Pakko-oireinen häiriö

HOX Joensuun seudulla ja Keski-Suomessa asuvat: OCD-yhdistyksellä on vertaisryhmät myös Joensuussa ja Jyväskylässä. Samalla sivulla on lisäksi maininta sopeutusvalmennuskurssille, joka järjestetään Tuusulassa maaliskuussa.

www.tourette.fi/vertaistuki.php

62 täällä taas, Seronil alkoi potkia vasta 3-4 kuukauden käytön jälkeen pakko-oireisiin ja on auttanut selkeästi taittamalla pahimmat ahdistukset ja paniikit pois. 

Täällä taas...kuten mainitsin, mulla on voimakkaat traumat ja siksi se keräilypakko.

Muutto tulossa ja aion salakuljettaa keräilyni uuteen

paikkaan..

En pysty luopumaan.

[quote author="Vierailija" time="12.01.2014 klo 23:39"]Mulle on helpompi jättää jokin juttu kokonaan tekemättä kuin tehdä se huolimattomasti. Esim voin jättää kokonaan kädet pesemättä vessassa käynnin jälkeen ja jatkaa tekemisiäni ilman erityisempää ahdistusta, mutta huolimattomasti/huonosti/nopeasti pessyt kädet eivät tule kyseeseenkään!

Muilla samantapaisia juttuja?

[/quote]

Tämä on kuin minun elämästäni!

[quote author="Vierailija" time="11.01.2014 klo 17:02"]

No kyllä se vaan on niin psyykkistä alkuperää.

Tiedän kokemuksesta.

[/quote]

Ai on vai?

Epilepsia on mielestäsi psyykkinen sairaus, koska esim temporaaliepilepsiaan voi pakko-oireinen häiriö liittyä?

Olen joskus miettinyt, että onko minulla pakko-oireinen häiriö. Asiat täytyy tehdä tietyllä tavalla, jos en saa tehtyä asiaa juuri niin kuin se piti tehdä niin aloitan alusta (esim. kirjan lukeminen. Jos luen jonkun sanan väärin tai epäsujuvasti niin aloitan alusta). Ei siis tarvitse sanoa, että en lue kirjoja juuri tuon ongelman takia. Suihkussa saatan aloittaa hiusten pesun uudestaan, koska se ei mennytkään niin kuin piti. Lautasella on oltava tietty määrä lihapullia ja auta armias jos joku ottaa lautaseltani jotain.

Siivotessani teen hyvin huolellista jälkeä. Jos en siihen pysty, en sitä tee. Olen usein laittanut aluslakanaa sänkyyn monta tuntia, koska en saanut sitä sileästi myös sijauspatjan alle. Tiskiharjasta täytyy pitää kiinni tietyllä tavalla.

En tiedä... 

[quote author="Vierailija" time="20.01.2014 klo 19:23"]

Olen joskus miettinyt, että onko minulla pakko-oireinen häiriö. Asiat täytyy tehdä tietyllä tavalla, jos en saa tehtyä asiaa juuri niin kuin se piti tehdä niin aloitan alusta (esim. kirjan lukeminen. Jos luen jonkun sanan väärin tai epäsujuvasti niin aloitan alusta). Ei siis tarvitse sanoa, että en lue kirjoja juuri tuon ongelman takia. Suihkussa saatan aloittaa hiusten pesun uudestaan, koska se ei mennytkään niin kuin piti. Lautasella on oltava tietty määrä lihapullia ja auta armias jos joku ottaa lautaseltani jotain.

Siivotessani teen hyvin huolellista jälkeä. Jos en siihen pysty, en sitä tee. Olen usein laittanut aluslakanaa sänkyyn monta tuntia, koska en saanut sitä sileästi myös sijauspatjan alle. Tiskiharjasta täytyy pitää kiinni tietyllä tavalla.

En tiedä... 

[/quote]  

On.

nosto

Onpa mahtavaa tietää että en ole ainoa pakkotoiminnoista kärsivä!

Minulla on ollut lapsesta/murrosikäisestä asti tapana päättää kaikki parillisiin lukuihin ja laskea aina niin että kaikki asiat tapahtuvat parillisen määrän kertoja. Jos jokin asia tapahtuu parittoman määrän kertoja, aiheuttaa se ahdistusta. Näitä on niin paljon: esimerkiksi portaita kävellessä astutuiden portaiden määrä pitää olla parillinen; jos portaiden lukumäärä on pariton, esim. hyppään yhden portaan yli. Pahinta on aina jos jonkin asian lukumäärä päättyy kolmeen, se aiheuttaa suunnatonta ahdistusta. Siksi välttelen numeroa kolme mahdollisimman paljon. Päivittäisessä elämässä päätän kaiken yleensä numeroon neljä, sitä kummemmin nykyään ajattelematta.

Viimeisen 4-5 vuoden aikana minulle on tullut ahdistavia ajatuksia ja pelkoja siitä, että olisin pedofiili. Vuosi sitten keväällä pelko aiheutui niin suureksi, että aloin välttää kulkureittejä joissa törmäsin lapsiin: kiersin pidempää reittiä etten joutunut kävelemään päiväkodin ohi, käänsin katseeni maahan aina kun vastaan tuli lapsia jne.. Lopulta se johti paniikkikohtauksiin, joista yhtä silloinen poikaystäväni oli todistamassa. Tällöin ensimmäistä kertaa uskaltauduin sanomaan jollekulle, että pelkään olevani pedofiili. Kävimme silloisen poikaystäväni kanssa elämääni läpi (jostain myös parittomien numeroiden välttely tuli puheeksi) ja hän sanoi että kuulostaa siltä, kuin minulla olisi OCD. En ollut koskaan kuullutkaan tästä. Sen jälkeen aloin lukea sairaudesta netistä, ja yhtäkkiä tulikin olo etten ehkä olekaan pedofiili. Silti nämä ajatukset palaavat välillä (mutta ei todellakaan joka kerta kun olen lasten kanssa tekemisissä), mutta en ole varma pitäisikö minun hankkiutua terapiaan vai ei. Laskemisrutiinit ovat edelleen päivittäisiä, mutta eivät  mielestäni suuresti elämää haittaavia.

Joka tapauksessa, ihanaa lukea etten ole ainoa oireista kärsivä! En ole aiemmin uskaltautunut kertomaan missään omista oireistani, sillä häpeän niitä niin paljon, mutta onneksi nimettömänä se tuntuu turvalliselta.

Morjensta vaan. Kyllähän näitä multakin löytyy.
En ole käynyt asian kanssa terapiassa, koska en ikinä osannut siitä lapsuudessani puhua - silloin kun oireet olivat pahimmillaan. Oireet lieventyivät monien vuosien saatossa ja itse asioita pohtimalla. Mitään Lääkkeitä en suostuisi syömään.
Nykyään ajattelen yleensä että mulla ei enää tuota sairautta ole... vain huomatakseni että samat ahdistavat ajatukset pyörii sittenkin päivästä toiseen.
Toiminnalliset rituaalit on jääny pois ylä-asteikään mennessä.
Kaikki variaatiot on koettu pesuista ja tavaroiden asettelusta uskonnollisiin ahdistuksiin ja keräilyyn.
Voisin siis myös sanoa että olen tullut sinuiksi taudin kanssa.
En flippaa kun tulee stressiä. Huomaan ajatusten laukkaavaan ja osaan rauhoittua.

[quote author="Vierailija" time="22.01.2014 klo 09:41"]

Nyt viimeisellä pesukerralla mieleen tuli sellainen ajatus, että ehkä haen jotain lohtua ja turvaa rituaaleista. Ehkä en saanut sellaista lapsena ja siksi kehitin tällaisen metodin? Tai onko kyse kontrolloinnista? Vai pelko kontrollin menettämisestä? Ehkä mun pitäisi nostaa masennuslääkityksen annostusta. Olo ei kyllä ole masentunut, päin vastoin yleisvire on ihan ok.

En ymmärrä.

Onko jollakin jokin teoria, miksi pakko-oireilee? Oletteko keksineet funktion pakko-oireille? Mitä niillä yritetään saavuttaa?

[/quote]

Siis todellakin oon miettinyt just tätä ja joskus jotain kuningasajatuksia saanut.
Oon tullut siihen tulokseen että mulla se on se tapa käsitellä stressiä.
Pahimmat oireet kun helpotuksekseni loppuivat, kuvittelin että se oli nyt tässä, mutta mitä vielä! Aina ne ajatuskaavat nostaa päätään kun on vaikea tilanne/ pitää suorittaa ikävä tehtävä/ ahdistaa.
Eli se on vaan mun tapa reagoida tähän maailmaan.
Jollain toisella se on päänsärky, toisella tarve puhua ja puhua asia läpi, joku ei saa nukuttua enne kuin asia on hoidettu.
Mä taas tavallaan välttelen ja välttelen ja ahdistun ja päässä pyörii. Se Pyöriminen pitää saada kuriin Rauhoittumalla.
Monille OCD tyypeille olisi varmasti hyötyä meditoinnista ja joogasta !!

- ms tre

[quote author="Vierailija" time="22.01.2014 klo 10:31"]

 Luulen kuitenkin, että johtuu siitä, että mulla on tällä hetkellä paljon keskeneräisiä töitä ja se stressaa. Mutta en pääse oikein aloittamaan niitä, koska pakkoajatukset pyörivät päässä ja olen rampannut koko aamupäivän vessassa pesemässä käsiäni. Voisiko pakkotoiminnot toimia puolustusmekanismeina? Tyyliin jos en saa kaikkia töitäni tehtyä täydellisesti, niin voin syyttää siitä pakko-oireitani / sairauttani. terv. 88

[/quote]
Hyvää pohdintaa. Itse kans syytin pakko-oireita ihan kaikesta pskasta elämässäni - kaikkihan muuttuisi ruusuiseksi kun vaan pääsen oireista eroon!
Eihän se niin mene!! Vaan pakko-oireet on sananmukaisesti oire kaikesta siitä mikä sun elämässä on pielessä ja ahdistaa. Nekin helpottaa kun rehellisesti kohtaa ne asiat mitkä on itsellä pielessä.
Mullekin valkeni, että se elämäntilanne mikä mulla oli lapsuudessa, se aiheutti pakko-oireet. Mieletön ahdistus puski joka puolelta, mutta en sitä silloin ymmärtänyt.

Varmasti on perää myös siinä että oireilu on suojauskeino. Omaa vajavaisuuttaan ja elämää ei tarvitse kohdata kun pyörii vaan tän Turhan asian ympärillä.
Mikä sitten saa pakenemaan niihin kaavoihin?? Pelko jotankin asiaa kohtaan. Kaikilla tulee puheissa vastaan se että ne pelkää jotain. Se pelko on valitettavasti kohdattava. Olaanko me heikkoja ihmisiä kun ei pystytä siihen? Ehkä vain herkkiä kuitenkin. Pahinta ehkä on kohdata oma herkkyytensä. Se kun ei sovi kuvioon ihanteen kanssa, jossa mennään tulta päin tunteet kovina.

-ms. tre

ps. kuinka moni miettii monta kertaa että menikö toi boksin numerosarja oikein ettei vaan tulis virhettä? :DD  OCD is it you?

[quote author="Vierailija" time="12.01.2014 klo 22:55"]

[quote author="Vierailija" time="12.01.2014 klo 22:29"]

45: Minä olen joskus laskenut ensin montako eri asiaa minulla on vielä tehtävänä. Jos esimerkiksi viisi, vedän paperille viisi eri viivaa. Sitten kun teen yhden asioista, sottaan myös yhden viivan, ja jäljelle jää enää neljä viivaa. Siten tiedän mitä kaikkea pitää vielä tehdä, tai siis montako asiaa on vielä tehtävänä. Varmaankin ihan sama kuin kirjoittaisi ylös mitä tarvitsee vielä tehdä ja vetäisi yli sitä mukaa. Mutta en yleensä tee tuota, koska siitä ei ole minulle välttämättä mitään hyötyä, kelaan nimittäin tehtäviä asioita päässäni kaikesta huolimatta, vaikka kuinka järki sanoisi "listalla ei ole enää mitään tehtävää". En vain päässäni usko tätä, ja kelaan ja kelaan ja listaan ja listaan asioita. Eli ei oikein hyötyä.

Oletteko te muut saaneet pakko-oireita lievitettyä niin että olette vain koittaneet mahdollisimman paljon olla tekemättä niitä? Itse yritän tehdä niin aina, mutta silti ovela mieleni saa minut miettimään ja kelaamaan yhä uudestaan. Tämä on silti joskus helpottanut, sillä olen takonut päähäni, että "mitään ei OIKEASTI tarvitse miettiä", eli saattaa olla päiviä jolloin pakottaudun vain keskittymään hetkeen, enkä mieti mitään. Usein tämä ei onnistu, mutta silloin tällöin kyllä.

49: Juu, minullakin oireet ovat pahimmillaan juuri väsyneenä ja stressaantuneena. Siksi olisikin tärkeää levätä kunnolla ja nukkua tarpeeksi. Oletteko huomanneet, vaikuttaako ruokavalio tai liikunta mitenkään pakko-oireisiin? -ap

[/quote]

Parhaiten toimivia itsehoitokeinoja on juuri tuo pakko-oireiden välttäminen. Niihin mukaan meneminen vain pahentaa ahdistusta. Pakko-oireiden välttäminen on ensin todella vaikeaa ja ahdistavaa, mutta se alkaa vähitellen lievittää ahdistusta, koska välttämisharjiotukset ikään kuin "uudelleenohjelmoivat" aivojen suhtautumista ahdistavaan asiaan. Ohjeita itsehoitoon on saatavilla mm. http://hope4ocd.com/foursteps.php tai http://www.stephenbatchelor.org/index.php/en/brain-lock-and-mind-and-the-brain

[/quote]

Huh ! En sittenkään ole tässäkään asiassa ainut. Minäkin jos olen jo kaikki tehtävät tehnyt niin kelailen silti niitä vielä kuin olisi kovastikin kesken. Tässä taas tarvittaisiin niitä jonkin sortin mielen rentoutus harjoituksia.

Parhaita vinkkejä mulle on olut se, että keskittyy siihen asiaan mitä tekee! Jos istuu bussissa (=tylsä hetki, asiat alkaa pyöriin päässä) niin koittaa vaan ajatella sitä hetkeä siinä. Katselee ihmisiä, soittaa vaikka jollekin. Ei saa jäädä päänsä sisälle.

Mulla apuna oli myös nuorempana jämäkkä äiti joka ei antanut mun pyöriä niissä rituaaleissa, vaan veti pois ja joutui komentamaan mua lopettamaan. Olihan se ihan hirvee kiirastuli. "Nyt ihmiskunta varmaan tuhoutuu kun mää en saanu tota klemmaria oikeeseen kohtaan."  Mutta se oli pakko kohdata huomatakseen että elämä jatkuu. :))

-ms. tre

Moi, 

Minulla on diagnosoitu pakko-oireinen häiriö muutama kuukausi sitten. Pakko-oireeni on tarkistelu, mutta enemmän minua kiusaavat pakkoajatukset. Aiemmin en ymmärtänyt, että tarkistelun ja murehtimisen välillä on selvä yhteys. Lääkityksenä on Sertralin 100 mg/vrk. Lääkitys väsyttää paljon, mutta vie pahimman terän pakkoajatuksilta. 

Myös minä sairastuin pari vuotta sen jälkeen, kun olin muuttanut omilleni. Murehtiminen alkoi erään ihmisen pahaa tarkoittamattomista sanoista, jotka koskivat tulipaloa. Tästä alkoi sähkölaitteiden tarkistelu (liesi, kahvinkeitin, fööni, valot + ovi).  Sairastumisen aikoihin olin 21-vuotias ja uskon, että sairastusen laukaisi äärimmäinen stressi, kun koin läheisten ihmisten menetyksiä ja sairastumista viisi vuotta peräkkäin. Kolme vuotta oireiden alkamisesta aloin tarkistaa myös vesihanoja ja jääkaapin ovea.  Kantava ajatus on, että minun täytyy torjua uhkaa, ettei mitään pahaa tapahtuisi. Jos jotain tapahtuu, se on minun vikani.

Olen kokenut myös sen, että pelot vaihtuvat. Tulipalon pelko ei ole enää ykköspelkoni, vaan läheisteni menetys. Uusi pelko alkoi myös erään ihmisen sanoista. Lapsuuteni oli ihan ok. Olin kuitenkin herkkä ja pelokas lapsi. 

Raskaus, imetys ja kuukautiskierto pahentavat oireita, mutta pärjään niiden kanssa. Luettuani aiempia kertomuksia huomaan, että kaikki häpeävät sairauttaan ja niin häpeän myös minä. Olen kuitenkin alkanut kertoa sairaudestani ystävilleni. Joka kerta kertominen hävettää, mutta ystävien reaktiot ovat olleet kannustavia.

Olen luonteeltani ahkera suorittaja, äärimmäisen kiltti ja pedantti. Olen nyt 28-vuotias ja olen päättänyt parantua tästä kuluttavasta sairaudesta itseni ja perheeni vuoksi. Vaikeinta on myöntää itselleen, että olen sairas ja nämä ajatukset eivät ole totta. Pystyn käymään töissä ja tapaamaan ystäviä, mutta murehtiminen vie elämänilon. Välillä tuntuu, että en uskalla nauttia elämästä, ettei vaan taas jotain pahaa tapahtu. 

Mullakin on tulipalon pelkoa. Sitten pureskelen huuliani (verille asti) ja jossain vaiheessa hygieenisyys oli pakkomielteenä. Ja joskus on pakkoajatuksia. Mulla johtuu traumoista varmaan omani. Tiedän henkilöitä joilla on ihan samat oireet kun mulla ja samantyyppiset traumat.

Ja kun joku oli kirjoittanut että lastansa ahdistaa jos ruoat lautasella sekottuu niin se on tietääkseni aika tyypillinen aspergerin oire jos en ihan väärin muista.

Hyvä keskustelu!

Täällä on puhuttu paljon pakkotoiminnoista (ja tunnistan niitä myös itsessäni), mutta haluaisin ottaa aiheeksi pakkoajatukset. Joskus jollain muulla palstalla oli näistä pakkoajatuksista, jotka liittyvät peruselintoimintoihin. Esimerkiksi se, että rupeaa kontrolloimaan omaa hengitystä, silmienräpäyttelyä... Vielä paljon hiljaisemmaksi jäänyt aihe, josta kärsii kuite kin hyvin moni.

Voimia kohtalotoverit pakkotoimintojen ja -ajatusten voittoon! T. nuori

Uskomatonta, miten tutulta kuulostaa!

Olen 26v ja hakeuduin hoitoon tänä keväänä ja pääsinkin todella pian psykologille, jonka luona olen käynyt parin viikon välein. Ihanaa päästä purkamaan kieroituneita ajatuksiaan ja järjettömiä pelkojaan, mutta kyllä minullekin yritetään puskea läpi noita "ajatukset ovat pilviä, anna niiden tulla ja taas mennä menojaan" tekniikoita. Ongelma vaan on se, että lähestulkooon joka kerta kun jonkin pelko on päällä, minussa huutaa myös se järkipuoli, joka yrittää kumota hullua ajatusta. Eli jotenkin tuntuu nuo pilvet ja niiden pois ajelehtiminen turhahkolta, kun olen jo ennen terapiaakin yrittänyt niitä häätää. Jokatapauksessa terapian kanssa olen enemmän plussan puolella, olkoonkin että se on vaan "peruspsykologiaa" ja lyhytaikaista, valtion tukemaa meininkiä.

Minulla ei ole noita pakkotoimintoja juuri ollenkaan. Esimerkiksi paikkojen järjestyksenpito on minulle todella työlästä ja ajatuskin siitä uuvuttaa. Olen myös ahkera kirppiskiertelijä ja kerään noin viittä eri asiaa (esim vanhoja hippopankkeja, maatuskoja ja my little ponyja). Kuten monestamonesta muustakin asiasta, tunnen tästä todella huonoa omatuntoa, sillä tiedän että tavaroita pitäisi karsia eikä päinvastoin. Kehoon liittyviä pakkotoimintoja lienee rupien, nahan ja kynsien repiminen, ensimmäisten rystysten muljauttelu toisiaan vasten sormien ollessa ristissä ja kahden etuhampaan kiertäminen kielellä tietyssä järjestyksessä. En osaa sanoa, missä määrin nuo kuuluvat taudin kuvaan tai ovat muuten vaan pinttyneitä tapoja.

Lapsena olin myös todella herkkä, mutta olen kuitenkin aina tykännyt olla huomion keskipiste hyvässä valossa. Äitini omaa suuren auktoriteetin, isäni ei puuttunut kasvatukseen eikä mihinkään muuhunkaan. Tähän asti olen luullut, että lapsuuteni oli tasapainoinen. Sittemmin tajunnut, että olen ollut varhain jo "itsenäinen", ts. yksinäinen. Vanhempani olivat yrittäjiä, eikä aikaa liioin kotitöiltä jäänyt enää minulle tai veljelleni, joka on kahdeksan vuotta vanhempi. Äiti sanookin, että tykkäsin leikkiä yksin. Niin noh..

Pakkoajautkset ovat minulla suurelta osin perittyjä käyttäytymismalleja, varmasti vähemmältä osin geeneissä. Äitini epäili isän käyttäneen minua hyväkseen, kun olin alle kouluikäinen. Tätä EI tapahtunut, vaikka tietysti siitä lähtien pelkäsin sitä joka helevtin yö ja kääriydyin peittoon mahdollisimman tiukasti ajattellen, jos se tapahtuikin minun nukkuessani. Tässä räikein esimerkki "traumasta", eli minkään sellaisen en usko tätä laukaisseen. Tänäkin päivänä äiti on varma, että hänen miehensä salakuuntelee erilaisten laitteiden avulla häntä työpaikallaan. "Testejä" on tehty, mutta enää "hän ei välitä siitä, koska ei ole mitään salattavaa. Siinäpähän kuuntelee".

Suurin pelko on tällä hetkellä syöpä, varsinkin suu- ja haimasyöpä, joita on tosi vaikea huomata ajoissa. Seuraavaksi tuleekin pelko siitä, että lapsiamme hyväksikäytetään. Ykkösepäiltyjä ovat mieheni, anoppi, äitini ja minä itse. Kaikista kamalinta on se, että kiihotun itse insestisistä ajatuksista. Psykologini kertoi sen usein johtuvan siitä, että liian aikaisin on joutunut käsitellä seksuaalisia asioita liian paljon. Jollain tavalla sitten aivot vinksahtaneet siihen suuntaan. Tätä inhoan itsessäni yli kaiken. Kolmossijan vie liikenneonnettomuus. Ei sellaista matkaa, jolloin en olisi jo vuosien ajan ajatellut, että tämä on nyt viimeinen. Pelkoja on muitakin, mutta siinä hallitsevimmat tällä hetkellä.

Huh, mikä vuodatus. Möhemmin lisää.

Aika työläältä kuulostaa sinunki ajatusmaailma, jos tosiaan kirjain kirjaimelta.

up

Se on vaan niin raivostuttavaa, kun ihan tavallisestakin tilanteesta tulee ahdistavia;

Tarjosin kaverille ruuan ja maksoin lounasseteleillä, joista jäi uupumaan joku 40 senttiä.

Mulla ei itsellä yhtään kolikkoa ja en olis viitsiny kassaa piinata kortilla noin vähästä, joten kysyin kaverilta.

Ja heti siinä vaiheessa mietin, että voi vittu nyt se luulee, että ihan tahallaan maksatan, vaik lupasin tarjota

ja se ajattelee mun olevan toooodelllaa pihi, että parin sentin säästökin on kotiin päin.

Kaiken kukkuraksi mun lapsi sitten halusi kolikot itselleen (hän siis halusi toimia välikätenä) ja yritin kyllä estellä, mutta eihän se mitään auttanut. Kaveri vaan naureskeli sille, miten lapsista on kiva laittaa possuun rahaa.

Siitä mulle sitten taas tuli olo, että se huomasi mun vaivaantuneen ja yrittää jotenki vaan hyvittää ja ohittaa tilanteen. 

Menipä rivitys pyllylleen.

Mulla on kans OCD. Huomaan myös, että joskus pedofilia-ajatukset ovat kiihottavia. Tai enemmänkin teineihin liittyvät, ei lapsiin. Tyyliin nuori tyttö - vanhempi mies. Tai tosta insestiasetelmasta nuori tyttö - isäpuoli. Ihan hävettää kirjottaa tätä. Olin lapsena hyvin seksuaalinen. Ehkä hain sillä huomiota. Nykyään seksi ei juurikaan kiinnosta.