Lue keskustelun säännöt.
Kun työt vaan vituttaa... Mitä te saatte työstä/työelämästä?
18.10.2013 |
Muuta siis kuin palkkaa?
Mä en saa kerrassaan mitään, työ vaan vie minulta kaikkea, se vie elämän, energian, positiivisuuden... Olen kuullut joidenkin tosin myös saavan työelämästä jotain.. öö... yhteenkuuluvaisuuden tunnetta työyhteisössään, jotain kunnianhimonsa täyttymistä tai mitälie itsetunnon pönkitystä? Kertokaa te.
Mä olen tehnyt monenlaista erilaista työtä, minulla on kaksi ammattiakin. En ole koskaan saanut työstä MITÄÄN, siis palkan lisäksi. Töissä on aina kurjaa ja tylsää, työpaikan ihmiset ovat minulle samantekeviä, en koe mitään mielenkiintoa alkaa tutustua heihin syvemmin (mulla on tarpeeksi ystäviä ja läheisiä ihmisiä muutenkin, työpaikalta en heitä enempää kaipaa, taidan olla hieman introvertti ihminen), ja sellainen small talk -juttelu on ihan tyhjänpäiväistä ja lähinnä vie energiaa.
En myöskään ymmärrä, miten jotkut valittavat tylsistyvänsä kotona? Että siksi on pakko käydä töissä, että saa seuraa, haasteita, tekemistä? Suuresti ihmettelen ihmisiä, jotka pidemmiltä lomilta kertovat oikein kaipaavansa takaisin töihin...?! Ovatko tällaiset ihmiset jotenkin riippuvaisempia muista ihmisistä vai eivätkö kestä omaa seuraansa? Tarvitsevatko he jonkun sanelemaan, mitä päivän aikana tulisi tehdä? Mä ainakin olen aina viihtynyt hyvin kotona, itsekseni, mulla on kyllä aina tekemistä tai mielenkiintoista pohdiskeltavaa ja virikkeitä ihan tarpeeksi. Aika kotona ei tule minulle pitkäksi.
Työelämä on minulle vain rasite. Työssäkäyminen on tylsä velvollisuus, joka vie leijonanosan siitä ajasta, jonka katsoisin voivani käyttää kotona/työelämästä vapaana paljon järkevämmin ja mielekkäämmin.
Toisaalta kadehdin kaikkia niitä, jotka viihtyvät töissään, työssäkäynti kodin ulkopuolella kun nyky-yhteiskunnassa on niin "itsestäänselvyys", että lähestulkoon ollakseen hyväksytty ihmisten silmissä, pitää käydä palkkatyössä kodin ulkopuolella. Työ määrittelee ihmisen ja ihmisarvon.
Mielelläni minäkin viihtyisin töissä, olisi ihanaa aamuisin lähteä ihan mielellään töihin, eikä niin, että joka ikinen aamu vaan armottomasti ketuttaisi ja ahdistaisi, ja että aina oottaisi vaan viikonloppua. Ja sitten viikonloppuisin jo lauantai-iltana alkaisi vitutus siitä, että ylihuomenna taas uusi työviikko edessä. Ja sitten kun vielä työaikanani viihtyisin, enkä vaan katsoisi kyllästyneenä kelloa ja laskisi minuutteja kotiinpääsyyn. Töissäkäynti on itselleni masentava ja ahdistava pakko. Tuntuu, että tuhlaan elämääni. Työt masentavat niin paljon, että en jaksa työpäivänkään jälkeen oikein "elää", kun olen vaan niin uupunut tylsästä työpäivästä, ja iltaisin seuraava aamu ahdistaa jo valmiiksi. Ja alanvaihto ei auta, olen tehnyt monella eri alalla töitä, kaikissa niissä on ollut yhtä typerää. Olen koittanut monesti yrittää asennoitua positiivisemmin ja ajatella työtä mukavana asiana, mutta ei se vaan onnistu! Mikähän valuvirhe minussa oikein on?
Tuntuu että elämäni on töiden vuoksi pilalla aina muulloin, paitsi silloin kun olen kesä- tai talvilomalla!
Niin ja en ole mitenkään laiska ihminen, teen työt tunnollisesti ja olen hyvä työssäni. Olen aina tehnyt töitä (ellen ole opiskellut). Kotona ollessanikaan en todellakaan vaan makaa sohvalla ja katso telkkaria (vaikka ei kai siinäkään mitään pahaa olisi).
Mitä ulospääsyä tästä on? Lottovoitto...? Omavaraiseksi ryhtyminen? Rikasta miestä tuskin enää löydän, en ole nuori enkä kovin nättikään enää. Hoh-hoijaa...
Kommentit (210)
Itse olen sellainen, että kokeilen koko ajan eri juttuja, eli kun jokin alkaa kyllästyttää, teen jotain muuta vähän aikaa. Jos ei tykkää siitä mitä tekee, niin pitää vaihtaa alaa. Ei tietenkään ole helppoa, en yritä vähätellä asiaa, mutta fakta on että elämä on valintoja täynnä. On olemassa ihan varmasti joku ala, josta nauttisit. Ehkä siitä saa huonompaa palkkaa tms, mutta raha ei ole kaikki kaikessa. Sitten voi myös työskennellä osa-aikaisesti. Monet tietysti stressaa eläkkeen karttumista, ja se on tietysti ihan ymmärrettävää, mutt eläkkeelle voi säästää myös elämällä säästeliäästi nyt ja huolehtimalla itsestään, jolloin jaksaa myös siinä mukavassa työssään pidempään. Monet näkee elämän sellaisena putkena, että valitaan se yksi rooli ja polku, ja sitten pysytään siinä samassa kaavassa lopun ikää, vaikka se osoittautuisi todella raskaaksi ja vääräksi valinnaksi itselle. Monella ylpeys ei anna ihmisen luopua liian haastavasta työstä, koska nolottaa myöntää muille, ettei rahkeet riitä. Ehkä pelkää menettävänsä kumppaninsa, jos status laskee tms. Ihan höpöhöpö juttuja, ja kannattaa aidosti työstää itsetuntoa ja itsetuntemusta, ettei ne riipu niin vahvasti muiden ihmisten mielipiteistä. Elämä on elämistä varten, et ole orja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Aiemmin sain sen muutaman satasen palkkaa työmarkkinatuen päälle ja työkkärin/Kelan lisäbyrokratian rangaistukseksi työkeikkojen vastaanottamisesta. Mielestäni se silti kannatti ja kannattaa vielä 31.03. saakka. 1.4. alkaen saan pelkän rangaistusbyrokratian, mutta rahallisena paremminnvointina se ei enää näy millään lailla. Hyvä työporukka meillä on, ehkä sen takia tulee keikkailtua, erittäin satunnaisesti, vain ja siksi että heitä pääsee morjestamaan? Stressiä en enää kuitenkaan jatkossa työkeikoista ota, teen mikä mielekkäälle tuntuu (jos tuntuu). Tämä lienee suojaosan poiston tarkoituskin?
Enpä juuri rahan lisäksi muuta. Aloitin uusien hommien opettelun joita saa tehdä pääosin itsekseen niin v-käyrä saattaa sen myötä laskea jonkin verran, toivottavasti.
Töistä saatu raha ei korvaa kaikkea sitä paskaa ja tuskaa mitä työstä aiheutuu: väsymystä, uupumusta, ahdistusta, masennusta, paniikkioireita, elämäntoivon menettämistä yms. Jos elämä on pelkkää kitumista orjuudessa, sillä ei ole mitään arvoa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllä se on ihan pelkästään raha minkä takia töissä käyn. Itse asiassa olen yrittäjä ja minulla on työntekijöitäkin, mutta en suhtaudu firmaani mitenkään intohimoisesti, se on minulle vain pelkkä työ, jota on pakko tehdä, jotta saa rahaa. Yrittäjyys on minulle sopiva ratkaisu, koska se antaa tiettyjä vapauksia.
Minulla on koko elämäni ollut tämä, ihan pikkuisesta lähtien. Kaikki mitä on "pakko" tehdä, on vastenmielistä, vaikka se olisi ihan siedettävää ja jopa mukavaakin.
Itse olen tehnyt töitä aina pelkästään rahan takia. Minua kiinnostavat ja mielekkäät työt eivät riittäisi elannon hankkimiseen, tai aloilta ei ole realistista löytää työpaikkaa. Kokeilin yrittäjyyttä myös jokusen vuoden, mutta ei sekään sen paremmalta maistunut toisenlaisine stressitekijöineen.
Aloin noin viisi vuotta sitten suunnitelmallisesti vähentää ensin kulujani ja sitten työntekoa. Tähtään velattomuuteen ja mahdollisimman suureen omavaraisuuteen, jotta voin tehdä mahdollisimman vähän töitä ja tarvita mahdollisimman vähän rahaa. Ihan kokonaan en työelämästä pääse irtautumaan, mutta jokainen vähennetty työtunti on itselleni plussaa. Eläkekertymäänhän tämä vaikuttaa radikaalisti, mutta kaikkea ei voi saada. Mainittakoon nyt vielä, että mitään tukia en aio nostaa, sellainen ei kuulu omavaraisuusajatteluuni ollenkaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen aina halunnut kuluttaa ajan tehokkaasti itseni tai muiden hyväksi. Kun työpanokseni on hyödyntänyt työantajaani, on työ ollut mielekästä, koska se on turvannut ansioni. Ansioillani olen voinut toteuttaa haaveitani. Turhauttavaa on ollut, kun leppoisaa oleskelua, ilman tavoitteita, on suosittu viihtyvyyden vuoksi. Seuraus usein yrityksen toiminnan kannattamattomuus, ja ansioideni romahtaminen. Kotona puuhaaminen mielekästä, mutta ajanmyötä yhtä tylsää kuin työssäkäynti.
Minäkin vihaan työtäni, johon olen sattumalta päätynyt. En pääse tekemään mitään itseäni kiinnostavaa ja tuntuu, etten saa mitään hyödyllistä kokemusta kartutettua. Alani paikkoja on hyvin vähän avoinna ja tähän mennessä en ole onnistunut hakemiini paikkoihin pääsemään. Haluaisin työn, jonka koen merkitykselliseksi ja jossa voisin kehittyä, nykyinen ei ole kumpaakaan. Meillä on todella huono työilmapiiri, sen lisäksi että itse työ on ihan paskaa. Palkka on onneksi ihan ok ja yritän ajatella, että teen tämän vain, jotta voin taata lapsilleni tietyn elintason lapsuudessa. Olen jo päättänyt, että kun lapset muuttavat kotoa pois, myyn asunnon ja tuen siitä saaduilla rahoilla lapset opintojen yli ja teen itse niin vähän töitä, kuin mahdollista. Ja teen enää vain sellaisia töitä, joita en ainakaan vihaa sydämeni pohjasta. Itse pärjäisin hyvin vähällä ja huomattavasti askeettisemmissa olosuhteissa, en nauti kuluttamisesta. Vielä pitäisi 10 vuotta jaksaa. Yksi mitä olen yrittänyt hyödyntää on se, että otan lomarahat vapaana, jotta saan edes sen pari viikkoa elämää vuoteen enemmän.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Itse olen sellainen, että kokeilen koko ajan eri juttuja, eli kun jokin alkaa kyllästyttää, teen jotain muuta vähän aikaa. Jos ei tykkää siitä mitä tekee, niin pitää vaihtaa alaa. Ei tietenkään ole helppoa, en yritä vähätellä asiaa, mutta fakta on että elämä on valintoja täynnä. On olemassa ihan varmasti joku ala, josta nauttisit. Ehkä siitä saa huonompaa palkkaa tms, mutta raha ei ole kaikki kaikessa. Sitten voi myös työskennellä osa-aikaisesti. Monet tietysti stressaa eläkkeen karttumista, ja se on tietysti ihan ymmärrettävää, mutt eläkkeelle voi säästää myös elämällä säästeliäästi nyt ja huolehtimalla itsestään, jolloin jaksaa myös siinä mukavassa työssään pidempään. Monet näkee elämän sellaisena putkena, että valitaan se yksi rooli ja polku, ja sitten pysytään siinä samassa kaavassa lopun ikää, vaikka se osoittautuisi todella raskaaksi ja vääräksi valinnaksi itselle. Monella ylpeys ei anna ihmisen luopua liian ha
Ei pidä paikkaansa minun kohdalla. En haluaisi tehdä yhtään minkään alan töitä, jollei rahan takia olisi pakko. Mieluummin heräilisin kun haluan (vaikka olenkin aamuihminen, niin ei huvita nousta klo 5:45) puuhastelisin jotain kotona sisällä tai omalla pihalla, ulkoilisin koiran kanssa keskellä päivää, lukisin, tekisin uusia ruokia, leipoisin, kokoaisin vaikka palapeliä tai tuijottaisin telkkaria jos ei muuta viitsisi tehdä. Voisi matkustella silloin kun haluaa, eikä tarvitsisi vääntää kesäloman ajankohdasta työpaikalla kun kaikki haluaa lomailla heinäkuussa.
Työelämä ei anna yhtään mitään, vie vaan koko päivän ettei mitään jaksa enää illalla tehdä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen ollut 5 vuotta uudessa työpaikassa.
Nyt olen sairaslomalla.
Uuvuin jatkuvaan opetteluun.
Oletko mittauttanut ferritiini- ja kilpirauhasarvosi, ap? Myös keliakiatesti kannattaa tehdä sekä maitoallergia on todennäköinen. Minulla auttoi myös vyöruusurokotus.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En yhtään mitään paitsi uupumuksen, ahdistuksen, masennuksen ja toivottomuuden.
Minä olisin onnellinen,jos saisin töitä. Olen + 50 pitkäaikaistyötön, sain potkut.
Mulla on ihan sama juttu. Työ ei ole koskaan antanut mitään muuta kuin rahaa. Olen introvertti, omaan tuntosarvet niskassa, huomaan nopeasti miten asiat on työyhteisössä. Olen ollut takarivissä, kun kunnianhimoa on jaettu, vaikka teenkin työni, mitä se milloinkin on huolellisesti. Mitä enemmän ikää tulee, sen enemmän työ tuntuu turhalta ja v-tuttaa.
Palkkaakin vain juuri ja juuri että hengissä selviää
Mua ei itse työnteko ärsytä ja suututa. Mutta ihmiset alakavt ärsyttämään. Kun ei tervehditä, kun tekosaikutetaan, kun ei tehdä edes sitä omaa työtä...
Vierailija kirjoitti:
Mua ei itse työnteko ärsytä ja suututa. Mutta ihmiset alakavt ärsyttämään. Kun ei tervehditä, kun tekosaikutetaan, kun ei tehdä edes sitä omaa työtä...
No mikset itsekkin saikuta? Oot itekkin saikulla, ei pomoja kiinnosta vttuakaan kuinka paljo kukakin on saikulla kunhan hommat hoituu. Eli niin kauan kaverisi poissaoloa ei edes olla huomaavinaan kun sinä kerran kerkeät tehdä hänen työt. Jonain päivänä huomaat että saikuttaja kaveri saa kenkää mutta sinä teet nyt kahden työt koska pomo näki että homman voi hoitaa yhdelläkin tekijällä.
Mulla oli hyvä työpaikka. Nautin työstäni joka päivä, oli sopivasti väljyyttä suunnitella ja päättää itse tai tiiminä asioista. Ammattitaitoa arvostettiin. Työkaverit oli mahtavia. Työ tuntui merkitykselliseltä itselle ja myös se mitä tuotettiin ulospäin muille.
Sitten vaihtui esimies ja kaikki muuttui päinvastaiseksi. Muutaman vuoden päästä lähdin. Sen jälkeen kaikki on ollut työpaikasta toiseen vain apaattista, päivästä toiseen sinnittelyä, merkityksetöntä puurtamista. Kaikkialla tunnutaan raahustavan siinä samassa henkisessä mutaojassa oli työpaikka mikä tahansa. Jos yrität luoda jonkinlaista intoa ja iloa, tuoda itseäsi mitenkään (ammatillisesti) esille, niin aika pian "ammutaan alas" ja muutut itsekin samanlaiseksi mutaojassa kahlaajaksi.
Uskon vakaasti, että he, jotka viihtyvät työssään, ja saavat siitä henkisesti itselleen, heillä on siellä hyvä olla ja he kokevat arvostusta. Itseltäni työnilon tappaa negatiiviset ihmiset, kaikenlaiset sosiaaliset pelit, jotka vie itseltäni ihan hirveästi energiaa. Lisäksi tiukassa talutusnuorassa kulkeminen ilman väljyyttä suunnitella itse omaa työtä, ilman mahdollisuutta osallistua suunnitteluun ja päätöksientekoon, ilman vaikutusmahdollisuuksia, ilman tunnetta, että olet arvokas ja arvostettu työntekijä. Sellainen kokonaisvaltainen huomaamatta jääminen, jossa et pääsee mitenkään hyödyntämään yksilöllisiä vahvuuksiasi. Kaikki vaan samaan laatikkoon ja ulkopuolelle ei huudella.
Tämä kokemus työelämästä ja johtamistavoista ja toisaalta myös työpaikoilla työntekijöiden kesken vallitsevasta negatiivisesta ilmapiiristä on ajanut siihen, että työ on nykyään vain työ. Olen siinä mielessä kuitenkin kuten ap, että vapaalla en tunne tylsyyttä enkä minulla ole ikinä tekemisen puute, ja jos rahaa saisi jostain muusta kuin työstä, en kävisi töissä.