Lue keskustelun säännöt.
Millainen on rankka elämä?
14.10.2012 |
Mietin tässä, että kenellä on oikeasti oikeus sanoa toiselle, ettei tällä ole ollut rankkaa? Kun täällä ja ihan oikeassakin elämässä tykätään lytätä toinen ns. elämänkokemuksen puutteella.
Kommentit (187)
Kerran jouduin juomaan aamukahvin ilman maitoa :(
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mutta oikeasti kovia kokeneena vituttaa kun joillakin on niin rankkaa kun kynsi katkeaa.
Enemmän tulee mieleen, että kovia kokenutta vi tuttaa enemmänkin se, että kyntensä katkaissut on kasvanut ympäristössä missä saa ilmaista negatiivisia tunteita ja sen takia ilmaisee niitä nyt aikuisenakin rohkeasti. Kynnen katkeaminen on oikeasti todella ankeaa ja ihan hyvä aihe valittaa.
T. Traumataustainen, jota kyllä ottaa päähän kynnen katkeaminenkin.
No juuri naulan kantaan. Lisäksi esim. itselläkin rankkoja asioita taustalla, nykyään menee hyvin. Mutta edelleen huomaan että "isoissa" tilanteissa olen tosi tyyni mutta just joku avaimen unohtaminen kotiin tai muu aiheuttaa paljon enemmän reaktiota :D. Päälle päin ei voi tietää, millaisia asioita kukin kantaa ja helppo ajatella, että itsellä on asiat pal
Tämä on muuten totta. Itseäni ärsyttää just tuo avainten kadottaminen tai esimerkiksi ihmissuhdeongelmat. Sen sijaan olen ihan rauhallinen ja toimintakykyinen, jos joku läheinen esimerkiksi kuolee.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No jos alaikäisenä menettää vanhemman, niin on se kyllä todella rankkaa.
Ei välttämättä. Joskus niin on jopa parempi.
On se rankkaa. Isäni kuoli kun olin lapsi ja vaikka hän olikin alkoholisti, niin kyllä minä suren, ettei lapsellani ole isoisää eikä minulla isää. En kaipaa sitä millainen hän oli, vaan sitä että olisi isä.
Kaverini perheen elämä helpottui kun heidän isänsä kuoli.
Vierailija kirjoitti:
Kun joutuu hakee töitä vuosien
lokkeilun jälkeen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No jos alaikäisenä menettää vanhemman, niin on se kyllä todella rankkaa.
Ei välttämättä. Joskus niin on jopa parempi.
On se rankkaa. Isäni kuoli kun olin lapsi ja vaikka hän olikin alkoholisti, niin kyllä minä suren, ettei lapsellani ole isoisää eikä minulla isää. En kaipaa sitä millainen hän oli, vaan sitä että olisi isä.
Kaverini perheen elämä helpottui kun heidän isänsä kuoli.
Voi olla, että helpottui. Mutta ei se silti poistanut ainakaan minulla isänkaipuuta. Oma elämäni ei helpottunut, vaan masennuin entisestään. Aika yksilöllistä ehkä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No jos alaikäisenä menettää vanhemman, niin on se kyllä todella rankkaa.
Ei välttämättä. Joskus niin on jopa parempi.
On se rankkaa. Isäni kuoli kun olin lapsi ja vaikka hän olikin alkoholisti, niin kyllä minä suren, ettei lapsellani ole isoisää eikä minulla isää. En kaipaa sitä millainen hän oli, vaan sitä että olisi isä.
Sehän riippuu ihan tilanteesta. Itse ajattelin lapsena ja nuorena ettei minulla ole isää, valitettavasti tämä ei kuitenkaan ollut fyysisesti kuollut.
Miten kukaan voi sanoa noin?
Elämä lapsuuskodissa oli helvetti josta kukaan meistä ei selvinnyt tervejärkisenä. Kukaan ei pystynyt opiskelemaan tai mitään muutakaan. Kaikki jotka vielä elossa raahautuvat jotenkuten eteenpäin. Itsemurha ja sairaudet ihan normia!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No jos alaikäisenä menettää vanhemman, niin on se kyllä todella rankkaa.
Ei välttämättä. Joskus niin on jopa parempi.
On se rankkaa. Isäni kuoli kun olin lapsi ja vaikka hän olikin alkoholisti, niin kyllä minä suren, ettei lapsellani ole isoisää eikä minulla isää. En kaipaa sitä millainen hän oli, vaan sitä että olisi isä.
Sehän riippuu ihan tilanteesta. Itse ajattelin lapsena ja nuorena ettei minulla ole isää, valitettavasti tämä ei kuitenkaan ollut fyysisesti kuollut.
Miten kukaan voi sanoa noin?
Esimerkiksi siten, että se niin sanottu "isä" on tappanut äitipuoleni ja pikkusisarukseni.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No jos alaikäisenä menettää vanhemman, niin on se kyllä todella rankkaa.
Ei välttämättä. Joskus niin on jopa parempi.
On se rankkaa. Isäni kuoli kun olin lapsi ja vaikka hän olikin alkoholisti, niin kyllä minä suren, ettei lapsellani ole isoisää eikä minulla isää. En kaipaa sitä millainen hän oli, vaan sitä että olisi isä.
Kaverini perheen elämä helpottui kun heidän isänsä kuoli.
Voi olla, että helpottui. Mutta ei se silti poistanut ainakaan minulla isänkaipuuta. Oma elämäni ei helpottunut, vaan masennuin entisestään. Aika yksilöllistä ehkä.
Mitä on isänkaipuu? Sinullahan oli isä kuitenkin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Rankkuus on aina suhteellista. Esimerkiksi kaverini jäi lapsena orvoksi, mutta hänellä ei ole mitään kokemusta siitä minkälaista on pelätä elää kotona.
Vierailija kirjoitti:
Psykiatriselle osastolle joutuminen on aika rankkaa, en tiedä onko Suomessa muuta paikkaa jossa ihmisoikeutesi tulevat rikotuiksi, oikeus kehoosi jne.
Toivottavasti alapeukuttajat joudutte joskus itse. Saisitte nähdä kuinka Suomessakin tulee ihmisoikeudet rikotuiksi sen jälkeen kun teidät on leimattu hulluiksi. 🙂
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Rankkuus on aina suhteellista. Esimerkiksi kaverini jäi lapsena orvoksi, mutta hänellä ei ole mitään kokemusta siitä minkälaista on pelätä elää kotona.
Niinpä. Olosuhteet merkitsee
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No jos alaikäisenä menettää vanhemman, niin on se kyllä todella rankkaa.
Ei välttämättä. Joskus niin on jopa parempi.
On se rankkaa. Isäni kuoli kun olin lapsi ja vaikka hän olikin alkoholisti, niin kyllä minä suren, ettei lapsellani ole isoisää eikä minulla isää. En kaipaa sitä millainen hän oli, vaan sitä että olisi isä.
Miksi?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sellainen että on joutunut kokemaan esimerkiksi pelkoa kotona.
Yleensä rankkaa elämää uhoaa ne helppoa elämää viettäneet
Mua ärsyttää ne vanhempansa menettäneet, jotka ovat sitä mieltä, ettei saisi valittaa esim. huonosta äitisuhteesta.
Mun äiti oli sadistinen sosiopaatti, ja olisin ollut onnellínen, jos olisi kuollut aiemmin. Kuoli vasta kun olin jo täysi-ikäinen, toki onnellinen olin silloinkin, mutta ehti aiheuttaa vakavat traumat.
En silti koe, että olisin elänyt erityisen rankan elämän, joskaan en helppoakaan.
Vierailija kirjoitti:
Mua ärsyttää ne vanhempansa menettäneet, jotka ovat sitä mieltä, ettei saisi valittaa esim. huonosta äitisuhteesta.
Mun äiti oli sadistinen sosiopaatti, ja olisin ollut onnellínen, jos olisi kuollut aiemmin. Kuoli vasta kun olin jo täysi-ikäinen, toki onnellinen olin silloinkin, mutta ehti aiheuttaa vakavat traumat.
En silti koe, että olisin elänyt erityisen rankan elämän, joskaan en helppoakaan.
Nuo tuota mieltä olevat on yleensä niitä jotka on eläneen tavallisen turvallista elämää tavallisessa kodissa, sitten ovat menettäneet vanhempansa ja onnistuneet kehittämään itselleen jonkun trauman siitä. Siksi heidän omasta pikkuruisesta näkökulmastaan katsottuna eivät osaa asettua toisten asemaan eivätkä millään voi käsittää, että kaikilla ei ole ollut yhtä hyvää lapsuutta kuin heillä.
Sellainen, jossa ihminen ei kykene ottamaan omia ajatuksiaan/tunteitaan haltuun ja ymmärrä olevansa niistä erillinen, vaan antautuu virtojen riepoteltavaksi pystymättä itse vaikuttamaan omaan kärsimykseensä.
Vierailija kirjoitti:
Mua ärsyttää ne vanhempansa menettäneet, jotka ovat sitä mieltä, ettei saisi valittaa esim. huonosta äitisuhteesta.
Mun äiti oli sadistinen sosiopaatti, ja olisin ollut onnellínen, jos olisi kuollut aiemmin. Kuoli vasta kun olin jo täysi-ikäinen, toki onnellinen olin silloinkin, mutta ehti aiheuttaa vakavat traumat.
En silti koe, että olisin elänyt erityisen rankan elämän, joskaan en helppoakaan.
Miksi ei saisi valittaa?
No juuri naulan kantaan. Lisäksi esim. itselläkin rankkoja asioita taustalla, nykyään menee hyvin. Mutta edelleen huomaan että "isoissa" tilanteissa olen tosi tyyni mutta just joku avaimen unohtaminen kotiin tai muu aiheuttaa paljon enemmän reaktiota :D. Päälle päin ei voi tietää, millaisia asioita kukin kantaa ja helppo ajatella, että itsellä on asiat paljon rankemmin kuin muilla. Se ei vain useinkaan ole totta, todella harva syntyy täysin onnellisten tähtien alla.