" Hyvästä lastenkasvatuksesta"
Voi että ottaa päähän täällä palstalla ne ihmiset, jotka ovat ilmeisesti sattuneet saamaan helpon lapsen ja sen perusteella katsovat olevansa oikeutettuja sanomaan, että vaikeamman luonteen omaavien lasten vanhemmat eivät osaa kasvattaa lapsiaan! Näinpä sellaisenkin epäilyn, että ADHD-lapsen piirteet olisivat jotenkin vanhempien aiheuttamia.
Joku järkevämpi on varmasti ihan oikein todennut, että niiden hankalan luonteisten lapsienkin kanssa varmasti pärjää, jos osaa ns. vetää oikeasta narusta, mutta luulenpa tosiaan, että suurimmalla osalla meistä ihmisistä ei ole tällaista taitoa, ainakaan suoralta kädeltä eli ennen kuin on oman lapsensa kanssa harjoitellut useita vuosia.
Itselläni on esikko hankala luonne, josta moni varmaan ajattelee, että hän on " huonosti kasvatettu" . Sitten meillä on kuopus, rauhallinen tyttö, jonka kanssa kaikki sujuu enempi vähempi mutkattomasti ilman, että me vanhemmat itse joutuisimme hänen kasvatuksensa kanssa hirveästi pähkäilemään. Siis ainakin toistaiseksi näin.
Tuntuu vaan niin kohtuuttomalta, kun vanhempana muutenkin syyllistää itseään kaikesta mahdollisesta ja mahdottomasta ja sitten vielä aistii ulkopuolisten paheksunnan vanhemman lapsen käyttäytyessä levottomasti/villisti (toki hänellä on hyvätkin hetkensä). Kun joku tuntematon tulee vakavalla naamalla syyttämään, että kasvattaisitte lapsenne, vaikka itse tiedän, että panostan hänen kasvattamiseensa ihmisten tavoille 24/7, ja siitä huolimatta menestys on vaihtelevaa.
Kohtalotovereita/ymmärtäjiä?
Kommentit (28)
ku itse olen ruumiillisen kurittamisen jyrkkä vastustaja, ja ku välillä tuntuu että saadakseni normaalit, kiltit lapseni tottelemaan joudun jo vetämään joka narusta...
Käykö villien/lujatahtoisten/ADHD-lapsien vanhemmille useammin niin että lasta tulee kuritettua fyysisesti? Kokemuksia?
Olen jonkun joskus kuulleen perustelleen lapsensa tukistamista sillä että lapsi on luonteeltaan lujatahtoinen... Onko kyseessä tekosyy? onko lapsi sen lujatahtoisempi kuin minunkaan lapseni?
En kyllä tiedä miten periaatteeni kanssa kävisi jos saisin villin tai ADHD-lapsen...
Mun esikoisella dysfasia, on levoton, tosi herkkä ja räjähdysaltis. Muut lapset ovat vilkkaita, mutta kuitenkin heidän kanssaan on helpompi elää arkea. Olen sadat kerrat kuullut, että en ole osannut kasvattaa esikoistani jne.....
Kun ei ole tietoa, tekee vääriä johtopäätöksiä asioista ja kuvittelee, että kaikki lapset reagoivat asioihin kuten oma lapsi. Siksi on helppo mennä arvostelemaan toisten kasvatustapoja perusteetta. Ei ole kokemusta kuin yhdenlaisista lapsista, ei lapsista, joilla esimerkiksi aistit toimivat eri tavalla kuin " normaalisti" , mikä tietenkin aiheuttaa sen, että tavanomaiset kasvatuskäytänteet eivät toimi tällaisen lapsen kohdalla.
Jaksamista vaan kaikille vanhemmille, erityisesti niille, joilla lapsen kasvatus ja kehityksen tukeminen vaatii erityisen paljon huomiota ja energiaa sekä kärsivällisyyttä.
ajattelenkin usein, että jos minulla olisi vain tämä helppo tapaus, pitäisin itseäni erinomaisena kasvattajana. Tämä haastava tapaus pitää minut nöyränä.
Tällakin palstalla huomaa, että kaikilla ei ole lasta/tilannetta/kohtaloa, joka pitää mielen nöyränä... Ja jos ei ole mieli nöyränä, on helppo arvostella toisia.
Minä olen myös dysfasia lapsen äiti. Minä olen kuullut useamman kerran kuinka meidän lapsi jo puhuisi ja keskustelisi henkeviä jos olisin vaan lukenut ENEMMÄN lastenkirjoja. Pojan vilkkaus on myös vanhempien syytä kun emme kuulema ulkoile pojan kanssa tarpeeksi. Ei kai lasta ihan ulkoruokintaa voi siirtää.. Vanhempia ja varsinkin äitejä on helppo syyllistää asiasta kuin asiasta.
Tai jos on, se on lapsen neurologinen epätavanomaisuus, mille kukaan ihminen ei voi mitään. Sen tuomat haasteet eivät tietenkään mitenkään liity vanhemman toimiin tai tekemättä jättämisiin, vuorovaikutuksen laatuun, kiintymyssuhteeseen tms.
Ikäviä kommentteja olette saaneet kuulla - välillä sitä oikein ihmettelee, kuinka tietämättömiä ihmiset ovat. Ihan kuin ei olisi jo aivan tarpeeksi huolta ja surua oman lapsen kehityksestä ja siitä, miten selvitä arjen haasteista.
onko kukaan muu teistä lukenut tuoreen Kotivinkin (vai mikäköhän se oli) jutun vanhemmuudesta? Minusta se oli harvinaisen fiksu! Siinä oli haastateltu lastenpsykiatrian professori Tuula Tammista(?), joka kuvaili minusta ihan loistavalla tavalla vanhemmuuden loukkuja, iloja ja suruja. Sellaista ajattelua kuulisi mielellään isommallakin foorumilla ja soisi kaikkien vanhempien funtsivan niitä sanoja.
Hän mm. korosti juuri tuota
tervettä
syyllistymistä ja sitä, ettei vanhemmuutta saisi suorittaa. Tai siis hän sanoi jotenkin niin, ettei hyvä äitiys/isyys ole tietoa tai osaamista vaan vanhempana jatkuvasti kasvamista. Hitsi, kun lehti on kotona, yritän muistaa illalla pistää siitä ajatuksia tännekin. Itse ainakin sain ajateltavaa, vaikka mielestäni lähes täydellinen äiti olenkin ollut ja lapset vain välillä " haastavia" ;) Tajusin olevani riittävän hyvä jo näinkin, mutta voivani silti petrata pienillä asioilla joissakin tilanteissa paljonkin. Ja tajusin myös sen, että tärkeintä on tosiaan osata nauttia niistä lapsista eikä vain suorittaa äidin roolia kaikkien sääntöjen mukaan...
Ihan kuin olisin voinut itse kirjoittaa!
Meillä kaksoset, 6v, joista toinen normaalitapaus ja toinen erityislapsi. Tämä erityislapsi on niin vaikea kasvatettava ettei kukaan sitä uskoisikaan:(((. Ulospäin on välillä kuin enkeli, kotona kuin riivattu! Joskus kyläillessä tosin (riippuu kyläpaikasta) käyttäytyy kuin pahainen kakara. Just eilen itkeskelin sitä illalla kun olimme käyneet mummolassa ja lapsi ei totelllut mitään. Ja on 6v ja on saanut mielestäni kelpo " kasvatuksen" rajoineen!!!
Ja joskus ajattelen että mitäköhän ihmiset kuvittelevat? Ettei me olla pidetty mitään rajojako? Ja sekin pännii kun tytöllä on useita kehityksenviiveitä ja muut ihmiset sitten kerskailevat kuinka kyllä heidän lapsensa oppivat sen ja sen kunhan vain heille opettaa!!! Ja meidän tytölle ei voi opettaa mitään ellei ole kovin järjestelmällinen ja sitkeä...
Kaksosveli ja myös pikkuveli ovat siis täysin toista maata. Ovat hekin tehneet " kolttosiaan" mutta heihin säännöt ja rangaistukset ovat tepsineet. Jos minulla olisi vain heidät, voisin kuvitellakin olevani niin täydellinen kasvattaja:DDD.
Mutta tosiaan ap sympatiani ovat puolellasi!
Tytöllä on siis kielenkehityksen viive eikä se tosiaankaan voi johtua siitä etteikö hänelle olisi puhuttu tai luettu.. Ei tosiaan kun ihan pienestä ollaan aina luettu paljon, joka ilta iltasatu jne. Mutta voin kuvitella että ihmiset voivat kuvitella että jossain tynnyrissä ollaan asuttu.
Minäkin usein ihmettelen ihmisten tietämättömyyttä? Miksi ihmiset kuvittelevat että kaikki lapset ovat jotenkin samanlaisia ja samoilla tavoin muokattavissa? Että kaikki on aina ÄIDIN vika jos lapsessa on jotain " erilaista" ?
t. yksi f83 lapsen äiti
Vierailija:
Käykö villien/lujatahtoisten/ADHD-lapsien vanhemmille useammin niin että lasta tulee kuritettua fyysisesti? Kokemuksia?Olen jonkun joskus kuulleen perustelleen lapsensa tukistamista sillä että lapsi on luonteeltaan lujatahtoinen... Onko kyseessä tekosyy? onko lapsi sen lujatahtoisempi kuin minunkaan lapseni?
Sanoisinko näin, että minun erityisongelmaiseen tyttöön on kyllä joskus tehnyt mieli käyttää vähän rajumpiakin otteita. Ja koska hänellä on kielenymmärtämisen ongelmia niin hänelle ei riitä että sanoo asiasta 100 kertaa vaan yleensä ainut mikä häneen on auttanut on se, että ottaa lapsesta kovaa kiinni, katsoo silmiin ja selittää sen minkä haluaa lapsen ymmärtävän. Kun hän oli pieni niin ainut tapa millä sain hänet pissimään pottaan oli suuttua hänelle kunnolla... Siis ainut tapa! Tytön tätikin oli hoitamassa tyttöä kerran ja hänkin kertoi, että tosiaan olit oikeassa, en saanut häntä potalle muuta kuin hänelle suuttumalla. Vasta silloin tyttö uskoo että tosi on kyseessä!
Että kyllä varmasti moni erityislapsen vanhempi on kovilla lapsensa kanssa.
Sanotaanko vielä näin, että kahden toisen normaalin lapsen äitinä ei ole koskaan tullut mieleenkään käyttää minkäänlaista fyysistä voimaa... Tyttö sen sijaan testailee rajoja jatkuvasti ja vaikken ole häntäkään rangaissut fyysisesti niin lähellä on ollut:(((.
Vierailija:
Silti vastaan näin: Olen täysin erimieltä siitä, että vanhempia syyllistetään. Päivän fraasihan on, että ei saa syyllistää. Valitettavasti en usko, että jokainen vanhempi tekee parhaansa. Osa taas tekee, muttei pysty silti kovinkaan hyvään. Aikuistenkin pitää katsoa peiliin ja kasvaa ja kehittyä myös itse. Tänä päivänä osa porukasta on niin mukavuudenhaluisia, etteivät kestä sitä oman pään sisältä tulevaa metakkaa ja ristiriitaa, joka aiheutuu esim lapsen kasvattamisesta kärsivälliseksi, vastuuntuntoiseksi, empaattiseksi...
Minullakin on haasteellinen lapsi, mutta tiedän, että tekemällä paljon töitä hän on päiväpäivältä vähemmän haasteellinen kuin jos antaisin vaan mennä soronoo...
Juuri näin, ketään ei saisi syyllistää. Ja kuitenkin tosiasia on, että harvoin omena kauas puusta putoaa. Mielestäni lapsen " haastava luonne" on tosiasiassa pelkkä veruke huonolle käytökselle, jopa käytöshäiriölle tai sille, ettei lapselle ole edes yksinkertaisimmatkaan käytöstavat menneet perille. On niin paljon helpompi syyttää lapsen luonnetta kuin katsoa peiliin, pohtia kriittisesti omaa vanhemmuuttaan ja omia kasvatusmetodejaan.
Itselläni on kaksi lasta, jotka ovat hyvin erilaisia luonteeltaan. Niin olemme minä ja miehenikin. Lapsissamme näemme selvästi piirteitä meistä molemmista. Siksi lasten kasvatus on samalla matkaa myös omaan itseemme. Työtä se vaatii todella paljon ja erityisesti myös oman käytöksen ja tapojen muuttamista. Mutta on tällä tavalla saatu tuloksiakin.
Vierailija:
Käykö villien/lujatahtoisten/ADHD-lapsien vanhemmille useammin niin että lasta tulee kuritettua fyysisesti? Kokemuksia?Olen jonkun joskus kuulleen perustelleen lapsensa tukistamista sillä että lapsi on luonteeltaan lujatahtoinen... Onko kyseessä tekosyy? onko lapsi sen lujatahtoisempi kuin minunkaan lapseni?
väkivalta ja väkivaltaa oli lapsi millainen vain, eikä vammaista lasta (asperger ja adhd ja dysfasia jne ovat neurologisia vammoja!) saa lyödä yhtään sen enempää kuin tavallistakaan lasta.
Joskus kyllä tulee sellainen voimaton olo, ettei tiedä, mitä muutakaan tekisin, mutten minä silti lyö, koska MINÄ en ole vammainen, minulla ei ole adhd:ta eikä aspergeria eikä dysfasiaa eikä muutakaan tekijää, joka estäisi minua hengittämästä syvään, rauhoittumasta, ja yrittämästä sitten uudelleen jollain järkevämmällä tavalla.
Ja kyllä, lapsen lyöminen tai tukistaminen siksi että hän " on lujatahtoinen" ON tekosyy. Eikä eds mitenkään vakuuttava.
Kumpaakin pitää kasvattaa sillä kielellä, mitä he ymmärtävät. Pehmeää lasta pitää ojentaa - ja siitäkin hän meinaa mennä rikki. Kovalle pitää vastata kova kovalla. Hänelle ei riitä se, että sanotaan " älä huido kepillä" , vaan se keppi pitää mennä ottamaan pois. Ei riitä,e ttä huutaa " älä mene sinne" , vaan se lapsi pitää käydä hakemassa pois.
Näin kasvatus on " fyysistä" . Toiset lapset ymmärtävät fyysistä kosketusta paremmin kuin toiset. Mutta satuttamisen puolelle ei saa mennä.
Vierailija:
ku itse olen ruumiillisen kurittamisen jyrkkä vastustaja, ja ku välillä tuntuu että saadakseni normaalit, kiltit lapseni tottelemaan joudun jo vetämään joka narusta...Käykö villien/lujatahtoisten/ADHD-lapsien vanhemmille useammin niin että lasta tulee kuritettua fyysisesti? Kokemuksia?
Olen jonkun joskus kuulleen perustelleen lapsensa tukistamista sillä että lapsi on luonteeltaan lujatahtoinen... Onko kyseessä tekosyy? onko lapsi sen lujatahtoisempi kuin minunkaan lapseni?
En kyllä tiedä miten periaatteeni kanssa kävisi jos saisin villin tai ADHD-lapsen...
On ihan eri asia jos on kaksi eriluonteista mutta NORMAALISTI KEHITTYNYTTÄ LASTA! Silloin käytät tietysti kahta eri menetelmää heidän kanssaan heidän luoteidensa mukaisesti.
Itselläni on kolme lasta, joista kaksi ovat " normaaleja" ja kaikki ns. tavalliset keinot tepsivät.
Kolmas lapsi on erityislapsi, hänellä on neurologisia kehitysongelmia, ovat tulleet jo mahassa ennen syntymää AIVOIHIN. Häneen eivät mitkään normaalit keinot tepsi. JOskus tepsii jokin keino, joskus joku toinen. Monesti me vanhemmat seisomme vaan suu auki, joka päivä yritämme kehittää itseämme ja mietimme mikä tytön kanssa tepsisi.
***
30 oli sen sijaan oikeilla jäljillä. Tyttö on juuri sellainen jolta se keppi pitää ottaa kädestä. Ei auta mitkään " laita keppi pois" -huutelut. Lapselle pitää konkreettisesti näyttää mitä häneltä haluaa.
25
Niin kyllähän sitä päivän aikana ehtii sanoa toiselle vaikka tuhat kertaa mitä saa tehdä ja mitä ei. Mutta tuolle fyysisemmälle tyypille ei ehdi näyttämään tuhatta kertaa miten liukumäki toimii, miten keinutaan tai hakea sitä keppiä pois tai käydä hakemassa lapsi pois autotieltä.
Eli väkisinkin tuon fyysistyyppisemmän lapsen kasvattaminen jää vähemmälle, koska se perässä juokseminen on niin mielettömän aikaavievää ja fyysisesti raskasta, että vanhempien rajat tulevat paljon aikaisemmin vastaan.
Unohdin, että täällä pitikin tänään keskittyä Erjan haukkumiseen, eikä mistään asiasta puhumiseen.
Enkä muutenkaan ole kovin kärkäs tuomitsemaan ihmisiä yksittäisten tilanteiden perusteella. Mulla on esim. aivan tuhottoman arka lapsi joka ei tahdo uskaltaa tehdä mitään. Jos hän sitten joskus innostuu tekemään jotain vähän tuhmaa ja uskaliasta, niin todellakaan en mene heti kieltämään että ei noin saan tehdä. Olen vaan kiitollinen että lapsella on edes vähän rohkeutta olla muutakin kuin niin kovin kiltti ja mukautuva. Ulkopuolisen silmiin toi voi sitten näyttää siltä ettei meikä kasvata lastaan ollenkaan. Jos muksu on vaikka juuri kerännyt 10 minsaa rohkeutta mennäkseen johonkin lasten hilavitkuttimeen ja tekee siinä heti jotain " kiellettyä" tyyliin kiipeää liukumäkeä ylöspäin, niin en todellakaan mene heti kieltämään että ei noin. Jollei siis kenellekään aiheudu suoraa vaaraa.
Tuntuu vaan niin kohtuuttomalta, kun vanhempana muutenkin syyllistää itseään kaikesta mahdollisesta ja mahdottomasta ja sitten vielä aistii ulkopuolisten paheksunnan vanhemman lapsen käyttäytyessä levottomasti/villisti (toki hänellä on hyvätkin hetkensä). Kun joku tuntematon tulee vakavalla naamalla syyttämään, että kasvattaisitte lapsenne, vaikka itse tiedän, että panostan hänen kasvattamiseensa ihmisten tavoille 24/7, ja siitä huolimatta menestys on vaihtelevaa.
Kohtalotovereita/ymmärtäjiä?
[/quote]
Näinhän se menee. Mutta kun joku näistä hyvin paljon kasvatusta saaneista persoonallissuksista saa positiivista palautetta käytöksestään tuntuu sekin tosi hyvältä. Ehkä paremmalta kuin tavis lapsista saatu palaute koskaan.
No senhän nyt tietää kaikki, että täällä palstalla pitää vähän provosoida ennen kuin saa ihmiset hereille ja ottamaan kantaa :)
Noin muuten olet oikeassa: positiivisuus ja kärsivällisyys kunniaan!
Korostan kuitenkin, että itse aloitus oli ihan vilpittömästi kirjoitettu.
lainkaan syyllisyyttä tai korjaamisen varaa omissa toimissaan, ja heille syyllistyminen tekisi hyvää. Siis sellaisessa mittakaavassa, joka saisi muutosta toiminnassa mutta ei kuitenkaan musertaisi ihmistä toimintakyvyttömäksi. Suurin osa ihmisistä kykenee tällaiseen normaaliin syyllisyyden tuntemiseen, eikö se ole yksi ihmiselle tyypillinen ominaisuuskin, jota ilman emme olisi ihmisiä?
Sellaiset jotka ymmärtävät, että oma toiminta vaikuttaa toisiin ihmisiin varmaan pystyvät tuntemaan riittävästi syyllisyyttä eivätkä he sitä tarvitse lisää ulkoapäin. Samaan inhimillisyyskäsitykseen kuuluu mielestäni sekin, että hyväksyy ihmisen olevan erehtyväinen ja että joskus tulee tehtyä asioita, joista ei voi olla kovin ylpeä. Mutta että monet asiat ovat korjattavissa jälkeenpäin eikä pienistä inhimillisiä erheistä ole haittaa, se kuuluu elämään.
Tätä siis tarkoitin sillä, että mielestäni syyllisyys voi olla hyväksikin, sillä sopivassa määrin se saa ihmisen muuttamaan toimintaansa mutta ei kuitenkaan lamaannuta tai aiheuta mielenterveydellisiä seurauksia.
Millähän numerolla kirjoitin äsken...muutama kirjoitus taaksepäin...