät näistä erokiistoista, alkoivat vanhempani pelaamaan ja manipuloimaan heitä minua vastaan ja lopuksi toisiaan. Onneksi asuttiin kaukana, mikä esti hyökkäilyt.
[quote author="Vierailija" time="10.07.2014 klo 20:08"]
[quote author="Vierailija" time="10.07.2014 klo 01:24"]
[quote author="Vierailija" time="09.07.2014 klo 14:32"]
[quote author="Vierailija" time="09.07.2014 klo 13:51"]
[quote author="Vierailija" time="09.07.2014 klo 12:14"]
Minunkin äitini rakasti sananlaskuilla syyllistämistä. Nyt voisi näille yksin jääneille inhokkiäideille sanoa, että sitä niittää mitä kylvää.
[/quote]
Minkä taakseen jättää, sen edestään löytää!
:D
[/quote]
Niin makaa kuin petaa.
[/quote]
Oman äitini lemppari ja sopii tähän kuin nakutettu:
Niin se metsä vastaa kuin sinne huudetaan. :D
[/quote]
Laita lapsi asialle ja tee itse perässä.
[/quote]
Ylpeys käy lankeemuksen edellä.