Onneksi mulla on ydinperhe eikä uusperhe

Samaa asiaa joskus jos ikinä miehesi päättää pettää ja avioliittosi sujuu päin persettä

Siinä vaiheessa meilläkin ovat lapset omillaan, lähes aikuisia kun jo tähän saakka on selvitty.

Mutta ei tämä näin perusperheessäkään aina ruusuilla tanssimista ole. Ehkä kuitenkin ongelmat ovat "omia" ja tavallaan itse tehtyjä ja omia valintoja, kun koskevat omaa puolisoa ja yhteisiä lapsia.

yleensä nämä moneen kertaan eroajat ja monelle miehelle lapsia tekevät naiset ovat ns. heikompaa ainesta niin sosiaalisesti, taludellisesti kuin älyllisestikin. Ei ole valmiuksia kohdata ongelmia tai selvittää vaikeita asioita puhumalla, vaan heti erotaan ja kuvitellaan, että se olisi vastaus kaikkeen. Heidän lapsistaan tulee yleensä myös samanlaisia epätasapainoisia jakorasioita ja teiniäitejä. Onneksi itse elän onnellista ja tasapainoista elämää perinteisessä perhemuodossa (lue: normaalissa).

Silti en välitä miehen lapsista. Mielestäni olemme kuitenkin aika onnellinen uusperhe. Ei tässä mitään riitoja ole ja miehen lapset viihtyy meillä. Täytyy silti rehellisesti sanoa, että jos en ikinä enää näkisi lapsia, niin surisin sitä tasan yhtä paljon kuin työkavereiden menettämistä työpaikanvaihdon yhteydessä. Itseasiassa hyvää työkaveria surisi enemmän. Unohdan enimmäkseen, että miehellä on edes lapsia. Meillä on tämä oma pieni perhe tässä, johon ei ajatustasolla miehen lapset edes kuulu.

olisi pitänyt jäädä väkivaltaisen miehen kanssa kun olen nyt aiheuttanut lapselleni traumoja eron myötä eikä lapsi voi enään koskaan olla onnellinen kun en ole osannut käsitellä ja puhua asioita miehen kanssa selväksi. Kiitos vaan mielen ylennyksestä, muista ap että ylpeys käy lankeemuksen edellä.

mitä menit sellaisen ukon kanssa naimisiin???

Mutta valitettavasti aina näin ei ole.Silloin on erottava.

Itse elän ydinperheessä, ja olen tyytyväinen.Uusioperhe-kuviossa ei pelottaisi uuden puolison lapset, vaan lasten eriarvoisuus isovanhempien silmissä,exät,monet isovanhemmat...arki voisi olla kovaa säätöä.Jos eroaisin, en perustaisi uusioperhettä, tai ainakaan tekisi lapsia lisää.

Ap:n viestissä on asiaa. Työskentelen lasten ja nuorten mielenterveyspuolella ja täytyy sanoa, että kyllä eron vaikutukset lapseen ovat usein suuret... ja uusioperheen kuviot hankalat. Itse en uusioperhettä muodostaisi. Mieskin sattuu olemaan sellainen, että niin suuria vikoja ei ole vielä löytynyt, että eroa pitäisi harkita. Ja olen päättänyt, että pitäisi olla todella painavat syyt (väkivalta tms.), jotta hänestä eron ottaisin lasten ollessa alaikäisiä. Sille en tietenkään mitään voisi, jos mies päättäisi erota (epätodennäköistä kyllä) mutta jos niin kävisi, en VARMASTI perustaisi uusioperhettä niin kauan kuin lapseni ovat pieniä. Voisin ihan hyvin elellä yksikseni lasten kanssa ja jakaa huoltajuuden heidän isänsä kanssa. Uutta miestä en kaipaisi asumaan kanssani. Seurustella ja tapailla toki voisin, jos johonkin ihastuisin.

oli tuttu, joka ydinperheellisenä vannoi, ettei ikinä uusperhettä, mutta nyt silläkin on sellainen. ;-)

Eroperheiden lapsilla on valtavasti enemmän ongelmia kuin ydinperheiden lapsilla.



Ymmärrän, että ei erolle aina mitään voi ja joskus on parempikin niin, mutta valitettavasti on paljon aikuisia, jotka sitten vielä kaiken muun tuskan (esim. riitaisa aika ennen eroa) päälle hoitavat sen eron ihan hemmetin huonosti lasten kannalta. Lapsia aletaan pitää pelinappuloina ja kaikki uusperehkuviot toteutetaan lasten kannalta huonolla tavalla. Sitten vielä siihen päälle vanhempien uusi "sinkkuaika" kun liihotetaan baareissa ja metsästetään kumppania. Pahimmassa tapauksessa kotiin tuodaan vähän väliä uusi "isä"- tai "äiti"-ehdokas esiteltäväksi. Lapset saavat ihan kieroutuneen kuvan parisuhteesta eikä hyvää mallia omaan elämäänsä.



Suurin ongelma siis on se, että aikuiset eivät osaa olla aikuisia ja riitatilanteet vedetään äärimmilleen lasten tunteista piittaamatta. Itsekkyys, lapsellisuus, neuvottelukyvyttömyys, kompromissikyvyttömyys...

Tässä ainoat kokemukseni uusperheestä. Minulla oli ihan hirveä isäpuoli lapsuusperheessäni, viinaa ja isoja riitoja. Äitini seisoi vieressä katselemassa. Olen katkera vieläkin.



Valitettavasti ero tuli omallekin kohdalleni. Lähes 10 vuotta sitten jo. Ex mieheni otti uuden vaimon jonkun vuoden kuluttua, rouva on kiva ja asiallinen ihminen mutta exä ei. Edelleenkään. Uudella vaimolla on ennestään lapsia ja vaikka meidän lasta kohdellaan siellä hyvin niin uuden rouvan lapsia ei. Ei siis toimi.



Itse olen pysynyt sinkkuna, osittain siksi etten enää luota miehiin ja osittain siksi etten tosiaan halua omaan kotiini mitään uusioperhekuviota. En ole miehenkipeä ja lapsellani on jo isä joten en tarvi miestä mihinkään.



Epämuodikas mielipiteeni on, että jos ensimmäinen liitto epäonnistuu on lähivanhemman velvollisuus keskittyä lapsiinsa ja jättää vastakkainen sukupuoli rauhaan siihen asti kun lapset muuttavat kotoa. Jos sen jälkeen vielä haluaa seurustella ja tapailla jotakuta niin se on ok.

Meillä ei koskaan asunutkaan oikea isi lapsen kanssa joten ei ole kokenut eroa. Isäpuoli tuli 3 vuotiaana jota pitää oikeana isänä. Lapsi on nyt 11v. Meillä ei kyllä ole mitään uusperheongelmia, edes tiedä mitä ne ovat. Voisko joku kertoaa?

itselläni vain kävi niin, että mieheni kuoli. Olin silloin kuitenkin reilusti alle 30-vuotias, enkä ajatellut viettää loppuelämääni, parhaimmillaan vaikka 60-70 vuotta ilman kumppania. Olen siis myöhemmin valinnut uusperheen, vaikka se niin hirveää useimpien mielestä onkin. Onnellisia tässä ollaan oltu jo kohta 20 vuotta, eikä nuo lapsetkaan näytä niin kärsineen.

Eroperheiden lapsilla on valtavasti enemmän ongelmia kuin ydinperheiden lapsilla.

Ymmärrän, että ei erolle aina mitään voi ja joskus on parempikin niin, mutta valitettavasti on paljon aikuisia, jotka sitten vielä kaiken muun tuskan (esim. riitaisa aika ennen eroa) päälle hoitavat sen eron ihan hemmetin huonosti lasten kannalta. Lapsia aletaan pitää pelinappuloina ja kaikki uusperehkuviot toteutetaan lasten kannalta huonolla tavalla. Sitten vielä siihen päälle vanhempien uusi "sinkkuaika" kun liihotetaan baareissa ja metsästetään kumppania. Pahimmassa tapauksessa kotiin tuodaan vähän väliä uusi "isä"- tai "äiti"-ehdokas esiteltäväksi. Lapset saavat ihan kieroutuneen kuvan parisuhteesta eikä hyvää mallia omaan elämäänsä.

Suurin ongelma siis on se, että aikuiset eivät osaa olla aikuisia ja riitatilanteet vedetään äärimmilleen lasten tunteista piittaamatta. Itsekkyys, lapsellisuus, neuvottelukyvyttömyys, kompromissikyvyttömyys...

toisenlaisia "uusperheitä". Meillä esim. minun mieheni sai exänsä kanssa melko nuorena lapsen, no naisesta ei sitten kuitenkaan ollutkaan "hauskaa" olla vaan perhe, äiti ja avovaimo. Piti alkaa sivusuhteeseen miehen työkaverin kanssa, samaan aikaan kun oli lapsen kanssa kotona. Mies painoi sillä välin pitkää päivää pitääkseen ruuan pöydässä ja laskut maksettuna. Nainen päättikin lopulta muuttaa ko. miehen kanssa yhteen ja viedä tuolloin 1,5v lapsen mukanaan. Joten mieheni jäi yksin, 27- vuotiaana. Joten kertokaahan te arvoisat ydinperhe-hihhulit, olisko mieheni jäädä yksin/elellä vaan jossain panosuhteissa..? Mieheni ei koskaan ole ollut mikään baareissa juoksija, vaan perheihminen viimeisen päälle, on loistava isä ja ihana aviomies. Itse olin sitä mieltä, että on hyvä juttu että miehellä oli jo valmiiksi lapsi, koska en itse silloin vielä edes halunnut omia lapsia. Myöhemmin kuitenkin lämpesin omallekin lapselle kun mies kovasti toivoi lisää lapsia. Miehen lapsi on meillä vain joka toinen viikonloppu ja lomilla pari viikkoa, enemmänkin saisi olla, (saisi vaikka muuttaa meille) mutta välimatkan takia ei ole mahdollista lapsen koulun ja muun takia. Lapsi on kuitenkin osa perhettämme, hänellä on oma huone ja omat tavarat meillä, minun sukuni kohtelee häntä ihan kuin minun ja miehen yhteistä lastakin. Sisarukset rakastavat toisiaan kovasti ja leikkivät paljon yhdessä. (Ps. mieheni ei eron jälkeen juossut baareissa, ei esitellyt mitään vaihtuvia "äitiehdokkaita" lapselleen tai muutakaan, minä olin ensimmäinen ja ainoa.) Meillä asiaa toki on helpottanut että lapsi oli 2,5v kun aloin mieheni kanssa seurustelemaan, joten hänen mielessään näin on aina ollut, vaikka nyt isompana jo toki tietää että vanhempansa ovat joskus olleet yhdessä ja eronneet.

Eroperheiden lapsilla on valtavasti enemmän ongelmia kuin ydinperheiden lapsilla.

Ymmärrän, että ei erolle aina mitään voi ja joskus on parempikin niin, mutta valitettavasti on paljon aikuisia, jotka sitten vielä kaiken muun tuskan (esim. riitaisa aika ennen eroa) päälle hoitavat sen eron ihan hemmetin huonosti lasten kannalta. Lapsia aletaan pitää pelinappuloina ja kaikki uusperehkuviot toteutetaan lasten kannalta huonolla tavalla. Sitten vielä siihen päälle vanhempien uusi "sinkkuaika" kun liihotetaan baareissa ja metsästetään kumppania. Pahimmassa tapauksessa kotiin tuodaan vähän väliä uusi "isä"- tai "äiti"-ehdokas esiteltäväksi. Lapset saavat ihan kieroutuneen kuvan parisuhteesta eikä hyvää mallia omaan elämäänsä.

Suurin ongelma siis on se, että aikuiset eivät osaa olla aikuisia ja riitatilanteet vedetään äärimmilleen lasten tunteista piittaamatta. Itsekkyys, lapsellisuus, neuvottelukyvyttömyys, kompromissikyvyttömyys...

toisenlaisia "uusperheitä". Meillä esim. minun mieheni sai exänsä kanssa melko nuorena lapsen, no naisesta ei sitten kuitenkaan ollutkaan "hauskaa" olla vaan perhe, äiti ja avovaimo. Piti alkaa sivusuhteeseen miehen työkaverin kanssa, samaan aikaan kun oli lapsen kanssa kotona. Mies painoi sillä välin pitkää päivää pitääkseen ruuan pöydässä ja laskut maksettuna. Nainen päättikin lopulta muuttaa ko. miehen kanssa yhteen ja viedä tuolloin 1,5v lapsen mukanaan. Joten mieheni jäi yksin, 27- vuotiaana. Joten kertokaahan te arvoisat ydinperhe-hihhulit, olisko mieheni jäädä yksin/elellä vaan jossain panosuhteissa..? Mieheni ei koskaan ole ollut mikään baareissa juoksija, vaan perheihminen viimeisen päälle, on loistava isä ja ihana aviomies. Itse olin sitä mieltä, että on hyvä juttu että miehellä oli jo valmiiksi lapsi, koska en itse silloin vielä edes halunnut omia lapsia. Myöhemmin kuitenkin lämpesin omallekin lapselle kun mies kovasti toivoi lisää lapsia. Miehen lapsi on meillä vain joka toinen viikonloppu ja lomilla pari viikkoa, enemmänkin saisi olla, (saisi vaikka muuttaa meille) mutta välimatkan takia ei ole mahdollista lapsen koulun ja muun takia. Lapsi on kuitenkin osa perhettämme, hänellä on oma huone ja omat tavarat meillä, minun sukuni kohtelee häntä ihan kuin minun ja miehen yhteistä lastakin. Sisarukset rakastavat toisiaan kovasti ja leikkivät paljon yhdessä. (Ps. mieheni ei eron jälkeen juossut baareissa, ei esitellyt mitään vaihtuvia "äitiehdokkaita" lapselleen tai muutakaan, minä olin ensimmäinen ja ainoa.) Meillä asiaa toki on helpottanut että lapsi oli 2,5v kun aloin mieheni kanssa seurustelemaan, joten hänen mielessään näin on aina ollut, vaikka nyt isompana jo toki tietää että vanhempansa ovat joskus olleet yhdessä ja eronneet.

Ette voi yleistää, että kaikki voi huonosti. En kuolemaksenikaan ymmärrä, miten meidän yhteiset (8 ja 10v.) voisivat huonosti. He elävät äidin ja isän kanssa onnellista perhe-elämää. Toisaalta he ovat myös uusperheen lapsia, vaikkei se heidän elämäänsä mitenkään vaikuta. Heillä on sisarus, joka tulee ja menee. He eivät luovu mistään tuon sisaruksen takia vaan kaikki on bonusta.

täh, aika sekaisin oot

Silti en välitä miehen lapsista. Mielestäni olemme kuitenkin aika onnellinen uusperhe. Ei tässä mitään riitoja ole ja miehen lapset viihtyy meillä. Täytyy silti rehellisesti sanoa, että jos en ikinä enää näkisi lapsia, niin surisin sitä tasan yhtä paljon kuin työkavereiden menettämistä työpaikanvaihdon yhteydessä. Itseasiassa hyvää työkaveria surisi enemmän. Unohdan enimmäkseen, että miehellä on edes lapsia. Meillä on tämä oma pieni perhe tässä, johon ei ajatustasolla miehen lapset edes kuulu.

Minusta tämä on se vaiettu totuus uusperheissä. Ollaan päällisin puolin onnellisia ja vakuutellaan kaikkialle, mutta totuus on, että jokaisella uusperheen jäsenellä on ns. norsu olohuoneessa. Eivät ne lapsetkaan ole onnellisia saatikka isä, joka ei voi rakastaa kaikkia lapsiaan tasapuolisesti, eikä ainakaan kohdella heitä tasapuolisesti.

Kaikista toimivimmassa uusperheessä - jossa siis kaikki vaikutti toimivan upeasti ja perheen aikuiset olivat onnellisia ja tyytyväisiä - se etälapsi kärsi. Oli jatkuvasti ikävä isää, lähilapsia kadehti, äitipuoli piikitteli ja vähätteli, vaikka ei edes itse sitä tajunnut ja perhe oli ottanut sellaisen vähättelevän ja lyttäävän tyylin tämän etälapsen suhteen, kun "se on niin huomionkipeä ja ärsyttävä". Isä selitti suureen ääneen, miten rakastaa kovasti tätä etälasta, vaikka tämä onkin niin hankala, ja sitä hymähdeltiin ja kerrottiin loistavia kasvatusesimerkkejä, miten saivat kitkettyä äitinsä opettamat pahat tavat etälapsesta pois. Etälapsi sai jatkuvasti kuulla, että "ydiperhe" tekee tämän matkan ja sinä pääset sitten äitisi kanssa jonnekin (eikä päässyt). Myös rahasta todettiin, että ei ole varaa ottaa etälasta mukaan, joten siksi vain tehdään matkat ydinperheen voimin.

Ei se etälapsi mitään tolkutonta kaltoinkohtelua kärsinyt. Hänellä oli ihan rakastava isä, ja äitipuolikin välitti ja yritti kovasti sietää. Sisaruspuolet eivät kiusanneet mutta toki onnistuivat osoittamaan joka käynnillä, mistä kaikesta tämä etälapsi jäi paitsi. Itsetunto nollassa ja älytön miellyttämisen tarve juuri miehiä kohtaan jäi palkinnoksi tästä toimivasta ja onnellisesta perheestä.

Epämuodikas mielipiteeni on, että jos ensimmäinen liitto epäonnistuu on lähivanhemman velvollisuus keskittyä lapsiinsa ja jättää vastakkainen sukupuoli rauhaan siihen asti kun lapset muuttavat kotoa. Jos sen jälkeen vielä haluaa seurustella ja tapailla jotakuta niin se on ok.



Olen täysin samaa mieltä. Tapailla voi isäviikonloppuna, mutta uusia karjuja en lapsieni eteen toisi. Jokainen tervejärkinen varmastikin yhtyy tähän.

Up

Vierailija kirjoitti:

Mutta hyvä että saat tollasesta tyydytyksen.Mä elän uusioperheessä ja päivääkään en vaihtais pois.Mulla näin paljon parempi olla kun oli siinä ydinperheessä

Samoin:) 29. vuosi uusperheessä menossa. No ollasn jo isovanhempia eikä omia lapsia kotona. Mutta ihana parisuhde ja rakastavat välit koko pesueeseen molemmilla

Uusperheet on yleisempiä (ja usein onnellisempia) kuin ns. ydinperheet, ei sitä koskaan tiedä kuinka kauan teidän liittonne kestää.