" Hyvästä lastenkasvatuksesta"

Silti vastaan näin: Olen täysin erimieltä siitä, että vanhempia syyllistetään. Päivän fraasihan on, että ei saa syyllistää. Valitettavasti en usko, että jokainen vanhempi tekee parhaansa. Osa taas tekee, muttei pysty silti kovinkaan hyvään. Aikuistenkin pitää katsoa peiliin ja kasvaa ja kehittyä myös itse. Tänä päivänä osa porukasta on niin mukavuudenhaluisia, etteivät kestä sitä oman pään sisältä tulevaa metakkaa ja ristiriitaa, joka aiheutuu esim lapsen kasvattamisesta kärsivälliseksi, vastuuntuntoiseksi, empaattiseksi...

Minullakin on haasteellinen lapsi, mutta tiedän, että tekemällä paljon töitä hän on päiväpäivältä vähemmän haasteellinen kuin jos antaisin vaan mennä soronoo...

Meillä parhaillaan helpompi jakso, minkä katson johtuvan täysin siitä, että olen tehnyt valtavasti töitä myös itseni kanssa. Olen aivan eri ihminen kuin ennen lapsia, ja muutokset ovat etupäässä positiivisia.



Ja tosiaan, miljoonan toiston jälkeen meillä on koettu myös todellisia ilon hetkiä, kun lapsi on joissain tilanteissa alkanut toimia juuri niin kuin on opetettu.



ap

yksi neljästä lapsestamme on haasteellinen, mutta jokainen tarvitsee huomiota ja tukea omalla tavallaan, kuten jokainen lapsi. Väitän, että jos vanhemmat vaan olisivat lastensa kanssa enemmän yhdessä, ongelmia olisi vähemmän, noin yleisesti. (Älkääkä kirjoittako tähän kaikkia poikkeuksen poikkeuksia ja muita tarinoita, ihminen nyt vaan sattuu olemaan sosiaalinen olento ja tarvitsee toisia ihmisiä kasvaakseen ja kehittyäkseen tasapainoiseksi aikuiseksi.)

Samanlainen (ongelmalliseksi koettu) käyttäytyminen voi johtua monesta eri asiasta, joten siksi ei kannata tehdä äkkinäisiä johtopäätöksiä lapsen kasvatuksesta tai kotioloista.



Olen kuitenkin sitä mieltä, että lapsen kasvuolosuhteet voivat aiheuttaa ahdh TYYPPISTÄ käyttäytymistä, mikä on eri asia kuin adhd. Ja että joillekin vanhemmille tekisi oikein hyvää vähän tuntea syyllisyyttä, sillä syyllisyyden tunne voi auttaa vanhempaa muuttamaan kasvatusasenteitaan ja -käytänteitään siten, että ne tukevat paremmin lapsen kehitystä ja tarpeita.



Mutta en siis kyllä menisi tekemään mitään johtopäätöksiä lapsen ja perheen tilanteesta ellen tietäisi tosi tarkoin taustoista. Esimerkiksi neurologiset erilaisuudet ovat niin moninaisia ja vaikuttavat niin syvästi lapsen toimintaan, että uskoisin vanhempien olevan lastensa parhaita asiantuntijoita kasvatuksen suhteen. He tekevän yleensä kaikkensa, että arki sujuisi edes joten kuten, mikä sekin varmasti joskus vaatii yli-inhimillisiä voimia ja uskoa tulevaisuuteen.

Oma lapseni on lyhytpinnainen ja itsepäinen kuten minäkin, ja välillä tunnen itseni niin huonoksi kasvattajaksi ja äidiksi, että olen harkinnut rekan alle kävelemistä. Kyllä vanhempia syyllistetään ihan tarpeeksi, mutta ei se syyllisyyden tunteminen valitettavasti mitenkään auta paremmaksi vanhemmaksi tulemista. Pikemminkin se ruokkii masennusta ja huonouden tunnetta, ja sitä kautta kroonista väsymystä ja ärtyneisyyttä, joka taas aiheuttaa raivareita, jotka aiheuttavat syyllisyyttä, joka aiheuttaa masennusta jne. Jos kerran lapsia ei saa (hyvin ymmärrettävistä syistä) kasvattaa syyllistämällä, miksi vanhempia saa? Yritän toki kompensoida kertakaikkista huonouttani (=lyhytpinnaisuutta, pedanttiutta, raivareita ynnä muuta kamalaa) halimalla ja suukottamalla ja kertomalla lapselle joka päivä että hän on tärkeä ja arvokas juuri sellaisena kuin on, ja että joskus hermostun vain siksi että olen niin väsynyt ja stressaantunut, mutta silti tiedän koko ajan, että olen PAHA ja HUONO ihminen, koska en pysty olemaan rauhallinen ja aikuinen. Onneksi mukula on ihan tavallinen jääräpää eikä esimerkiksi ADHD-tapaus - sitten olisinkin varmaan jo vetänyt itseni kaulakiikkuun...

Ymmärrän sua täysin, ainakin luulisin. Olen itse ns. lasten kasvatuksen ammattilainen(=työskentelen lasten parissa). Isoon osaan lapsista pätevät perinteiset kasvatuskeinot, mutta on olemassa poikkeuksia, kuten as-lapset. Heitä ei voi runnoa samaan muottiin kuin muita lapsia.

Kiitos niistä! Olen yllättynyt, että oikeastaan yhtään ei ole tullut lokaa niskaan. Ehkä ympäristö ei aina olekaan niin ymmärtämätöntä kuin olen kuvitellut.



30:n kirjoitus kolahti. Meilläkin se pehmeäkalloinen uskoo useimmiten heti ja on pitkään huuli pahasta mielestä rullalla, jos vanhemman äänensävy on ollut vähänkään moittiva.



Ja kuten joku kirjoitti, jos meilläkin olisi vain tuo pehmeäkalloinen (ihana tämä jonkun käyttämä kova-/pehmeäkalloinen-termi), voisin kuvitella olevani maailman paras kasvattaja. Nöyryyttä nimenmaan on kovakalloisen kanssa óppinut!

jos itsellä on vain niitä helposti kasvatettavia, järkeviä lapsia. Niitäkin nimittäi on! Sitten on taas niitä, joiden eteen on tehtävä todella työtä, eikä siltikään meinaa onnistua...



Itse ainakin tunnen useinkin syyllisyyttä ja yritän aina parantaa tekojani.