Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Lapsettomuus voi olla rankin kokemus elämässä.
19.04.2014 |
Tuli mieleen eilisestä lapsettomuus keskustelusta kun jotkut vertasivat lapsettomuutta muihin asioihin ja ihmettelivät sen rankkuutta,niin omasta puolestani voin sanoa että olen kokenut mm. rankan koulukiusaamisen lapsena ja aika pahaa perheväkivaltaa. Olin ihan mustelmilla ja juoksin isääni karkuun. Olen ollut työpaikkakiusattu, minulla on ollut terveyden kanssa harmia mm. löydetty kasvain, entinen seurustelusuhteeni oli väkivaltainen... Olen kokenut myös yhden luomuraskauden joka päättyi keskenmenoon.
Kaikista näistä vastoinkäymisistä huolimatta lapsettomuus nykyisessä suhteessa on ollut rankin. Varmasti senkin takia että lääkärit antoivat meille niin hyvät ennusteet, mutta lasta ei kuitenkaan tullut. Lapsettomuus syö hitaasti, vuosi vuodelta.
Kun olin teini, epäiltiin hetken aikaa että olin raskaana. Vanhemmat sanoi että se on sitten abortti jos olen. Muistan miten itkin ja pelkäsin. Onneksi en kuitenkaan aborttia joutunut kokemaan kun en ollutkaan.
Luomuraskaus oli iloinen yllätys, mutta 8. raskausviikolla päättyi. Keskenmeno oli todella rankka paikka, mutta selvisin siitä todella nopeasti.
Vaikka olen joutunut pelkäämään aborttia ja kokemaan yhden keskenmenon, niin se lapsettomuus on näitäkin raskaampi asia minulle. Ihmiset ei vaan ymmärrä, että vaikka mitä kokisi niin lapsettomuus on jotain sellaista että se syövyttää sisältä pikku hiljaa. Vaikka eläisit muuten juuri sitä elämää mitä haluat, matkustelisit, tapaisit uusia ihmisiä, harrastaisit, panostaisit parisuhteeseen...
Kyllä se omalla tavallaan on kipein asia. Jos joku kohtelee sinua huonosti niin pääset aina karkuun. Mutta lapsettomuutta et pääse.
Kommentit (334)
[quote author="Vierailija" time="19.04.2014 klo 16:27"]Minä en olisi "kaikki nämä vuodet" jämähtänyt tikuttamaan ovulaatiota ja odottanut raskaaksi tuloa vaan todennut, että tämä ei tainnut olla meidän juttu ja mennyt elämässä eteenpäi, esimerkiksi adoption suuntaan. Ja juu, tiedän tämän ihan siitä, koska elämässä on ollut isompiakin vastoinkäymisiä kuin mahdollinen lapsettomuus. [/quote]
Kiinnostaisi kuulla, missä vaiheessa olisit todennut että tämä ei ollut meidän juttu? Vuoden yrittämisen jälkeenkö? Kun 90 % naisista tulee raskaaksi vuoden sisään siitä kun jättävät ehkäisyt pois, niin sinä olisit sen eka vuoden jälkeen todennut että ei ole meidän juttu, ollaan lapsettomia, nyt pois haaveilu omasta lapsesta.
Vai kahden vuoden jälkeen? Viiden vuoden? Kymmenen vuoden? Etkä missään vaiheessa olisi kokenut itseäsi lapsettomaksi, ainoastaan "tihihii, meillepä saattaa tulla kohta vauva, kävin jo potkuhousuja katselemassa kun Maken kaa jätettiin ehkäisy pois" -yrittäjäksi?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="19.04.2014 klo 16:27"]Minä en olisi "kaikki nämä vuodet" jämähtänyt tikuttamaan ovulaatiota ja odottanut raskaaksi tuloa vaan todennut, että tämä ei tainnut olla meidän juttu ja mennyt elämässä eteenpäi, esimerkiksi adoption suuntaan. Ja juu, tiedän tämän ihan siitä, koska elämässä on ollut isompiakin vastoinkäymisiä kuin mahdollinen lapsettomuus. [/quote]
En minäkään jäännyt tikuttamaan ovulaatiota, vaan hakeuduin hoitoihin ja kun ne eivät tuottaneet tulosta hakeuduttiin lahjasoluhoitoihin. Koska lapsi on meidän juttu.
Ihan mielenkiinnosta laitapa jotain vastoinkäymisiä järjestykseen, niinkuin isoimmasta pienempään.
Eräälle tuttavalleni irtisanotuksi tuleminen oli kova paikka, vielä 10 vuotta tapahtumaan jälkeen hän tilitti tuntikausia tätä epäoikeudenmukaisuutta. Ja itseasiassa toinen tuttavani meni irtisanomisen jälkeen aivan sijoiltaan, edelleen myöskin 10 vuoden jälkeen hän etsii paikkaansa työelämässä. Myös minut irtisanottiin, kyllä se kirpas, mutta minä painoin eteenpäin. Helppo rasti mulle, mutta ei tulisi mielenkään käydä vähättelemään tuttujeni kokemusta.
Sen olen huomannut, että kun itsellä on ollut suruja (kuolemantapauksia suvussa, rntasyöpä itsellä), ei lapsettomilta löytynyt empatiaa, koska heidän lapsettomuutensa oli se isoin asia. Sitä piti ymmärtää, mutta äkkiä napsautettiin, että ei se sun isän kuolema mitään ole sen rinnalla, kun minä kärsin lapsettomuudesta.
Rintasyövästäni en sitten puhunut näille ihmisille mitään. Hävisin vain heidän elämästään hoitojen ajaksi.
Lapsettomuus on kovempi kriisi, kuin puolison kuolema. Näin olen asian kokenut.
[quote author="Vierailija" time="19.04.2014 klo 19:05"]Lapsettomuus on kovempi kriisi, kuin puolison kuolema. Näin olen asian kokenut.
[/quote]
Olen pahoillani, että olet joutunut kokemaan puolison kuoleman? Olitteko kauan naimisissa ja johtuuko lapsettomuutesi juuri tästä miehesi kuolemasta jos ette ehtineet tehdä lasta? Minulla on onneksi lapseni muistuttamassa minua miehestäni. Meidän rakkaus tuntui elämää suuremmalta vaikka loppui aivan liian varhain. Itse menetin isäni lapsena ja nyt omat lapseni kasvavat ilman isää. Tuntuu ihan kiroukselta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="19.04.2014 klo 18:01"]
[quote author="Vierailija" time="19.04.2014 klo 17:57"]
Lapsettomuus ei ole kriisin paikka. Surra saa jokainen sitä mitä ei tule koskaan saamaan. Suru voi koskettaa myös mielikuvia, mutta kriisi koskee olemassa olevien asioiden järkkymistä. Kriisi voi tulla omaisen kuolemasta, avioerosta tai vakavasta sairaudesta. Silloin koko ihmisen olemassa oleva elämä muuttuu. Itse koin kriisin kuullessani että en tule elämään normaalia ekämänkaarta ja toimintakykyni heikkenee koko ajan. Jokainen päivä tuo uusia rajoitteita. Lapsettomuutta olen surrut. En voi saada kriisiä jostakin mielikuvasta äitiydestä tai lapsesta.
[/quote]
Tämä ei ikävä kyllä pidä paikkaansa. Lue Dudecimin teksti. Vanhemmuus on meihin kulttuurisesti ja biologisesti koodattua. Kasvamme ajatukseen suvunjatkamisesta ja vanhemmuudesta jo lapsuudesta lähtien, se liittyy myös evoluutioon ja on syvällä geeneissämme. Sen toteutumattomuus on iso kriisi. Ylipäätään ihminen kokee monenlaisia psykologisia kriisejä jotka riippuvat myös muusta kuin konkreettisesti olemassa olevien asioiden menettämisestä. Sinun kannattaa tutustua psykologiaan, voit oppia paljon.
[/quote]Ei, perhellistyminen/vanhemmuus - ei ole täysin geneettistä, eikä enää niin 'luonnollistakaan', kun äly on alkanut korvaamaan eläimellisiä toimintoja/haluja. Kaikkia ei ole tarkoitettu vanhemmiksi. Ja se on asia, joka tulisi hyväksyä. Miksi sinä, joka et 'luonnollisesti' raskaudu, et osaa ajatella niin, että se vanhemmuus ei silloin ole sinua varten? Sinulla on silloin jokin 'ominaisuus', jota luonto ei halua eteenpäin.
Ja kun tälle pallolle ei vaan tarvita yhtään enempää ihmisiä - ja ihan turha tulla huutelemaan suomalaisten 'vähyydestä' - ihan samaa palloa ollaan ja kyllä ne sieltä tulee tänne kohta puoliin etsimään viljelysmaata ja puhdasta vettä.
On hyvin vaikea vertailla subjektiivisten kokemusten voimakkuutta, jokainen kokee yksilöllisesti. Kuten kirjoitin, lapsettomienkin tulisi olla empaattisia muita kohtaan heidän elämässään kokemien vaikeuksien suhteen. Lapsettomuuskriisin kokemista on kuitenkin tutkittu melko paljon. Kuten tuossa asiaa tutkineen lääkäri Tuppalan artikkelissa mainittiin, tutkituista naisista puolet piti lapsettomuutta elämänsä pahimpana kriisinä. Tämä herättää monia kysymyksiä. Kuinka kauan nämä naiset olivat kärsineet lapsettomuudesta? Muitä muita ns. isoja elämänkriisejä heillä oli ollut elämässään? Minkä ikäisiä he olivat? Jne. On kuitenkin eri asia olla yrittänyt lasta esim. vuoden verran ja aloitella hoitoja kuin olla kärsinyt vuosia lapsettomuudesta, epäonistuneista hoidoista ja mahdollisista keskenmenoista. Normaalien kriisien tapaan lapsettomuudessakin on eri vaiheita. Kriisi on erilainen kun on juuri tajunnut, ettei syystä tai toisesta voi saada lasta ollenkaan tai ilman hoitoja kuin esimerkiksi 50-vuotiaana, kun hedelmällinen ikä on ohi ja asiaa on prosessoinut kauan. Lapsettomaksi jääminen vaikuttaa kuitenkin ihmisen elämään, identiteettiin ja minäkuvaan loppuun saakka. Esimerkiksi isovanhemmuus jää kokematta, lapset eivät tule aikuisena vierailemaan jne. Itselläni on vanhempia ystäviä, jotka jäivät lapsettomiksi, ja kyllä se sattuu aina tietyllä tavalla, vaikka ei niin pinnassa olekaan enää. Jotkut sopeutuvat paremmin kuin toiset. Joillakin äidiksi tulemisen kaipuu ja hoivavietti on suurempi ja siten myös suru syvempi. Koko elämän käsikirjoitus menee täysin uusiksi.
Itse en vähättele muita kriisejä tai vertaile suruni määrää esim. läheisensä menettäneen tai vakavasti sairaan kriiseihin. Itse olen kokenut elämässäni mm. väkivaltaa, alkoholismia (en itse siis juonut), lähiomaisten vakavia sairauksia, oman masennuksen, avioeron. Näistä kaikista lapsettomuus sattui ylivoimaisesti eniten. Lapsettomuus on eniten minua muokannut yksittäinen asia. Onneksi ei vain pahassa, vaan myös hyvässä. Väittäisin olevani empaattisempi ja syvällisempi ihminen juuri lapsettomuuden vuoksi. En pidä mitään itsenstäänselvyytenä. Jollakin muulla voi silti olla toisella tavoin. Ymmärrän erittäin hyvin kuitenkin sen, että lapsettomuuden kriisin mitätöinti ja vähättely pistää vituttamaan. Ja paljon.
Pienen tytön äiti, lapsettomuudesta kauan kärsinyt
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="19.04.2014 klo 19:24"]
Miksi sinä, joka et 'luonnollisesti' raskaudu, et osaa ajatella niin, että se vanhemmuus ei silloin ole sinua varten? Sinulla on silloin jokin 'ominaisuus', jota luonto ei halua eteenpäin.
[/quote]
Tämä logiikkahan ontuu aika reippaasti, raskautumiseen tarvitaan aina kaksi osapuolta, munasolu ja siittiö. Itse en ole mieheni siittiöillä raskautunut, mutta lahjoitetuilla olen. Onko minussa siis vikaa vai ei? Mieheni on taas aikoinaan siittänyt lapsen toisen naisen kanssa, onko hänessä siis vikaa vai ei?
Ja lapsettomuushoidoissahan on se juttu, että ihminen ei pysty hedelmöittämään munasolua edes laboratoriossa. Hedelmöittyminen on aina luonnon tekosia. Ihminen ei myöskään pysty kiinnittämään alkiota kohtuu, siihenkin tarvitaan aina luontoa. Ei ne lapsettomuushoidot kovin kummosia ongelmia hoida.
Ja ainahan tässä päästään siihen että ketä pitää hoitaa, onko syöpä vinkki luonnolta, että nyt tarttis luovuttaa. Tai keskosuus? Onko kaikki sairaudet ylipäätään vinkkejä luonnolta, että alapa kaivaa hautaasi.
[quote author="Vierailija" time="19.04.2014 klo 19:35"]
On hyvin vaikea vertailla subjektiivisten kokemusten voimakkuutta, jokainen kokee yksilöllisesti. Kuten kirjoitin, lapsettomienkin tulisi olla empaattisia muita kohtaan heidän elämässään kokemien vaikeuksien suhteen. Lapsettomuuskriisin kokemista on kuitenkin tutkittu melko paljon. Kuten tuossa asiaa tutkineen lääkäri Tuppalan artikkelissa mainittiin, tutkituista naisista puolet piti lapsettomuutta elämänsä pahimpana kriisinä. Tämä herättää monia kysymyksiä. Kuinka kauan nämä naiset olivat kärsineet lapsettomuudesta? Muitä muita ns. isoja elämänkriisejä heillä oli ollut elämässään? Minkä ikäisiä he olivat? Jne. On kuitenkin eri asia olla yrittänyt lasta esim. vuoden verran ja aloitella hoitoja kuin olla kärsinyt vuosia lapsettomuudesta, epäonistuneista hoidoista ja mahdollisista keskenmenoista. Normaalien kriisien tapaan lapsettomuudessakin on eri vaiheita. Kriisi on erilainen kun on juuri tajunnut, ettei syystä tai toisesta voi saada lasta ollenkaan tai ilman hoitoja kuin esimerkiksi 50-vuotiaana, kun hedelmällinen ikä on ohi ja asiaa on prosessoinut kauan. Lapsettomaksi jääminen vaikuttaa kuitenkin ihmisen elämään, identiteettiin ja minäkuvaan loppuun saakka. Esimerkiksi isovanhemmuus jää kokematta, lapset eivät tule aikuisena vierailemaan jne. Itselläni on vanhempia ystäviä, jotka jäivät lapsettomiksi, ja kyllä se sattuu aina tietyllä tavalla, vaikka ei niin pinnassa olekaan enää. Jotkut sopeutuvat paremmin kuin toiset. Joillakin äidiksi tulemisen kaipuu ja hoivavietti on suurempi ja siten myös suru syvempi. Koko elämän käsikirjoitus menee täysin uusiksi.
Itse en vähättele muita kriisejä tai vertaile suruni määrää esim. läheisensä menettäneen tai vakavasti sairaan kriiseihin. Itse olen kokenut elämässäni mm. väkivaltaa, alkoholismia (en itse siis juonut), lähiomaisten vakavia sairauksia, oman masennuksen, avioeron. Näistä kaikista lapsettomuus sattui ylivoimaisesti eniten. Lapsettomuus on eniten minua muokannut yksittäinen asia. Onneksi ei vain pahassa, vaan myös hyvässä. Väittäisin olevani empaattisempi ja syvällisempi ihminen juuri lapsettomuuden vuoksi. En pidä mitään itsenstäänselvyytenä. Jollakin muulla voi silti olla toisella tavoin. Ymmärrän erittäin hyvin kuitenkin sen, että lapsettomuuden kriisin mitätöinti ja vähättely pistää vituttamaan. Ja paljon.
Pienen tytön äiti, lapsettomuudesta kauan kärsinyt
[/quote]
Epäilen, että suurimmat draamailijat ja nyyhkimistä nielevät, ovat naisia, joilla ei ole oikeasti kokemusta kriiseistä. Elämä on mennyt suunnitelmien mukaan ja se, että ei tule heti raskaaksi, on ensimäinen asia, mihin ei pappa voi rahapussin kanssa vaikuttaa.
Sitten ollaan itkupotkuraivareissa ja koko maailman pitäisi unohtaa Ukrainan tilanne ja lapsien raiskaamiset ja silpomiset ja nälänhätä, kun diiva ei saakaan sitä alkuvuoden tyttöä, jonka voi pukea hörselöihin
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="19.04.2014 klo 19:24"]
[quote author="Vierailija" time="19.04.2014 klo 18:01"]
[quote author="Vierailija" time="19.04.2014 klo 17:57"]
Lapsettomuus ei ole kriisin paikka. Surra saa jokainen sitä mitä ei tule koskaan saamaan. Suru voi koskettaa myös mielikuvia, mutta kriisi koskee olemassa olevien asioiden järkkymistä. Kriisi voi tulla omaisen kuolemasta, avioerosta tai vakavasta sairaudesta. Silloin koko ihmisen olemassa oleva elämä muuttuu. Itse koin kriisin kuullessani että en tule elämään normaalia ekämänkaarta ja toimintakykyni heikkenee koko ajan. Jokainen päivä tuo uusia rajoitteita. Lapsettomuutta olen surrut. En voi saada kriisiä jostakin mielikuvasta äitiydestä tai lapsesta.
[/quote]
Tämä ei ikävä kyllä pidä paikkaansa. Lue Dudecimin teksti. Vanhemmuus on meihin kulttuurisesti ja biologisesti koodattua. Kasvamme ajatukseen suvunjatkamisesta ja vanhemmuudesta jo lapsuudesta lähtien, se liittyy myös evoluutioon ja on syvällä geeneissämme. Sen toteutumattomuus on iso kriisi. Ylipäätään ihminen kokee monenlaisia psykologisia kriisejä jotka riippuvat myös muusta kuin konkreettisesti olemassa olevien asioiden menettämisestä. Sinun kannattaa tutustua psykologiaan, voit oppia paljon.
[/quote]Ei, perhellistyminen/vanhemmuus - ei ole täysin geneettistä, eikä enää niin 'luonnollistakaan', kun äly on alkanut korvaamaan eläimellisiä toimintoja/haluja. Kaikkia ei ole tarkoitettu vanhemmiksi. Ja se on asia, joka tulisi hyväksyä. Miksi sinä, joka et 'luonnollisesti' raskaudu, et osaa ajatella niin, että se vanhemmuus ei silloin ole sinua varten? Sinulla on silloin jokin 'ominaisuus', jota luonto ei halua eteenpäin.
Ja kun tälle pallolle ei vaan tarvita yhtään enempää ihmisiä - ja ihan turha tulla huutelemaan suomalaisten 'vähyydestä' - ihan samaa palloa ollaan ja kyllä ne sieltä tulee tänne kohta puoliin etsimään viljelysmaata ja puhdasta vettä.
[/quote]
No huokaus. Olen samaa mieltä, kaikkia ei ole tarkoitettu vanhemmiksi, eikä tarvitsekaan. Kaikki eivät halua lapsia ja se on aivan ok. Enemmistöllä ihmisistä on kuitenkin vahva biologis-psykologis-kulttuurinen tarve kokea vanhemmuus. Lueppas siis tarkkaan, en mainitse mistään "eläimellisistä" haluista. Lapsettomuuden hoito on mihin tahansa muuhun lääketieteelliseen hoitoon verrattavaa hoitoa, sikäli darwinistinen kommenttisi on melko kulunut ja huono. Voisi verrata kysymystäsi siihen, miksi likinäköiset käyttävät silmälaseja, vaikka luonto ei ole tarkoittanut heitä näkeviksi tai miksi asennetaan tahdistimia ihmisille, joiden sydämien ei enää ole tarkoitus lyödä. Nykylääketiede kykenee auttamaan lapsettomia pareja, joilla on miehestä tai naisesta johtuvia ongelmia lapsen saamisessa. Näiden syiden selittäminen olisi pitkä stoori (liian pitkä tänne) eikä siinä ole mitään tekemistä "hyvän tai huonon geeniperimän kanssa". Tapauksessamme "vika" ei edes ollut minussa. Ikävä kyllä luonto ei ole kovin viisas lisääntymisasioissa. Ihanat, lapsirakkaat äidilliset ja isälliset, hyvin geenein varustetut ihmiset eivät välttämättä saa lapsia ainakaan omin avuin, mutta esimerkiksi pedofiilit, murhaajat, lastenhakkaajat jne. saattavat helpostikin lisääntyä.
Mutta nyt joudun päättämään osaltani tämän kirjoittelun ja menen hoitamaan ihanaa lastani! Toivottavasti pääset katkeruudestasi meitä lapsettomia tai entisiä lapsettomia kohtaan.
Luin ketjua harppoen läpi ja alkoi kieltämättä ärsyttää: tätä se on, kun kaikkimulle-sukupolvi paisuttelee asioita tolkuttomiin mittasuhteisiin. Minä minä minä ja minun lapsettomuus on maailmankaikkeuden keskipiste, jonka ympärillä kaiken muun on pyörittävä, koska minä KÄRSIN ja se on niin väärin ja epäreilua eikä kukaan ymmärrä ja kaikki loukkaavat pelkällä olemassa olollaan!
Kenenkään elämä ei ole kiinni siitä, saako omia lapsia vai ei. Lapsia ei ole "pakko" hankkia - palstan lukuisten velojen julistukset todistavat sen. Lasta voi yrittää monin eri konstein, adoptio on vallan hyvä vaihtoehto sekin, adoptoitua lasta rakastaa aivan siinä missä omaansa. Elämässä on myös paljon muita merkityksellisiä asioita kuin oma biologinen lapsi. Ihminen, joka kymmeniä vuosia räplää ovistikkujen kanssa ja pakenee työpaikan vessaan itkemään työkavereidensa perhetapahtumia, on säälittävä. Epäilemättä lapsettomuus on itselle merkittävä asia, mutta jos se hallitsee aivan kaikkea elämää vuosikymmenet, silloin asiat eivät ole kohdillaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="19.04.2014 klo 19:41"][quote author="Vierailija" time="19.04.2014 klo 19:35"]
On hyvin vaikea vertailla subjektiivisten kokemusten voimakkuutta, jokainen kokee yksilöllisesti. Kuten kirjoitin, lapsettomienkin tulisi olla empaattisia muita kohtaan heidän elämässään kokemien vaikeuksien suhteen. Lapsettomuuskriisin kokemista on kuitenkin tutkittu melko paljon. Kuten tuossa asiaa tutkineen lääkäri Tuppalan artikkelissa mainittiin, tutkituista naisista puolet piti lapsettomuutta elämänsä pahimpana kriisinä. Tämä herättää monia kysymyksiä. Kuinka kauan nämä naiset olivat kärsineet lapsettomuudesta? Muitä muita ns. isoja elämänkriisejä heillä oli ollut elämässään? Minkä ikäisiä he olivat? Jne. On kuitenkin eri asia olla yrittänyt lasta esim. vuoden verran ja aloitella hoitoja kuin olla kärsinyt vuosia lapsettomuudesta, epäonistuneista hoidoista ja mahdollisista keskenmenoista. Normaalien kriisien tapaan lapsettomuudessakin on eri vaiheita. Kriisi on erilainen kun on juuri tajunnut, ettei syystä tai toisesta voi saada lasta ollenkaan tai ilman hoitoja kuin esimerkiksi 50-vuotiaana, kun hedelmällinen ikä on ohi ja asiaa on prosessoinut kauan. Lapsettomaksi jääminen vaikuttaa kuitenkin ihmisen elämään, identiteettiin ja minäkuvaan loppuun saakka. Esimerkiksi isovanhemmuus jää kokematta, lapset eivät tule aikuisena vierailemaan jne. Itselläni on vanhempia ystäviä, jotka jäivät lapsettomiksi, ja kyllä se sattuu aina tietyllä tavalla, vaikka ei niin pinnassa olekaan enää. Jotkut sopeutuvat paremmin kuin toiset. Joillakin äidiksi tulemisen kaipuu ja hoivavietti on suurempi ja siten myös suru syvempi. Koko elämän käsikirjoitus menee täysin uusiksi.
Itse en vähättele muita kriisejä tai vertaile suruni määrää esim. läheisensä menettäneen tai vakavasti sairaan kriiseihin. Itse olen kokenut elämässäni mm. väkivaltaa, alkoholismia (en itse siis juonut), lähiomaisten vakavia sairauksia, oman masennuksen, avioeron. Näistä kaikista lapsettomuus sattui ylivoimaisesti eniten. Lapsettomuus on eniten minua muokannut yksittäinen asia. Onneksi ei vain pahassa, vaan myös hyvässä. Väittäisin olevani empaattisempi ja syvällisempi ihminen juuri lapsettomuuden vuoksi. En pidä mitään itsenstäänselvyytenä. Jollakin muulla voi silti olla toisella tavoin. Ymmärrän erittäin hyvin kuitenkin sen, että lapsettomuuden kriisin mitätöinti ja vähättely pistää vituttamaan. Ja paljon.
Pienen tytön äiti, lapsettomuudesta kauan kärsinyt
[/quote]
Epäilen, että suurimmat draamailijat ja nyyhkimistä nielevät, ovat naisia, joilla ei ole oikeasti kokemusta kriiseistä. Elämä on mennyt suunnitelmien mukaan ja se, että ei tule heti raskaaksi, on ensimäinen asia, mihin ei pappa voi rahapussin kanssa vaikuttaa.
Sitten ollaan itkupotkuraivareissa ja koko maailman pitäisi unohtaa Ukrainan tilanne ja lapsien raiskaamiset ja silpomiset ja nälänhätä, kun diiva ei saakaan sitä alkuvuoden tyttöä, jonka voi pukea hörselöihin
[/quote]
Ja silloinko sinä murehdit Ukrainaa, kun raahaat esikkoa virikehoitoon että saisit laatuaikaa pikkukakkosen kanssa, samalla kun kiroat anoppia joka antaa liian halpoja lahjoja ja omaa äitiäsi, joka ei tule tarpeeksi usein lapsiasi hoitamaan?
[quote author="Vierailija" time="19.04.2014 klo 19:52"]Luin ketjua harppoen läpi ja alkoi kieltämättä ärsyttää: tätä se on, kun kaikkimulle-sukupolvi paisuttelee asioita tolkuttomiin mittasuhteisiin. Minä minä minä ja minun lapsettomuus on maailmankaikkeuden keskipiste, jonka ympärillä kaiken muun on pyörittävä, koska minä KÄRSIN ja se on niin väärin ja epäreilua eikä kukaan ymmärrä ja kaikki loukkaavat pelkällä olemassa olollaan! Kenenkään elämä ei ole kiinni siitä, saako omia lapsia vai ei. Lapsia ei ole "pakko" hankkia - palstan lukuisten velojen julistukset todistavat sen. Lasta voi yrittää monin eri konstein, adoptio on vallan hyvä vaihtoehto sekin, adoptoitua lasta rakastaa aivan siinä missä omaansa. Elämässä on myös paljon muita merkityksellisiä asioita kuin oma biologinen lapsi. Ihminen, joka kymmeniä vuosia räplää ovistikkujen kanssa ja pakenee työpaikan vessaan itkemään työkavereidensa perhetapahtumia, on säälittävä. Epäilemättä lapsettomuus on itselle merkittävä asia, mutta jos se hallitsee aivan kaikkea elämää vuosikymmenet, silloin asiat eivät ole kohdillaan.[/quote]
Kukahan tässä nyt paisuttelee?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="19.04.2014 klo 19:52"]Luin ketjua harppoen läpi ja alkoi kieltämättä ärsyttää: tätä se on, kun kaikkimulle-sukupolvi paisuttelee asioita tolkuttomiin mittasuhteisiin. Minä minä minä ja minun lapsettomuus on maailmankaikkeuden keskipiste, jonka ympärillä kaiken muun on pyörittävä, koska minä KÄRSIN ja se on niin väärin ja epäreilua eikä kukaan ymmärrä ja kaikki loukkaavat pelkällä olemassa olollaan! Kenenkään elämä ei ole kiinni siitä, saako omia lapsia vai ei. Lapsia ei ole "pakko" hankkia - palstan lukuisten velojen julistukset todistavat sen. Lasta voi yrittää monin eri konstein, adoptio on vallan hyvä vaihtoehto sekin, adoptoitua lasta rakastaa aivan siinä missä omaansa. Elämässä on myös paljon muita merkityksellisiä asioita kuin oma biologinen lapsi. Ihminen, joka kymmeniä vuosia räplää ovistikkujen kanssa ja pakenee työpaikan vessaan itkemään työkavereidensa perhetapahtumia, on säälittävä. Epäilemättä lapsettomuus on itselle merkittävä asia, mutta jos se hallitsee aivan kaikkea elämää vuosikymmenet, silloin asiat eivät ole kohdillaan.[/quote]
Kukahan tässä nyt paisuttelee?
Ihminen, joka kymmeniä vuosia räplää ovistikkujen kanssa ja pakenee työpaikan vessaan itkemään työkavereidensa perhetapahtumia, on säälittävä. Epäilemättä lapsettomuus on itselle merkittävä asia, mutta jos se hallitsee aivan kaikkea elämää vuosikymmenet, silloin asiat eivät ole kohdillaan.[/quote]
Minulle sopii kyllä että säälit minua, kunhan et tule utelemaan että koskas teille. En myöskään itke työkaverin vuoksi vaan itseni - sitä että niinkin tavallinen ja ihana asia kuin ristiäiset on minulle yhtä kaukainen asia kuin kuulento. T. Se vessassa itkijä
Ihminen, joka kymmeniä vuosia räplää ovistikkujen kanssa ja pakenee työpaikan vessaan itkemään työkavereidensa perhetapahtumia, on säälittävä. Epäilemättä lapsettomuus on itselle merkittävä asia, mutta jos se hallitsee aivan kaikkea elämää vuosikymmenet, silloin asiat eivät ole kohdillaan.[/quote]
Minulle sopii kyllä että säälit minua, kunhan et tule utelemaan että koskas teille. En myöskään itke työkaverin vuoksi vaan itseni - sitä että niinkin tavallinen ja ihana asia kuin ristiäiset on minulle yhtä kaukainen asia kuin kuulento. T. Se vessassa itkijä
Sen vielä haluan sanoa lohduksi kaikille lapsettomille, jotka lukevat tätä ketjua, että 80 % saa avun hoidoista. Luovuttaa ei siis kannata, vaikka tie voi olla pitkä ja kivinen. Mutta se tie kannattaa kulkea, vaikka kysyykin pirusti voimia. Kaikkien näiden lapsettomuusvuosien ja työpaikan vessassa itkujen jälkeen (milloin mistäkin syystä) oma lapsi on niin ihana asia, että kannatti jaksaa yrittää ja kulkea ne vaikeudet läpi. On ihan tutkittukin, että lapsettomuudesta kärsineet osaavat todella arvostaa lapsiaan ja vanhemmuuttaan. Ja adoptio on hyvä vaihtoehto niille, jotka kokevat sen omakseen. Kaikki lapsettomat eivät nimittäin koe, eikä tarvitsekaan, kyse kuitenkin aivan omasta erilaisesta ratkaisustaan. Lisäksi adoptioprosessi ei ole mikään hokkus pokkus -ratkaisu, vaan voi kestää helposti viiskin vuotta, nielee rahaa ja aikaa. Myös sijaisvanhemmuus sopii joillekin tai lahjasoluhoidot. Jotkut sopeutuvat elämään lapsettomina. Elämä kantaa kyllä! Paljon voimia, rakkautta ja tsemppiä kaikille lapsettomuuttaan sureville!
Pienen tytön äiti, vuosia lapsettomuudesta kärsinyt
Minä tein lapsen naisen kanssa, jolla oli kolme ennestään useampien miesten kanssa ja mulla ei yhtään. Elämäni suurin virhe, murkkuikäiset kakarat teki kaikki pahat ja hakkasivat mut, kaiken tämän jälkeen nainen jätti mut seuraavan uhrin vuoksi. Aika vahvasti katson, että parempi olisi ollut lapsettomuus ilman näitä kokemuksia. Eihän tässä tietysti miesten kokemuksia kysytty ja haluttu tietää, mutta samat tunteet ne on miehilläkin tämän asian tiimoilta.
Kaikesta huolimatta koittakaa jaksaa elämässänne, selviytymistarinoita on monenlaisia.
Täällä on hirviöitä ihmisten naamiaspuvuissa.
Olen todella järkyttynyt, että maailma on täynnä näin pahoja ja sieluttomia ihmisiä. Kuinka te saatatte sanoa toiselle noin pahasti. Hävetkää!
Alue: Aihe vapaa
[quote author="Vierailija" time="19.04.2014 klo 17:57"]
Lapsettomuus ei ole kriisin paikka. Surra saa jokainen sitä mitä ei tule koskaan saamaan. Suru voi koskettaa myös mielikuvia, mutta kriisi koskee olemassa olevien asioiden järkkymistä. Kriisi voi tulla omaisen kuolemasta, avioerosta tai vakavasta sairaudesta. Silloin koko ihmisen olemassa oleva elämä muuttuu. Itse koin kriisin kuullessani että en tule elämään normaalia ekämänkaarta ja toimintakykyni heikkenee koko ajan. Jokainen päivä tuo uusia rajoitteita. Lapsettomuutta olen surrut. En voi saada kriisiä jostakin mielikuvasta äitiydestä tai lapsesta.
[/quote]
Tämä ei ikävä kyllä pidä paikkaansa. Lue Dudecimin teksti. Vanhemmuus on meihin kulttuurisesti ja biologisesti koodattua. Kasvamme ajatukseen suvunjatkamisesta ja vanhemmuudesta jo lapsuudesta lähtien, se liittyy myös evoluutioon ja on syvällä geeneissämme. Sen toteutumattomuus on iso kriisi. Ylipäätään ihminen kokee monenlaisia psykologisia kriisejä jotka riippuvat myös muusta kuin konkreettisesti olemassa olevien asioiden menettämisestä. Sinun kannattaa tutustua psykologiaan, voit oppia paljon.