Pakko-oireinen häiriö

Vanhaa ketjua nostelen. Onko palstalla vielä pakko-oireisia henkilöitä? Mulla oli paha jakso kymmenisen vuotta sitten, saatiin kuriin lääkityksellä. Lopettelin viime vuonna lääkityksen ( koska koin oloni hyväksi), niinpä tämä kevät on ollut aivan kauheaa, sopivaa lääkitystä taas etsitään. Mitä lääkkeitä olette käyttäneet? Mulla vuosia Seronil 60 mg, nyt se taas ollut jonkin aikaa ja nyt lisätty Ixel 100 mg. Seronilia lääkäri suunnittelee vaihdettavaksi paroksetiiniin, koska ei oikein nämä lääkkeet nyt tehoa. Pakko-oireeni liittyvät siis tautien, sairauksien pelkooon ja pakonomaiseen pesemiseen.

Kun lähden asioille niin otan hellan sulakkeen pois.

Mulla pakkoajatuksia ja -toimintoja alkoi tulla n. 17 v:n iässä ja kesti vajaa 10 v. Pahimpina vuosina ajatukset ja toiminnot veivät monia tunteja päivässä. Tiesin lähes alusta asti, että ne eivät ole ihan "normaaleja", mutta en pystynyt enkä halunnut lopettaa. Jossain vaiheessa oireet alkoivat ärsyttämään niin paljon, että halusin päästä niistä eroon. Sain oireet loppumaan vähitellen useampien vuosien kuluessa omin avuin, en tarvinnut lääkkeitä tai terapiaa. Nykyään mulla ei ole mitään oireita. -n27 

Aion kertoa uudelle psykiatrilleni näistä pakko-oireistani.
Edellinen ei kysynyt niistä mitään.

Yksi erittäin hyvä apukeino pakko-oireisiin on Edna Foan Kerrasta poikki -kirja. Lisäksi psykiatrian poliklinikoilta ja yksityisiltä terapeuteilta saa apua oireisiin. Oon käynyt pari kertaa Sielunsisar Tmi:ssä ja sieltä olen saanut apua. Oireet hankaloittavat lähtöäni Espoosta, tulee myöhästelyä aikatauluista, joten helpompi mennä Espooseen terapiaan.

Itse olen kärsinyt pakko-oireista alle kouluikäisestä lähtien. Nyt kolmekymppisenä ukkelina päätin alkaa pitämään aiheesta blogia, vaikka oireet hävettääkin. Jos ihmisiä kiinnostaa niin blogi löytyy osoitteesta: https://pakkooireilua.wordpress.com/

Tämäkin on varmasti jotain pakkoneuroosia? Kun ajoin töihin, varmistin etteivät lapset ole autossa ( vaikka tiesin että vein heidät hoitoon) ja jätin auton ovet aina pois lukosta. Tätä en ole kertonut kenellekkään. Hävettää omat ajatukseni, en vain voi niille mitään. Olen ehkä uupunutkin, mutta tälle hetkellä onneksi lomalla.

Itse olen huomannut, että jos mulla sattuu olemaan todella hyvä buugi päällä, en välitä yhtään onko mun kädet likaiset tai ei (tai onko pankkikortti tallessa, sähkökoneet suljettuina, en tarkistele työtehtäviä moneen kertaan yms yms). Siis jos elämässä tuntuu olevan hyvä flow ja olen hyvällä tuulella muutenkin. Näitä oireettomia päiviä on tosin kuukaudessa ehkä 2 kappaletta. Ja jos on ollut poikkeuksellisen seesteinen olo koko päivän, mutta sitten illalla tapahtuu jotain, mikä aiheuttaa ärtymystä, pakko-oireet ja -ajatukset ryöpsähtävät takaisin mieleen.

Joskus huomaan myös käyttäväni pakko-oireilua tekosyynä. Jos esim pitäisi alkaa siivota, kädet ovatkin yhtäkkiä ihan pelottavan likaiset, enkä voi alkaa siivota extempore. Ja koska siivoominen vaatisi perusteellista valmistautumista käsienpesun muodossa, lykkään koko hommaa. Ostin apteekista puhtaita puuvillahanskoja siivoamista varten, jotten pääsisi livahtamaan siitä. Ja voisin alottaa siivoilemisen hetken mielijohteesta. Huomasin että siltikin haluaisin laistaa siitä, koska siivoaminen saa mut ärtyneeksi. Ja jos siivoan liian pitkään, tulen ihan toivottomaksi. 

Pakko-oireet toimivat mulla myös puolustusmekanismina. Koska olen suorittanut vain alemman korkeakoulututkinnon ja työssä olen assarina, niin huomaan syyttäväni pakko-oireita tästä epäonnistumisesta. Toki pakko-oireilla on/oli vaikutusta ainakin koulumenestykseen. Lukion kurssikohtaisessa todistuksessa kaikki numerot laskivat loppua kohden, eka vuosi meni hyvin ja oireilun myötä arvosanat tipahtivat. Työelämässä luultavasti kuitenkin mun oma epävarmuus, herkkyys ja huono stressinsietokyky estävät pakko-oireilua tehokkaammin tien mielenkiintoisimpiin tehtäviin. Terv 45 (Nainen 38-v)

Muilla samantapaisia kokemuksia/ajatuksia?

Minulla koulunkäynti jäi peruskouluun, osittain syyttäisin kyllä OCD:ta. Osittain vaikutti sekin että minua kiusattiin koko peruskoulun ajan (Hikipinko).

Nykyään en pysty menemään edes vanhempainiltoihin, saan paniikkikohtauksen jo koulun pihalla, pelkään että joku tulee tönimään ja repimään.

Tästä syystä työurani ei oikein ole päässyt käyntiin, tuskin minusta mitään iloa missään olisikaan. Luen paljon kotosalla, olen kahlannut läpi esim. yliopiston psykologian kurssit, paljon historiaa, kansantalous kiinnostaa jne. Politiikka on todella kiinnostavaa ja katson uutiset joka päivä, samoin luen lehdet. Lasken meille joka kk kuukausibudjetin ja numerot on sydäntä lähellä. Teen yhdelle pienelle firmalle kirjanpidot kotona harrastusmielessä ilman palkkaa. Ymmärrän itsekin etten ole ihan yksinkertainen, rikkinäinen vain.

Nainen 29v.

Monet näistä viesteistä ovat tosi surullisia. Olen hirveän pahoillani siitä, että monilla on niin vaikeaa oireidensa kanssa. Tiedän, miten pahalta se voi tuntua - en osaa kuvitella pahempaa henkistä kipua kuin se järkyttävä ahdistus ja pelko, jonka pakkoajatukset itselleni aiheuttivat silloin, kun sairaus oli pahimmillaan. En itse asiassa edes usko, että sen pahempaa kipua on maailmassa olemassa. Silloin ei pysty edes istumaan paikoillaan, ei keskittymään mihinkään, ei ajattelemaan mitään muuta kuin sitä, miten se helvetti loppuisi.

Pyytäisin, että myös te, jotka ette usko voivanne parantua tai että kukaan ei voi auttaa, harkitkaa vielä avun hakemista. Tässä maassa on oikeasti apua tarjolla ja olo voi helpottua. Valitettavasti kaikkien terveydenhoidon ammattilaisten osaaminen ei ole tämän sairauden suhteen kaikkein parhaalla tolalla, mutta on myös paljon ihmisiä, jotka tekevät tarvittaessa hirveästi työtä auttaakseen. Pyytäkää lääkäriltä lähetettä esimerkiksi psykiatrille, joka on hoitanut ocd-potilaita tai pyytäkää muuten lääkäriä tai hoitajaa etsimään teille ihminen, jolla on kokemusta tästä sairaudesta. Suomen Tourette-seura on on myös laajentunut Suomen Tourette- ja OCD-yhdistykseksi (http://www.tourette.fi/index.php), sivulla on tietoa ainakin pääkaupunkiseudulla kokoontuvasta vertaisryhmästä ja kuvittelisin, että yhdistyksestä osattaisiin antaa vinkkejä eri puolella maata vastaanottavista lääkäreistä tai psykologeista, jotka tuntevat pakko-oireista häiriötä. Suomen mielenterveysseura on myös ottanut kantaa pakko-oireisen häiriön hoidon puolesta, sielläkin voisi olla tietoa paikallisista hoitomahdollisuuksista. http://www.mielenterveysseura.fi/tiedotus_ja_julkaisut/mielenterveys-lehti/mielenterveys_2012/mielenterveys_4_2012/apua_pakko-oireisille

Voimia kaikille, toivottavasti löydätte tästä ketjusta tukea ja kenties myös vinkkejä eteenpäin!

- nro 21

Minulla on OCD. Lapsuuteni oli ihan normaali, ensimmäiset oireet on varmasti olleet jo ihan parivuotiaana. Useammalla serkullani on sama tauti, yhdellä yhdistyneenä syömähäiriöön. Itselläni on neljä lasta ja valitettavasti kaikilla on oireita (Iät 0-10v).

Paniikkikohtaukset ja masennusjaksot alkoivat 16-17-vuotiaana. Lopullisesti pankin räjäytti 19-vuotiaana raskaaksi tulemnen. Saatoin herätä yöllä klo 2-4 siihen tunteeseen että ovenkahvat ja valokatkaisijat on "saastaisia", kloriitillapa niitä sitten jynssäsin.

Voin itse vaikuttaa jonkin verran mm. nukkumalla tarpeeksi, syömällä oikein, liikkumalla jne.

Tällä hetkellä olen varmaan 99% erakoitunut, en juuri poistu kotoani eikä ystäviä ole jos ei miestäni ja lapsiani lasketa.

Pakonomainen sivoaminen ja asioiden loputon järjestely ja kontrollointi on pahimmat oireeni. Esim. keittiön tasoilla ei saa olla mitään ja joskus pakkomielteeni on niin pahana että matot ei saa olla lattialla sillä moppaan jatkuvasti. Vessaa pesen joka päivä. Tavaroita pitää olla ehdoton minimi, vien kaiken ylimääräisen UFFille tmv. Meidän koti näyttää kuulemma jollekin avaruussukkulalle, missään ei oikein ole mitään rojua. Esim. Avohyllyjä ei saa olla eikä seinillä mitään. Laskut on pakko maksaa tiettyinä päivinä ja ne on heti maksamisen jälkeen revittävä pieneksi silpuksi ja roskiin.

Aamut on pahimpia, herään aina tasan klo 6 ja teen samat asiat joka aamu eli syön puuroa, suihku, pyyhin keittiön tasot ja imuroin asunnon. Joskus klo on jo 11-12 kun selviän ovesta ulos. Joinakin päivinä kaikki vaatteet tuntuu pahalle enkä voi lähteä kotoa ollenkaan.

Minulla on valtavan terävät aistit, en kärsi melua enkä pidä kirkkaista valoista. Hajuvedet tekee todella pahaa. En voi pitää tavallisia sukkia sillä ne puristaa liikaa vaikka olisi 5 kokoa liian isot. Pidän vain villasukkia, miesten sellaisia. Ahdistun jos minua halaa tai ottaa kädestä, kampaajalla yms. en voi käydä sillä vihaan koskettelua. Matkusteleminen ahdistaa jo ajatuksen tasolla, samoin kaikki juhlat. En tykkää käydä kylässä enkä todellakaan halua ketään kotiani sotkemaan.

Teen vain n. 5-10h töitä viikossa, enempään en valitettavasti kykene. Ylianalysoin koko ajan kaikkea. En halua käyttää mitään lääkkeitä jne.

En voi kuvitella elämää ilman OCD:tä, miksi pitäisikään. Mitään tahtoa parantua ei ole.

Nainen 29v.

Itselläni on myös tic-oireita: silmien räpyttelyä, ranteiden pyörittelyä ja koko kehon venyttelyä jne. Tuli vain tuosta tourettesta mieleen.

T: 10

[quote author="Vierailija" time="11.01.2014 klo 14:59"]

[quote author="Vierailija" time="11.01.2014 klo 14:56"]

Täälläkin yksi ocd-henkilö. Olen kärsinyt erilaisista pakko-oireista ja -ajatuksista jo parikymmentä vuotta. Nyt olen 33. Itse olen kertonut sairaudestani oikeastaan vain seurustelukumppaneille. Perheelleni en ole vaivautunut selittämään asiaa, koska en tiedä ymmärtäisivätkö he. Sain lähinnä naureskelua osakseni, kun käsienpesupakko puhkesi ensimmäisen kerran 12-vuotiaana. He tietävät minun kärsivän masennuksesta, mutta ihan kaikkia diagnoosejani he eivät tiedä.

Jollain tasolla minäkin olen oppinut hyväksymään tämän, vaikka en kovin avoimesti tästä puhukaan. Mielestäni minun ei tarvitse selitellä tätä vieraille ihmisille. Häiriön toiminnallinen puoli on pysynyt minulla suht hyvin kurissa - kaikkein raskaimpana koen ahdistavat ajatukset, jotka pyörivät päässä ja joista on joskus vaikeaa päästä eroon.

Syön Efexoria, Lyricaa ja aloitan ehkä terapian taas uudestaan. Kysy, jos voin olla jotenkin avuksi :)

 [/quote] Itselläkin on juuri noita pakkoajatuksia, ei niinkään -toimintoja. Ovatko lääkkeet auttaneet sinulla? Pelottaa juuri se, että entä jos tämä ei koskaan helpotakaan, ja koko elämän ajan joutuu olemaan kuin "vankilassa" näiden oireiden kanssa, eikä ikinä saa olla rauhassa niiltä. Olen 23-vuotias, oireet ovat alkaneet jo lapsena, mutta viime aikoina pahentuneet todella paljon. -ap

[/quote]

Helpottaa! Täällä myös pakko-oireisesta häiriöstä kärsinyt/kärsivä. Alkoi 18-vuotiaana. Nyt on löydetty hyvä lääkitys (Cipralex 20 mg) sekä käyttäytymisterapia. Tuosta terapiasta on varsinkin apua! Eli katso kognitiivista terapeuttia, mieluiten sellaista, jolla on suuntautuminen käyttäytymisterapiaan.

Olen ollut kerran hoidossa osastolla pahentuneiden oireiden vuoksi, mutta nyt lääkityksellä ja terapialla oireet ovat olleet lähes kokonaan pois. Jos niitä tulee, ne ovat lievempiä ja pystyn elämään niiden kanssa.

Voimia!

Olen numero 74. Lisään vielä, että oireet on hoidolla olleet poissa noin kaksi vuotta. Olen 36-vuotias. Aiemmin noin 30-vuotiaana oli 3 vuoden jakso ilman oireita. Silloin söin Sepramia.

Minulla on ennen kaikkea pakkoajatuksia ja pakkomielteitä. Niiden hoitaminen on psykiatrin mukaan vaikeampaa kuin pakkotoimintojen. Joten ihan oikeasti, uskaltakaa hakea apua! Sitä on saatavilla! Nykyään pakko-oireinen häiriö on aika tunnettu ja hyvin hoidettavissa.

Vielä yksi juttu: psykodynaamisesta psykoterapiasta ei ole todettu olevan hyötyä hoidossa. Eli kognitiivinen on parempi.

[quote author="Vierailija" time="13.01.2014 klo 18:47"]

Minulla on OCD. Lapsuuteni oli ihan normaali, ensimmäiset oireet on varmasti olleet jo ihan parivuotiaana. Useammalla serkullani on sama tauti, yhdellä yhdistyneenä syömähäiriöön. Itselläni on neljä lasta ja valitettavasti kaikilla on oireita (Iät 0-10v).

Paniikkikohtaukset ja masennusjaksot alkoivat 16-17-vuotiaana. Lopullisesti pankin räjäytti 19-vuotiaana raskaaksi tulemnen. Saatoin herätä yöllä klo 2-4 siihen tunteeseen että ovenkahvat ja valokatkaisijat on "saastaisia", kloriitillapa niitä sitten jynssäsin.

Voin itse vaikuttaa jonkin verran mm. nukkumalla tarpeeksi, syömällä oikein, liikkumalla jne.

Tällä hetkellä olen varmaan 99% erakoitunut, en juuri poistu kotoani eikä ystäviä ole jos ei miestäni ja lapsiani lasketa.

Pakonomainen sivoaminen ja asioiden loputon järjestely ja kontrollointi on pahimmat oireeni. Esim. keittiön tasoilla ei saa olla mitään ja joskus pakkomielteeni on niin pahana että matot ei saa olla lattialla sillä moppaan jatkuvasti. Vessaa pesen joka päivä. Tavaroita pitää olla ehdoton minimi, vien kaiken ylimääräisen UFFille tmv. Meidän koti näyttää kuulemma jollekin avaruussukkulalle, missään ei oikein ole mitään rojua. Esim. Avohyllyjä ei saa olla eikä seinillä mitään. Laskut on pakko maksaa tiettyinä päivinä ja ne on heti maksamisen jälkeen revittävä pieneksi silpuksi ja roskiin.

Aamut on pahimpia, herään aina tasan klo 6 ja teen samat asiat joka aamu eli syön puuroa, suihku, pyyhin keittiön tasot ja imuroin asunnon. Joskus klo on jo 11-12 kun selviän ovesta ulos. Joinakin päivinä kaikki vaatteet tuntuu pahalle enkä voi lähteä kotoa ollenkaan.

Minulla on valtavan terävät aistit, en kärsi melua enkä pidä kirkkaista valoista. Hajuvedet tekee todella pahaa. En voi pitää tavallisia sukkia sillä ne puristaa liikaa vaikka olisi 5 kokoa liian isot. Pidän vain villasukkia, miesten sellaisia. Ahdistun jos minua halaa tai ottaa kädestä, kampaajalla yms. en voi käydä sillä vihaan koskettelua. Matkusteleminen ahdistaa jo ajatuksen tasolla, samoin kaikki juhlat. En tykkää käydä kylässä enkä todellakaan halua ketään kotiani sotkemaan.

Teen vain n. 5-10h töitä viikossa, enempään en valitettavasti kykene. Ylianalysoin koko ajan kaikkea. En halua käyttää mitään lääkkeitä jne.

En voi kuvitella elämää ilman OCD:tä, miksi pitäisikään. Mitään tahtoa parantua ei ole.

Nainen 29v.

[/quote]

Kiitos avoimesta kirjoituksestasi. Muutamia kysymyksiä tuli mieleen, ei tarvi vastata jos et halua. Miten aviomiehesi suhtautuu pakko-oireisiisi? Entä lapsesi? Imuroitko jokainen aamu? Ovatko oireesi aina yhtä pahoja vai onko päivien välillä eroja? Omani pahentuvat aina esim PMS-vaiheessa (siis ennen kuukautisia) ja jos elämässä on paljon stressiä tai jännitteitä. Lisäksi esim kofeiini pahentaa ahdistusta, samoin alhainen verensokeri. Liikunnasta en ole huomannut muuta hyötyä kuin että ohjatulla jumppatunnilla ei ole aikaa miettiä pakko-oireita, joten siellä niistä ainakin pääsee eroon hetkeksi. Siis jos on oikein huono päivä menossa. Montako tuntia arvioisit että sulla kuluu päivässä aikaa pakkotoimintoihin?

Kirjoitat että aistisi ovat herkät. Niin minullakin. Kaikista herkin taitaa olla hajuaistini. En myöskään voi sietää mitään voimakkaita parfyymeja tai ylipäätään voimakkaita tuoksuja. Ne tavallaan tunkeutuvat minun omalle alueelle, plus että saan päänsäryn. Lisäksi esim levoton, sekava musiikki on vaikeaa sietää varsinkin väsyneenä. Meidän asunto on täynnä kaikenlaista tavaraa ja aina välillä haaveilen yksin asumisesta kämpässä, jossa olisi tosiaan vain pelkästään tarpeellisia tavaroita. Terv. 45 (nainen 38-v)

Olen 23-vuotias nainen ja minulla on pakkotoimintopainotteinen ocd, joka todettiin 2012. Oireillut olen pienestä pitäen, esimerkiksi olen ollut aina hyvin tarkka hajujen suhteen. Olen siis huomioinut niin hyvät kuin pahatkin hajut tarkasti ja haistellut asioita, tavaroita ja itseäni. Masennusta olen sairastanut päiväkoti-ikäisestä asti.

Pakkoajatukseni ja -toimintoni liittyvät oikeastaan pelkästään puhtauteen, etenkin omaan ja kodin puhtauteen. Minulla on  ulostekammo, jonka puhkeamiseen on mielestäni vaikuttanut paha pukamavaiva. Pelkään, että minussa on ulostetta wc:ssä asioimisen jälkeen, jos en suorita tiettyjä, (henkisesti) äärimmäisen raskaita peseytymisrituaaleja ja täten tahraan ympäristöni ja muun maailman. Yleensä joudun peseytymään vyötäröstä alas päin ison asian jälkeen ja sormet on pestävä aina kynsiharjalla. Vieraissa vessoissa voin käydä ainoastaan pissalla.

Oireeni pahenevat stressistä ja väsymyksestä ja hormonikiertoni vaikuttaa valtavasti oireisiin. Kuukautisten aika on pahinta.

Oireeni ovat invalidisoineet minut melko laajasti. Olen tällä hetkellä työkyvyttömyyseläkkeellä ja käyn Kelan tukemassa terapiassa ja lääkkeenä on Seronil.

Lapsuuteen kuuluu muutamia isoja traumoja (ei hyväksikäyttöä) ja päivittäinen, julma kiusaaminen päiväkodista peruskoulun loppuun. Kotona kasvatusmetodina käytettiin syyllistämistä ja häpeää. Minua siis hävettiin.

[quote author="Vierailija" time="13.01.2014 klo 20:46"]

Olen 23-vuotias nainen ja minulla on pakkotoimintopainotteinen ocd, joka todettiin 2012. Oireillut olen pienestä pitäen, esimerkiksi olen ollut aina hyvin tarkka hajujen suhteen. Olen siis huomioinut niin hyvät kuin pahatkin hajut tarkasti ja haistellut asioita, tavaroita ja itseäni. Masennusta olen sairastanut päiväkoti-ikäisestä asti.

Pakkoajatukseni ja -toimintoni liittyvät oikeastaan pelkästään puhtauteen, etenkin omaan ja kodin puhtauteen. Minulla on  ulostekammo, jonka puhkeamiseen on mielestäni vaikuttanut paha pukamavaiva. Pelkään, että minussa on ulostetta wc:ssä asioimisen jälkeen, jos en suorita tiettyjä, (henkisesti) äärimmäisen raskaita peseytymisrituaaleja ja täten tahraan ympäristöni ja muun maailman. Yleensä joudun peseytymään vyötäröstä alas päin ison asian jälkeen ja sormet on pestävä aina kynsiharjalla. Vieraissa vessoissa voin käydä ainoastaan pissalla.

Oireeni pahenevat stressistä ja väsymyksestä ja hormonikiertoni vaikuttaa valtavasti oireisiin. Kuukautisten aika on pahinta.

Oireeni ovat invalidisoineet minut melko laajasti. Olen tällä hetkellä työkyvyttömyyseläkkeellä ja käyn Kelan tukemassa terapiassa ja lääkkeenä on Seronil.

Lapsuuteen kuuluu muutamia isoja traumoja (ei hyväksikäyttöä) ja päivittäinen, julma kiusaaminen päiväkodista peruskoulun loppuun. Kotona kasvatusmetodina käytettiin syyllistämistä ja häpeää. Minua siis hävettiin.

[/quote]

Mullakin on jonkinasteinen ulostekammo. Itse käytän pissalla käydessä suojana puhtaita pakastepusseja käsissä. Raaputtelen myös kynsienalusiani pestessäni käsiäni. Mun pesemiset sijouttuvat erityisesti aamuun ja iltapäivään. Tai oikeastaan ns päivän taitekohtiin. Aamulla teen rituaalejani, jotta töissä ei tarvitsisi olla ahdistunut ja illalla taas samat kuviot, jotta voisin rentoutua / tuntea oloni turvalliseksi kotona. Pelkäsin myös pitkään "saastuttavani" ympäristöni, jos en tee kaikkia tarvittavia pesuja, mutta sitten luin sen KERRASTA POIKKI -kirjan. Siinähän hoitomuotona tarjotaan menetelmää, jossa potilas itse aktiivisesti likaa omaa ympäristöään mm kodin tarvikkeita ulosteella. Kuulostaa tosi ällöttävälle, mutta jotain juttuja pystyin tekemään sen oppaan avulla, enkä enää sinänsä pelkä likaa samoissa määrin kuin ennen, enemmänkin pelkään ahdistusta tai mulla on hirvee kiire päästä siitä eroon. Mulla on kuitenkin sellasiakin päiviä kun vaan päätän, että tänään en pese käsiäni ollenkaan, ja sitten en tee niin ja päivä menee kuitenkin ihan ok. Se on vähän niin kuin joko tai. Mulle on paljon helpompaa jättää jokin juttu kokonaan tekemättä kuin tehdä se huolimattomasti.

Mullakin on ocd. Oon n. 30-vuotias nainen ja oon kärsinyt tästä jo 18 vuotta, kunnes vihdoin sain haettua apua viime kesänä, kun en jaksanut enää oireiden jatkuvaa pahenemista. Mut on otettu tosi hyvin vastaan, ja mua hoitaneet lääkäri, psykologi ja psykiatri on olleet aivan mahtavia. Hoito on tosi alussa vielä, mutta olo on helpottanut paljon, kun on saanut jutella tästä ihmisille, jotka ymmärtävät. 

Olen reilu 40v, lapset alakoulussa ja puolisoni on ihana. Olen oikeasti kai terve, niin kai ehkä myös muut perjeenjäseneni. Mutta ovatko - siinäpä se. Mietin kuolemaa, sairauksia ja sairaalassa riutumista, sitä hetkä, kun näen äitin/lapseni/puolisoni ruumiina/arkussa tai lyyhistneenä jonnekin kuolleena tai sitten sitä hetkeä, kun lääkäri kertoo, että minä tai joku läheiseni sairastaa jotain tautia, johon ei ole parannuskeinoa.

Näitä mietin aamulla ensimmäisenä, illalla viimeisenä ja myös öisin. En pysty nauttimaan mistään, enkä uskalla ja voi suunnitella mitään, en edes seuraavaa päivää. En kykene iloon, kykenen vain kaihoamaan hetkiä, joita elän ja niiden katoamista - josta syntyy ahdistus ja pelko - ja taas näen ruumisarkut, kuolleet, kylmettyneet rakkaani ja mitään tulevaisuutta ei ole. On vain tämä hetki ja kas, nyt sekin on jo kadonnut.

Kävin kerran psykiatrilla ja hän sanoi minulla olevan juuri tuon pakko-oireisuushäiriön, mutta enpä tiedä? Mikä häiriö se on, että pelkää vääjäämätöntä, sitä että joku rakas kuolee? Tottahan se on. Millään muulla ei ole mulle väliä, en halua lähteä kotoa, koska pelkään, että jotain pahaa tapahtuu lapsilleni tai miehelleni, jos lähden. Haistan aivan kaiken ja kärsin siitä. Tietty valaistus tuo turvaa, kuten myös vessojen on oltava kodissani aina todella puhtaita. Päivällä ei saa laittaa valoja, nurkkaan tai seinän viereen ei saa laittaa nojaamaan mitään. Päässäni jankkaavat joko kauheat ajatukset tai sitten - ilmeisesti niitä pettämässä - jankkaa aivoissani jokin sana tai biisi, biisin jokin osa siitä loputtomasti edestakaisin, edestakaisin. Nukutan itseni laskemalla ykkösestä kymmeneen niin nopeasti, kuin pystyn. Muita numeroita ei saa edes ajatella - tai jotain kauheaa tapahtuu. Lapsena jouduin ajamaan pyörällä vesilätäköstä ja niin kauan, kuin renkaasta riitti kosteutta ja siitä jäi asfalttiin jälkeä, hoin rakkaitteni nimiä. Kenen kohdalla vesijälkeä ei enää näkynyt, "se kuolee ensimmäisenä". Olin kai aina aika ahdistunut ja olen edelleen. Jumitan tosi usein, en pysty tai voi tehdä mitään, en edes liikuttaa kättäni tai mennä vessaan.

Tässä nyt jotain ihan näitä perusjuttuja. Mutta näitä riittää ja näitä on valitettavasti vielä hyvin paljon lisää.

Lääkehoitoon en tämän asian suhteen usko, enkä lääkkeitä halua syödä. Terapiaan en mene, koska en usko kenenkään voivan minua auttaa - enkä siedä ihmisiä, jotka puhuvat itsestäänselvyksiä - ja pienen kokemukseni mukaan monet terapeutit ovat tyhjänpuhujia, jotka pyytävät sulkemaan silmät ja hengittämään. Haloo? En pysty, en halua. Lapsuudessani on yksi trauma, menetys, jota ei oikeastaan koskaan selvitetty minulle; kukaan ei koskaan puhunut siitä kanssani. Olen aina ollut kovin rakastettu ja ympärilläni oli silti aina turvallisia läheisiä. Huomaan toisella lapsistani olevan, valitettavasti, pakko-oireita liittyen mm. vaatteisiin, varsinkin sukkiin, kaulaliinoihin, tiettyihin väreihin ja hiuksiin. kyseessä on niin nuori lapsi, ettei mistään tyyliseikoista oikein voi olla kyse. Tämä samainen lapsi on myös ajoittain hyvin bakteerikammoinen ja muutenkin näen hänessä jotain selittämätöntä ahdistuneisuutta, jota hän otsekin ihmettelee ja josta hän ei kuitenkaan pääse eroon. ( on siis kuten äitinsä ).

Ai niin, mitään näitä ajatuksiani en häpeä, mutta häpeän sitäkin enemmän joitain muita asioita itsestäni, kuten kouluttamattomuuttani ja sitä, että "jään jumiin", etten yksinkertaisesti pysty välillä liikahtamaankaan paikoiltani. Voin istua vaikka 6h lähes täysin paikoillani ja ajatella hirveyksiä.

[quote author="Vierailija" time="13.01.2014 klo 20:18"]

[quote author="Vierailija" time="13.01.2014 klo 18:47"]

Minulla on OCD. Lapsuuteni oli ihan normaali, ensimmäiset oireet on varmasti olleet jo ihan parivuotiaana. Useammalla serkullani on sama tauti, yhdellä yhdistyneenä syömähäiriöön. Itselläni on neljä lasta ja valitettavasti kaikilla on oireita (Iät 0-10v).

Paniikkikohtaukset ja masennusjaksot alkoivat 16-17-vuotiaana. Lopullisesti pankin räjäytti 19-vuotiaana raskaaksi tulemnen. Saatoin herätä yöllä klo 2-4 siihen tunteeseen että ovenkahvat ja valokatkaisijat on "saastaisia", kloriitillapa niitä sitten jynssäsin.

Voin itse vaikuttaa jonkin verran mm. nukkumalla tarpeeksi, syömällä oikein, liikkumalla jne.

Tällä hetkellä olen varmaan 99% erakoitunut, en juuri poistu kotoani eikä ystäviä ole jos ei miestäni ja lapsiani lasketa.

Pakonomainen sivoaminen ja asioiden loputon järjestely ja kontrollointi on pahimmat oireeni. Esim. keittiön tasoilla ei saa olla mitään ja joskus pakkomielteeni on niin pahana että matot ei saa olla lattialla sillä moppaan jatkuvasti. Vessaa pesen joka päivä. Tavaroita pitää olla ehdoton minimi, vien kaiken ylimääräisen UFFille tmv. Meidän koti näyttää kuulemma jollekin avaruussukkulalle, missään ei oikein ole mitään rojua. Esim. Avohyllyjä ei saa olla eikä seinillä mitään. Laskut on pakko maksaa tiettyinä päivinä ja ne on heti maksamisen jälkeen revittävä pieneksi silpuksi ja roskiin.

Aamut on pahimpia, herään aina tasan klo 6 ja teen samat asiat joka aamu eli syön puuroa, suihku, pyyhin keittiön tasot ja imuroin asunnon. Joskus klo on jo 11-12 kun selviän ovesta ulos. Joinakin päivinä kaikki vaatteet tuntuu pahalle enkä voi lähteä kotoa ollenkaan.

Minulla on valtavan terävät aistit, en kärsi melua enkä pidä kirkkaista valoista. Hajuvedet tekee todella pahaa. En voi pitää tavallisia sukkia sillä ne puristaa liikaa vaikka olisi 5 kokoa liian isot. Pidän vain villasukkia, miesten sellaisia. Ahdistun jos minua halaa tai ottaa kädestä, kampaajalla yms. en voi käydä sillä vihaan koskettelua. Matkusteleminen ahdistaa jo ajatuksen tasolla, samoin kaikki juhlat. En tykkää käydä kylässä enkä todellakaan halua ketään kotiani sotkemaan.

Teen vain n. 5-10h töitä viikossa, enempään en valitettavasti kykene. Ylianalysoin koko ajan kaikkea. En halua käyttää mitään lääkkeitä jne.

En voi kuvitella elämää ilman OCD:tä, miksi pitäisikään. Mitään tahtoa parantua ei ole.

Nainen 29v.

[/quote]

Kiitos avoimesta kirjoituksestasi. Muutamia kysymyksiä tuli mieleen, ei tarvi vastata jos et halua. Miten aviomiehesi suhtautuu pakko-oireisiisi? Entä lapsesi? Imuroitko jokainen aamu? Ovatko oireesi aina yhtä pahoja vai onko päivien välillä eroja? Omani pahentuvat aina esim PMS-vaiheessa (siis ennen kuukautisia) ja jos elämässä on paljon stressiä tai jännitteitä. Lisäksi esim kofeiini pahentaa ahdistusta, samoin alhainen verensokeri. Liikunnasta en ole huomannut muuta hyötyä kuin että ohjatulla jumppatunnilla ei ole aikaa miettiä pakko-oireita, joten siellä niistä ainakin pääsee eroon hetkeksi. Siis jos on oikein huono päivä menossa. Montako tuntia arvioisit että sulla kuluu päivässä aikaa pakkotoimintoihin?

Kirjoitat että aistisi ovat herkät. Niin minullakin. Kaikista herkin taitaa olla hajuaistini. En myöskään voi sietää mitään voimakkaita parfyymeja tai ylipäätään voimakkaita tuoksuja. Ne tavallaan tunkeutuvat minun omalle alueelle, plus että saan päänsäryn. Lisäksi esim levoton, sekava musiikki on vaikeaa sietää varsinkin väsyneenä. Meidän asunto on täynnä kaikenlaista tavaraa ja aina välillä haaveilen yksin asumisesta kämpässä, jossa olisi tosiaan vain pelkästään tarpeellisia tavaroita. Terv. 45 (nainen 38-v)

[/quote]

Vastaan mielelläni ja voisin puhua asiasta omalla nimellänikin, sairauteni ei hävetä. Jotkut sairastuu diabetekseen, minä tähän.

Mieheni kanssa asumme eri osotteissa, hänelläkin on OCD mutta painottuen lähinnä pakonomaiseen ajatteluun. Me ei voida ikinä asua yhdessä ellei kumpikin yhtäkkiä parannuta. Hänkin on paljon vain kotonaan, pystyy kuitenkin tekemään töitä siellä.

Lapseni ovat tottuneet tähän hulluuteeni joten he pitää tätä normaalina elämänä. Heillä kaikilla on oireita (tosin omilla sisaruksillani oli lapsena myös, silti minä olen ainoa jolla tauti lopulta puhkesi) joten osalla heistä voi tauti joskus puhjeta. Erityisen pahana meidän suvussa tämä on naisilla ja tyttäreni onkin pahiten oireileva. Erityisesti pukeutuminen on vaikeaa, esim. uusi ulkopuku saattaa saada hänet hysteeriseen paniikkiin ja pukeutuminen kestää kaaauuuaaaan. Joskus aistit tuntuu ylikuormittuvan ja hän saa täydellisen romahduksen, makaa lattialla ja huutaa ja itkee, repii raivolla vaatteet päältään. Odotan hetken ja kun on rauhoittunut, pukeutuminen alkaa alusta. Kyseessä ei ole uhmaikäinen vaan alakoululainen.

Yksi pojistani rämpyttää valot 5 kertaa päälle ja pois mennessään huoneeseen jne. Ruoan kanssa on välillä valtavat ongelmat. Kukaan ei pysty syömään esim. makaronilaatikkoa koska ruoat ovat "sekoittuneet". Jos paistan erikseen jauhelihan ja makaronin, on mahdollista että niitä syödään. Salaatti ei uppoa jos kurkku on sekoitettu salaattiin ja lista on loputon. Mikäli alkaisin nalkuttaa aiheesta, aiheuttaisin todennäköisesti lopullisen syömähäiriön lapsilleni (kuten serkulleni kävi lapsena). Itselläni oli syöminen yhtä huonoa lapsena mutta koska kukaan ei nipottanut aiheesta, opin aikuistuttuani syömään kaikkea.

Imuroin tosiaan joka aamu ja kuljeskelen rikkaimurin kanssa varsinkin keittiössä. Pakko-oireeni vie joka päivä parista tunnista pahimmillaan koko päivään ja joskus valvon yönkin kärsien pakonomaisesta tarpeesta esim. pyyhkiä kaikkea puhtaaksi. Joskus on pakonomainen tarve pestä kaikki peitot, tyynyt ja lakanat 90 asteessa ja sittenpä teen niin :)

Esim. Vuodenaika voi vaikuttaa valoisuudellaan helpottaen oireita. Raskaus ja imetys pahentaa oireita, samoin stressi ja väsymys. PMS pahentaa minullakin ja ainoastaan silloin saan ihan paniikkikohtauksia, tosi kurjaa yrittää kaupassakäyntiä silloin.

Tsemppiä kaikille kanssakärsijöille.