Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
70-luvulla syntyneiden äidit - onko teillä muilla samanlaista?
Olipa outo otsikko :) Mutta kyse on siis äidistäni, joka on syntynyt 40-luvulla ja tullut äidiksi 70-luvulla. Suhteemme on päällisin puolin ok, äiti hoitaa lapsiani välillä ja ihana mummo, tapaamme aina lasten kanssa ja puhumme lapsista. Joskus juttelemme jostain sisustusjutuista tai kerromme tuttujen kuulumisia (juoruilemme ;)), mutta muuten kommunikaatio on pinnallista. Koskaan kumpikaan ei esim. kysy, mitä oikeasti kuuluu tai onko toinen voinut hyvin.
Tämä kaikki juontaa lapsuudesta. Meillä oli kaikki periaatteessa hyvin ja olen kiitollinen siitä, että vanhempani ovat korostaneet koulutuksen merkitystä, minulle on luettu lapsena ja viety kulttuuritapahtumiin, olen harrastanut eri liikuntalajeja ja paljon muutakin, en ole aina saanut kaikkea haluamaani, olen "joutunut" kesätöihin, on ollut selvät rajat ja perusturvallisuus.
Äidiksi tultuani olen alkanut pohtia oman äitini äitiyttä. Hän oli tosi ahkera, meillä oli lapsena aina tuoretta leipää, itse tehtyjä leivonnaisia, hyvää kotiruokaa jne. Mutta, sitten oli varjopuoliakin. Kun esimerkiksi kerroin kuukautisten alkaneen (olin 12 silloin), äiti meni ihan noloksi ja sanoi "nyt sitten sinulla on alkanut uusi vaippa-aika", ja siinä se! En saanut rahaa siteisiin, enkä tajua, miten hän kuvitteli minun niitä hankkivan! Säästin rahaa ja valehtelin ostavani jotain muuta, joskus jouduin käyttämään pelkkää vessapaperia, siis aivan kauheaa!
Yläasteen terveystarkastuksen lähestyessä äiti tajusi, että piti ostaa rintaliivit. Hän tiuski ("terveystarkastuskin tulossa, pitäisi sun ostaa itsellesi liivit") ja osti yhdet toppimalliset liivit. Yhdet! Jouduin pesemään niitä käsin niin kauan, että lopulta sain uusia kesätyörahoillani. Meillä ei ollut pulaa rahasta, mutta seiskaluokasta asti jouduin ostamaan kaikki vaatteet kesätöistä ansaitsemilla rahoilla. En käsitä tätä vieläkään, vaatteiden ostaminen vain loppui - eikä syynä todella ollut raha! Jos tarvitsin uudet talvikengät, jouduin todella todistelemaan niiden tarpeellisuutta. Tätä en äitinä voi käsittää - ymmärrän, että vanhemmat rajoittavat shoppailua ym., mutta että perusjuttuja ei voitu ostaa alaikäiselle.
Äidillä oli tapana tutkia kirjoituspöytäni laatikoita, lukea päiväkirjaa, kirjeitä ja koulun aineita ym. koulussa tuotettua matskua. Jos kirjeissä oli jotain hänen mielestään ikävää, hän otti asian kanssa kanssani esille ja saattoi suuttua. Koin tämän tosi noloksi ja häpesin itseäni. Vasta vanhempana tajusin, että hän ei tietenkään olisi saanut niitä lukea. Tästä johtuen hävitän nykyisin aina kaiken, mistä joku voisi lukea ajatuksistani.
Yksi asia on säilynyt läpi elämän. Äidillä on ollut jotenkin pilkallinen tapa suhtautua niihin asioihin, joista olimme eri mieltä. Halusin esimerkiksi käydä koulun diskossa yläasteella. Aina, siis ihan aina, jouduin pyytämään rahaa ja luvan äidiltä, joka näytti todella kyllästyneeltä ja sanoi "arvasinhan minä, että sinne sitä taas ruinataan". Pääsin kyllä aina, mutta sama kurjuus toistui joka kerta. yllätyin todella paljon, kun kuulin ystäväni äidin toivottavan tyttärelleen hauskaa iltaa ;) diskoiltojen jälkeen sain kuulla seuraavana aamuna siitä, että kai sitä väsyttää, kun on koko yön riehunut... Öh, olin maailman kiltein tyttö ja tulin kotiin kymmeneksi...
Tämä viimeinen asenne on jatkunut siis läpi elämän. Viimeksi se tuli esiin niin, että äiti viikko sitten puuskahti avoimeen vierailukutsuuni "ai mitä, nytkö sinne pitää heti tulla" (kutsuin hänet vaan käymään jossain vaiheessa, kun jaksaa ja ehtii). Kun toivoin, että vatsatautia ei tuotaisi pienille lapsilleni, ja että pidettäisiin ihan selvä väli vierailuissa, hän tiuskaisi "kuule ei työssäkäyvät voi mitään kahta viikkoa olla menemättä töihin" (niin, eivät voi, mutta olin toivonut ettei sairastunut siskoni tulisi viikkoon meille) ja kun vatsatauti sitten tarttui (sisko ei noudattanut mitään varovaisuutta), ja äitikin sairastui, niin tauti oli muka tullut minulta... Nämä nyt ovat irti asiayhteydestä, joten näitä on aika vaikeaa avata, mutta pointti lienee se, että hän saattaa ihan ystävällisiin sanomisiini tiuskia aika pahastikin. Koskaan hän ei ole pyytänyt anteeksi.
Olisi paljon muutakin, mutta varsinkin nyt aikuisena nuo tiuskimiset ovat tehneet sen, etten oikein uskalla ehdottaa mitään ja olen alkanut vetäytyä entistäkin enemmän. Mietin, että onkohan tällainen suhde tavallistakin 70-luvulla syntyneiden joukossa? Äiti ei todellakaan ole minulle läheinen ihminen, vaikka näemme usein. En uskalla puhua hänelle asioitani, emme harrasta mitään yhdessä, emme käy shoppailemassa tai mitään muutakaan. Hän on tosi sulkeutunut yksityisasioistaan, vaikka muuten hän kyllä on sosiaalinen. Jos minulla ei olisi lapsiani, niin eipä taitaisi olla kovin paljon asiaa äidille. Olen kyllä hyväksynyt tämän. Onko teillä samantyyppisiä kokemuksia, nimenomaan tuon aikakauden naisista äiteinä? Haluaisin ehkä ymmärtää äitiäni enemmän.
Kommentit (8042)
Minulla on aina ollut sellainen olo, että olen jostain velkaa vanhemmilleni. Minua on syyllistetty ihan jo siitä kun vauvana nukuin huonosti ja olin hankala. Sitten oli vaikeaa ja kaikki rahat meni hoitotätiin, kun minä en saanut päiväkotipaikkaa. Joskus kysyin miksei meillä ollut esim. kesämökkiä, niin ei siihen ollut rahaa, kun kaikki meni minuun. Aina jos jostain tuli rahaa, minulla oli joku juttu ja minuun ne sitten menivät.
Isälläni oli vuosikausia varasto, josta aina valitti kun on niin hankalaa ja kallista. Kun minä halusin säilyttää niin paljon tavaroita.
Myöhemmin isäni on kyllä ollut esim. tapetoimassa meillä, mutta aina ollut sellainen olo, että väkisin ja kauhea vaiva ollut. Jos en olisi juuri häntä pyytänyt, sekin olisi kauhea loukkaus. Tuntuu, että muiden vanhemmat auttoivat ihan auttamisen halusta, pyyteettömästi. Ei meillä.
Olin yli kolmekymppinen kun aloin näitä kaikkia miettiä. Esim. tuo päiväkotipaikka. Eikö todellakaan ollut jonotussysteemiä tai toista päiväkotia 80-luvun alussa? Mihin ne rahat minuun meni? En harrastanut mitään, paitsi pakotettuna kävin soittotunneilla. Polkupyörääkään en saanut valita itse. Vaatteita sain hyvin harvoin. Kun ei minulle rumalle ja lihavalle niitä löytynyt. Ja se varasto. Kun se lopulta irtisanottiin, tavarasta max 20% oli minun. Alle kouluikäisenä pakattuja tavaroita. Oliko todella minun vika, ettei kukaan katsonut tai käynyt joskus myöhemmin sitä tavaraa läpi? Miksi lapsi piti tehdä jos siitä on ainoastaan vaivaa ja hankaluutta?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Meillä tuo kouluttautuminen on ollut myös tosi hankalaa vanhemmille. Eivät tukeneet yhtään lukiota eikä yliopisto-opintoja. Heidän mukaansa olen ’työtön’, tosiasiassa jo pitkään hyvässä virassa. Lastenvaatteet ’on luultavasti varastettu jostain’, ja talo maksettu ’huumekaupoilla’. Nuo huume-epäilyt tuli aikoinaan kun maksoin opintoni itse, tylsää kyllä, siivoamalla. Mahtaa jollain kaukaisilla sukulaisilla olla erikoinen käsitys elämästäni äidin juttujen perusteella.
En ole juuri tekemisissä ja lapsiani he ei tapaa, en halua mollausta, lyttäystä ja ilkeilyä monessa sukupolvessa.
Huumekaupoilla, just joo :(
Minä olin 90-luvun lamassa vastavalmistunut työtön. Hain sitten ulkomaille töihin, ja pääsinkin. Kun tulin lomalle Suomeen, äitini kertoi kuinka sukulaiset ovat sitä mieltä etten minä missään töissä ole, kun eihän huoraaminen mitään työtä ole. Vasta noin 15 vuotta myöhemmin, kun äitini taas selitti sukulaisten sanoneen minun menneen lapsen saamisesta ihan sekaisin kun en lähtenyt vauvan kanssa yhteen hömpötykseen mukaan tajusin, ettei kukaan sukulainen mitään tuollaistakaan minusta ollut sanonut. Äitini oli vain pukenut omat näkemyksensä muiden mielipiteiksi, kun ei niitä minulle suoraan uskaltanut esittää.
Vierailija kirjoitti:
Minulla on aina ollut sellainen olo, että olen jostain velkaa vanhemmilleni. Minua on syyllistetty ihan jo siitä kun vauvana nukuin huonosti ja olin hankala. Sitten oli vaikeaa ja kaikki rahat meni hoitotätiin, kun minä en saanut päiväkotipaikkaa. Joskus kysyin miksei meillä ollut esim. kesämökkiä, niin ei siihen ollut rahaa, kun kaikki meni minuun. Aina jos jostain tuli rahaa, minulla oli joku juttu ja minuun ne sitten menivät.
Isälläni oli vuosikausia varasto, josta aina valitti kun on niin hankalaa ja kallista. Kun minä halusin säilyttää niin paljon tavaroita.
Myöhemmin isäni on kyllä ollut esim. tapetoimassa meillä, mutta aina ollut sellainen olo, että väkisin ja kauhea vaiva ollut. Jos en olisi juuri häntä pyytänyt, sekin olisi kauhea loukkaus. Tuntuu, että muiden vanhemmat auttoivat ihan auttamisen halusta, pyyteettömästi. Ei meillä.
Olin yli kolmekymppinen kun aloin näitä kaikkia miettiä. Esim. tuo päiväkotipaikka. Eikö todellakaan ollut jonotussysteemiä tai toista päiväkotia 80-luvun alussa? Mihin ne rahat minuun meni? En harrastanut mitään, paitsi pakotettuna kävin soittotunneilla. Polkupyörääkään en saanut valita itse. Vaatteita sain hyvin harvoin. Kun ei minulle rumalle ja lihavalle niitä löytynyt. Ja se varasto. Kun se lopulta irtisanottiin, tavarasta max 20% oli minun. Alle kouluikäisenä pakattuja tavaroita. Oliko todella minun vika, ettei kukaan katsonut tai käynyt joskus myöhemmin sitä tavaraa läpi? Miksi lapsi piti tehdä jos siitä on ainoastaan vaivaa ja hankaluutta?
Juu, tämä ikuinen velka on minunkin hartioilla. Monta vuotta aikuisena olen auttanut äitiäni rahallisesti, nyt ajattelin lopettaa sen. En jaksa enää.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mun äiti -julman lapsuuden kaltoinkohtelun lisäksi -teki sellaiset pskatemput että jätti minut perinnöttömäksi ja on tehnyt veljelle testamentin. Olen niin ”epäonnistunut kiittämätön kakara että tuollainen ei perintöä ansaitse”. Kaikki menee veljelle ja ovat jo nyt siirtäneet veljelle suuria summia ja kalliita lahjoja.
En jaksa alkaa asian suhteen tekemään mitään. En varmaan saa lakiosaakaan edes. Tuskin on mitään perittävää kun kaikki on suosikille siirretty.Et saa lakiosaa, jos et vaadi sitä. Ennakkoperintöjen ja suosiolahjojen varalta on omat säännöksensä, joten peli ei ole menetetty.
Mä katkaisin välit äitiini. En vain enää jaksanut häntä. Tiedän että on tehnyt testamentin, jossa minua ei mainita ollenkaan, muut sisarukset kylläkin. Tiesin tästä lakiosa-asiasta, mutta pitääkö sitä mennä perunkirjoitustilaisuuteen sitten aikoinaan kuulemaan, siis paikan päälle? Ilmeisesti pesän hoitaja lähettää kutsun? Voiko minun lakiosani siirtää lapsilleni ja jättää minut ilman? Voinko minä jäädä velkaa kuolinpesälle, koska isäni eläessä hän järjesti asunnon ostoon rahaa? Siitä siis puolet otettiin huomioon isäni kuoltua.
Mä mietin tuota samaa. Perinnönjakoon kutsutaan pesän OSAKKAAT eli ne kelle perintö on jäämässä. Sitä kuka on suljettu ulkopuolelle ei ilmeisesti tarvi kutsua?
Se riitautus joka tapauksessa on paskamainen juttu. Perintö jaetaan niille ketä testamentissa on, ja sen JÄLKEEN hyljitty ilman jäänyt lapsi joutuu riitauttamaan sen ja ikäänkuin ”velkomaan” niiltä sisaruksilta niiden saamasta osasta sitä lakiosaa.
Tässä sitten menee aina välit niihin sisaruksiin kun ne ei tietenkään halua antaa siitä omasta osastaan.Mullakin veli tietää että minut on vain narsistivanhempien takia ilkeyttään suljettu pois testamentista, ja hän tulee saamaan kaikki - ja tämä on hänelle aivan ok ja selittääkin sitä minulle miten hän tarvitsee rahaa enemmän kuin minä kun on lapsia enemmän ja hän on sentään perheen pää. Veli ei tule tippaakaan antamaan omastaan mulle taistelutta. En tiedä jaksanko taistella :(
Googlaa lakiosan vaatiminen, soita juristille alustavasti (joka kertoo faktat eikä aivopese kuten veljesi) ja palkkaa hänet heti kun asia on ajankohtainen, nuo säädökset vaatimisesta on tiukat ja on helppo möhliä jos on vähänkin luottavainen hömelö.
Mutta tietysti teet sen taataksesi lapsillesi paremman tulevaisuuden, ei edes suhteessa veljeesi vaan muuhun maailmaan. Miten ihmeessä hän selittää sen ettei lapsesi ansaitse samaa kuin hänen lapset niin että se menee sinulle läpi? Itsekin kyllä jauhaisin jokusen kerran ihan mitä vaan kenelle vaan jos tietäisin että se toimii ja palkkiona olisi perheelle jokunen kymppitonni lisää. Samalla logiikalla olen sitä narsistin jauhamista kuunnellut antaen mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Parempi jos ennen asian ollessa ajankohtainen luulee että et osaasi vaadi.
Vierailija kirjoitti:
Minulla on aina ollut sellainen olo, että olen jostain velkaa vanhemmilleni. Minua on syyllistetty ihan jo siitä kun vauvana nukuin huonosti ja olin hankala. Sitten oli vaikeaa ja kaikki rahat meni hoitotätiin, kun minä en saanut päiväkotipaikkaa. Joskus kysyin miksei meillä ollut esim. kesämökkiä, niin ei siihen ollut rahaa, kun kaikki meni minuun. Aina jos jostain tuli rahaa, minulla oli joku juttu ja minuun ne sitten menivät.
Isälläni oli vuosikausia varasto, josta aina valitti kun on niin hankalaa ja kallista. Kun minä halusin säilyttää niin paljon tavaroita.
Myöhemmin isäni on kyllä ollut esim. tapetoimassa meillä, mutta aina ollut sellainen olo, että väkisin ja kauhea vaiva ollut. Jos en olisi juuri häntä pyytänyt, sekin olisi kauhea loukkaus. Tuntuu, että muiden vanhemmat auttoivat ihan auttamisen halusta, pyyteettömästi. Ei meillä.
Olin yli kolmekymppinen kun aloin näitä kaikkia miettiä. Esim. tuo päiväkotipaikka. Eikö todellakaan ollut jonotussysteemiä tai toista päiväkotia 80-luvun alussa? Mihin ne rahat minuun meni? En harrastanut mitään, paitsi pakotettuna kävin soittotunneilla. Polkupyörääkään en saanut valita itse. Vaatteita sain hyvin harvoin. Kun ei minulle rumalle ja lihavalle niitä löytynyt. Ja se varasto. Kun se lopulta irtisanottiin, tavarasta max 20% oli minun. Alle kouluikäisenä pakattuja tavaroita. Oliko todella minun vika, ettei kukaan katsonut tai käynyt joskus myöhemmin sitä tavaraa läpi? Miksi lapsi piti tehdä jos siitä on ainoastaan vaivaa ja hankaluutta?
Kaikki tuo kuuluu kuvioon. Voi järkeillä päänsä puhki (niinkuin kaikki me olemme tehneet) että miten tämä nyt oikeasti on ja oman mielenterveyden kannalta siitä voi jotain iloa olla että ymmärtää ettei ole syyllinen. Mutta on myös oikotie ja voi todeta suoraan yhden asian ratkaistuaan että kaikki se on ollut samaa syyllistämistä millä ei ole todellisuuden kanssa mitään tekemistä.
Tärkeintä on että vaikka itsellä olisi vielä työstämistä ei jatkossa anna sen istutetun syyllisyyden vaikuttaa mihinkään omiin valintoihin enää, alkaen tästä hetkestä. Jos omaa tekemistä motivoi epämääräinen syyllinen olo niin hälytyskellojen pitää kilistä heti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mun äiti -julman lapsuuden kaltoinkohtelun lisäksi -teki sellaiset pskatemput että jätti minut perinnöttömäksi ja on tehnyt veljelle testamentin. Olen niin ”epäonnistunut kiittämätön kakara että tuollainen ei perintöä ansaitse”. Kaikki menee veljelle ja ovat jo nyt siirtäneet veljelle suuria summia ja kalliita lahjoja.
En jaksa alkaa asian suhteen tekemään mitään. En varmaan saa lakiosaakaan edes. Tuskin on mitään perittävää kun kaikki on suosikille siirretty.Et saa lakiosaa, jos et vaadi sitä. Ennakkoperintöjen ja suosiolahjojen varalta on omat säännöksensä, joten peli ei ole menetetty.
Mä katkaisin välit äitiini. En vain enää jaksanut häntä. Tiedän että on tehnyt testamentin, jossa minua ei mainita ollenkaan, muut sisarukset kylläkin. Tiesin tästä lakiosa-asiasta, mutta pitääkö sitä mennä perunkirjoitustilaisuuteen sitten aikoinaan kuulemaan, siis paikan päälle? Ilmeisesti pesän hoitaja lähettää kutsun? Voiko minun lakiosani siirtää lapsilleni ja jättää minut ilman? Voinko minä jäädä velkaa kuolinpesälle, koska isäni eläessä hän järjesti asunnon ostoon rahaa? Siitä siis puolet otettiin huomioon isäni kuoltua.
Mä mietin tuota samaa. Perinnönjakoon kutsutaan pesän OSAKKAAT eli ne kelle perintö on jäämässä. Sitä kuka on suljettu ulkopuolelle ei ilmeisesti tarvi kutsua?
Se riitautus joka tapauksessa on paskamainen juttu. Perintö jaetaan niille ketä testamentissa on, ja sen JÄLKEEN hyljitty ilman jäänyt lapsi joutuu riitauttamaan sen ja ikäänkuin ”velkomaan” niiltä sisaruksilta niiden saamasta osasta sitä lakiosaa.
Tässä sitten menee aina välit niihin sisaruksiin kun ne ei tietenkään halua antaa siitä omasta osastaan.Mullakin veli tietää että minut on vain narsistivanhempien takia ilkeyttään suljettu pois testamentista, ja hän tulee saamaan kaikki - ja tämä on hänelle aivan ok ja selittääkin sitä minulle miten hän tarvitsee rahaa enemmän kuin minä kun on lapsia enemmän ja hän on sentään perheen pää. Veli ei tule tippaakaan antamaan omastaan mulle taistelutta. En tiedä jaksanko taistella :(
Joo tässä on jokin viritys. Mutta vaikka minua ei mainita testamentissa, niin kirkonkirjojen mukaan minä olen olemassa. Sikäli laskisin itseni oikeutetuksi kuulemaan testamentin luvun.
Tuosta riitauttamisesta pitää vielä ottaa selvää. Vaikka en ole ollut enää vuosiin äitini yhteyksissä, käsittääkseni minua ei voida täysin sivuuttaa kuitenkaan. Perinnöttömäksi tulee kai esim huonojen elintapojen ilm alkoholismi tai vaikkapa pahoinpitelyn ja jopa murhaamisen suunnittelun vuoksi.
Minä elän tavallista elämää enkä ole häntä lyönyt tms. Hän sen sijaan minua.
Kannattaa huomioida että sinut voidaan sivuuttaa jaossa jos et itse vaadi lakiosaa, jos omaisuutta on jaeltu jo ennakkoon niin vaatimus pitää tehdä ennen jakoa.
Vierailija kirjoitti:
Mun äiti -julman lapsuuden kaltoinkohtelun lisäksi -teki sellaiset pskatemput että jätti minut perinnöttömäksi ja on tehnyt veljelle testamentin. Olen niin ”epäonnistunut kiittämätön kakara että tuollainen ei perintöä ansaitse”. Kaikki menee veljelle ja ovat jo nyt siirtäneet veljelle suuria summia ja kalliita lahjoja.
En jaksa alkaa asian suhteen tekemään mitään. En varmaan saa lakiosaakaan edes. Tuskin on mitään perittävää kun kaikki on suosikille siirretty.
Juristi asialle niin ei itse tarvitse.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mun äiti -julman lapsuuden kaltoinkohtelun lisäksi -teki sellaiset pskatemput että jätti minut perinnöttömäksi ja on tehnyt veljelle testamentin. Olen niin ”epäonnistunut kiittämätön kakara että tuollainen ei perintöä ansaitse”. Kaikki menee veljelle ja ovat jo nyt siirtäneet veljelle suuria summia ja kalliita lahjoja.
En jaksa alkaa asian suhteen tekemään mitään. En varmaan saa lakiosaakaan edes. Tuskin on mitään perittävää kun kaikki on suosikille siirretty.Et saa lakiosaa, jos et vaadi sitä. Ennakkoperintöjen ja suosiolahjojen varalta on omat säännöksensä, joten peli ei ole menetetty.
Mä katkaisin välit äitiini. En vain enää jaksanut häntä. Tiedän että on tehnyt testamentin, jossa minua ei mainita ollenkaan, muut sisarukset kylläkin. Tiesin tästä lakiosa-asiasta, mutta pitääkö sitä mennä perunkirjoitustilaisuuteen sitten aikoinaan kuulemaan, siis paikan päälle? Ilmeisesti pesän hoitaja lähettää kutsun? Voiko minun lakiosani siirtää lapsilleni ja jättää minut ilman? Voinko minä jäädä velkaa kuolinpesälle, koska isäni eläessä hän järjesti asunnon ostoon rahaa? Siitä siis puolet otettiin huomioon isäni kuoltua.
Mä mietin tuota samaa. Perinnönjakoon kutsutaan pesän OSAKKAAT eli ne kelle perintö on jäämässä. Sitä kuka on suljettu ulkopuolelle ei ilmeisesti tarvi kutsua?
Se riitautus joka tapauksessa on paskamainen juttu. Perintö jaetaan niille ketä testamentissa on, ja sen JÄLKEEN hyljitty ilman jäänyt lapsi joutuu riitauttamaan sen ja ikäänkuin ”velkomaan” niiltä sisaruksilta niiden saamasta osasta sitä lakiosaa.
Tässä sitten menee aina välit niihin sisaruksiin kun ne ei tietenkään halua antaa siitä omasta osastaan.Mullakin veli tietää että minut on vain narsistivanhempien takia ilkeyttään suljettu pois testamentista, ja hän tulee saamaan kaikki - ja tämä on hänelle aivan ok ja selittääkin sitä minulle miten hän tarvitsee rahaa enemmän kuin minä kun on lapsia enemmän ja hän on sentään perheen pää. Veli ei tule tippaakaan antamaan omastaan mulle taistelutta. En tiedä jaksanko taistella :(
Kysy veljeltäsi, onko hänelläkin lapsissaan suosikki jolle aikoo sitten joskus jättää kaiken muiden ohi.
Meillä tilanne on se, että veli on myös saanut jo kaiken . Vanhemmat asuvat vuokralla nykyään ja elävät eläkkeidensä varassa koska omaisuutta ei enää ole. Nämä vanhemmat sitten soittelevat ja ahdistelevat minua kysymyksillä miksi en ole veljeeni yhteydessä, koska viimeksi olen tavannut tai soittanut veljelle. Ja kuten edellä, minä olen se jonka oletetaan kuskaavan vanhemmat kauppaan, lääkäriin, optikolle. Joskus myöhemmin kenties vaihtamaan vaippoja ja putsaamaan makuuhaavoja? Juu ei.
Vierailija kirjoitti:
Olikohan tuo Trauma ja rakkaus, jossa lyhyesti käsiteltiin ulkopuolisuuden tunnetta. Itselläkin se on hyvin voimakas, en ole koskaan tuntenut kotia kodiksi ja tuntuu, että olen vain käymässä täällä maailmassa. Mitään elämää ei haluaisi rakentaa, koska se on vain väliaikaista, ja en ole ansainnut mitään hyvää, tai edes samaa normaalia kuin muut, kuten työ, perhe, terveys. Tuntuu kuin näyttelisin elämää ja puhuisin opeteltuja vuorosanoja. Olen sivuhenkilö omassa elämässäni, tuntuu jopa hassulta sanoa omassa elämässä-niin missä elämässä? Ihan kuin olisi joku harso vedetty minun ja maailman välille, enkä saa otetta mistään.
Tämä sama tunne on kai minuakin hallinnut, lapsena leikin metsässä ja se oli ainut paikka jossa tunsin olevani vapaa ja oma itseni. Kotona oli niin paljon vaatimuksia ja tuntui etten osaa niitä täyttää. Sain kyllä vauvana ja taaperona ruokaa ja rakkautta, mutta kun pikkusisarus syntyi, minusta tehtiin "äidin apulainen" vaikka uhmaiässä olisin halunnut tehdä isojen tyttöjen juttuja, niin pitikin ottaa pienempi sisarus huomioon kaikessa. Pienempää kehuttiin ja vaikka itsekin oli aika pieni, olisi pitänyt yhtäkkiä osata paljon. Myöhemminkin jotenkin ei vaan osaa iloita jostain täydellä, joku muu on aina parempi, tuntuu kuin en osaa arvostaa itseään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itse en taas päässyt soittotunnille, olisin kovasti halunnut opetella soittamaan pianoa jo ennen koulua. Kuuntelin ala-asteikäisenä klassista musiikkia ja olin soittavinani pianoa pöydän päällä. Kai liian herraskainen harrastus, vanhempani olivat työväenluokkaa. Isä laittoi rahaa kyllä omaan metsästys - ja kalastusharrastukseen. Ilmaisia juttuja sain harrastaa, niinpä piirsin paljon ja lauloin kuorossa. Olen musikaalinen. Lapseni ovat opiskelleet konservatoriossa sitten, ehkä eivät olleet kuitenkaan ihan yhtä innokkaita kuin itse olisin ollut.
Tämä oli minunkin haave, äitini osasi soittaa ja laulaa, ja kotona äiti soitteli, pianoa ei ollut, mutta muita soittimia. Näihin soittimiin ei lapsilla ollut asiaa eikä äidille tullut koskaan mieleen opettaa itse meitä, niinpä ajattelin koko lapsuuteni ajan että olen toivottoman epämusikaalinen (ja yhä edelleen). Vein omat lapseni muskariin, ja pari heistä jatkoi sitten musiikkiluokalle. Itseni piti lapsena keksiä tekemistä, kun mihinkään varsinkaan maksulliseen harrastukseen ei ollut rahaa ja vaikka olisi ollut ilmainenkin, en saanut lupaa osallistua mihinkään.
Piano oli ensisijainen haaveeni ikävuosina 8-10. Jäin vapaahehtoisesti järjestäjäksi välitunneille ja koskettelin harmoneja, hieman hain säveliäkin. Kerrostalossa kuntelin hurmoituneena pianonsoittoa toisesta asunnosta ja kuvittelin olevani se, joka soitti. Kyläpaikoissa ihailin pianoja. Kirjoista luin tarkkaan, kuinka lapset soittivat pianoa.
Pianoa en saanut, sain melodikan. Olin musiikkiluokalla kuitenkin. Joskus kun oli noin 14-vuotias, olimme kylässä ja tapailin kosketinsoittimesta sävelmän. Äiti sanoi, että jos hän oisi tiennyt, että minulla on niin hyvä sävelkorva, olisin saanut pianon.
Ei elämä yhteen pianonpuutteeseen kaadu, mutta ponttini on tämä: jos äiti olisi tiennyt. Tämä on vain yksi esimerkki siitä, että vanhempani eivät tunteneet minua, enkä minä vanhempiani. Kiinnostumattomuus on musertavaa. Tuntemattomat ovat jo kuolleita.
Pienopa ei ainoa en saanut
Hei, vielähän ei välttämättä ole ollenkaan myöhäistä. Jos halua edelleen on pianon soittoon, niin mikä estää osallistumasta esim. kansan- tai työväenopiston pianotunneille. Asun pienessä kaupungissa ja täällä olisi ainakin mahdollista. Omat lapset kävivät ja matineoissa oli mukana ihan aikuisiakin.
Nimimerkillä kiinnostaisi itseänikin, mutta musikaalisuutta ei ole pätkääkään..
Nyt koroa-aikana on tullut katsottua telkkua enemmän kuin koskaan. Mm noita morsiuspukuohjelmia en ole koskaan katsonut, olen ajatellut ettei niissä ole mitään katsomista, että minulta puuttuu se prinsessageeni joka saa naisen haluamaan suuret häät ja muhkean puvun.
Noh, loma-aamuina join kahvia sängyssä ja katselin kermakakkua muistuttaviin mekkoihin pukeutuneita naisia, jotka itkeä tihrustivat onnesta huokaillen. Monella makutuomarina ja tukena ystävättäriä, ja äiti. Äiti. Toisilla ihanat, hämmentävän kannustavat äidit, toisilla myrkyllisemmän ja niin paljon tutumman oloiset äidit.
Olen kummissani, sillä yhtäkkiä tunnistan itsessäni tarpeen pukeutua tukiluiseen tyllipehkoon, sanoa kirkossa tai jossain kauniissa maisemassa tahdon, haluan tanssia ja syödä kakkua ja olla morsian. Siinä ei olekaan mitään kanamaista itsekorostusta ja huomionhakuisuutta. Se voikin olla herkkää, kaunista ja hyvin, hyvin tarpeellista.
Menin naimisiin lähes päivälleen 20 vuotta sitten. Maistraatissa, läsnä vain mieheni. Todistajat talon puolesta. Toimitus niin nopea ja huomaamaton, etten oikeastaan muista siitä mitään. Ei kukkia, ei kuvia, ei mitään. No sentään ihana, kesälomaksi naamioitu häämatka. Se oli kaikki mitä minä ansaitsin. Koko ikäni olin tottunut kuulemaan äitini suusta kuinka en ansaitse mitään. Tai no selkäsaunan, sen ansaitsin usein. Kaikki mitä kenen tahansa tyttären normaaliäiti pitää kivana, kauniina, herkkänä, tarpeellisena, ihanan turhamaisena ja ansaittuna, oli meillä turhaa, likaista, kallista, kanamaista ja huorahtavaa. En voinut kuvitellakaan itselleni hääpäivää jossa äitini morsiamen äitinä loistaa kaiken keskipisteenä. En myöskään uskaltanut pitää häitä kutsumatta äitiä. Siksipä minulla ei ollut häitä. Siispä vetistellen iloitsen tv-ohjelman morsiamien pukulöydöistä ja heidän läheistensä kanssa jaetusta avioitumisen ilosta ja onnellisista hääpäivistään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Nyt koroa-aikana on tullut katsottua telkkua enemmän kuin koskaan. Mm noita morsiuspukuohjelmia en ole koskaan katsonut, olen ajatellut ettei niissä ole mitään katsomista, että minulta puuttuu se prinsessageeni joka saa naisen haluamaan suuret häät ja muhkean puvun.
Noh, loma-aamuina join kahvia sängyssä ja katselin kermakakkua muistuttaviin mekkoihin pukeutuneita naisia, jotka itkeä tihrustivat onnesta huokaillen. Monella makutuomarina ja tukena ystävättäriä, ja äiti. Äiti. Toisilla ihanat, hämmentävän kannustavat äidit, toisilla myrkyllisemmän ja niin paljon tutumman oloiset äidit.
Olen kummissani, sillä yhtäkkiä tunnistan itsessäni tarpeen pukeutua tukiluiseen tyllipehkoon, sanoa kirkossa tai jossain kauniissa maisemassa tahdon, haluan tanssia ja syödä kakkua ja olla morsian. Siinä ei olekaan mitään kanamaista itsekorostusta ja huomionhakuisuutta. Se voikin olla herkkää, kaunista ja hyvin, hyvin tarpeellista.
Menin naimisiin lähes päivälleen 20 vuotta sitten. Maistraatissa, läsnä vain mieheni. Todistajat talon puolesta. Toimitus niin nopea ja huomaamaton, etten oikeastaan muista siitä mitään. Ei kukkia, ei kuvia, ei mitään. No sentään ihana, kesälomaksi naamioitu häämatka. Se oli kaikki mitä minä ansaitsin. Koko ikäni olin tottunut kuulemaan äitini suusta kuinka en ansaitse mitään. Tai no selkäsaunan, sen ansaitsin usein. Kaikki mitä kenen tahansa tyttären normaaliäiti pitää kivana, kauniina, herkkänä, tarpeellisena, ihanan turhamaisena ja ansaittuna, oli meillä turhaa, likaista, kallista, kanamaista ja huorahtavaa. En voinut kuvitellakaan itselleni hääpäivää jossa äitini morsiamen äitinä loistaa kaiken keskipisteenä. En myöskään uskaltanut pitää häitä kutsumatta äitiä. Siksipä minulla ei ollut häitä. Siispä vetistellen iloitsen tv-ohjelman morsiamien pukulöydöistä ja heidän läheistensä kanssa jaetusta avioitumisen ilosta ja onnellisista hääpäivistään.
Meillä oli tuo sama että minä en ansainnut mitään. Äiti lyttäsi kaikki yritykseni saada jotain ihanaa, kaunista, tyttömäistä tai naisellista. Harrastin lapsena ja nuorena paljon urheilua mutta olin kuitenkin tyttö joka halusi näyttää tytöltä ja nuorelta naiselta, tuntea olonsa ihanaksi myös ulkoisesti. Mutta ei, äiti sanoi että ne on turhaa, hössötystä ja kallista, ei niitä tarvi. Siis minä en tarvinut. Veli näköjään tarvi samaan aikaan mopon ja meillä oli koulu tien toisella puolen.
Lapsuudesta johtuen olen tuntenut itseni huonoksi ja arvottomaksi. En siksi että en saanut kaikkea mitä halusin vaan koska asioiden evääminen tehtiin tarkoituksena loukata, vähätellä ja kutistaa minut. Siinä kyllä onnistuivat.
Ihan näihin päiviin asti on tullut syyllinen olo kun hankin jotain itselleni.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Omien lasten kohdalla olemme miehen kanssa olleet tarkkoja siinä että olemme turvalliset vanhemmat. Äitini mielestä vauvaa ei pidä ottaa heti sängystä syliin kun vauva alkaa itkeä ettei totu! Ja mehän ollaan otettu. On se kumma että pitäisi tieten tahtoen synnyttää turvattomuutta.
Eikös tämä ole sitä 1900-luvun alkupuoliskolla vallalla ollutta 'tunnekylmää kasvatusmallia', ettei kakarat totu liian hyvään. Sen lisäksi, että lasten piti antaa huutaa hätää pää punaisena, niin sama oppihan sanoi, ettei ruokaakaan annetta kuin sekuntikellon kanssa X tunnin välein, riippumatta siitä mikä on lapsen nälkätilanne.
Tuota pa*kaa ne edellisten sukupolvien "upeat äidit" on suoltaneet kautta aikain, ja uskovat siihen kuin 1500-luvun talonpoika noitiin.
Niin tuo neljän tunnin ruokintarytmi opittiin kyllä aivan neuvolan lehtisistä, joita jaettiin 70-luvulla. Tuolloin tietysti meillä ei ollut kaikkitietävää internettiä käytössä. Kaikki tieto saatiin neuvolasta ja Kaksplus-lehdestä. Elätte hyvin erilaisessa maailmassa, mitä 70-luvun äidit, tuolloin esim äitiysloma loppui kun vauva oli 3kk ja hoitajaa lapselle haettiin lähikaupan ilmoitustaululla.
Ennen vanhaan ja 1970-luvullakin ihmisillä on ollut kuitenkin järki ja tunteet. Ja sitä 4h ruokarytmiä tarjottiin myös vielä 1990-luvullakin eikä silloinkaan ollut nettiä käytössä kuin juuri ennen vuodituhannenvaihdetta eikå kaikilla läheskään tietokonetta.
Kyllä, mutta 90-luvulla jo kaikenlainen informaatio oli paljon runsaampaa ja tuo 4 tunnin ruokailuvälin neuvolasuositus oli virallisesti jäänyt jo pois (ainakin omaien kokemuksieni mukaan, kun nuorimmat lapseni syntyivät -80-luvulla). Ja kyllä lasten yksillöllisyydestä ja psyykkisestä kehityksestä puhuttiin jo paljon enemmän vaikka internettiä ei ollutkaan. Ja päivähoito oli jo kaikkien ulottuvilla toisin kuin 70-luvulla.
Ei 70-luvullakaan kaikilla ollut sielua antaa vauvan huutaa tuntikausia nälkäänsä, oli suositukset mitkä hyvänsä. Toki saivat lokaa ja lunta tupaan he, jotka menivät vauvan sängystä punaisena ja rääkyvänä hakemaan, hänelle kerrottiin, miten menee lapsi pilalle ja hoito on huonoa.
Mutta näillä äideillä olikin sitten jatkossakin hieman toisenlainen ote lastensa kanssa. Heidän lapsensa kirjoittavat täällä, että ei, ei ollut ajan kuva, ei meillä ollut ollenkaan tuollaista, kyllä te nyt olette erehtyneet.
Tottakai näin oli, ei niitä suosituksia kirjaimellisesti noudatettu. Syotin itsekin vauvaani tarpeen mukaan. Oman kommenttini kirjoitin siksi, että 70-luvulla elettiin vielä aivan toisenlaisessa maailmassa kuin esim -90 luvulla. Informaatiota ei ollut niin runsaasti. Suuri muutos oli tapahtunut jo kymmenessä vuodessa, kun nuorimmat lapseni syntyivät -80 luvun alussa.
Ei eletty. Itsekin sanot syöttäneesi vauvaa tarpeen, ei ohjeen mukaan. Sanottamattakin on selvää, että jos ihminen kykenee kuuntelemaan vauvan nälkäistä itkua, hän kykenee pariin muuhunkin asiaan vauvan kasvaessa taaperoksi ja siitä eteenpäin.
Nämä ohjeet olivat vain mantra, joka vapautti vanhemmat vastuusta, riemuiten ottivat tälläisiä ohjeistuksia vastaan. Oli vanhempia, jotka hokivat, että vitsaa säästää, lastaan vihaa ja niitä, jotka ei.
Kyllä se oman empaattisen järjen käyttö oli ihan sallittua (ja monen mielestä todella toivottua) jo tuolloin. Ei ollut mitään virastoa, joka olisi pakottanut lapsia kohtelemaan "ajan mukaisesti".
Olihan se siinä mielessä hyvin erilaista aikaa, että ei eletty vielä sellaisessa informaatiotulvassa, mitä 2000-luvulla. -70-luvulla syntyneiden vanhemmat olivat suuria ikäluokkia, joiden isät olivat sodassa traumatisoituneita, perheet suuria; kyllä se lasten huomioiminen ja helliminen oli -50 ja -60-luvuilla hyvin puutteellista. Ruumiillinen kurituskin oli perheissä vielä hyvin tavallista, eikä sitä mitenkään paheksuttu. Ei niistä tunteista puhuttu, joten missäpä sitä olisi oppinut niitä nimeämään?
Näillä puutteellisilla eväillä niitä lapsia sitten tehtiin ja ilmeisesti aika moni epäonnistui, jos tähän ketjuun on uskominen? Ymmärrän vertaistuen tarpeen ja auttavuuden, mutta se ei useinkaan auta, jos velloo loputtomasti siinä kurjuudessa. Todellinen apu tulee siitä, kun pääsee yli syyttelyn ja yrittää ymmärtää sen kasvattajankin näkökulmaa.
Saan tästä varmaan nyt kuraa niskaani, mutta senkin uhalla kirjoitan tämän.
Niin niin. Kyse on hyvin yksinkertaisesta asiasta: tunnetko empatiaa, hoivaviettiä, halua ottaa syliin, täysin vaistomaisesti, kun lapsi itsee nälkäänsä? Sinä tunsit. Moni ei.
Nämä, jotka eivät, olivat varmasti jollakin tapaa henkisesti vammautuneita. Mutta kun ongelma on se, että tämä vamma ei koskaan parantanut, eivätkä he koskaan suostuneet sitä itsessään näkemään. Eivät edes sitten, kun oli käsillä informaatiot, internetit, vertaistuet, television keskusteluohjelmat, tunteiden suoranainen vuodattaminen.
He ovat jatkaneet järjestelmällisesti nyt aikuisten lastensa halventamista, väheksymistä ja lastensa elämän pahantahtoista arvostelua.
Mikä heidän selityksensä mielestäsi on nyt, tänään?
Tuohon en osaa sanoa mitään, miksi kukaan haluaa lapsilleen pahaa. Voihan olla, että jos ei ole koskaan itse kokenut hyväksyntää ja kannustusta, sitä on vaikea antaa muillekaan. Suuret ikäluokat elivät todella aika erilaisen nuoruuden, mitä myöhempien vuosikymmenien nuoret. Nyt ikääntyneenä voi olla vaikea myös muuttaa omia ajatuskuvioita, omia syyllisyyksiä on vaikea kohdata, kun ei ole psyykkisiä työkaluja.
Osalla boomerivanhemmista syy on ihan luonnevika. Oma narsistivanhempi haluaa lapsilleen phaa, vastoinkäymisiä, vaikeuksia ja hätää, ja kun niitä sitten tulee niin ilkkuu ja v*ttuilee päin näköä vahingoniloisena. Pyrkii itsekin vahingoittamaan lapsiaan ja on onnistunut siinä välikäsiä käyttäen. Ihan silkka pahuus on kyseessä.
Aivan. Ja sitten joutuu koko elämänsä rämpimään kun ei ole saanut kunnon eväitä elämään.
Mummi on 40-luvulla syntynyt ja äiti 60-luvulla. Mummi on juurikin sellainen lyttääjä ja vertailija, kotona aviomies on ollut kuningas ja lapset pärjäilköön, mistään ikävistä asioista ei olla puhuttu ja vielä nykyäänkin jaksetaan muistuttaa kuinka hän on ollut niin työteliäs mutta lapset ovat huonoja. Äiti on selvästi pyrkinyt näissä asioissa erottumaan äidistään, jonka lisäksi meillä ei ole kotona käytetty alkoholia ikinä. Mummin omasta mielestä kotona on ollut hyvä tunnelma ja lapset osa perhettä, vaikka esimerkiksi lomamatkoilla kävivät miehensä kanssa ilman lapsia. Lapset saivatkin sitten olla toista viikkoa kotona yksin ilman rahaa tai hoitajaa.
Äidille on kuitenkin jäänyt selvästi opittuna kotona sellainen, että vaikka hän kokee että on antaneensa lastensa toteuttaa itseään vapaasti, on hän ollut erittäin jyrkkä omissa mielipiteissään ja ainoa perustelu miksi asiat tehdään jollakin tavalla on ollut "koska minä sanon niin". Nyt jälkikäteen on sitä mieltä edelleen, että on suhtautunut asioihin avoimesti ja keskusteluyhteys aina ollut. Monesta asiasta on voinut puhua kyllä kotona, mutta esimerkiksi seurusteluun ja seksiin liittyvät asiat on saanut itsekseen opiskella. Lapsilla ei tarvitse olla yksityisyyttä ja esimerkiksi lasten henkilökohtaista päiväkirjaa voi surutta lukea. Äiti kutsui minua neljännellä luokalla huoraksi, kun olin kirjoittanut päiväkirjaan että en ehkä tykkääkkään "poikaystävästäni" vaan olen ihastunut toiseen poikaan. Yllättäen jännitti parikymppisenä niin paljon kertoa äidilleni että olen mennyt kihloihin, että lopulta ilmoitin asian viestillä puoli vuotta kihlauksen jälkeen.
Ajattelen asiaa niin, että äiti on tehnyt toisin ne asiat jotka itse on kipeimmin kokenut omassa lapsuudessaan ja nuoruudessaan, mutta jotain on jäänyt vielä kotoa opittuna elämään. Näistä pulmista sitten itse pyrin parantamaan tilannetta omien lasteni kohdalla, toivottavasti heille ei jää kovin pahoja traumoja.
Viime viikonloppuna meillä oli pieni illanvietto jossa tuli puheeksi juhlien järjestämiset. Omiin viisikymppisiin on vielä muutama vuosi aikaa ja siinä äiti huokaili ettei kukaan enää järjestä mitään juhlia. Sanoin että en halua juhlia viisikymppisiäni kun siinä ei ole mitään juhlittavaa... siitä alkoi sitten marmatus miten en ollut edes pitänyt häitä vaan vain kavereille bileet ( menimme miehen kanssa ulkomailla naimisiin ). Sanoin sitten varsin myrkyllisesti että jos niin kovasti kiinnostaa juhlat niin senkun järjestää itse... no, sitten alkoi tietysti valitus js marina miten hän on jo yli 70v eikä jaksa jne.
Tuntuu että äiti on kaikesta kateellinen ja jos vaikka minulla on ystäviä kylässä hän haluaa tunkea mukaan koska hänhän on myös minun ystävä. Äh, en osaa selittää, mutta joku outo jännite/juopa välillämme on joka vaan kasvaa vuosi vuodelta. En jaksa sitä syyllistämistä ja marttyyrinä olemista, asiasta kuin asiasta.
Niin ja suurkiitos kaikille tähän ketjuun kirjoittaneille... lohdullista ( vaikkakin surullista ) että meitä on monia ( tuhansia ) joilla äitisuhde on jotenkin vinksahtanut 😕
Nuo perinnöttä jättämiset mistä aiemmin on kirjoitettu tuntuvat niin surulliselta ja epäoikeudenmukaiselta. Minua äiti ei ole koskaan uhannut jättää perinnöttömäksi mutta useamman kerran minua on kiristetty rahalla ja mikäs siinä on kiristäessä kun hänellä on varallisuutta eikä yhtään velkaa. Itselläni pätkätöitä ja iso velka niskassa... olen joutunut joskus turvautumaan hänen apuunsa ja osaatte varmaan kuvitella sen miten saan ripitystä rahankäytöstä jne.
Kiitos tästä ketjusta ❤️ Ja tsemppiä kaikille ! Terv. edellinen kirjoittaja
Luulen että nykyisellä sukupolvella laajasti käsittäen on vihdoin aika käsitellä sotatraumaa. Tuon ajan lapset jäivät vaille vanhemmuutta ja kehittivät selvitäkseen persoonan, moni kehitti häiriön. He eivät pystyneet tarjoamaan turvaa lapsilleen koska olivat jääneet keskenkasvuisiksi.
Silloin koko ympäröivän yhteiskunnan asenne oli vähättelevä, oli vain purtava hammasta. Tyttöjen piti olla kilttejä, poikien reippaita. Sosiaalinen kontrolli pelasi kyläyhteisöissä, ja myös ”ystävät” olivat lyttääjiä, ei vain äidit.
Nyt on tarjolla tietoa, vertaiskokemusta ja terapia ei ole häpeä. Arvostan kaikkia jotka työstävät näitä kokemuksiaan ja pyrkivät kasvuun ja parantumiseen.
Alue: Aihe vapaa
Minulla on täysin sama tunne elämästäni. Mikään asunto ei ole lapsuudenkodista muutettuani tuntunut kodilta. Nykyisessä olen asunut kolmisen vuotta ja olen tajunnut, että asun joka asunnossa ikään kuin varautuneena lähtemään milloin tahansa. Vuokrakoti tämäkin on, joten sekin varmaan kyllä vaikuttaa. Mutta pyrin pitämään kaapit ja muut järjestyksessä, hankkiudun säännöllisesti eroon turhasta tavarasta, en viitsi sisustaa sen kummemmin, koska kuitenkin tämä on vain väliaikaista. Vaikka siis mitään kiirettä ei tästä ole pois.
Elämää pystyn näkemään eteenpäin juuri siihen asti, että nyt kouluikäinen lapsi aikuistuu. Olen silloin vasta nelikymppinen, mutta mitään tulevaisuudennäkymää ei siitä eteenpäin ole. Jotenkin olen täysin kykenemätön luomaan perinteitä, jatkumoa tai mitään pitkäaikaista. Koko ajan tuntuu siltä, että tämäkin on vain joku vaihe ja ehkä kohta palaan siihen "oikeaan elämään", mistä ei tosin ole mitään hajua mitä se sitten on. Olen jatkuvassa valmiustilassa enkä kykene asennoitumaan mihinkään siten, että esim. tämä on loppuelämän koti, pitkäaikainen parisuhde tms.