Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Epävakaan persoonallisuuden omaava - mitä toivoo läheisiltä?
31.01.2014 |
Eräällä läheiselläni on todettu epävakaa persoonallisuus. Hänen kanssaan kommunikointi on aina tuntunut työläältä ja ei luontevalta. Hän myös aika ajoin suuttuu tai raivostuu jostain vanhasta jutusta ja saattaa jopa katkaista välit. Hyvinä hetkinä on sympaattinen ja mukava, kyseessä sukulainen ja olemme jonkun verran tekemisissä. Minua kiinnistaisi, että mitä tällaisen diagnoosin omaava yleensä toivoo läheisiltä? Jos työntää pois ja katkaisee välit, niin tarkoittaako sitä jne.
Kommentit (127)
Juttelin tänään (ex-)ystävän kanssa, jolla mielestäni on hyvin vahvoja epävakaan piirteitä. Diagnoosia hänellä ei ole tietääkseni. Olen nyt tullut siihen pisteeseen että jaksaminen on loppu. Oma elämäntilanne ja kaikki koettu epävarmuus, haukkumiset ja nimittelyt sekä salamannopeat välirikot ja erot ovat yhdessä liikaa. En enää jaksa enkä halua viettää aikaa tuon ystävän kanssa. Mitta on täynnä. Selitin asian mielestäni varovasti ja rauhallisesti ja sellaisin sanankääntein, että hän loukkaantuisi mahdollisimman vähän (eli ei saisi valtavaa raivokohtausta). Mutta hän ei ottanut koko asiaa oikein vastaan. Tuntui että hänelle oli mahdotonta jo ajatuskin, että hänen omalla käytöksellään olisi jotain tekemistä minun päätökseni kanssa. Minä kuulemma vain haluan istua kotona ja se on kaiken syynä.
Ymmärrän että ihminen suojelee itseään ja torjua epämukavan tiedon. Rupesin vain miettimään, onko epävakaalla oikeasti täydellinen suodatus kaikelle kritiikille, vaikka se olisi annettu kuinka pehmeästi. Eli hänelle ei tule edes mieleen, että hänessä itsessään voisi todella olla vikaa. Silloin ei mitään myöskään voi yrittää korjata. Ainakin tällä ystävälläni on täydellinen teflonpinta: menneisyyttä ei ole olemassa, asioista ei saa puhua, kaikenlainen itsearviointiin vivahtavakin on turhaa jankkausta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En tajua kuinka jotkut kestävät epävakaan arvaamattomuutta. Ikinä ei voi tietää. Miesystäväni oli loukkaantunut, kun en halunnut esitellä häntä vanhemmilleni. Olisin joutunut kuuntelemaan ihmettelyjä, kun mies olisi katkonut äkkiarvaamatta välit pari päivää vanhemmilla kyläilyn jälkeen, ilman että sen jälkeen olisi voinut vaihtaa enää sanaakaan tai sopia asioista. Iäkkäämmille, aika perinteisesti ajatteleville ihmisille tuollainen olisi ollut melko outoa. Heille ainakin. Olin jo tietoinen siitä, että miehen kanssa välit saattoivat mennä poikki sekunnissa. Sitten myöhemmin taas hän otti yhteyttä, aivan kuin ei mitään olisi tapahtunut.
Ku vain olisin aiemmin tajunnut, ettei tästä tule mitään.
Kerron ”ystävästäni”. Ystävystyimme hyvin nopeasti - ja meistä tuli tosi läheisiä. Näimme lähes päivittäin, puhuimme päivittäin, istuimme iltaa oluen ääressä viikonloppuisin. Hän kertoi minulle traumoistaan ja lääkityksestään avoimesti, isojakin juttuja. Välillämme oli pientä kemiaa mutta mitään ei tapahtunut. Pikkuhiljaa minäkin avauduin hänelle vaikken ole avoin tyyppi. Olin hänen käytettävissään aina. Pääasiassa kuuntelin ja tuin häntä ex-parisuhteen käsittelemisessä. Hänellä oli vahvoja tunteita exäänsä. Jos en ehtinyt nähdä häntä, puhuin ja lähetin viestejä. Olin aina tukena. Vaikka puhuimmekin pääasiassa ystävän asioista ja vaikka hän puhui hyvin paljon itsestään nautin hänen seurastaan.
Muutamien kuukausien jälkeen ystävä aloitti uudessa työssä. Hän alkoi etääntyä ja enää hänellä ei ollutkaan halua eikä aikaa tavata. Hän ilmaisi asiat hyvin suorasti ja kylmästi. Hän kuulemma tarvitsi tilaa eikä hänellä uudessa tilanteessa ollut voimavaroja minuun eikä ystävyyteemme. Muutos tapahtui noin viikon aikana. Tottakai hätäänntyin ja pahoitin mieleni, ja kyselin syitä. Minussa ei kuulemma ollut mitään vikaa mutta nyt ystävyys tuntui velvollisuudelta ja pakkopullalta. Loukkaannuin tietysti ja pahoitin mieleni. Sain kuulla (en kasvotusten) karuja lauseita siitä miten seurani ahdistaa, tai miten hänen pitää saada elää omaa elämäänsä eikä hän halua raportoida elämästään. Täyskäännös siis noin viikossa. Hän pahoitteli tavallaan mutta sanoi myös aina että hänellä on varmaan jokin empatian puute, koska häntä asiat eivät paina. Hän myös koki, että hän haluaa sanoa suoraan.
Yritin pyytää että tapaisimme ja puhuisimme välit halki, koska todella pidin ystävästäni ennen yhtäkkistä muutosta. Hän ei vain suostu tapaamisiin koska ajatus ahdistaa liikaa. Hän ei kuulemma tunne samaa enää. Silti hän kuulemma haluaa olla ystävä. Aina jos yritän puhua asiasta ja nostaa sitä esiin, haastan kuulemma riitaa eikä hän enää jaksa tätä paskaa. Olemme pattitilanteessa. Hän ei halua selvittää asiaa mutta toisaalta hän ei päästä minua otteestaan. Olen kysynyt haluaako hän lopettaa ystävyyden niin ei kuulemma. Mutta silti hän ei halua tavata. Lähettelee juuri sillä tavalla viestejä, että jos jätän vastaamatta olen hankala ihminen. Vastaan ja saan häneltä jotain välinpitömätöntä ja kylmää takaisin ja pahoitan mieleni. Hän myöskin aina jotenkin kääntää asiat, ettei hän koskaan ole sanonut tai tarkoittanut asioita, joita hän aivan varmasti on sanonut. Hän on hyvin ristiriitainen.
Muutos on siis ollut hyvin nopea. Ystävälläni on paljon tuttuja, hän on valovoimainen hurmaaja mutta en usko, että hänellä on läheisiä ystäviä montaakaan. Minä olin mutta sitten hän tyrkkäsi minut pois. Varmasti moni ihmettelee miksi haluan olla tylyn ja kylmän henkilön ystävä. En itsekään tiedä. Jotenkin olen jäänyt häneen kiinni, kun meillä oli yhdessä todella hauskaa ja hyviä hetkiä. Pidin häntä tosi läheisenä ihmisenä.
Äidilläni on epävakaa, lisäksi muita mt-ongelmia kuten masennusta ja paniikkihäiriö. Lisäksi käyttää alkoholia reippaasti. Suoraan sanottuna elämä hänen kanssaan on ollut välillä aikamoista helvettiä. Osa johtuu varmasti tuosta epävakaasta, johon sai diagnoosin vasta kun minäkin olin jo täysi-ikäinen. Ikinä ei tiedä millaisella tuulella on, nouseeko edes sängystä ylös. Hänessä ei ikinä ole mitään vikaa, muut on ilkeitä ja "kiusaa" häntä. Ei ikinä pyydä mitään anteeksi, muut on vaan herkkiä tai ottaa helposti itseensä jos loukkaantuu hänen sanomisistaan. Kaikkiin ystäviin ja tosi moniin sukulaisiin mennyt välit ja itkee sitä miten hänellä ei ole ketään. Ei kestä minkäänlaista kritiikkiä tai eriäviä mielipiteitä, mutta voi kyllä laukoa sellaisia muille.
Ymmärrän että taustalla on tuo häiriö eikä hän sen syntymiselle mitään voi. Silti se vituttaa ja rasittaa että aina pitäisi jonkun muun muuttua tai jonkun muun tehdä jotain et asiat olisi hänellä hyvin.
Vierailija kirjoitti:
Työkaverini on juuri tuollainen. Tosi paha puolisolleen ja lapsilleen. Onko parempi, että heillä on äiti kuitenkin läsnä arjessa kunnes lapset ovat vanhempia. Vai erota, jolloin he ovat mahdollisesti enemmän hänen armoillaan. Koska enemmän sossut valitsevat äidin lähivanhemmaksi, vaikka olisikin yhteishuoltajuus.
Käräjäoikeus on ainoa, joka voi päättää lähivanhemmuudesta vanhempien itsensä lisäksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Onko epävakaa ihminen läheiselle yhtä ilkeä/kiltti kuin ihmiset ilman tätä häiriötä, paitsi että on tunne-elämä epävakaa?
Vierailija kirjoitti:
Kymppi lisää vielä yhden oleellisen asian:
EPÄVAKAUS EI OLE MIELISAIRAUS. Päinvastoin, se on terveen mielen PUOLUSTAUTUMISKEINO kokemilleen kauheuksille, joita se ei pysty käsittelemään.-----------
OIKEIN SANOTTU! T. Psyka
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tätä lukiessa alkoi tuntumaan että mieheni on epävakaa ja minä en ehkä olekaan maailman vittumaisin akka (kunnes olenkin taas maailman ihanin)
Epävakaa persoonallisuushäiriö ei ole mielisairaus😶
Mene sinä elämänkoululainen vaikka opiskelemaan,tai vaikka sinne kuppilaan juomaan lisää kaljaa
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Älä missään nimessä kuvittele, että jollain teolla saisit epävakaan muuttumaan onnelliseksi ja tasapainokseksi, vastuulliseksi aikuiseksi. Kun kehitys on jäänyt 2-vuotiaan tasolle, siellä se kehitys pysyy. Mielisairasta ei voi auttaa, eikä missään nimessä pidäkään.
Hei vaan elämänkoululainen!
EPH ei ole mielisairaus, idiootti 🙄
Mene nyt takas sinne kuppilaan vetään kaljaa
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
nro 2: mulla kanssa epävakaa diagnoosi. Olen 43-vuotias ja kärsin toistuvista masennuskausista. Elän tällä hetkellä jokseenkin erakkona eli en ole työelämässä. Pätkätöitä tehnyt kuitenkin yli 10 vuotta aivan väärällä alalla, koska en tiennyt mitä haluan opiskella ja mitä työtä tehdä. Olen eronnut lasteni isästä, joka nykyisin monen vaiheen jälkeen yh.
mites lapsesi kestävät ps.ykon äippänsä kanssa:)
Mitä se sua kiinnostaa??
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Erehdyin päästämään epävakaan miehen elämääni.
Nyt itse terapiassa miettimässä mitä helvettiä se oli.
Järkyttävää valehtelua ja manipulointia.
En tiedä kuinka selviän ja uskallan taas luottaa ihmisiin. Sain osakseni mm. tappouhkauksia, valehtelua syövästä, itsemurhapuheluita, toistuvia sairaalajaksoja, alkoholismia...
Minun elämästä katosi kaikki valo ja ilo vuodessa. Tyyppi senkun porskuttaa.
Miten pääsen taas jaloilleni?
Hänen mielestä minä olen sairas. Ja uskoinkin niin. Ihan oikea helvetti.
Pysykää todella kaukana.
Ja ihan sama onko mielisairaus vai ei. Suurimpia kärsijöitä on kanssaihmiset.
Tuho on paha ja pers.häröinen ei ymmärrä yhtään aiheuttamaansa pahaa.
Pitäis vaan ymmärtää. Mutta ei pysty.
Kannattaa vaan kiertää noi kaukaa.
Vierailija kirjoitti:
Ja ihan sama onko mielisairaus vai ei. Suurimpia kärsijöitä on kanssaihmiset.
Tuho on paha ja pers.häröinen ei ymmärrä yhtään aiheuttamaansa pahaa.
Pitäis vaan ymmärtää. Mutta ei pysty.
Jotkut pystyvät. Syyllisyys voi jäytää vuosia eikä pysty uskomaan, että saisi anteeksi.
Vierailija kirjoitti:
Älä missään nimessä kuvittele, että jollain teolla saisit epävakaan muuttumaan onnelliseksi ja tasapainokseksi, vastuulliseksi aikuiseksi. Kun kehitys on jäänyt 2-vuotiaan tasolle, siellä se kehitys pysyy. Mielisairasta ei voi auttaa, eikä missään nimessä pidäkään.
Idiootti
Vaikka ketju onkin jo vanha vastaan tähän tasapainon löytäneensä hyvänä kumppanina. Olin aivan kamala nuorempana ja nykyinen puolisoni joutui kestämään todella paljon. Paras asia mitä hän teki oli sanoa suoraan ettei hyväksy käytössäni minua kuitenkaan tuomitsen, kun huomasin hänen olevan rinnallani ja että voin luottaa häneen ja sain masennuslääkkeet joilla sain aggressiot kuriin, pääsin tasapainoon noin 27v ja sain lopetettua lääkkeet myös. Välillä unohdan oman epävakauden kun kaikki on tasaista mutta joudun edelleen jarruttamaan itseäni ja varomaan ylikuormitusta.
P.s ei mene päivääkään kun en olisi kiitollinen kumppanistani
Alue: Aihe vapaa
Muistutan, että puhun omista uskomuksista ja kokemuksista käsin.
Minusta tuntuu kysymyksiesi perusteella, että ymmärsit jo, mutta aivan, minusta nuo eivät ole diagnoosiin liittyviä asioita, vaan ihmisyyteen liittyviä asioita.
Takauman tunnistanee siitä, että jossain tilanteessa ns. ylireagoi - tunteet, reaktiot ja ajatukset ovat liioiteltuja tilanteeseen nähden. Googlaa vaikka 'emotional flashback'.
Taistele tai pakene - reaktio on luonnollinen reaktio, joka herää terveellä ihmisellä ainoastaan henkeä uhkaavissa tilanteissa. Sen tarkoitus on suojella ihmistä joltain koetulta uhalta. Trauma syntyy tilanteessa, jonka ihminen kokee hyvin stressaavaksi tai henkeä uhkaavaksi, mutta jota ei pysty sisäistämään, käsittelemään mitenkään. Toisin sanoen, tilanteessa, jossa tarve suojella itseä herää, ei pystykään puolustautumaan tai poistumaan tilanteesta. Ääritapauksessa esimerkiksi tällaisessa tilanteessa olisi lapsi, jota vanhemmat pahoinpitelevät.
Oleellista minusta on se, että se on hyvin paljon ihmisestä ja tämän aiemmista kokemuksista riippuvaa, minkä kukin kokee etenkin lapsuudessa traumatisoivaksi, lukuunottamatta ilmeistä henkistä, emotionaalista tai fyysistä väkivaltaa. Uskon, että kaikilla ihmisillä on jossain määrin traumoja, jotka vaihtelevat luonteeltaan, voimakkuudeltaan ja määrältään.
Minusta näyttää siltä, että tietyn diagnoosin saaneilla voi olla samankaltaisia kokemuksia, jotka oireilevat tietyllä tavalla - voihan heitä sitten luokitella ryhmiin ja antaa ryhmille nimiä, mutta koen että siitä on hyvin rajallisesti apua ihmisten ja heidän kokemustensa hoitamiseksi.