En meinaa selvitä koiran kuolemasta

Haleja kaikille!

Mulla ei itellä ikinä koiraa ollu koska allergiat, mutta kameleontti joka oli kyllä elämäni tärkein olento ja kuin oma lapsi ja sen kuolemasta on kohta jo vuosi mutta vieläkin itken kun vaan ajattelen sitä. 

Ymmärrän tuskasi. Tänään. Jouduimme vaimoni (olen siis mies)kanssa toisen kissasisaruksen lopetettavaksi. Tuntuu, että maailma kaatuu päälle.
Taidan olla aika herkkä mies, lun tuntuu, että itken enemmän, kuin vaimo. Kyseessä oli ensimmäinen lemmikin poislähtö.
Ajattelen, että ne(ystävämme) pääsevät parempaan paikkaan ja silloin joskus, kun meidänkin aika koittaa näemme heidät.
Nim. Kissavauvan isä

Mä pelkään joka päivä sitä, milloin 11-vuotias kultainennoutajani kuolee. Itken usein iltaisin kun ajattelen asiaa. En tiedä miten selviän sitten..

Maanantaina oli se hetki, jota olen jo vuosia pelännyt. Koirani jouduttiin lopettamaan 12-vuotiaana, koska viimeisten kuukausien aikana kunto alkoi heiketä aikalailla. Aivan käsittämätön suru ja kaipuu jäi jälkeen. Koirani oli paras ja tärkein ystäväni ja ajatus siitä, etten koskaan enää näe tuota rakasta ystävääni saa kyllä olon aika kamalaksi. Ei vain voi käsittää. Hankala saada ajatuksia mihinkään muuhun, kun kaikki muistot pyörivät päässä ja tuo viimeinen päivä... Aivan kamala olo myös siitä, kun en saanut kunnolla hyvästeltyä ystävääni. Eläinlääkäri tuli kotiin lopettamaan koirani ja sain sen ulos vietyä, mutta romahdin täysin itkuun ja katsoin vaan etäämmältä, kun isäni piteli koiraa sen aikaa, kunnes nukutus alkaisi vaikuttaa. Nukutuksen alkaessa vaikuttaa koirani tipahti makuulleen jolloin pystyin vasta menemään sen luo ja silittämään sitä. Se taisi jo silloin olls unessa ja tiedoton läsnäolostani... hetken päästä koko toimenpide olikin jo ohi..

Aivan käsittämättömän pahalta tuntuu, että jäädyin siinä tilanteessa noin, enkä kaikkien näiden yhteisten vuosien jälkeen pystynyt antamaan kunnon hyvästejä. Tulen katumaan tuota varmasti koko lopun ikääni :( Toivottavasti tämä tästä ajan kanssa helpottaa...

Aloin itkeä kun luin ketjua. Itsellänikin o jo ikääntynyt koira, ja se on mulle tärkeämpi kuin yksikään ihminen.

Kiitos tästä ihanasta ketjusta, on todella lohduttavaa lukea täältä vertaiskokemuksia lemmikin kuoleman aiheuttamaan suruun ja siitä selviytymiseen.

Oma rakas kissani jouduttiin lopettamaan eilen. Olen pelännyt tuota päivää jo pitkään, koska kissa oli jo aika iäkäs (tarkkaa ikää emme tiedä, sillä kyseessä oli löytökissa, joka on ollut meillä 10 vuotta ja tuli meille aikuisena). Kissa oli laihtunut aivan anorektiseksi ja oli selvästi kivulias. Kissa kärsi kilpirauhasen liikatoiminnasta ja toistuvista virtsatietulehduksista. Olin varma, että toisin sen vielä lääkärin jälkeen kotiin, mutta lääkäri oli sitä mieltä, että nyt olisi ehkä aika päästää kissa kivuistaan. Lääkäri epäili, että kissalla on viruksen aiheuttama vatsakalvon tulehdus FIP, johon ei ole hoitoa. Jouduin tekemään elämäni vaikeimman päätöksen; tuodako kissa kotiin ja yrittää jatkaa sen elämää hieman lääkityksellä (lääkärin mukaan ehkä vain muutama viikko) vai päästääkö kivuistaan.

Nyt on suuri suru. Itkusta ei vain tule loppua. Mieltäni vaivaa ajatus, että olisiko sittenkin pitänyt tuoda rakas kissa vielä lääkkeiden kanssa kotiin. Aiemmin kissa oli saman oloinen kärsiessään pissatulehduksista ja parani nopeasti antibiootit saatuaan. Olisiko näin käynyt myös nyt? Tiedän, että tällainen ajattelu on turhaa, mutta en vain pysty lopettamaan näitä itsesyytöksiä. Oliko kissalla aivan varmasti tuo FIP? Diagnoosista kun ei lääkärikään ollut 100% varma. Nesteestä vatsassa sekä huonosta yleiskunnosta päätellen sanoi, ettei elinaikaa ole paljoakaan jäljellä.

Mielenkiinnolla luin Ap:n ja muiden kirjoituksia siitä, kuinka tämä valtava suru ehkä joskus lievittyy. Tällä hetkellä se tuntuu mahdottomalta. Olen menettänyt jo kaksi kissaa aikaisemmin, mutta niissä tapauksissa en ole joutunut tekemään tällaista päätöstä hoidon lopettamisesta itse, vaan kissat ovat saaneet vakavan sairauskohtauksen ja valinnanvaraa hoidosta ei ole ollut.

Minäkin todella rakastin kissaani aivan yhtä paljon kuin läheisiä ihmisiäni. Olen menettänyt nyt yhden perheenjäsenistäni, enkä "vain jotain kissaa". Kuinka ihmeessä tästä kaikesta selviää? Loppuvatko nämä syytökset ja miettimiset lopetushetkestä joskus?

Nuori koirani alkoi ontumaan jalkaansa kesän lopulla. Syyskuussa lääkärit löysivät vasta syyn, kasvaimen takajalasta. Jalka amputoitiin, koska koirani on koko perheeni ja elämäni. Syövän poistolla ja sytostaattihoidoilla piti saada kuukausia ehkä vuosia elinaikaa. Koira toipui nopeasti leikkauksesta ja tietysti halusin uskoa, että koirani on niissä enemmän eläneissä prosenteissa vaikka syöpä olikin pahanlaatuinen ja myöhemmin todettuna erittäin aggressiivinen. Marraskuussa selvisi patologin lausunnosta, että kasvain onkin hieman et tyyppinen. Sytostaattia muutettiin. Marraskuun viimeinen päivä sain soiton lääkäriltä, että keuhkoista on löydetty älyttömästä etäpesäkkeitä. Tutkimuksiin koirani meni koska kuumetta ei saatu kuriin ja koira alkoi olla heikkona. Lääkäri kertoi, ettei mitään ollut tehtävissä ja että pitäisi päästää viimeiselle matkalle. Halusin koirani kotiin hyvästejä varten. Siitä on nyt 10 päivää. Koirani on piristynyt vaikka tiedän, että tila voi heiketä minä hetkenä hyvänsä. Mietin vain MIKSI? Koirani on täyttänyt vasta 2,5 vuotta. Miksi 2-vuotias hieno, fiksu ja sisukas ystäväni, rakkani, perheeni joutuu kokemaan tällaista. Itkusta ei tule loppua vaikka yritän koiran luona olla vahva. Mietin asioita joista tunnen syyllisyyttä vaikka olenkin kahden koirani kanssa paljon ollutkin. Mutta entä ne kerrat kun rakkaani jäi ikkunaan katsomaan mihin mama menee. Tuntuu, että en pääse tästä koskaan yli. Tuska on sanoin kuvaamatonta minulle sekä pikkupoikani "isoveljelle" 4-vuotiaalle toiselle koiralleni. Olen kuullut samaa vähättelyä, se on vain koira. Minulle koirani ovat koko elämäni! Miten voin jatkaa elämääni kun sattuu! En voi ymmärtää, meillä piti olla vuosia vielä yhdessä..

Kiitoksia kaikille kirjoittaneille. On tuonut suurta lohtua lukea muiden kokemuksista, tunteista, mietteistä ja surusta. Rakkaan lemmikkini juuri menettäneenä tuntuu lohduttavalta etten ole suruni kanssa yksin, vaan muilla on vastaavia kokemuksia ja tuntemuksia.

Vain muutama päivä sitten juuri joulunpyhien alla jouduin jättämään viimeiset hyvästit omalle rakkauspakkaukselleni, arviolta noin 12-vuotiaalle kollikissalleni. Suru ja ikävä on suunnaton. Silti pahinta on päässä vellovat syyllisyyden tunteet: oliko eutanasia päätös sittenkin liian pikainen ja aikainen? Olisiko kuitenkin ollut vielä jotain tehtävissä? Loputtomasti jossittelua "entä jos". Kissani sairasti viimeiset pari vuotta munuaisten vajaatoimintaa ja kärsin syyllisyydestä pitemmältäkin ajalta: miksi en huomannut oireita ajoissa? Miksi en toiminut niin ja näin? Silti mitkään tekemiseni/tekemättä jättämisien miettiminen ei tuo kissaa enää takaisin. Kyseessä oli ensimmäinen ja ainoa kissani ja jos saisi siirrettyä aikaa takaisin niin monet päätökset tekisin nyt eri lailla.

Jopa omasta käytöksestäni kannan syyllisyyttä. Näin jälkeenpäin tunnen, että en osannut "oikein" käyttäytyä ja toimia kissani hyväksi edes viimeisellä reissulla eläinlääkärin vastaanotolla. Tunnen suurta pettymystä itseäni kohtaan. Tunnen kaikin tavoin epäonnistuneeni kissani hoitajana/omistajana.

Kissaani rakastin ja rakastan yhä yli kaiken. Koskaan en enää halua kantaa näin raskasta vastuuta, joten lemmikkiä en tule enää ottamaan. En myöskään kestäisi vastaavaa menetystä uudelleen ja kukaanhan ei voi taata uuden lemmikin kohdalla ettei sama olisi edessä tavalla tai toisella, kenties vaikka hyvin nopeastikin?

Kotini on tyhjä ja autio. Tuntuu että elämänilo on kokonaan poissa. Yhdessä eleltiin kisuni kanssa kaksistaan 10 vuotta. Nyt ei ole jäljellä muuta kuin minä ja syylisyys, joka saa olla seuralaiseni loppuelämäni saakka.

Alkoi itseä itkettää... voimia suruusi! Olen itse henkeen ja vereen koiraihminen, en mikään fanaatikkolellijä vaan normaali nainen, koiriin on aina ollut jonkinlainen side ja en tiedä hankinko lapsiakaan, syistä joita en nyt sano. Koirat on mulle perheenjäseniä ja niin elämässäni tärkeänä asiana et en mahda kestää kun rakkaastaan joutuu luopumaan. Isäpuolen suvusta ovat koiraihmisiä ja kyllä ollaan todettu että välillä sitä suree enemmän koiraa kun ihmistäkään... On ne vaan aina niin hyväntahtosia, tuovat hyvää tähän rajuun maailmaan.

Vierailija kirjoitti:

Viimeksi tänä aamuna itkeä tirautimme miehen kanssa viime tammikuussa yllättäin kuollutta koiraamme. Satuimme molemmat näkemään koirasta unta viime yönä, ja se sai kyyneleet virtaamaan.

Valtava suru ja ikävä on edelleen. Ja tulee varmasti olemaan. Pikku hiljaa on kuitenkin helpottanut, ja nykyään saattaa mennä useampi päiväkin ilman itkuja.

Otimme uuden pennun keväällä ja se helpottaa myös. Suosittelen.

Mutta joiltakin kuolee lapsi tai puoliso, eteenpäin mennään eikä sitä kuollutta korvata uudella lapsella tai puolisolla.

Eikö leski ota uutta puolisoa? Tai lapsen menettänyt voi saada uutta lasta?

Se on elämää. Helpottaa elää elämää. Ei se ole mitään korvaamista

Eikä koira koskaan ole ihminen.

hei...

Kyllä se nyt vaan on niin että lemmikin poismenon aiheuttama suru on yksilöllistä eikä sitä voi kukaan muu kokea samalla tavalla kuin asianomainen. Itse jouduin eilen viemään oman kaverini viimeiselle matkalle ( ikä 12v), poismenon aiheuttama itku velloi silmistäni, kun jouduin luopumaan uskollisesta kaveristani eläinlääkärin vastaanotolla.

Se oli jotenkin niin synkän lopullista ja samalla myös helpottavaa, koska asia olisi ollut joka tapauksessa jossakin vaiheessa kohdattava. Sehän on niin että lemmikin omistajan viimeinen tehtävä on saattaa kaveri lopulliseen rauhaan, tuntui se sitten kuinka epätodelliselta tilanteelta. Siinä tekee itselleen ja uskolliselle kaverilleen palveluksen..

Surutyö ottaa oman aikansa, mutta on verrannollinen kiintymykseen mitä koki kaveria kohtaan. Jos lemmikki on 12 vuotta päivittäin omistajansa kanssa tekemisissä niin se suhde karrikoituu sitten poismenon hetkellä. Kaikki mitä koki kaverin kanssa, pulpahtavat ajatuksiin, hyvät ja huonot hetket, ilot ja surut jne.

"Sehän oli vaan koira" saattaa joku sanoa. "Noh, sehän oli vaan koira, mutta se oli mun rakas perheenjäsen eikä vaan koira" saatan sanoa perään ilkeyksissäni ja surun murtamana ja hämmennyksessäni.

Muistot elävät ja kultaantuvat, niitä ei kukaan vie pois. Ehkä siellä "rajan" takana tapaamme vielä uudestaan kun oma aikani koittaa.

,,,,jaksamista kaikille lemmikkiä sureville****

Tiedän (melkein) miltä sinusta tuntuu. Sain juuri tänään kuulla että parhaan kaverini pupu kuoli (pupu oli minulle kuin oma). Ku kuulin uutisesta ja olin autossa äitini kanssa, kyynelehdin. Surulle pitää antaa aikaa, ja sitten jos sinusta tuntuu, pelasta koira. Usein ihmiset sanovat koirilleen en hanki enää uutta koiraa, mikään ei korvaa sinua". Tietysti mikään ei korvaa sitä omaa ihanaa karvaista ystävää,mutta koira varmasti haluaisi mielummin, että jatkat elämääsi hyviä aikoja muistellen. Ja jos pystyt hankkimaan koiran karvaisen ystävän poismenon jälkeen, etsi eläin jonka voit pelastaa. Kukaan ei tahdo niitä koska ne eivät maksa 2000€ ja ole puhdasrotuisia. Mutta parhaan ystäväni kani oli sekarotuinen, ja yksi parhaista kavereistamme.

Muista todellakin antaa surulle aikaa. Itkemisessä ja lemmikin suremisessa ei ole mitään hävettävää tai nolottavaa.

Lueskelin taas kerran tätä ketjua. 15-vuotias koirani nukutettiin ikiuneen kaksi kuukautta sitten. Poika oli jo aivan loppu, mitään ei olisi enää ollut tehtävissä. Eutanasiapäätös oli oikea vaihtoehto. Jotkut ovat kirjoittaneet syyllisyydentunteista, kun on joskus ollut väsynyt tai turhautunut lemmikin hoitamiseen ja sen toilailuihin. Kyllä minäkin pojalle joskus suutuin, kiskoin remmistä, käskin häipyä vouhkaamasta lenkillelähtöä, laitoin pannuhuoneeseen häpeämään, kun räkyttämiselle ei tullut loppua...en onneksi koe tällaisista syyllisyyttä. En ole täydellinen ihminen, tein virheitä koiran kanssa ja muussakin elämässä, mutta hyvän koiranelämän se sai kuitenkin elää. Vaikka näin jo viime syksynä,  että parhaan kaverini polku on kohta loppuun kuljettu, suru on yllättävän suuri. 15 vuoden ajan päiviin ovat kuuluneet "koirarutiinit". Kaipa aivojeni hermosoluihin on tallautunut näistä rutiineista polku, jonka umpeutuminen kestää...ja sitten tietenkin vahva tunneside, joka varmaan säilyy oman elämäni loppuun asti. On ehkä kyse inhimillistämisestä, mutta jotenkin näen että koirallani oli mun ja perheeni elämässä tehtävä: pennun tullessa meille, silloinen avioliittoni oli kurjassa jamassa, perheen elämä oli ahdistunutta ja ilotonta. Pentu toi tavattomasti iloa sekä lapsille että minulle. Nyt lapset on asettuneet aloilleen ja avioeroahdistus osaltani kutakuinkin käsitelty. Aivan niin kuin koirapoikani olisi "ymmärtänyt" että sen ei enää meitä tarvitse kannatella, että se voi nyt asettua pitkään lepoon...

Tuossa kotini lähettyvillä on pitkä koivukuja. Sitä pitkin kuljettiin koiran kanssa joka päivä. Oli mukava seurata, miten vuodenaikojen vaihtelu näkyi lehtipuissa: kevään hento vihreä, kesän täyteläisyys, syksyn värit ja talven valkoinen huntu...nyt kuljen koivukujaa yksin, suren koiraani, olen kiitollinen menneistä vuosista ja toivon, että ehkä ensi keväänä kanssani heräävää luontoa ihmettelee uusi pentu.

Kyllä monenlaiset tunteet myllertävät päässä. Eilen - vielä eilen aamulla - minulla oli suloinen pieni kultaturkki koirani, jo 15 v vanha. Sille oli tullut kaikenlaisia vaivoja. Vein sen tarkastukseen eläinlääkärille, ja lopputulos oli että eläinlääkäri sanoi että muita vaihtoehtoja ei ole kuin antaa koiran nukkua pois viimeiseen uneen. Koska sillä ikää oli jo paljon ja sydän oli heikko, ei voinut tehdä suuria leikkauksia. Tosi surulliselta tuntui tehdä päätös, ja niin väärältä, tuli aivan paniikki ja shokki. Mutta järki sanoi että tämä on paras nyt koiran kannalta, antaa sen päästä kivuista ja pahasta olosta, antaa sen nukkua pois. Ja niin itkien annoimme sen nukkua pois. Mieli on vielä järkyttynyt tästä asiasta, ja silloin tällöin kyynelet virtaa. Tekisi mieli huutaa, ei! Haluan hakea koirani takaisin. Mutta sitä ei ole enää. Myös kyselen itseltäni, teinkö oikein, olisinko voinut tehdä jotain muuten. Ja hoidinko koiraa hyvin silloin aiemmin, vuosien varrella. Monenlaiset tunteet vaihtelee, suru, ikävä, ahdistus, syyllisyys,... Tämä rakas lemmikkimme pysyy aina muistoissamme, ja tulemme varmasti kaipaamaan sitä kovasti. Vielä niin tuore asia, ja kipeä. Suuri ikävä sydämessä.

Kiitos kaikille tänne kirjoittaneille . Kertomuksenne tuo suurta lohtua menetykseeni.

2 viikkoa sitten päästin rakkaan 13,4 vuotiaan koirani taivaaseen.

Suru ja ikävä on valtavat. Koti tuntuu tyhjälle.

Koetan ajatella , että nyt on surun aika ja joskus se helpottaa . Mieli on raskas. Mitään ei oikein jaksa tehdä.

Toivon voimia kaikille lemmikin menettäneille.

Koira on koira.. Aika helpottaa mut kannattaa muistaa itsekin realiteetit. Ihmisiltä kuolee rakkaita puolisoita ja lapsia ja te poraatte jotain elukkaa.. Ottakaa uusi elukka ja lakatkaa.. Niitä saa rahalla..

Hei.

Otan osaa suureen suruusi. Minulla ihan samanlaiset ajatukset nyt kun koirani kuolemasta on kaksi viikkoa .

Tuntuu etten pääse surusta yhtään yli.

Onko sinun suru yhtään helpottanut kun aikaa on vähän kulunut ?

Minun koirani kuolemasta on nyt 3 kuukautta. Elämänhalu on poissa, en jaksa, en halua enkä välitä tuntea enää mitään. Olen ihan turta. Vain kalvava suru ja kaipaus tuntuvat.

Luulin hetkittäin, että suru hellittäisi, mutta tuntuu, että se porautuu yhä syvemmälle sieluun ja on syönyt minut loppuun.

En jaksa edes puhua tai kertoa asiasta enää kenellekään. Vaikka kuolema oli "suunniteltu" = eutanasia yli 12 vuotiaalle koiralle. Tuntuu niin pahalta, ja on vaikea sisäistää, että eutanasian ansiosta koira vältti lisäkärsimykset. Yritän ajatella niin, mutta tunnetasolla mietin, oliko eutanasiapäätös oikea ratkaisu.

En olisi kyllä sitäkään antanut itselleni anteeksi, jos koira olisi silminnähden tai korvin kuullen ehtinyt kärsiä.

oma vanha koiramme jouduttiin nukuttamaan3 päivää sitten ja tuska on valtava.olemme lapseton pariskunta kun ei niitä vain ole tullut ja sen kanssa on jo oppinut elämään mutta kyllä se vain niin on että kyllä eläimistä luopuminen on vaikeaa kun niistä on tullut osa omaa perhettä.koiramme oli jo 13 vuoden päälle ja vanhuuden vaivat rupesi haittaamaan liikaa niin sen aika vain tuli ja kyllä sen on jo tiedostanut että aika koittaa ennen pitkää mutta kun se hetki koitti että piti soittaa eläinlääkärille niin kyllä se niin vaikeaa on.kaipuu on niin suunnaton että oikeen pahaa tekee ja itku tulee aina kun ajattelen yhteisiä hetkiämme.aamulla puhuimme puolisoni kanssa että onneksi meillä on eres toisemme  että saa olkapään mihin kenata se jo auttaa paljon.kyllä kai tästä yli pääsee taas kun ei ollut ensimmäinen koira mutta se vie oman aikansa aina ja uusi otetaan sitten vasta kun se siltä tuntuu.meillä ollut aina kaksi koiraa ja kyllä sen huomaa toisesta että sekin jotenkin suree sen näkee katseesta katselee ja etsii välillä että missä se on

Meidän perheen rakas koiravanhuksemme kuoli muutama kuukausi sitten ja kova ikävä jäi. Koiravanhus oli jo kovin kipeä ja eläinlääkäri sanoi, ettei ole muita vaihtoehtoja kuin nukutus. Vaikka kaikella järjellä yritän ajatella, että näin on paras ja hänen on nyt hyvä olla, niin silti suru on lohduton.. Itkettää ihan mahdottomasti välillä.Olen muistellut koiramme pentuaikaa vanhuuteen asti ja päivääkään en antaisi pois. Niin ihania hetkiä saimme kokea ja yritän ajatella että koira on aina sydämessäni. Lohduttavaa lukea täältä muiden kokemuksia.Jotenkin on vain jatkettava eteenpäin.. Jenni Vartiaisen sanoin:Tuuli tuulee sinne missä muruseni on, Leiki hetki hänen hiuksillaan, Kerro rakkauteni, kerro kuinka ikävöin, Kerro, häntä ootan yhä vaan.