En meinaa selvitä koiran kuolemasta

Meillä jäi tänään rakas 11 kuukauden ikäinen auton alle. Pitkä suru edessä. Hirvee suru ja masennus. En selviä tästä millään. En pysty katselee kuvia,en keräämään kamoja pois.. En mä selviä tästä..

Surusilmä kirjoitti:

Meillä jäi tänään rakas 11 kuukauden ikäinen auton alle. Pitkä suru edessä. Hirvee suru ja masennus. En selviä tästä millään. En pysty katselee kuvia,en keräämään kamoja pois.. En mä selviä tästä..

Vaikka tuntuu kamalalle ja toisinaan sitäkin pahemmalle , selviät kyllä . Ikävä on ja saa olla , pitääkin olla. Olet todella menettänyt jotakin ainutlaatuista ja korvaamatonta. Elämäsi on hetken aikaa erilaista . Pitää oppia elämään hiukan toisin. Muistot sattuu ja kaipaus sattuu , tutut tavarat sattuu, tutut yhteiset paikat sattuu.

Ajan kuluessa kuitenkin vähemmän ja vähemmän. Vähitellen pystyt hymyillen muistelemaan yhteisiä kommelluksia ja juttuja.

Muistan kun oma koirani kuoli. Tuntui ,että eihän tästä selviä millään. Ajan kuluessa se helpotti vähän kerrallaan. Ei unohdu mutta helpottaa.

Surusilmä kirjoitti:

Meillä jäi tänään rakas 11 kuukauden ikäinen auton alle. Pitkä suru edessä. Hirvee suru ja masennus. En selviä tästä millään. En pysty katselee kuvia,en keräämään kamoja pois.. En mä selviä tästä..

Voimia suuren suruusi. Itse jouduin viemään rakkaan pikku-koirani viimeiselle matkalle vajaa viikko sitten. Tuntuu, ettei tästä selviä.  Kuvia voin kyllä katsella, mutta mitään koiran tavaroita en ole voinut pois korjata. Tämä ketju on lohduttanut kovasti ja huomaan , että muillakin on samoja ajatuksia ja itsesyytöksiä lemmikin lopettamisen suhteen.  Meillä ell ei alkanut alkun koiraa edes lopettamaan, vaan antoi koiralle nesteenpoistoa, jonka olisi pitänyt autaa hengitykseen. Aikaa tilatessa kyllä sanoin lääkärille, että tuodaan koira lopetettavaksi. Nesteenpoisto ei kuitenkan auttanut ja Koira  taisi vain kärsiä ja kuoli ennen varsinaista lopetuspikkiä, koska oli saanut myös pienen annoksen rauhoittavaa. Nyt kaduttaa, ettei vaan käskenyt lääkäriä päästämän koiraa rauhallisesti pois.

Tuntuu, etten enää ikinä halua tätä surua tuntea, ja etten enää ikinä ota uutta koiraa. Mutta kun tätä ketjua  luin, joku kirjoitti, että otti uuden pennun, joka nyt tulee vastaan kun tulee kotiin, eikä tarvitse tulla tyhjään kotiin, se tuntui kumman lohduttavalta. Pahinta on, kun ei kukaan tule vastaan, kun ei kuulu tuttujen pikku tassujen kipitystä.   Voimia kaikille  lemmikin menettäneille.

Kerroin tuossa maaliskuussa koiranvanhuksemme menetyksestä. Nyt meillä on ihana pikkuinen koiranpentu kotona, joka on suloinen pakkaus. Vieläkin on ihan hirmuinen ikävä koiravanhustamme ja joskus tulee kova itku, mutta on vain muistettava että jokaisella täällä meillä on oma aikansa elää, lyhyempi tai pidempi ja muistot on aina sydämessä. Ja huomaa kun oikein kunnolla itkee, niin helpottaa.

Pentumme on saanut "perintönä" koiravanhuksen ruokakuppeja yms. ja hauska huomata, että pentu on löytänyt samoja lempipaikkoja kotoa missä vanhuskin viihtyi.

Jaksamista kaikille lemmikin menettäneille.

Otan osaa suruusi. Kyllä ymmärtää.

Lapseni kuoli, en meinaa päästä yli.

Oma rakas koira neljän päivän päästä nukutettavaksi ja suru on kova eikä asiaa helpota se etten osaa päättää pystynkö olemaan mukana ja pidellä tassua vai en.

Vierailija kirjoitti:

Oma rakas koira neljän päivän päästä nukutettavaksi ja suru on kova eikä asiaa helpota se etten osaa päättää pystynkö olemaan mukana ja pidellä tassua vai en.

Olen todella pahoillani. Raskaita aikoja.

Tee rakkaalle koirallesi viimeinen ystävän palvelus ja ole hänen rinnallaan viimeiseen hengenvetoon asti.

Se tuntuu sinusta hirveän pahalle, mutta mieti, kuinka pahalta koiran on olla siellä yksin elämänsä viimeisinä hetkinä. Koirasi tarvitsee sinut siihen viereen, jotta sillä on hyvä nukahtaa.

Omalla koirallani epäillään syöpää, ja olen suunniltani. Tiedän, että se on jo vanhahko, ja tiedän, että montaa vuotta meillä ei enää yhdessä ole. Jos tämä on levinnyt syöpä, aika on todennäköisesti lyhyt. On hankala ymmärtää tällaista,kun koira on leikkisä,energinen ja iloinen. Tunnen ajatuksesta suurta tuskaa, koska koira on minulle todella paras ystävä, koska olen yksinäinen ja on antanut paljon tukea masennuksessa. Se on ollut elämässäni jo vuosikymmenen, ja meillä on ollut pitkä taival yhdessä. Kun rapsuttelen sitä, mietin kokoajan milloin en voi enää halia ja rapsuttaa sitä enää. On hankala tajuta että on päivä, kun se ei aamulla.kun herään, istu enää sängyn vieressä odottamassa milloin herään :'(

Vierailija kirjoitti:

Omalla koirallani epäillään syöpää, ja olen suunniltani. Tiedän, että se on jo vanhahko, ja tiedän, että montaa vuotta meillä ei enää yhdessä ole. Jos tämä on levinnyt syöpä, aika on todennäköisesti lyhyt. On hankala ymmärtää tällaista,kun koira on leikkisä,energinen ja iloinen. Tunnen ajatuksesta suurta tuskaa, koska koira on minulle todella paras ystävä, koska olen yksinäinen ja on antanut paljon tukea masennuksessa. Se on ollut elämässäni jo vuosikymmenen, ja meillä on ollut pitkä taival yhdessä. Kun rapsuttelen sitä, mietin kokoajan milloin en voi enää halia ja rapsuttaa sitä enää. On hankala tajuta että on päivä, kun se ei aamulla.kun herään, istu enää sängyn vieressä odottamassa milloin herään :'(

Otan osaa tuntemuksiisi. :(

Oma koirani päästettiin pois täältä toissapäivänä ja tällä hetkellä olen aivan sekaisin. Koira ei luonani asunut vaan vanhemmillani koska oli jo tottunut heillä asumaan ulkotarhassa kesäisin ja talvet sisällä eikä näin ollen olisi välttämättä oppinut kerros/rivitalo elämään. Lisäksi oli vielä metsästyslinjainen Suomenpystykorva josta metsästyskaveria en saanut koska ollessaan pentu oppi vanhemmilta koirilta paukkupelon, mutta hyvän pilkki/sieni kaverin siitä sain ja pidin joka kerran hyvänä kun siellä kävin. Lopettamisesta olimme äidin kanssa puhuneet kesän mittaan koska tytöltä leikattiin 3 kyhmyä pois viime syksynä ja talven aikana hengitys muuttui todella raskaaksi levossakin, mutta tämä ei koiran olemukseen juuri millään tavoin vaikuttanut. Silti äidin lopetuksen ajanvaraus tuli liian aikaisin minulle ja pyyntö hautakuopan kaivamisesta liian nopeasti vaikka yhdessä päätimmekin että parempi päästää pois tarpeeksi ajoissa kuin liian myöhään. Sitä en tule ikinä antamaan itselleni ikinä anteeksi kun en saanut sanottua ettei vielä, jos viikon vielä saisin olla ja touhuta koiran kanssa kun muuten oli normaalin pirteä 14 vuotias. Eläinlääkärin vastaanotolla ell kuunteli vielä tyttöä ja sanoi niinkuin olin epäillytkin viimeisellä lenkillä sinä päivänä, että keuhkoissa on vikaa ja tämä on varmaankin paras ratkaisu.

Vaikka ell tarkasti viimeisen nukutuksen jälkeen sydänäänet niinkuin kuuluukin, minulla on koko ajan hirveä tunne että pikku tytölläni sydän vielä löi kun viimeisen kerran pidin kättä hänen kyljellä ennen kuin laskin hänet viimeiseen leposijaan.

Meidän koiramme kuoli halvauksen seurauksena muutama kuukausi sitten. Emme huomanneet mitään outoa ja yhtäkkiä jalat lähti alta eikä kävely enää sujunut. Oksensi edellisen päivän ruuat pois kokonaisena, eli ruoka ei sulanut. Vietiin ellille ja siellä annettiin kipulääkettä lievittääkseen kipuja mutta vanha koira kun oli ja muutenkin tila oli huono niin arvata saattoi ettei mitään ollut tehtävissä. Piikki pistettiin ja meidän piagle Malla kuoli 11 vuotiaana. Pintaan hiipi jotenkin muistot kun Malla otettiin pentuna meille olin silloin 8 iässä. Me touhusimme ja minä juoksin rinteitä ja Malla juoksi perässä. Kyllä se raastaa ja tuntuu kauhealle. Ei sitä ymmärrä jos ei itse koe. Elämä heittelee välillä, ja saamme kolhuja. Tsemppiä kaikille jotka ovat menettäneet jonkun rakkaan läheisen! ❤️

18 vuotta sitten menetin yhden neljästä koirastani. Oli 9v.kuollessaan.Syy hengitystiekasvain jota ei voinut leikata. Vieläkin suru tuntuu. Suuri persoona jota en milloinkaan unohda! Valokuvankin katsominen saa itkemään. Jaksamista teille kaikille lemmikeiden menettäneille!

Suru kulkee rinnalla pitkään...se ihana jääräpää jonka kaunis häntä ja tassut vipelsivät menemään eivät enää ole tässä rinnalla... vaikea uskoa tapahtuneeksi.  Voimia kaikille surun keskelle.

Kaipuu on suuri...vaikea edes mennä ulos kävelylle kun joka paikka muistuttaa meidän kävelylenkeistä...ja siitä kuinka kauniisti hän kulki vierelläni...välillä taakse katsoen jotta varmisti että olen lähettyvillä.

Tässä ote tekstistä joka kaunis ja toivottavasti auttaa jonkun muunkin surussa:

"Suurtakin suurempi rakkaus antoi meille rohkeuden antaa sinulle luvan lähteä: tiesimme että nyt on sen aika. Lähdit kauniille matkalle sinne, missä tassusi nousee kevyesti, missä mennä hipsuttelet ihania polkuja. Kaunis katseesi on kaiverrettu sydämeeni."

surullista... Itkin kun luin tuon ja tuli mieleen kun minä itkin yhden kaverin koiran kuolemaa vaikka en ollut nähnyt sitä koiraa kun 5 kertaa koko elämässäni ja silti vollotin kämpässäni lattiat täynnä kyyneliä, en vaan itsekkään meinaa päästä yli tsemppiä vaikka olen taas 5 vuotta myöhässä niin voimia kaikille ketkä kuollutta koiraa suree :(

Meidän perheen kissa kuoli v. 2002. Se jäi auton alle ja jouduttiin lopettamaan. Viimeksi tänä vuonna olen itkenyt, koska olen ikävöinyt sitä. Se oli erikoinen, epätavallinen kissa, joka oli selvinnyt monista vastoinkäymisistä. Kissa oli minulle ja kaikille perheemme jäsenille hyvin rakas.

Tähän liittyy omituista syyllisyyttä, jota ap.:kin kuvasi suhteessa koiraansa. Jokainen "laiminlyönti" (esim. välähdys jostain hetkestä, kun siirsin kissan ärtyneenä oven taakse pois häiritsemästä) tuntuu kuin pistoksena sydämessäni välillä. Eläin on niin viaton, että syyllisyydentunne helposti syntyy. Tiedän kyllä, miten perusteetonta tämä syyllisyys on, ja pidänkin sitä vain ohikiitävänä tunteena, jota ei ole syytä edes käsitellä.

:'(

Kanini kuoli puoli vuotta sitten, suru on raastava enkä ymmärrä miten äkkiä miten yhdessä ohikiitävässä hetkessä joku tärkeä henkilö tai lemmikki on pois. Ei sitä ymmärrä että jonain päivänä kaikki voi olla pois, se hetki kun totuus iskee kasvoille lemmikin kuolemasta niin se hetki, ei voi sanoin kuvailla niin kuin iso möykky olisi kurkussa ja se tuo lähtemätöntä pahaa oloa. Ihmiset aina puhuu että ihminen on tärkeämpi kuin eläin, mutta minusta se on vääristynyt kuva tästä asiasta. Emmekö me ole kaikki samanarvoisia ja emme me voi tietää miten älykkäitä eläimet ovat kommunikoidessaan muille eläimille. Pitäkää te lemmikeistänne hyvää huolta ja nauttikaa joka hetkestä! ❤️

Hei!

Olin tiennyt koirani sairaudesta jo pitkään. Se kuitenkin vielä söi hyvällä ruokahalulla, heilutti häntää ja hymyili , tykkäsi leikkiäkin vielä meidän rauhallista leikkiämme. Kävely oli jo niin hidasta kuitenkin. Sitten tuli oireita, ruoka ei kelvannutkaan. Menimme eläinlääkrille samana päivänä.  Ultrassa etäpesäke, kuumetta, ja eläinlääkäri vahvasti suositti eutanasiaa joka sitten samalla käynnillä suoritettiin.  13 yhteistä vuotta, paljon hyviä muistoja.

Jättää ruumis sinne, lähteä pannan ja flexin kanssa yksin pois. Illalla pelkäsin tulevani hulluksi. Kaikenlaisia ajatuksia, itsesyytöksiä. Nyt pyörin netissä, näin Serbian koirissa Ebbani näköisen koiran, jolla on murtuman jälkitila takajalassa.  Pienestä pennusta saisi ehkä varmimmin ongelmattoman koiran kasvatettua, mutta kun itse olen jo 64v. Koirat pyörivät päässäni enkä saa rauhaa. 

Vierailija kirjoitti:

Ihan samanlaisia itsesyytöksiä minäkin kävin pitkään läpi.

Olin kuulevinani tassunäänet sisällä kun katsoin vaikka telkkaria illalla ja käännyin katsomaan missä se koira on. Sitten tajusin ettei sitä olekkaan enää vaikka muka kuulin sen tulevan huoneeseen.

Ruokakuppeja ja remmejä oli lähes mahdoton laittaa pois kaappiin ja annoin niiden olla aika pitkään paikoillaan.

Kahden koiran kohdalla läpikäynyt saman vaikean suruprosessin. haudattu mökille ja talvi-iltoina käsin taltalla kaiversin nimet ja vuodet luonnonkiveen heille hautakiviksi.

Molempien kuolinpäivänä vien haudalle aina kauniit kukkaset ja jouluna kynttilät.

Edellinen koira kuoli yli 10 vuotta sitten. Uutta koiraa en ole pystynyt vieläkään ottamaan vaikka niin koiraihminen olenkin aina ollut. En vaan kestä sitä menettämistä enää uudestaan.

Meni useampi vuosi etten silittänyt tai huomioinut mitenkään keidenkään muidenkaan koiria. Se oli vaan liian vaikeaa.

Nykyään pystyn iloitsemaan muiden koirista ja niitä on kiva ottaa hoitoon välillä.

Siihen ei auta kuin aika. Kauniit muistot jää ja surun raastavimmasta tunteesta pääsee eteenpäin vielä. Ei kukaan voi määritellä mikä on sopiva aika suruun. Suret niin kauan kuin siltä tuntuu.

Kyyneleet nousi silmiin tästä, voimia kaikille lemmikinsä menettäneille.

Jatkoa edelliseen 142/140.  Sydän ja keuhkot kuvattiin, näissä ei isompaa vikaa. Eläinlääkärilasku oli vain vajaat 600 euroa yksilötuhkauksen kanssa . Asiallinen empaattinen palvelu oli Evidensiassa, suosittelen.

Meillä nuorempi koira sairastui yllättäen, tai siis ainakin meille yllätten, koska koirahan peitteli varmasti kipujaan niin kauan kuin pystyi. Vielä kaksi kuukautta sitten oli virkeä, jaksoi pitkiä lenkkejä, leikki nautti elämästään koiramaisella tavallaan, oli vastassa ja pesi aina nenän tervehtiessään. Syyskuussa lenkit alkoivat tuntua, liian pitkiltä, se koira joka oli ennen 5m edessä olikin yhtäkkiä 5m jäljessä. Muuten oli aivan normaali, söi joi ja oli iloinen. Mietimme tietenkin, että lihakset ovat kipeät, joten hieroimme iltaisin lenkkien jälkeen. Lokakuun alussa ruoka ei enää maistunut ja oksentelu alkoi. Seuraavana päivänä verikokeesta selvisi tulehdusarvojen olevan yli 100. Siitä antibioottikuuri ja viikonpäähän uusi aika. Tuntui että antibioottikuuri auttoi hetken, kunnes meni taas huonommaksi, eli ruoka ei pysynyt sisällä. Seuraavalla käynnillä ei selvinnyt oikeastaan muuta kuin tulehdusarvojen nousu, jolloin suositeltiin Evidensiassa käyntiä, joka muutaman päivän päästä siitä tehtiin ja jäi viimeiseksi. Aamulla vietiin päiväksi tutkimuksiin, iltapäivällä tuli soitto, syy selvillä: iso kasvain ja etäpesäkkeitä keuhkoissa. Itse jaksoin uskoa jatkuvasti koiran tervehtymiseen ja suljin kaikki muut vaihtoehdot pois. Harmittaa kun ei huomannut hyvästellä koiraa aamulla esairaalasta lähdettyämme mutta muistan miten iloisesti se hoitajan mukaan lähti, josta toisaalta hyvä mieli. Iltapäivällä saimme hyvästellä pienen murumme ennen unimaidon antoa. Oli hereillä, mutta rauhoitettuna. Hirveä paikka, ne tietävät ketkä sen ovat kokeneet. Veimme elottoman ystävämme pieneläintuhkaamon yksilötuhkaukseen josta seuraavana päivänä haimme uurnan kotiin.  

Syöpä oli aggressiivinen ja vei koiramme noin kahdessa viikossa hänen ollessaan 10v (elinaika tällä rodulla n. 15v), mutta silti käyn mielessäni kokoajan noita viimeisiä kuukausia etsiessä jälkiä vaivoista jne. Olisimmeko voineet auttaa aiemmin, vai olisimmeko vain joutuneet luopumaan hänestä ennemmin. Tuntuu niin pahalta, miksi juuri meidän murun piti sairastua. Olisiko ollut helpompi hyvästellä vanhuuteen kuoleva koira? Tuskin.

Vanhempi koira (13v) ei ainakaan vielä tunnu etsivän pikkuveikkaansa, mutta on kyllä huomattavasti seurallisempi kuin aikaisemmin. Näen ystäväni kännykästä, tabletista, videoista jotka kuvattu tämän kymmenen vuoden aikana, kunnes havahdun että se 20kg karvainen nalleni onkin tuossa uurnassa tuhkana. Sen jälkeen tulee jälleen suru, tyhjä olo, hirveä kaipuu, itku.

En oikein tiedä miten päin olisi, pitäisi varmaankin yrittää syödä jotain. Nyt voisi kuunnella Jenni Vartiaisen kappaleen, missä muruseni on, kuvitella hänen laulavan: turkista, tassusta, ja pienestä koirasta. Sen jälkeen menen rapsuttelemaan vanhusta, se auttaa hieman. Tuntui hyvältä kirjoittaa omaa tilannetta näiden kaikkien muiden surullisten kertomusten lisäksi. Voimia meille kaikille! ...vaikka nyt tuntuukin ettei sitä ole.