Lue keskustelun säännöt.
70-luvulla syntyneiden äidit - onko teillä muilla samanlaista?
Olipa outo otsikko :) Mutta kyse on siis äidistäni, joka on syntynyt 40-luvulla ja tullut äidiksi 70-luvulla. Suhteemme on päällisin puolin ok, äiti hoitaa lapsiani välillä ja ihana mummo, tapaamme aina lasten kanssa ja puhumme lapsista. Joskus juttelemme jostain sisustusjutuista tai kerromme tuttujen kuulumisia (juoruilemme ;)), mutta muuten kommunikaatio on pinnallista. Koskaan kumpikaan ei esim. kysy, mitä oikeasti kuuluu tai onko toinen voinut hyvin.
Tämä kaikki juontaa lapsuudesta. Meillä oli kaikki periaatteessa hyvin ja olen kiitollinen siitä, että vanhempani ovat korostaneet koulutuksen merkitystä, minulle on luettu lapsena ja viety kulttuuritapahtumiin, olen harrastanut eri liikuntalajeja ja paljon muutakin, en ole aina saanut kaikkea haluamaani, olen "joutunut" kesätöihin, on ollut selvät rajat ja perusturvallisuus.
Äidiksi tultuani olen alkanut pohtia oman äitini äitiyttä. Hän oli tosi ahkera, meillä oli lapsena aina tuoretta leipää, itse tehtyjä leivonnaisia, hyvää kotiruokaa jne. Mutta, sitten oli varjopuoliakin. Kun esimerkiksi kerroin kuukautisten alkaneen (olin 12 silloin), äiti meni ihan noloksi ja sanoi "nyt sitten sinulla on alkanut uusi vaippa-aika", ja siinä se! En saanut rahaa siteisiin, enkä tajua, miten hän kuvitteli minun niitä hankkivan! Säästin rahaa ja valehtelin ostavani jotain muuta, joskus jouduin käyttämään pelkkää vessapaperia, siis aivan kauheaa!
Yläasteen terveystarkastuksen lähestyessä äiti tajusi, että piti ostaa rintaliivit. Hän tiuski ("terveystarkastuskin tulossa, pitäisi sun ostaa itsellesi liivit") ja osti yhdet toppimalliset liivit. Yhdet! Jouduin pesemään niitä käsin niin kauan, että lopulta sain uusia kesätyörahoillani. Meillä ei ollut pulaa rahasta, mutta seiskaluokasta asti jouduin ostamaan kaikki vaatteet kesätöistä ansaitsemilla rahoilla. En käsitä tätä vieläkään, vaatteiden ostaminen vain loppui - eikä syynä todella ollut raha! Jos tarvitsin uudet talvikengät, jouduin todella todistelemaan niiden tarpeellisuutta. Tätä en äitinä voi käsittää - ymmärrän, että vanhemmat rajoittavat shoppailua ym., mutta että perusjuttuja ei voitu ostaa alaikäiselle.
Äidillä oli tapana tutkia kirjoituspöytäni laatikoita, lukea päiväkirjaa, kirjeitä ja koulun aineita ym. koulussa tuotettua matskua. Jos kirjeissä oli jotain hänen mielestään ikävää, hän otti asian kanssa kanssani esille ja saattoi suuttua. Koin tämän tosi noloksi ja häpesin itseäni. Vasta vanhempana tajusin, että hän ei tietenkään olisi saanut niitä lukea. Tästä johtuen hävitän nykyisin aina kaiken, mistä joku voisi lukea ajatuksistani.
Yksi asia on säilynyt läpi elämän. Äidillä on ollut jotenkin pilkallinen tapa suhtautua niihin asioihin, joista olimme eri mieltä. Halusin esimerkiksi käydä koulun diskossa yläasteella. Aina, siis ihan aina, jouduin pyytämään rahaa ja luvan äidiltä, joka näytti todella kyllästyneeltä ja sanoi "arvasinhan minä, että sinne sitä taas ruinataan". Pääsin kyllä aina, mutta sama kurjuus toistui joka kerta. yllätyin todella paljon, kun kuulin ystäväni äidin toivottavan tyttärelleen hauskaa iltaa ;) diskoiltojen jälkeen sain kuulla seuraavana aamuna siitä, että kai sitä väsyttää, kun on koko yön riehunut... Öh, olin maailman kiltein tyttö ja tulin kotiin kymmeneksi...
Tämä viimeinen asenne on jatkunut siis läpi elämän. Viimeksi se tuli esiin niin, että äiti viikko sitten puuskahti avoimeen vierailukutsuuni "ai mitä, nytkö sinne pitää heti tulla" (kutsuin hänet vaan käymään jossain vaiheessa, kun jaksaa ja ehtii). Kun toivoin, että vatsatautia ei tuotaisi pienille lapsilleni, ja että pidettäisiin ihan selvä väli vierailuissa, hän tiuskaisi "kuule ei työssäkäyvät voi mitään kahta viikkoa olla menemättä töihin" (niin, eivät voi, mutta olin toivonut ettei sairastunut siskoni tulisi viikkoon meille) ja kun vatsatauti sitten tarttui (sisko ei noudattanut mitään varovaisuutta), ja äitikin sairastui, niin tauti oli muka tullut minulta... Nämä nyt ovat irti asiayhteydestä, joten näitä on aika vaikeaa avata, mutta pointti lienee se, että hän saattaa ihan ystävällisiin sanomisiini tiuskia aika pahastikin. Koskaan hän ei ole pyytänyt anteeksi.
Olisi paljon muutakin, mutta varsinkin nyt aikuisena nuo tiuskimiset ovat tehneet sen, etten oikein uskalla ehdottaa mitään ja olen alkanut vetäytyä entistäkin enemmän. Mietin, että onkohan tällainen suhde tavallistakin 70-luvulla syntyneiden joukossa? Äiti ei todellakaan ole minulle läheinen ihminen, vaikka näemme usein. En uskalla puhua hänelle asioitani, emme harrasta mitään yhdessä, emme käy shoppailemassa tai mitään muutakaan. Hän on tosi sulkeutunut yksityisasioistaan, vaikka muuten hän kyllä on sosiaalinen. Jos minulla ei olisi lapsiani, niin eipä taitaisi olla kovin paljon asiaa äidille. Olen kyllä hyväksynyt tämän. Onko teillä samantyyppisiä kokemuksia, nimenomaan tuon aikakauden naisista äiteinä? Haluaisin ehkä ymmärtää äitiäni enemmän.
Kommentit (8042)
Meillä oli ihan erilaista ja silti joissain asioissa ihan samanlaista. Molemmat vanhemmat -47, sisko syntynyt 70-luvulla ja minä 80-luvun alussa.
Meillä isä oli pääasiassa se despootti ja hirviö. Lapsuus oli ihan ok, en muista jääneeni vaille rakkautta. Murrosiässä alkoivat ne isommat ongelmat nimenomaan isän kanssa. Äidistä kuvittelin aiemmin ettei ole pahaa sanottavaa, mutta moni asia on auennut vasta viime vuosina. Äiti tavallaan puskuroi isän ja meidän välissä, mutta ei se paljoa auttanut. Isältä tuli huorittelut jos vaikka oli paitapuserossa 2 ylintä nappia auki, vaikka paitapuseron alla oli t-paita. Seksi oli ehdoton tabu. Äiti oli uskovainen, ja se aiheutti omat ongelmansa. Kaikki oli syntiä. Maallinen musiikki oli syntiä, pasianssi oli syntiä, kaikki seksuaalisuuteen liittyvä oli syntiä. Kotiintuloajat oli minulla vielä yläasteella klo 19. Lukiossa isä suostui klo 21, mutta sitten kun kuuli että pyörin porukassa jossa on poikia, vaihtui takaisin klo 19, tosin minulle ei sitä kerrottu. Jouduin kuitenkin 2 viikon arestiin. Kuukautisista ei sen enempää puhuttu, mutta siteitä oli aina saatavilla. Pesulla ei saanut käydä kuin saunapäivinä 2 krt viikossa, muu oli veden tuhlausta.
Nyt aikuisena kuitenkin olen tajunnut myös sen, että äiti piti meitä lapsia pelinappuloina hänen ja isän välisessä valtataistelussa. Pienestä lapsesta saakka meitä manipuloitiin siihen kuinka paha ja syntinen isä on. Isä jäi tavallaan perheen ulkopuolelle. Tällä tavalla äidin persoonallisuushäiriö pysyi aika hyvin piilossa meiltä lapsilta pitkälle aikuisuuteen. Äiti oli selvästi epävakaa persoona. Hän oli olemassa vain sen kautta, että häntä tarvitaan. Se, että lapset aikuistuivat oli äidille liikaa, silloin alkoivat huuto- ja haukkupuhelut, sairauksista ja kuolemasta jauhaminen, ja kaikki mahdollinen millä lapset nyt saisi pidettyä otteessaan ja miellyttämisenhaluisina, ja tuntea sitä kautta itsensä tarvituksi.
Olen siis päässyt paljon helpommalla kuin suurin osa täällä, mutta isoja itkuja olen aikuisena itkenyt meidän omituisen, kieroutuneen perhedynamiikan takia. Äidin viimeisenä vuotena en ollut enää hänen kanssaan juuri tekemisissä, en sen jälkeen kun sain kuulla olevani riivattu, kun en suostunut istumaan kiltisti kuuntelemassa kuinka hän haukkui minua. Mieheni olisi pitänyt laittaa minut kuriin, kuulemma. Äiti kuoli nopeasti sairauteen, hänen kuolinvuoteellaan saimme kuitenkin laitettua kaiken pahan syrjään, ja toteamaan että mitä ikinä onkaan tapahtunut, me rakastamme toisiamme ja se on ainoa mikä enää merkitsee. Isä on muuttunut paljon, hänkin kävi kovan koulun avioeron ja uuden avioliiton myötä, ja on nykyään täysin eri ihminen. Olen hänen kanssaan erittäin hyvissä väleissä.
Erikoista huomata, että vaikka toisaalta meillä on ollut täysin erilaista, olen suurimman osan elämääni kokenut olevani vanhempieni rakastama, silti saman tyyppistä traumaa löytyy taustalta. Jokin kokemus siitä, että on kelvannut äidilleen vain, kun on ollut jollain tavalla, edes henkisesti, napanuorassa kiinni ja riippuvainen hänestä. Ihan kuin äiti olisi pelännyt että lakkaa olemasta olemassa, jos hänellä ei ole riippuvaista tytärtä aktualisoimassa hänen olemassa oloaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Nyt on pakko sulkea some koska se äitee vm 1945 terrorisoi nyt sielläkin. No ehkä sen oli jo aika mennä, facebook on aika perseestä muutenkin.
2425 jatkaa, kun on yön yli miettinyt asiaa.
Vaikka meillä ei ollut vähättelyä, väkivaltaa, tai haukkumista lapsuudessa, tunnistan sen tietynlaisen mitätöinnin ja vallankäytön. Meillä oli älyttömän tiukka kuri, ja sääntöjä tosiaan muuteltiin mielivaltaisesti vanhemman tunnetilan mukaan. Aina epäiltiin kaikesta, koskaan ei luotettu. Peruskoulun jälkeen oli koulun sai valita sen mukaan minne jaksaa pyörällä polkea. Pois ei saanut alaikäisenä muuttaa isomman kaupungin parempiin lukioihin, eikä bussia suostuttu kustantamaan. Rahaa lapsilla ei ollut, viikorahaa ei saanut koskaan, lapsilisät käytti vanhemmat (perheen kuluihin kyllä, eikä mihinkään ”humputteluun”), ja opintotukeakaan ei saanut. Ainoa tapa saada rahaa omaan käyttöön oli lahjana jouluna/synttäreinä, tai varastamalla vanhemmilta. Sitä lahjarahan käyttöäkin vahdittiin, jos sen käytti turhuuksiin (eli johonkin mikä ei ole tarpeellista), huudot tuli. Pelkäsin aina vastata kun kysyttiin mitä olin ostanut. Kesätöitä pikkukylässä oli hyvin rajallisesti saatavilla, ja yleensä ne menivät firman työntekijöiden lapsille. Kun ei ollut suhteita, kesätöiden saaminen oli todella vaikeaa. Kaupunki palkkasi vain 17-vuotiaita. Mikään koenumero ei ollut tarpeeksi hyvä, ettei isä olisi löytänyt jotakin minkä olisi voinut tehdä vielä paremmin. Jos jostakin oli isän kanssa eri mieltä, kina päättyi siihen että isä iski nyrkin pöytään ja karjaisi ”HILJAA!”. Edes täysi-ikäisenä en saanut jäädä viikonloppuisin yksin kotiin, kun kuitenkin järjestäisin kotibileet ja talo hajotettaisiin. Isä ei tykännyt että meillä kävi kavereita, eikä se tykännyt että me käytiin kavereilla. Äiti onneksi sai pidettyä meillä silti kaverivapauden, mutta aina sen tiesi, että isää kiukuttaa. Kotona yläkerrassa lapset hiippaili varpaillaan, ettei isä muista että ollaan kotona ja tule huutaan taas jostain. Meni kauan omassa kodissa oppia pois siitä hiippailusta. Siskon painoa äiti oli vahtinut kovasti, sisko kun on selvästi taipuvainen lihomaan helposti. Minä taas olin aina painokäyrän alareunoilla, ja olin yllättynyt kuultuani äidin huomautelleen siskolle painosta (silti äiti leipoi jatkuvasti). En olisi ikinä uskonut äidistä sellaista, mutta en epäile siskon kertomaa.
Ei oikeastaan ihme ole isän despoottimaisuuden, ja äidin uskonnollisten käytösvaatimusten jälkeen, että teini-iässä sitten salaa laitoin ihan ranttaliksi. Valehtelin meneväni kirkon nuorteniltoihin, kun oikeasti menin kaupungille ryyppäämään. Siskoni oli paljon kiltimpi luonteeltaan, minä olin aina se kapinallinen ja musta lammas. Olenkin päässyt elämässäni helpommalla kuin sisko, jonka liika kiltteys kostautui sitten avioliitossa ja muussa elämässä. Nyt kun on vapaa sekä uskonnollisista yhteyksistä että vanhempien vaatimuksista, en enää suostu siitä vapaudesta luopumaan kenenkään takia.
Naapurustossa asunut (n. 35-vuotias) perhetuttu käytti minua seksuaalisesti hyväksi ollessani 13. Äidilleni selvisi tämä, kun olin 14, ja hän uhkaili lähettää minut "muiden ongelmanuorten ja pöpien joukkoon laitokseen". Uskoin, että noin voi tapahtua, ja olen paha sekä likainen ihminen. Minusta tuli entistäkin alistuvampi, sisäänpäinkääntyneempi ja yritin tekeytyä näkymättömäksi. Paikka kotona piti ansaita pärjäämällä koulussa. Äidin sanoin: "Et sitten tuota minulle enää häpeää ja viettele miehiä sillä tavalla."
Kun aikuisena aloin tajuta tapahtumien oikean kulun, tulin täyteen pyhää vihaa. Miten kylmä ja julma ihminen kohtelee omaa lastaan noin? Minun esikoiseni on nyt teini ja jos häntä joku hyväksikäyttäisi seksuaalisesti, ei tarvitsisi kahta kertaa miettiä, miten toimisin: Asia poliisille, hyväksikäyttäjä vastuuseen ja teinille kaikki mahdollinen apu sekä tuki.
Aika monta äitini tekemää asiaa pystyn jotenkin ymmärtämään, mutta tuohon ei käsityskykyni riitä mitenkään. Äiti ei ole koskaan pyytänyt anteeksi tai muuttanut mieltään, joten en anna anteeksi. Hän suojeli seksuaalirikollista ja syyllisti oman alaikäisen tyttärensä. Kuvottavaa ja sairasta.
Täällä on kyllä pimeitä juttuja, mutta ihan tosia, koska myös tunnistan samaa omasta lapsuuden perheestä. Mutta oikeastaan me puhutaan tässä suomalaisesta kasvatuskulttuurista, koska se on niin yleistä. Muissa pohjoismaissa esim. ei ole kasvatettu lapsia näin. Se näkyy ihmisten itsetunnossa ja siinä miten he kokevat ympäristönsä. Olisiko tässä syy- yhteys korkeisiin itsemurhatilastoihin ja Ihmisten mt- ongelmiin?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lueskelin näitä tosi surullisena. En ehkä mene ihan siihen ikäluokkaan, miltä kokemuksia haettiin (olen vasta 29v.) mutta äitini on syntynyt 50-luvulla. Halusin jakaa positiivisen kokemuksen, sellaisen minkä toivon teidänkin jakavan omille lapsillenne.
Meillä äiti kärsi todella runsaista ja vaikeista kuukautisista. Niistä puhuttiin avoimesti. Jos meni äidin ja isin viereen nukkumaan, niin siellä saattoi sängyssä olla pari pyyhettä. Ja aina äiti selitti miksi. Kaapit pursusi terveyssiteitä, joilla me salaa isosiskon kanssa leikittiin (kaadettiin vettä päälle ja testattiin paljonko imee). Silloinkin kun äiti asiasta torui niin sanoi vain, että älkää viitsikö kun nuo on niin kalliita. Meillä oli siis kolme tyttöä taloudessa ja isä hoiti ostokset. Käski aina ennen kauppaan lähtöä kirjoittamaan kauppalappuun mitä tarvii. Sinne sai käydä lisäämässä side yms toiveet. Kunhan muisti kuvailla "always vaaleanpunainen päiväside" :D Ja isi toi. Kun mulla sitten kuukautiset alkoi, se pänni ihan urakalla. Tiesin mistä on kyse, mutta itkin koska illalla olisi ollut disko. Eihän sinne pääse jos on kuukautiset! Soitin äidille töihin itkua tuhertaen ja kun äiti tuli töistä hän alkoi purkaa työreppuaan. Sieltä hän latoi laatikkotolkulla siteitä, oli vuokkosia, always jne eri mallisia. Sanoi että siitä vaan alat testailemaan. Kysyi että osaatko laittaa itse pikkareihin vai tulenko näyttämään. No, osasinhan minä kun olin miljoonat kerrat seurannut toimitusta äidin istuessa pöntöllä (olikohan meillä jo liiankin läheinen suhde kun ei äitiparka saanut vessassakaan olla rauhassa :D) Illalla sitten menin diskoon ja onnistuneesti vaihdoin siteen wc:ssä! Äiti sitten lohdutti, että kyllä se elämä kuukautistenkin kanssa onnistuu. Nykyään on kuulemma helpompaa ja sitten kertoi oman lapsuutensa ja äitinsä käyttämistä rättiviritelmistä. Kauhisteltiin yhdessä ja todettiin että nykyiset siteet on aika hienoja.
Vierailija kirjoitti:
Täällä on kyllä pimeitä juttuja, mutta ihan tosia, koska myös tunnistan samaa omasta lapsuuden perheestä. Mutta oikeastaan me puhutaan tässä suomalaisesta kasvatuskulttuurista, koska se on niin yleistä. Muissa pohjoismaissa esim. ei ole kasvatettu lapsia näin. Se näkyy ihmisten itsetunnossa ja siinä miten he kokevat ympäristönsä. Olisiko tässä syy- yhteys korkeisiin itsemurhatilastoihin ja Ihmisten mt- ongelmiin?
Omalta osaltani voin sanoa, että mielenterveysongelmani ja yleensäkin ongelmat liittyen sosiaalisiin suhteisiini sekä valtavan negatiivinen minäkuvani johtuvat lapsuusympäristöstäni ja kasvatuksestani. Se, mitä koet lapsena muokkaa sinua ja käsitystäsi maailmasta eniten, ja siitä ulos opettelu vaatii valtavasti työtä.
Jos halutaan verrata muihin pohjoismaihin, uskon vahvasti, että tässä ketjussa kuvattuun sairaaseen kasvatuskulttuuriin on voimakkaasti vaikuttanut suomalaisten kokema sota, sen traumat ja menetykset. Traumoilla kun on taipumusta siirtyä sukupolvelta toiselle. Miten ihmeessä rikkinäisen sukupolven jälkeläiset voisivat kasvattaa terveesti lapsiaan, jos he eivät ole päässeet käsittelemään omia haavojaan, tai ehkä eivät edes tiedosta niitä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No ompa teillä ollut onnetonta. Mä synnyin -75 ja äiti oli syntynyt -53 ja aina ollut hyvät väli mutsin kanssa ja yhä edelleen. Kyllä mä sain hedelmiä banaaneita, aplareita, ranskalaisia omenoita grippii jne. talvisi. Vihanneksia ostetiin myös parikaa, lento tomsuu/kurkuu talvisin kuin myös juureksia. Kuukautisista äiti valisti asiallisesti kuin muistakin asioista. Täytyy sanoa että ihana lapsuus, ihanat muistot.
Onpa surullinen ketju. Nyt ymmärrän paremmin, miksi niin monet kavereistani sanoivat, että olisipa oma äiti samanlainen kuin sinun. Minä kuulun näköjään niihin onnekkaisiin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Onhan näitä. Ehkä kurjinta on, että jotkut kohtalotoverit eivät saa puhuttua kotiolojensa kylmyydestä vaan oikein hokevat, miten oli auvoinen lapsuus. Esim. tietyissä työpaikan tilanteissa sitten näkyy, että auvo on ihan tän henkilön omaa fantasiaa. Mulla oli ikäiseni kollega, jonka (miehen kertoman perusteella) tiesin tulevan kylmistä oloista, vaikkei sitä myöntänytkään. Kuitenkin tää tausta tuli ilmi aina, jos duunissa oli vaikkapa jotain mitä hän ei tajunnut. Hän saattoi alkaa itkeä ja kyyristellä, jos ei tajunnut tyyliin jotain vitsiä kahvihuoneessa. Häntä oli kotona hakattu tyhmänä. Meni täysin tolaltaan tilanteissa, joissa oli "tyhmä" ja keho käpertyi odottamaan iskua.
Nyt kannattaa muistaa, että kaikki suomalaiset suvut kokivat sodan tavalla tai toisella. Samoin kaikki söivät tai olivat syömättä niitä lentotomaatteja yms.
Silti vain osa vanhemmista valitsi ryhtyä hirviövanhemmaksi.
Ei huonoja vanhempia voi selittää jollain aikojen ankeudella. Silloinhan kaikki vanhemmat olisivat huonoja.
Tunnen ihania 1950-luvulla syntyneitä naisia. Avoimia, lämpimiä, rehellisiä, todellisia tukihenkilöitä ja ystäviä. Oma äitini on tällaisen vastakohta.
Jotkut näistä ihanista naisista tulevat hyvin ikävistä kotioloista. Ovat silti ihania. Äitini taas tulee hyvästä ydinperheestä, jossa kaikki muut ovat normaaleja. Äiti ei.
Suomalaiset psykiatrit ovat joskus jossain yhteislausunnossa todenneet, että suomalaisen yleisin elämänvalhe on: "Kyllä [kylmät vanhemmat, väkivaltainen puoliso tms.] minua omalla tavallaan varmaan rakasti, vaikkeivat osanneet sitä näyttääkään."
Todella, todella surullista jankuttaa itselleen olleensa rakastettu. Omalle mielenterveydelle olisi niin paljon helpompi myöntää, että ei, en ollut rakastettu. Irti menneistä ja eteenpäin, ei kylmille vanhemmille tarvitse antaa anteeksi. Heidät voi armahtaa kuten syyllisen vangin, mutta anteeksi ei tarvitse antaa. Siinä menee oma omanarvontunto ja mielenterveys. Eteenpäin vain, kohti uusia ihmisiä, jotka arvostavat.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
:( Vanhan surullinen olo kun olen lukenut noita viesteja ja olen onnellinen etta minulla on ihana aiti, kamala mita ruljanssia muut joutuneet kaymaan lapi kotona aikanaan.
Olen vm-74, aiti vm-45. Sukupuolikasvatusta ei ollut kotona, mutta pari asiasta kertovaa kirjaa oli kirjahyllyn alakaapissa (ovat varmaan vielakin siella) ja niista opin tarvittavat.. Kuukautisten alkamisesta en kamalasti muista etta olisin ostanut siteita tms. varmaan "lainasin" aitin pikkuhousun suojia ensimmaiset muutaman vuoden. (Ne paksut vaipat oli kamalia!!) Mutta se mika minulla on jaanyt mieleen on se kun kavimme yhdessa ostamassa rintsikat. :) Triumphin (kalliit siihen aikaan!) joku kuppi A tai jotain..
Tosin kotona ei ollut paljoa rahaa ja tottakai teinina kiukuttelin tun en saanut merkkifarkkuja tai lasketteluvaatteita...nyt aikuisena ymmarran etta aika tiukilla heilla oli varsinkin talon rakentamisen aikaan ja pitka pinna heilla on ollut kun olen ollut teini...nolottaa kun nyt mietin etta miten olen kayttaytynyt joskus silloin aikanaan...
Vierailija kirjoitti:
Tuo lempeän aikuisen kohtaamisen vaikeus on muistissa. Yläasteella nuori opettaja näki jotenkin eri tavalla minut kuin vanhemmat tai suurin osa venhempien ikäluokan opettajista. Nuoren opettajan lempeys aiheutti paniikin, hän pääsi yllättämään tavalla, johon en osannut varautua ja suhtautua, vaan menin lukkoon ja en kyennyt avautumaan ( jota opettaja ehkä halusi). Edelleenkään en kykene vastaanottamaan myötätuntoista palautetta, vaan se aiheuttaa likimain primitiivisen tunnemyrskyn ja itkun. Ikään kuin palaisin siksi pikkulapseksi, joka ei saanut myötätuntoa.
Mulla oli kamalat juurikin ketjussa kuvatunlaiset vanhemmat. Isäsuhteeni erityisesti oli karmea enkä koskaan saanut myötätuntoa keneltäkään. Huonoksi onneksi alakouluopettajanikin oli kylmä ja inhottava minulle.
Nykyäänkin, lähes nelikymppisenä virkanaisena, jos vaikka isäni ikäinen pomoni tai vaikka lääkäri osoittaa myötätuntoa minua kohtaan, pitää purra huulta, etten ala itkemään. Sisälläni on todella todella tyhjä kohta, joka aiheuttaa tämän voimakkaa reaktion.
Ja muutenkin epäilen aina, jos joku suhtautuu minuun positiivisesti, että pian kuitenkin hän huomaa että olen "outo ja hullu" (isäni sanojen mukaan).
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Naapurustossa asunut (n. 35-vuotias) perhetuttu käytti minua seksuaalisesti hyväksi ollessani 13. Äidilleni selvisi tämä, kun olin 14, ja hän uhkaili lähettää minut "muiden ongelmanuorten ja pöpien joukkoon laitokseen". Uskoin, että noin voi tapahtua, ja olen paha sekä likainen ihminen. Minusta tuli entistäkin alistuvampi, sisäänpäinkääntyneempi ja yritin tekeytyä näkymättömäksi. Paikka kotona piti ansaita pärjäämällä koulussa. Äidin sanoin: "Et sitten tuota minulle enää häpeää ja viettele miehiä sillä tavalla."
Kun aikuisena aloin tajuta tapahtumien oikean kulun, tulin täyteen pyhää vihaa. Miten kylmä ja julma ihminen kohtelee omaa lastaan noin? Minun esikoiseni on nyt teini ja jos häntä joku hyväksikäyttäisi seksuaalisesti, ei tarvitsisi kahta kertaa miettiä, miten toimisin: Asia poliisille, hyväksikäyttäjä vastuuseen ja teinille kaikki mahdollinen apu sekä tuki.
Aika monta äitini tekemää asiaa pystyn jotenkin ymmärtämään, mutta tuohon ei käsityskykyni riitä mitenkään. Äiti ei ole koskaan pyytänyt anteeksi tai muuttanut mieltään, joten en anna anteeksi. Hän suojeli seksuaalirikollista ja syyllisti oman alaikäisen tyttärensä. Kuvottavaa ja sairasta.
Kuulostaa kamalalta ja niin tutulta. Olin jo opiskelemassa mutta viikonloppuna käymässä lapsuudenkodissa. Su-aamuna heräsin kun joku minulle tuntematon ukko tuli huoneeseen ja kopeloimaan minua peiton alta. Se oli vanhempieni ryyppykaveri ja äitini mielestä pillastuin tyhjästä koska "olethan jo täysi-ikäinen". Voi v...u... Isä vielä kiusoitteli minua vuosia jälkeenpäin tuosta äijästä.
Vierailija kirjoitti:
Kannattaa sanoa suoraan vaan että se oli heitteillejättö ja lapsen henkinen laiminlyönti jättää oman onnen varaan. Nosta myrsky ja lauo asiat julki niin kauan kunnes kuulee sua. Tuo oli rikos ja syy huostaanottoon.johtuu hänen omasta lapsuudestaan ehkä.
Toki nuoret usein haluaakin ostaa omia vaatteitaa mut vanhemmat maksaa.
Ei välttämättä kannata. Mä oon joutunut isäni pahoinpitelemäksi tilanteessa jossa olisin halunnut puhua lapsuuden kaltoinkohtelusta. Narsisteja ei kannata kritisoida, tai jos sen tekee niin tekee henkensä kaupalla....
No huh! Minun äiti syntynyt 50-luvulla ja hän oli kyllä todella liberaali.
Sain aina mennä didkoon 12-vuotiaasta alkaen.
Äiti ehdotti hiusteni vaalentamista, kun olin yläasteella. Niin me blondattiin minun hiukset kun olin 14 vuotta.
Äiti suostui hakemaan Alkosta lonkkua, koska joku 18-vuotias kolli olisi kuitenkin hakenut.
Mummi oli vaatemyymälän päällikkö, joten vaatteita meillä lapsilla oli aina. Äitillä ei ollut liikaa käyttörahaa, mutta lapsille oli aina ruokaa ja vaatetta.
Vierailija kirjoitti:
Onhan näitä. Ehkä kurjinta on, että jotkut kohtalotoverit eivät saa puhuttua kotiolojensa kylmyydestä vaan oikein hokevat, miten oli auvoinen lapsuus. Esim. tietyissä työpaikan tilanteissa sitten näkyy, että auvo on ihan tän henkilön omaa fantasiaa. Mulla oli ikäiseni kollega, jonka (miehen kertoman perusteella) tiesin tulevan kylmistä oloista, vaikkei sitä myöntänytkään. Kuitenkin tää tausta tuli ilmi aina, jos duunissa oli vaikkapa jotain mitä hän ei tajunnut. Hän saattoi alkaa itkeä ja kyyristellä, jos ei tajunnut tyyliin jotain vitsiä kahvihuoneessa. Häntä oli kotona hakattu tyhmänä. Meni täysin tolaltaan tilanteissa, joissa oli "tyhmä" ja keho käpertyi odottamaan iskua.
No kun se on se HÄPEÄ. Mulla oli kamala koti, luonnevikainen sadistinen isä, hakkasi, alisti, nöyryytti ja kontrolloi julmall tavalla (esim vessakäyntien määrää, suihkuläyntien määrää).
Kyllä oli lapsella siinä kova taakka. Ensin se että pitää salata kotona kokema julmuus ja väkivalta, ettei kukaan saa tietää. Sitten sydän verta vuotaen pitää leikkiä reipasta ja sosiaalista ettei joudu huonon kotiolon takia koulussa syrjityksi. Ja sitten vielä pitää itselleen valehdella/uskotella että ”kyllä kaikki on kunnossa, ihan hyvä koti on, parhaansa ne vanhemmat yrittää”. Ja kaiken tän jälkeen sitten vielä silti kokee häpeää.
Minäkin uskottelin sekä muille että itselle yli 30v ikään asti että ihan oli hyvä lapsuus ja asiat kotona hyvin. Kun sain oman lapsen, romahdin täysin ja lapsuuden kauhut lävähti naamalle ja sairastuin post-traumaattiseen stressioireyhtymään.
Se taakka mikä tollasen kodin lapsell on, on aivan HIRVEÄ.
Jos sun työkaverilla on tota samaa, ole myötätuntoinen sille. Älä s**tana tuomitse ja pistä työkaveri häpeämään niinkuin nyt teet!!!! Luuletko ettei se kanna jo häpeää valmiiksi!!!
Samanlaisia kokemuksia, vaikka äiti syntynyt 50-luvun lopulla. Kuukautisista ei puhuttu ja vessapaperi sai toimia siihen asti kunnes sai omalla rahalla ostettua, eikä liiveihin ollut itsellä rahaa edes yläasteella. Muistan kun serkun vanhoista vaatteista löytyi rintaliivit, niin äiti äkkiä piilotti ja hävitti ne.
Päiväkirjat ja kirjeet luettiin myös täällä, reput ja roskakoritkin tutkittiin, vaikka mitään pahaa en ollut koskaan tehnyt. Myös puhelut tietysti kuunneltiin, eikä ovia saanut pitää kiinni kun oli kavereita.
Mitä tahansa ikinä ehdottikaan, vastaus oli aina EI. Kaikkea piti moneen kertaan pyytää ja kerjätä. Vaatteita kuitenkin sai syksyllä ennen kouluun menoa.
Hellyyttä ei koskaan saanut ja rakkaus oli sana, jota ei ikinä kuullut. Muiden lapset saivat kyllä kehuja ja huomiota.
Fyysiset kasvukivut piti vain kestää, eikä muihinkaan vaivoihin saanut käyttää särkylääkettä. Mihinkään kipuihin ei uskottu, kerran jouduin kärsimään vuorokauden kotona kunnes pääsin lääkärille ja sitten suoraan leikkaukseen.
En ymmärrä mihin tällainen kyttääminen ja luottamuksen puute perustuu, kun niille ei ollut mitään syytä.
Varmaan tämän ketjun ansiosta näin viime yönä pitkästä aikaa unta äidistäni. Ja taas sama olo kuin aiemmissa unissakin, yritän saada puhuttua äitini kanssa. Hän ei kuuntele vaan torjuu, yritän huutaa mutta ääntä ei lähde, vain pientä pihinää. Unesta herätessäni piti ihan kokeilla, tuleeko ääntä.
Sitähän se lapsuus ja nuoruus oli. Näkymättömyyttä ja ei-kuulluksi tulemista:(
Mun äidillä ei ole ajokorttia ja asuu maalla. Eli tarvitsee kyydityksen kauppaan jne. asioihin. Tämä on ok, mielellään käytämme.
Nyt hänellä on tarve käydä tietyissä hoidoissa, mutta ei tiedä kenelle menisi. Ehdotin henkilöä jolla itse käyn ja että voisin varata ajan sellaiselle päivälle, että pääsen kyytimään. Ei onnistu, hänen pitää miettiä vielä ja onko se henkilö edes päteväkään mitä ehdotan (miksi edes ehdottaisin jotain epäpätevää🙄). Mulle olisi helpompi kun ottaisi hoidon kotikaupungissani, voisin hoitaa omia asioitani sillä aikaa. Kun taas naapurikaupungin puolella, jossa äitini asuu, se ei olisi mahdollista ja mun pitää vain odottaa.
Todennäköisesti tässä käy niin, että varaa ajan joltain sieltä kotipaikkakunnaltaan, soittaa mulle että tarvii kyytiä ja minä sanon ettei se päivä käy (kun ei kysy). Peruu ajan ja sitten säädetään mikä päivä kävisi ja saattaa siltikin ottaa jonkun päivän joka on mulle hankala, mutta onnistuu kun itse en jaksa enää soutamista ja huopaamista eli muokkaan aikatauluni uusiksi. En tiedä mistä johtuu, muttei voi hoitaa ikinä asioita niin sanotusti helpoimman kautta. Jos esitän järkevän ratkaisun, sen mukaan emme voi koskaan tehdä, koska hän haluaa päättää.
On kateellinen sisaruksilleen, joiden lapset hoitavat heidän asioitaan, mutta ei ymmärrä sitä, että nämä sisarukset antavat lastensa hoitaa niitä. Olen tämän sanonut, mutta ei puhe auta. Luottavat lapsiinsa, mutta näin ei ole meillä.
Moittii mua välillä kun pidän öisin puhelinta äänettömällä, että jos on hätä niin mua ei saa kiinni. Olen sanonut, että jos sulla on oikea hätä, niin silloin hätäkeskukseen soitto on oleellisempi kuin soitto minulle. Rautakangesta väännetty, että ambulanssi on nopeammin paikalla ilman turhia puheluita lapselle, joka ei voi puhelimessa nähdä todellista tilannetta. Onneksi ei ole tarvetta ollut, tiedän vain että tällaisessa asiassa taas haluaa minun tekevän päätöksen, koska voi sitten siirtää vastuun pois itseltään. Joo, ei ole ihan helppoa.