Epävakaan persoonallisuuden omaava - mitä toivoo läheisiltä?

Sama täällä. Olispa edes yksi läheinen, joka ymmärtäisi edes jotenkuten näitä mun mielialanvaihteluja.

Up

En ainakaan sitä, että jatkuvasti jauhetaan siitä epävakaudesta ja kauhistellaan/kummastellaan kun mielialat vaihtuvat niin tiuhaan. Kukaan ei voi sairaudelleen mitään ja se alkaa vaan vituttaan jos aina se oma viallisuus vedetään esiin.

Nro 2 täällä taas. En koe olevani kaksivuotias kiukuttelija, mutta ongelmia on ollut elämä täynnä. Työselämässä taistelen että jaksaisin arkeani. Olen myös masentunut, välillä enemmän, välillä vähemmän. Nyt kolmen lapsen yksinhuoltaja. Parisuhteissa minun kanssani on vaikea olla, sen myönnän. Olen 30 vuotias. Elämäni valtaa ahdistuneisuus sekä tyhjyyden tunne vaikka lapsiakin ympärillä. Kauhea sairaus, hyvin invalidisoiva.

Kymppi lisää vielä yhden oleellisen asian:

EPÄVAKAUS EI OLE MIELISAIRAUS. Päinvastoin, se on terveen mielen PUOLUSTAUTUMISKEINO kokemilleen kauheuksille, joita se ei pysty käsittelemään.

10

Ei epävakaan persoonan kanssa oikein voi tulla toimeen. Surullista mutta totta, eli helpommalla pääset kun pysyt kaukana.

Ymmärrystä.

Minulla on epävakaa ystävä, jota itsekin välillä inhoan hänen dramaattisen käytöksensä vuoksi. Hän on kuitenkin kultainen ja ihana ystävä kun hän on hyvällä "päällä". Kuvittelisin että tekisin pahimman palveluksen hänelle, jos joskus hylkäisin hänet lopullisesti.

Niin mutta mitä jos tämä epävakaa itse esim raivoaa ja toivottaa surkeat loppuelämöt niin onko pahinta mitä voi tehdä hylätä vai onko ihan ok olla etäällä ja odottaa anteeksipyyntöä (mikä on ko. henkilölle todella vaikeaa)?

Hylkäämisen pelko on tosiaan se epävakauden ydin. Voisko sitä jotenkin sanoittaa hänelle? Vaikka teen näin ja näin ja suojelen oikeuttani omaan mielipiteeseen ja päätöksen, EN hylkää.

Tukea ja ymmärrystä. Epävakaapersoonan tunteet vaihtuvat nopeasti ja niitä on vaikea hillitä. Hän pelkää hylkäämistä. Todennäköisesti hänellä on muitakin mielenterveysongelmia kuten masennusta tai ahdistusta.

Toivoo epävakaan persoonallisuus diagnoosin omaava nainen

Joustamista, loputtomasti joustamista. Hänen mielipiteeseensä pitäisi mukautua ja seuraavana päivänä, kun se on muuttunut, pitäisi taas mukautua. Myöskään et saisi joustaa mutta silti sinun pitäisi joustaa. Eli todellisuudessa et voi miellyttää häntä hetkeäkään, kuin ehkä joskus pienen hetken.

Itsellä on ongelmana eniten se, että muistan paljon muiden mielestä pieneltä tuntuvia asioita. Ja siis negatiivissävytteisiä asioita. 

Oon parikymppinen, ja oon edelleen ärsyyntynyt asioista, joita on sanottu mulle kun olin alle kouluikäinen. Kouluajoilta saakka niitä suututtavia asioita on vielä enemmän, ja joka päivä tuntuu ett joku juttu jää kaivertelemaan mielen sopukoita inhottavalla tavalla. Esimerkiksi kerran, muutama vuosi sitten, puhuttiin hiuksista ja yks tuttu sitt sano mulle, että "sun hiuksissa on jossain kohti tummempaa kuin muualla. Ootko värjänny vai mitä?" En oo värjänny hiuksia koskaan ja toi tyyppi, sen kuulus tietää se, mutt silti se kysyy tollasta! Ja hiukset on mun lempiasia itessäni, ja toi kysymys kummittelee mun mielessä, että ainoa asia josta itsestäni pidän, ei muiden mielestä ole hyvä.

Ajattelen usein ennen jonkun kaverin tapaamista meidän yhteistä kaverihistoriaa, ja aina mulle tulee mieleen kaikkii ärsyttäviä paskajuttuja, ja sitt mietin "ett helvetti, en varmasti oo sen kanssa hyväntuulinen, sais painuu helvettiin mun elämästä!"

Useimmat kaverit hermostuu, jos rupeen kaivelemaan vanhoja. Tai mulle se ei ole vanhojen kaivelua, vaan yritän vain ymmärtää. Ihmisten ilmeet tulkitsen myös usein negatiiviseksi, ja sitten kun kysyn, ett miks sulla oli tollanen ilme, siitäkin hermostutaan ja sanotaan että se nyt vain on mun perusilme! 

Mua harmittaa ihmisten suhtautuminen, ja sitä siis toivon, että mun sosiaaliset rajoitteet ymmärrettäisiin, ja oikeasti jos suostuttas puhumaan mun kanssa, että mitä ihan oikeasti eleillään ja sanoillaan ovat tarkoittaneet, niin se olisi mukavaa.

Nyt joudun vain hautomaan ilkeitä ajatuksia epätietoisuudessani.

Epävakaasta persoonallisuudelta kärsivältä puuttuu historiastaan johtuen selkeät rajat ja puute omna tunne-elämän säätelyyn. Hänen kanssaan toimiminen on kuin uhmaikäisen 2-vuotiaan kanssa kommunikointi.  Joten, sinä läheinen, suhtaudu ymmärtävästi, mutta pidä omat rajasi ja näkökulmasi. Älä lähde joustamaan epävakaan tunnetilojen mukaan, siinä pelissä et voi "voittaa". Keskity ja anna palautetta niistä miellyttävistä puolista ja asioista, joita epävakaassa läheisessäsi huomaat. 

nro 2: mulla kanssa epävakaa diagnoosi. Olen 43-vuotias ja kärsin toistuvista masennuskausista. Elän tällä hetkellä jokseenkin erakkona eli en ole työelämässä. Pätkätöitä tehnyt kuitenkin yli 10 vuotta aivan väärällä alalla, koska en tiennyt mitä haluan opiskella ja mitä työtä tehdä. Olen eronnut lasteni isästä, joka nykyisin monen vaiheen jälkeen yh.

mulla on kyseinen diagnoosi, ja vai että 2 vuotiaan tasolla. Minkä ikäinen kirjottaisi (jos osaisi) tollasen viestin kuin sä?

Mulla ei ole hylkäämisen pelko se epävakauden ydin vaan mitätöiminen (tunteiden, ajatusten, jopa olemisen). Toki yleisintä lienee se hylkäämisen pelko. Kukaan epävakaa ei halua käyttäytyä huonosti. Itselläni ainakin morkkikset omista reagoinneista on aivan järkyttäviä. Toivon eniten läheisiltä anteeksiantoa. Vieraiden kanssa reagointi tunnetasolla ei ole itselläni niin voimakasta. Minua pidetään jopa vahvana sosiaalisten taitojen osaajana. Ei varmaan pidettäisi, jos kertoisin epävakaasta persoonallisuushäiriöstä 😏 (muuttuisin hetkessä hirviöksi, jota ei voi ymmärtää - sellaisinahan meitä pidetään)

.

Ehkä ap voisi suhtautua läheiseensä kuten keneen tahansa ihmiseen? Pahinta on nähdä ihminen diagnoosista käsin.

Inhoan ehkä eniten sitä, että ei ole "ihoa" suodattaa muiden sanomisia ja tekemisiä vaan märehdin loputtomiin menneissä traumoissa ja pelkään uusia. Tahtoisin muuttaa johonkin erämökkiin ja olla rauhassa. En jaksa enää ihmisiä ja niitä mätäpaiseita joita on joka paikassa.

Täällä kans yks 27v epävakaa. Ihmissuhteet, etenkin parisuhteet ovat olleet aina todella haasteellisia, sillä nimenomaa se hylkäämisen pelko sekä huonommuuden tunne on iskostunut tuonne mielen sopukoihin niin lujasti. Perussettiä ollut suhteissa että vertaillut itseään esim kumppanin eksään ja vellonut omissa kuvitelmissaan että kumppani haikailisi exän perään, vaikka siinä ei todellakaan olisi edes mitään perää. Suhteiden alkuvaiheessa varsinkin itsellä ollut tyypillistä kumppanin alitajuntainen ns "testailu", että pysyykö se toinen siinä vierellä vai ei. Nykyään on kumppani joka on kestänyt kaikki oikutteluni ja temppuiluni enkä oireile enää läheskään niin pahasti, toki syynä myös se että olen käynyt yli vuoden jo terapiassa ja oppinut elämään epävakauteni kanssa paremmin.

Kärsivällisyyttä, sitä epävakaan läheisiltä vaaditaan. Ja silloin kun ne tunteet heittelee ja käydään siellä raivon äärirajoilla, haastetaan riitaa ja sanotaan ties mitä, itselle on todella tärkeää että ei missään nimessä provosoidu ja lähde hommaan mukaan, silloin tilanne räjähtää totaalisesti käsiin. Antaa toisen rauhottua ja sitten keskustelee asiasta uudestaan. Itsellä myös kaikki "Ihan sama", "Antaa olla", "Ei kiinosta" -kommentit ja paikalta poistumiset saa raivostumaan vaan entistä enemmän, ja esimerkiksi oma mieheni nykyään sanoo tilanteessa vaikka että "en jaksa tätä just nytten, meen nyt toiseen huoneeseen että rauhotut".

Tämä koko diagnoosi on keksimällä keksitty peitoksi sille miten joitakin saatu lyödä loputtomasti päähän ja he reagoivat sitten. Tämän sai Diana ja monet muut jotka ievät suostu löhinnä äijien pillin mukaan tanssimaan . Diagnoosin kehittelivät äijät. On hyvin kiistanalaista onko ko asiaa olemassakaan - haluttiin vain antaa jokin leima ja nimi ihmisille joita ei viitsitä ymmärtää vaikka he eivät ole sairaita . Ihan tekemällä tehty diagnoosi helpottamaan lääkäreitten arkea . Kusetettuja ihmisiä ei muuta, ovat he!