Epävakaan persoonallisuuden omaava - mitä toivoo läheisiltä?

Minä en ainakaan tiedä yhtään, miten olla epävakaan/posttraumaattisen henkilön kanssa. Pitäisi olla tulkki minun ja epävakaan välissä. Mikään ei tunnu toimivan. Ei rajat, ei rakkaus. Henkilön kanssa on ollut jotain romanttista aiemmin, mutta nykyään olemme lähinnä kavereita. Tai oikeastaan minusta ei tunnu siltäkään, koska ei minulla ole mitään normaaleja oikeuksia tässä ihmissuhteessa. Minusta alkaa olla aika epätervettä olla ihmissuhteessa, joka perustuu siihen, että toinen saa sikailla mennen tullen, toinen taas ei lainkaan. Sitten sitä sikailua koitetaan ymmärtää, koska toinenhan on sairas. Tässä ihmissuhteessa vähitellen katkeruus ja viha nostavat päätään, koska kaikkeen hyvään, oli kyseessä sitten ystävänpäiväkortti, soittaminen tai konkreettinen auttaminen, vastataan pahalla. Tämä on vähän kuin jokin käytöksen kultainen kirja tapaisi koulukiusaajan, ja nämä sitten yrittäisivät olla yhdessä ja ymmärtää toistensa ajatusmaailmaa.

Pari vuotta on ollut jatkuvaa konstailua hänen taholtaan. Raivokohtauksia, blokkailua somessa, lukematon määrä valheita jne. Toki hyviäkin hetkiä. On silti ihan normaalia häneltä toivoa, ettei hän näe minua enää ikinä tai sanoa, että minä en saa soittaa enää koskaan. Jotenkin kaikkeen tottuukin, vaikka monesti sanat riipaisivat aiemmin tosi paljon. Toisaalta mietti myös sitä, että mitä sanoista tarkoitetaan ihan oikeasti ja mitä sanoja tulisi kunnioittaa. Jos puhun hänelle epämiellyttävästä tai vaikeasta asiasta, mutta silti tärkeästä asiasta, hän voi uhkailla lähtemisellä tai kysyy, haluanko tapella. Tai lyö luurin korvaan tai ylipäänsä vaatii minua olemaan hiljaa. Lisäksi silmitön ja läpinäkyvä valehtelu on hänellä jonkinlainen paniikkireaktio, enkä tiedä, miten saada siihenkään kapulaa rattaisiin.

Käytännössä katsottuna välimme ovat surkeat. Mutta minusta hän ei halua nähdä tätäkään asiaa tai ei näe asioissa mitään puhumista. Aivan kuin mitään ei olisi tapahtunut, vaikka varmasti on ymmärtänyt, että minäkin olen alkanut etääntyä, kun ensiksi jaksoin aina soitella perään. Olen alkanut nähdä hänen käytöksessään myös erilaisia kaavoja, joita en nähnyt aluksi, kun ongelmia ei ollut enkä heti myöhemminkään. Esim. jos hän ehdottaa tapaamista, mutta minulle ei käy juuri se päivä, hän jumittuu täysin siihen päivään ja pyrkii saamaan sen päivän läpi väkisin. Joskus olen antanut periksi. Jos en anna periksi, hän sanoo jo valmiiksi, että ei käy sitten huomenna eikä ylihuomenna eikä ehkä koskaan. Joskus hän pitää tästä kostosta kiinni, joskus hän unohtaa sen heti. Seuraa siis jonkinlainen Hammurabin laki ja valtataistelu. Jos sanoo, että minä haluan nähdä ja tässähän on monia päiviä eikä ole niin väliä, milloin näemme, se ei auta. Lopulta itse tapaaminen voi olla etäinen ja lähinnä hänen taholtaan pyrkimystä päästä pois tilanteesta eli loukkaavaa minua kohtaan. Olen alkanut miettiä, pitäisikö välit laittaa poikki kokonaan (eli siis lopettaa ainakin tapaamiset), jos hänen ainoana motiivinaan on käyttää minua jonkinlaisena "haha, sainpas tahtoni läpi" -pelinappulana.

Käytännössä siis henkilön vaateisiin on mahdotonta vastata, koska asiat voivat muuttua joka päivä ja joka tunti eli itsekään ei pysy perässä, mitä ja milloin hän lopulta haluaa. Varsinaisia suunnitelmia hän ei halua tehdä, ja jos tekeekin, hän rikkoo ne. Jos taas minä teen yhdenkin muutoksen asioihin tai en suostu johonkin juuri hänen haluamallaan ajalla, se on sietämätöntä.

Ystävälläni ei ole diagnoosia, mutta hänen käytöksensä on hyvin pitkälti juuri sellaista millaiseksi epävakaan toiminta kuvataan. Taas kerran minut heitettiin menemään nimittelyjen kera. Taas kerran hän ottaa yhteyttä. Voisimme kuulemma olla väleissä, mutta ilman suunsoittoa. Tarkoittaa minun puheitani. Itse hän ei pyydä ikinä anteeksi, ei edes karkeita nimittelyjä.

Uskomatonta kyllä, voisin edelleenkin olla hänen kanssaan väleissä. Mutta itsekunnioitus ei sentään kestä ihan mitä vaan. Nyt jos otan hänen käytöksensä puheeksi, hän suuttuu ja häipyy. Mitään keinoa ei taida olla, millä tilanne muuttuisi normaalimmaksi ja mikä vaikuttaisi hänen käytökseensä.

Mitä itse toivoisit, että sinun läheisesi tekisivät, jos sinä laittaisit välit katki?

Haluaisitko, että he tulisivat taputtamaan sinua päähän ja sanomaan, että ethän sinä tuota tarkoittanut, mennään nyt tekemään jotain kivaa? Sehän olisi kuin pienen lapsen ja vanhemman välinen suhde.

Kyllä "epävakaatkin" tietävät mitä tekevät ja ovat vastuussa omasta elämästään. Voivat myös oppia sanomaan anteeksi, jos haluavat. Parhaiten ihmisen "saa" ottamaan vastuun omasta käytöksestään, kun antaa tämän kohdata käytöksensä seuraukset, holhoamatta toista.

Eli kohtelee kuin vertaistaan ihmistä, joita he ovatkin, ja asettaa selvät rajat sille, mitä käytöstä ei hyväksy. Itsemurhauhkailuihin voi vastata, ettei hyväksy emotionaalista kiristystä, kertoa soittavansa ambulanssin ja poistua sitten paikalta (ja soittaa ambulanssin).

Joskus mulle on tullut sellainenkin kuva, että jos potilasta pidetään ailahtelevana ja hankalana, vaikkapa ihan vain stressaavan elämäntilanteen vuoksi - saatetaan tuo epävakaan diagnoosi lätkäistä, melkein kuin kostoksi. Tyyliin ei sulla oikeesti niin paha olo oo, kunhan esität, ja kerjäät huomiota, yms. Ja kun persoonallisuushäiriötä ei kuulemma voi varsinaisesti hoitaa, et pääse osastolle, et saa terapiaa tarpeeksi ym. Kaikenlaiset ahdistukset ja masennukset voidaan mitätöidä sillä, että toinen vaan ylireagoi ja esittää, koska on epävakaa. Potilaan olo voi olla muista syistä kaoottinen, vaikka traumaattisten kokemusten jälkeen, silloin voi jonkin aikaa käyttäytyä hysteerisesti ja harkitsemattomasti, jopa vaikka ei olisi mitään mielenterveys-ongelmaakaan. Entä mieltä muut ootte tästä?

Onko teitä muita ns. kilttejä ja arkoja epävakaita, eli että kaikki se kaaos pysyy lähinnä vaan ittenne sisällä, räjähtelette sisäänpäin? Mä olen ilmeisesti sitä tyyppiä, no toisena pershärönä onkin just se Estynyt. Ei oo herkkua tämäkään, vaikka mua ei minään drama queenina pidetäkään. Mutta oma kuuppa on usein ihan himmeenä, kun siellä myrskyää tunteita ja kaikkea käsittämätöntä. Keskittyminen ja yöunet, hui hai.

Älkää liikaa paapoko epävakaita, kyllä heidänkin kuuluu vähintään anteeksi pyytää törttöilyjään, muuten ovat ihan vaan tavallisia k...päitä. Jos ovat muuten mukavia, ja pyytävät anteeksi mokailujaan - silloin yrittäkää vaan antaa mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, jos toinen siinä taas jotakin vauhkoo - siis JOS haluatte vielä olla tekemisissä tuon ihmisen kanssa. Kenenkään ei ole pakko jaksaa epävakaata, pitää osata ajatella omaakin hyvin vointiaan ja jaksamistaan. Pitäkää kiinni omista rajoistanne, kuinka paljon voitte olla tekemisissä, kuinka usein, mitä teille ei saa sanoa jne. Ne rajat voi just luoda turvallisuuden tunnetta epävakaalle, kun niitä rajoja ei tartte yrittää sitten kokeilemalla hakea jos ne koko aika joustaa ja muuttuu.

Onko epävakaalla pohjalla lapsuuden traumoja? Tai ettei ole saanut vanhemmiltaan normaalia empatian tunnetta ja turvallisuutta? Haluaisin ymmärtää enemmän seurauksen syitä.

Kai oikeastaan aina on just lapsuuden traumoja pohjalla. Joskus niin varhaisia, ettei niitä edes muista.

Vierailija kirjoitti:

nro 2: mulla kanssa epävakaa diagnoosi. Olen 43-vuotias ja kärsin toistuvista masennuskausista. Elän tällä hetkellä jokseenkin erakkona eli en ole työelämässä. Pätkätöitä tehnyt kuitenkin yli 10 vuotta aivan väärällä alalla, koska en tiennyt mitä haluan opiskella ja mitä työtä tehdä. Olen eronnut lasteni isästä, joka nykyisin monen vaiheen jälkeen yh.

mites lapsesi kestävät ps.ykon äippänsä kanssa:)

Vierailija kirjoitti:

Ei epävakaan persoonan kanssa oikein voi tulla toimeen. Surullista mutta totta, eli helpommalla pääset kun pysyt kaukana.

Samaa mieltä, liian monen epävakaan kohdanneena. Toivottomia tapauksia ilman intensiivistä hoitoa. Yksi parantui käytöshäiriöstään lääkityksellä ja terapialla, mutta "toipunutta" ei tietenkään voi enää epävakaaksi luokitella. 

Tässäkin ketjussa taas näkee miten epävakaat vakuuttelevat olevansa "ihan normaaleja ihmisiä", muut eivät vain ymmärrä ja muiden vika. Komppaan myös sitä joka sanoi että epävakaata on turha lähteä parantamaan itse, siinä ei aiheuta kuin itselleen masennuskierteen. Mitään paljon peräänkuulutettua ymmärrystä ja hyväksyntää ei pitäisi edes antaa koska se vain ruokkii epävakaan käytöstä ja ajatusmaailmaa omasta erinomaisuudestaan - usein epävakaus heillä pääsee pahentumaan nimenomaan jonkun "sallijan" toimesta joka sietää ja antaa anteeksi joka ikisen oikun. Kannattaa muistaa että epävakaus ei tosiaan ole mielisairaus vaan osa persoonaa jota ei muuteta kuin hitaalla ja omistautumista vaativalla terapiaohjelmalla. Johon harva BPD hakeutuu, koska eivät tosiasiassa usko olevansa hoidon tarpeessa. Muut ovat vain väärässä. 

Itselläni ei aikoinaan kestäny ymmärrys epävakaan persoonan kanssa, mutta olin silloin itse nuori vielä joten otin huomattavasti enemmän itseeni hänen sanansa. Aina mentiin samalla kaavalla: Kun oltiin kavereita niin hän kohteli kuin olisin parasta mitä hänen elämässään on tapahtunut, mutta heti jos ei asiat menneet hänen mukaansa tai löysi jonkun uuden tuttavuuden, niin yhtäkkiä minä olin kamalin ystävä jonka hän oli ikinä tavannut, haukkui minua muille ja katkaisi välit. Tätä sitten muutamaan kertaan toistettiin ennen kuin loputa päätin, etten siihen rumbaan lähde kun oma mielenterveyskin oli koetuksella. 

Toivottavasti myös epävakaat ihmiset yrittäisivät ymmärtää miten paljon myös heidän käyttäytyminen voi vaikuttaa muihin ihmisiin ja heidän mielenterveyteen. Ei sitä "oot rakas, vihaan sua oot maailman kamalin" rumbaa jaksa edes täysin terve ihminenkään pitkiä aikoja. 

Vierailija kirjoitti:

Itselläni ei aikoinaan kestäny ymmärrys epävakaan persoonan kanssa, mutta olin silloin itse nuori vielä joten otin huomattavasti enemmän itseeni hänen sanansa. Aina mentiin samalla kaavalla: Kun oltiin kavereita niin hän kohteli kuin olisin parasta mitä hänen elämässään on tapahtunut, mutta heti jos ei asiat menneet hänen mukaansa tai löysi jonkun uuden tuttavuuden, niin yhtäkkiä minä olin kamalin ystävä jonka hän oli ikinä tavannut, haukkui minua muille ja katkaisi välit. Tätä sitten muutamaan kertaan toistettiin ennen kuin loputa päätin, etten siihen rumbaan lähde kun oma mielenterveyskin oli koetuksella. 

Toivottavasti myös epävakaat ihmiset yrittäisivät ymmärtää miten paljon myös heidän käyttäytyminen voi vaikuttaa muihin ihmisiin ja heidän mielenterveyteen. Ei sitä "oot rakas, vihaan sua oot maailman kamalin" rumbaa jaksa edes täysin terve ihminenkään pitkiä aikoja. 

Ei jaksa, ja aikuinen ihminen ei yksinkertaisesti _viitsi_. Eihän tuollainen ole mistään kotoisin, käytös kuvastaa epäihmisyyttä.

Täällä yksi epävakaa. Syön masennuslääkettä ja käyn dkt-terapiassa. Mulla on impulsiivinen häiriö, eli hetken mielijohteesta teen sekä hyvässä että pahassa kaikenlaista. Pahinta on tyhjyydentunne.

Mulla on vain muutama ystävä, ja heitäkin näen harvoin. Ei mun kanssa ole helppoa olla tekemisissä, lähinnä varmaan siksi, koska masennusjaksoja on niin paljon, enkä silloin jaksa panostaa ihmissuhteisiin yhtään. Perun myös sovittuja juttuja viime hetkellä.

Mies on aivan uskomaton ja ihana. Häntä saan kiittää siitä, etten ole tuolla ojan pohjalla. Niin...ja on mulla kaksi lastakin. Olen kivuliaan tietoinen siitä, että kaikki tämä vaikuttaa heihin pahasti. Olen hankkinut kaikki mahdolliset avut terapioista harrastuksiin ja leireihin, sekä sukulaisten apuun, jotta heillä olisi edes jotain normaalia. Sain dg vasta 2 vuotta sitten, lapseni ovat jo 10 ja 8.

Onko epävakaassa personnallisuushäiriössä kohonnutta narsistisuutta?

Vierailija kirjoitti:

Itsellä on ongelmana eniten se, että muistan paljon muiden mielestä pieneltä tuntuvia asioita. Ja siis negatiivissävytteisiä asioita. 

 

Oon parikymppinen, ja oon edelleen ärsyyntynyt asioista, joita on sanottu mulle kun olin alle kouluikäinen. Kouluajoilta saakka niitä suututtavia asioita on vielä enemmän, ja joka päivä tuntuu ett joku juttu jää kaivertelemaan mielen sopukoita inhottavalla tavalla. Esimerkiksi kerran, muutama vuosi sitten, puhuttiin hiuksista ja yks tuttu sitt sano mulle, että "sun hiuksissa on jossain kohti tummempaa kuin muualla. Ootko värjänny vai mitä?" En oo värjänny hiuksia koskaan ja toi tyyppi, sen kuulus tietää se, mutt silti se kysyy tollasta! Ja hiukset on mun lempiasia itessäni, ja toi kysymys kummittelee mun mielessä, että ainoa asia josta itsestäni pidän, ei muiden mielestä ole hyvä.

 

Ajattelen usein ennen jonkun kaverin tapaamista meidän yhteistä kaverihistoriaa, ja aina mulle tulee mieleen kaikkii ärsyttäviä paskajuttuja, ja sitt mietin "ett helvetti, en varmasti oo sen kanssa hyväntuulinen, sais painuu helvettiin mun elämästä!"

 

Useimmat kaverit hermostuu, jos rupeen kaivelemaan vanhoja. Tai mulle se ei ole vanhojen kaivelua, vaan yritän vain ymmärtää. Ihmisten ilmeet tulkitsen myös usein negatiiviseksi, ja sitten kun kysyn, ett miks sulla oli tollanen ilme, siitäkin hermostutaan ja sanotaan että se nyt vain on mun perusilme! 

 

Mua harmittaa ihmisten suhtautuminen, ja sitä siis toivon, että mun sosiaaliset rajoitteet ymmärrettäisiin, ja oikeasti jos suostuttas puhumaan mun kanssa, että mitä ihan oikeasti eleillään ja sanoillaan ovat tarkoittaneet, niin se olisi mukavaa.

Nyt joudun vain hautomaan ilkeitä ajatuksia epätietoisuudessani.

 

Oletkohan nyt täysin varma diagnoosistasi? Tuon tasoinen sosiaalinen sokeus ja toisten ilmeiden väärintulkinta - puhumattakaan jankkauksesta - kuulostaa Aspergerilta. Ja puhun kokemuksesta.

Työkaverini on juuri tuollainen. Tosi paha puolisolleen ja lapsilleen. Onko parempi, että heillä on äiti kuitenkin läsnä arjessa kunnes lapset ovat vanhempia. Vai erota, jolloin he ovat mahdollisesti enemmän hänen armoillaan. Koska enemmän sossut valitsevat äidin lähivanhemmaksi, vaikka olisikin yhteishuoltajuus.

Vierailija kirjoitti:

Onko epävakaassa personnallisuushäiriössä kohonnutta narsistisuutta?

Vissiin voi tavallaan olla. Riippuu ihmisestä. Oman navan ympärillä yleensä mennään. Jos vertaa narsistia ja epävakaata, narsisti juonittelee ja manipuloi saadakseen toisen valtansa alle, epävakaa voi juonitella ja manipuloida, mutta yleensä sadakseen toiselta nimenomaan huomiota ja hoivaa. Noin pelkistetysti. Epävakaa on monessa kuin uhmaikäinen lapsi. Narsisti taas häijympi tyranni.

Samaa B-klusterin persoonallisuushäiriörypästä on.

Epävakaa, joka ei käy (toimivassa) terapiassa, JA ryyppää, on itse prkl. Itse olin sellainen aikanaan. Terapia voi auttaa hirmusti. Alkoholia kannattaa välttää! Elämäntavat syytä pitää mahdollisimman terveellisinä ja säännöllisinä. Muuten voi mennä tosi tasapainottomaksi meno.

Vierailija kirjoitti:

Täällä yksi epävakaa. Syön masennuslääkettä ja käyn dkt-terapiassa. Mulla on impulsiivinen häiriö, eli hetken mielijohteesta teen sekä hyvässä että pahassa kaikenlaista. Pahinta on tyhjyydentunne.

Mulla on vain muutama ystävä, ja heitäkin näen harvoin. Ei mun kanssa ole helppoa olla tekemisissä, lähinnä varmaan siksi, koska masennusjaksoja on niin paljon, enkä silloin jaksa panostaa ihmissuhteisiin yhtään. Perun myös sovittuja juttuja viime hetkellä.

Mies on aivan uskomaton ja ihana. Häntä saan kiittää siitä, etten ole tuolla ojan pohjalla. Niin...ja on mulla kaksi lastakin. Olen kivuliaan tietoinen siitä, että kaikki tämä vaikuttaa heihin pahasti. Olen hankkinut kaikki mahdolliset avut terapioista harrastuksiin ja leireihin, sekä sukulaisten apuun, jotta heillä olisi edes jotain normaalia. Sain dg vasta 2 vuotta sitten, lapseni ovat jo 10 ja 8.

tuliko tehtyä lapset hetken mielijohteesta?

Eeeeeiiipä ole tuollaistakaan.. :)

Vierailija kirjoitti:

Onko epävakaassa personnallisuushäiriössä kohonnutta narsistisuutta?

Ei. Narsistisuus on ihan erillinen persoonallisuushäiriö. Epävakaassa ihminen tekee asioita hetken mielijohteesta ja käy jaksoja läpi usein masennuksen kanssa. Hyvin samanlainen kaksisuuntaisen mielialahäiriön kanssa. Epävakaa vain vaikuttaa huomattavasti vahvemmin esim. ihmissuhteisiin ja työ/kouluttautumiseen.