Psykologi hetken vastailemassa

Aina kun kuulen kuinka ihmiset valittaa tyhjästä, tämä kaveri tulee mieleeni. Hän ei valittanut kohtaloaan vaikka aihetta ois ollut kyllä..

27.

Psykologian laitoksella tuli joskus 90-luvulla pyörittyä, niin kiinnitin huomiota, että " kaikki" opiskelijat olivat pitkähiuksisia tyttöjä ja useimmiten vielä valeita! ;-)

Allekirjoitatteko väitteen, että alalle hakeutuvilla on itsellään joku suuri ongelma tai selvittämätön muisto, useimmiten lapsuuteen liittyvä?

kolmenkympin kieppeillä nousee koko ajan kaikkia epäoikeudenmukaisuuksia mieleen omasta lapsuudestani? Vanhempiin on ok välit, etäiset siten, ettei joka arkiasioista vaihdeta kuulumisia. Mulla on nyt koko ajan sellainen olo, että mä olin epätoivoisesti hyväksyntää hakenut pikkutyttö, joka ei sitä koskaan saanut. Aina piti olla parempi, toisenlaisempi, kiltimpi, tottelevaisempi jne.

Olen aina ollut lyhyttukkainen. Enkä allekirjoita traumaattista lapsuuttakaan. Omaa alalle hakeutumista voisi selittää ehkä tietynlaisella " maailmanparannusvietillä" , en ole koskaan voinut sietää epäoikeudenmukaisuutta ja heikompien tallaamista. Muistan jo kouluajoilta, miten kiusaajat ärsyttivät ja yritin olla aina heikompien puolella.

Minulla sama juttu, oli ihan onnellinen ja hyvä lapsuus sinänsä mutta jotkut pienet ja typerätkin lapsuudenkodin asiat painaa nyt aikuisiällä tosi paljon. Minulla oli erittäin vaikea suhde isoveljeen (ja on vieläkin) joka oli tosi alistava ja ilkeä minulle pienestä pitäen. Koin aina että vanhemmat olivat hänen puolellaan ja tämä kärjistyi murroikäisenä pahasti (olin itsetuhoinen ja kapinoin vanhempia vastaan hyvin voimakkaasti). Nyt tulemme toimeen, mutta koen etten ole koskaan saanut ansaitsemaani hyväksyntää ja että itsetuntoni olisi varmasti paljon parempi jos lapsuuteni olisi ollut toisenlainen. Olen esim. arka ottamaan uusia haasteita vastaan ja alisuoriutuja (vaikka opinnoissa hyvin pärjäsinkin).

Minuakin vaivaa, nyt yli 30-vuotiaana, lapsuuden asiat.

Välillä tuntuu, että voi kun voisi vaan mennä eteen päin ilman sen kummempia pähkäilemättä.

Lapsuuteni oli aika surkea (väkivaltaa, alkoholinkäyttöä perheessä, koulukiusaamista, seksuaalista hyväksikäyttöä..) Yritin alle kaksikymppisenä kaksi kertaa itsemurhaa, koska olin niin masentunut. Kävin useamman vuoden terapiassa, mutta silti olo on edelleen tyhjä. Terapiasta ei juurikaan ollut hyötyä, ei myöskään masennuslääkkeistä.



Olen jo vuosia yrittänyt ottaa itseäni " niskasta kiinni" ja ulospäin vaikutankin normaalilta, mutta sisällä kiehuu. Olen todella stressiherkkä, kaikki muutokset saa minut todeltani, kärsin sosiaalisista peloista ja bulimiasta. Välillä tuntuu, ettei mitään ulospääsyä ole näiden kaikkien vuosien jälkeen. Ilman rakastavaa aviomiestäni en kai edes jaksaisi, mutta en tiedä jaksaako hänkään kohta minua enää, kun ikinä ei tiedä mistä suunnasta tuulee. En uskalla ajatella lapsuuttani, se saa minut niin turhautuneeksi/vihaiseksi/katkeraksi, en kestä ajatella sitä pienen lapsen tuskaa ja kauhua..



En tiedä voiko minua auttaa mikään/kukaan? Itse en näköjään siihen pysty.. Terapiaan meneminen uudestaan tuntuu niin kamalalta, varsinkin sosiaalisten pelkojen takia. Pelkään kulissien kaatuvan. :-(

Meinaan hillitön kontrolloinnin tarve, mistä se johtuu? Siis tarve pitää asiat omassa hallinnassa, mikä tekee parisuhteestakin joskus aika hankalaa, ellei mahdotonta. Se, että joutuu alistumaan toisen tekemiin päätöksiin vailla mitään sanan sijaa on ahdistavinta, mitä voi olla.



Mistä tällainen voi juontaa juurensa, vai onko kyse vain luonteen piirteestä?

Älä turhaan pelkää kulissien kaatumista, ehkä juuri siinä on ongelmiisi ratkaisu. Saa olla heikko ja tarvitseva, hae ihmeessä uudelleen terapiaan, kokemus voi olla nyt vanhempana ja toisessa elämäntilanteessa toisenlainen.

Kontrolloinnin tarve johtuu usein pohjimmiltaan turvattomuuden tunteesta; epämääräinen pelko siitä, että jos ei itse tiedä/hallitse kaikkea asiat menevät pieleen. Eli et uskalla kohdata maailmaa sellaisena kuin se on, et luota omiin selviämismahdollisuuksiisi yllättävissä tilanteissa, joten ainut vaihtoehto on kontrolloida kaikkea.

Voisitko tarkentaa? t. 21

Psykologini ei suostu niitä minulle näyttämään, onko hänellä oikeus siihen?

Koska en tunne sinua kunnolla. Toin vain esille oman ajatukseni siitä, että koskaan ei ole liian myöhäistä.

Psykoterapian aikaiset muistiinpanot eivät käsittääkseni ole julkisia asiakirjoja, eli psykologin ei niitä tarvitse näyttää. Mutta toki voit kysyä esim. lausuntoa, jos kaipaat kirjallista palautetta.

Katseesta, tulee lähelle, hipaisee, puhuu pehmeällääänellä, huomioi

Eikös molemmat saa kuitenkin tehdä psykologin töitä?

pääsemiseen ei ole mitään poppakonstia. Siihen auttaa aika ja asioiden ns. järkeistäminen.

Eli jos asiakas käy säännöllisesti psykologilla, niin joka toinen kerta voi olla eri psykologi. Ja joka ikinen kerta joudut jauhamaan samat asiat uudestaan ja tärkeisiin asioihin tai siis niihin, jotka on ongelmana, ei päästä koskaan..

juttelemassa