En meinaa selvitä koiran kuolemasta

Huomasin koirallani viikko sitten melkein kananmunan kokoisen patin, vein heti ellille ja sanoi että mitään ei ole tehtävissä. Elinaika ei ole pitkä olen yrittänyt peitellä koiran sairautta mielessäni, meille on tulossa 10 päivä tätä eli joulukuuta uusi koira, en olisi ottanut ellen olisi tiennyt tätä yritin perua Mutta ei käynyt että perun ottamisen en tiedä miten pystyn katsomaan uutta koiraa silmiin ja sanomaan että rakastan sitä, sanon aina niin mannalle. Itkettää suru on suunnaton, vanhempani eivät ymmärrä miten yhtä koiraa voi surra niin paljon.

Miten selviän tästä?

Suru kirjoitti:

Huomasin koirallani viikko sitten melkein kananmunan kokoisen patin, vein heti ellille ja sanoi että mitään ei ole tehtävissä. Elinaika ei ole pitkä olen yrittänyt peitellä koiran sairautta mielessäni, meille on tulossa 10 päivä tätä eli joulukuuta uusi koira, en olisi ottanut ellen olisi tiennyt tätä yritin perua Mutta ei käynyt että perun ottamisen en tiedä miten pystyn katsomaan uutta koiraa silmiin ja sanomaan että rakastan sitä, sanon aina niin mannalle. Itkettää suru on suunnaton, vanhempani eivät ymmärrä miten yhtä koiraa voi surra niin paljon.

Miten selviän tästä?

Miten ensimmäiset päivät pennun kanssa suijuivat? Keksi pennulle oma hellittelysana ja anna sen tulla luonnostaan :) Uusi alku ei tee edellistä koiraa yhtään vähemmän tärkeäksi. On tosiasia, että aika jättää ennemmin tai myöhemmin. Älä yhdistä vanhan koiran menetystä ja uuden ottaista sillä ne ovat eri asioita.

Pennun kanssa on mennyt hyvin:)

Viikko sitten vein koiran piikille sillä Elli sano että kunto laskee ja kivut on kovat, on ikävä :/

Mun rakas 10v kissa kuoli 2kk sitten yllättäen. Se oli tosi omalaatunen ja ihana kissa, ja esim teki temppuja kun sitä opetin. Meillä oli ihan omat jutut, jotka enemmän on tajunnu vasta nyt miten pieniä juttuja oli paljon sen ja mun välillä, mitkä olikin aika erityisiä ja ainoastaan meidän kahden keskeisiä.

Mut musta tuntuu ettei tämä suru päästä ottestaan.. tai välillä on parempia päiviä mutta sitten taas... ja ei mun tarvi kun avata suu kissasta ja kyyneleet alkaa virtaamaan. Mulla on sitä niin kamala ikävä jatkuvasti. Ja jotenkin tuntuu omituiselta että kyllä mä tiedän että se on kuollut eikä enää tuu kotiin, mut en vaa pysty sitä hyväksymään ja ymmärtämään oikeesti. Tää on niin ristiriitasta kun tietää miten asia on mutta sitä ei vaan ymmärrä....haluaisin vaan kissan takasin, antasin mitä vaan että saisin sen takas ja sais silittää ja ottaa syliin. Tuntuu etten kestä tätä ikävää :'(

Oma koirani kuoli nyt viikonloppuna. Jouduimme nukuttamaan ikiuneen ns. suorilta jaloilta. Sydän petti yllättäen ja viimeiset päivät oikeastaan vain oli jotain oireita havaittavissa joihin emme tajunneet reagoida. Mitään ei tosin olisi voinut edes tehdä. Kuten aina niin koira oli erittäin rakas minulle ja luopuminen sattuu ihan hirveän kovaa. Surua käsittelen vielä varmasti pitkään, mutta yksi kauhea tunne tuli näitä kirjoituksia lukiessa. Sitä jokaisen koiran kuoleman jälkeen hakee näitä keskusteluja lukiessa lohtua omaan suruunsa. Vuosia kuluu välissä, mutta silti joka kerta samat keskusteluketjut nousevat esiin uuden surun myötä. Tämä ei ole näistä vanhimmasta päästä, mutta neljä vuotta sitten luin tätäkin ketjua kun edellinen koiramme nukkui pois. En ole näihin itse kommentoinut, mutta nyt oli pakko kertoa omat tunteet myös. Tulen varmasti seuraavan koiran poismenon jälkeen taas lukemaan näitä kirjoituksia ja luen myös tämän oman tekstini jos tämä keskutelu on vielä olemassa. Toivottavasti näiden hetkien väliin on mahtunut runsaasti hyviä vuosia...

12v noutajani pääsi tänään vihreämmille nurmille kirmaamaan. Suru on valtava. Rakastan sinua. Kiitos kaikesta, rakas ja ainoa ystäväni.

meidän Iso-Vanhempien koiran kuoli kun se karkas metsään. Kuoli mieli puuhissaan eli karkas viimeselle matkalleen jonkun villipedon kynsiin. Sitä oltiin purtu moneen eri kohtaan mutta oli päässy takas kotiin. Oli puoliksi halvaantunut piti lopettaa. Mulla käy koville mutta en kehtaa kertoa kellekkään.

Ai hyvä helvetti miten tää on vaikeeta. Mä en tiedä miten selviän tästä.

minkä takia menin avaamaan tämän ketjun. Oman koiramme kuolemasta kohta 12v ja kommentteja lukiessani tuli itku samantien ja olen vielä töissä..

 Koiramme oli melkein 14v vanha kun kun jouduimme sen viemään piikille. Kun sille oli annettu ensimmäinen rauhoittava ruiske istuin sen vieressä lattialla koiran pää sylissäni, muistan edelleen kuinka se nuoli kättäni niin kauan kunnes nukahti. Oli todella rauhallinen koko ajan ja samantien kun oli saanut sen rauhoittavan piikin kävi tosiaan maahan makaamaan. Edelleen kuitenkin vaivaa se, että kun eläinlääkäri antoi viimeisen piikin, alkoi koiran jalat vipattamaan ihan kuin se olisi juossut.

Vaikka lääkäri totesi sydämen pysähtyneen, jalat jatkoivat edelleen liikettään. En taukki saanut suutani auki ja kysyttyä lääkäriltä, oliko se normaalia:((

Vierailija kirjoitti:

minkä takia menin avaamaan tämän ketjun. Oman koiramme kuolemasta kohta 12v ja kommentteja lukiessani tuli itku samantien ja olen vielä töissä..

 Koiramme oli melkein 14v vanha kun kun jouduimme sen viemään piikille. Kun sille oli annettu ensimmäinen rauhoittava ruiske istuin sen vieressä lattialla koiran pää sylissäni, muistan edelleen kuinka se nuoli kättäni niin kauan kunnes nukahti. Oli todella rauhallinen koko ajan ja samantien kun oli saanut sen rauhoittavan piikin kävi tosiaan maahan makaamaan. Edelleen kuitenkin vaivaa se, että kun eläinlääkäri antoi viimeisen piikin, alkoi koiran jalat vipattamaan ihan kuin se olisi juossut.

Vaikka lääkäri totesi sydämen pysähtyneen, jalat jatkoivat edelleen liikettään. En taukki saanut suutani auki ja kysyttyä lääkäriltä, oliko se normaalia:((

On se normaalia, älä huoli. Oma koirani alkoi myös "juoksemaan" toisen piikin jälkeen. Paniikissa tenttasin lääkäriltä mistä se johtuu ja eihän koira vaan tunne kipuja. Lääkäri vakuutti sen olevan ihan tavallista eikä riskiä kivuista ole. Lääkäri selitti myös mistä reaktio johtuu, mutta ajatukset olivat silloin niin hetkessä ettei syy jäänyt mieleeni.

Pahinta on, kun sekunniksi jotenkin unohdat että koira on poissa ja vilkaiset paikalle missä kaveri on aina tykännyt nukkua. Sitten... ai niin. Ja itsesyytökset, että jos olisin tehnyt sitä ja tätä toisin, niin olisiko saanut elää pidempään. Meidän koira nukutettiin tänään.

Tuntuipa hyvältä löytää saman läpi käyneitä.. Tämä suru on jotain niin musertavaa, sekä henkisesti että fyysisesti. Kulunut viikko on ollut elämäni raskaimpia.

Minun ja äitini yhteinen 14v. ystävä nukutettiin viikko sitten kaikessa rauhassa kotona, sai olla oman laumansa keskellä vailla huolen häivää. Ei edes eläinlääkäriä pelännyt vaan uteliaana teki tuttavuutta.

Kasvaimia meidän vanhuksella olikin ja jos jonkinlaista rasvapattia, vielä edellisenä iltana käytiin eläinlääkärillä rutiinikäynnillä tarkistamassa ja kaikki oli ikään ja tilaansa nähden ok. Seuraavana aamuna ei kaverimme enää pystynytkään juuri kävelemään, kaikki jalat olivat kipeät ja kunto romahti totaalisesti.. Vielä kuitenkin jaksoi hieman kerjätä ja sai nautiskella lempiherkuistaan sekä rapsutuksista laumansa kesken eläinlääkäriä odotellessa. Silmistä kyllä näki että nyt ei enää jaksa vaikka ilonkin pilkahduksia sain vielä nähdä.

Toisaalta sitä kokee jonkinlaista helpotusta kun se mitä olin pelännyt eniten on nyt ohi ja kaikki meni niin hyvin, koira sai elää varsin täyttä elämää lähes loppuun asti. Samaan aikaan koen äärimmäistä kiitollisuutta mutta myös pohjatonta surua.. Mieli on kummallinen.

Suuri lämmin halaus teille kaikille jotka olette ystäviänne menettäneet.

"Antaa sydämen surra, se kuitenkin muistaa mikä on kauneinta rakkautta."

Vierailija kirjoitti:

Surusilmä kirjoitti:

Meillä jäi tänään rakas 11 kuukauden ikäinen auton alle. Pitkä suru edessä. Hirvee suru ja masennus. En selviä tästä millään. En pysty katselee kuvia,en keräämään kamoja pois.. En mä selviä tästä..

Voimia suuren suruusi. Itse jouduin viemään rakkaan pikku-koirani viimeiselle matkalle vajaa viikko sitten. Tuntuu, ettei tästä selviä.  Kuvia voin kyllä katsella, mutta mitään koiran tavaroita en ole voinut pois korjata. Tämä ketju on lohduttanut kovasti ja huomaan , että muillakin on samoja ajatuksia ja itsesyytöksiä lemmikin lopettamisen suhteen.  Meillä ell ei alkanut alkun koiraa edes lopettamaan, vaan antoi koiralle nesteenpoistoa, jonka olisi pitänyt autaa hengitykseen. Aikaa tilatessa kyllä sanoin lääkärille, että tuodaan koira lopetettavaksi. Nesteenpoisto ei kuitenkan auttanut ja Koira  taisi vain kärsiä ja kuoli ennen varsinaista lopetuspikkiä, koska oli saanut myös pienen annoksen rauhoittavaa. Nyt kaduttaa, ettei vaan käskenyt lääkäriä päästämän koiraa rauhallisesti pois.

Tuntuu, etten enää ikinä halua tätä surua tuntea, ja etten enää ikinä ota uutta koiraa. Mutta kun tätä ketjua  luin, joku kirjoitti, että otti uuden pennun, joka nyt tulee vastaan kun tulee kotiin, eikä tarvitse tulla tyhjään kotiin, se tuntui kumman lohduttavalta. Pahinta on, kun ei kukaan tule vastaan, kun ei kuulu tuttujen pikku tassujen kipitystä.   Voimia kaikille  lemmikin menettäneille.

Vuosi ja 4kk on kulunut pienen rakkaan poismenosta. Lähes päivittäin ikävöin ja muistelen tuota pientä karvaturria. Ja vaikka vakaasti silloin päätin, että ei enää ikinä tätä surua ja , että tämä koira jää viimeiseksi koiraksi elämässäni, päätös ei ole pitänyt. 

En sitten vain voinutkaan elää ilman koiraa. Elämä tuntui todella tyhjältä ja merkityksettömältä.  Niinpä viime joulukuun alussa meille muutti rescue-koira,koska halusin antaa kodin kodittomalle koiralle. Tämä pieni on tuonut elämänilon takaisin, jonka kadotin edelleisen koiran kuoleman myötä. Se  ei ole poistanut ikävää jota tunnen poismennyttä kohtaan, mutta antanut roimasti iloa ja sisältöä elämään.

Kiitos kaikille kokemuksensa jakaneille. Lohduttavaa kuulla etten ole tuntoineni yksin. Eilen kuoli yllättäen nukkuessaan koiramme 11- v. Vaikka loppu oli nopea, oli se shokki juuri yllättävyydessään. Minäkin syytän itseäni siitä etten voinut touhuta koiran kanssa loppuaikoina entiseen tapaan minulle puhjenneen astman takia. Koira oli kuitenkin eniten kiintynyt minuun. Kaikkeen nuo rakkaat sopeutuvat kuitenkin, ja kiitollinen olen yhteisistä ajoista. Suru on musertavaa. En nuku, en syö eikä ajatukset pysy kasassa. Tästä huolimatta olen jo ottanut yhteyttä kasvattajaan uuden pennun toivossa. Tuntuu että tämä " valo tunnelin päässä" on ainut mikä auttaa jaksamaan läpi tämän surun. Voimia kaikille kohtalotovereilleni!

✝ 11.2.2015 - 23.11.2018

Meidän rakkain pikkuinen jouduttiin päästämään ikiuneen 5 päivää sitten. Sattuu niin sairaasti, ei mitään järkeä.

Kesällä alko ontumaan jalkaa, jolloin käytiin röntgenissä ja ontuminen laitettiin lonkkien kehityshäiriön ja lievän nivelrikon piikkiin. Käytiin akupunktiossa ja tehostettiin kaikkia niveltehoaineita. Ontuminen palas, kun lääkekuuri loppu ja parin viikon päästä jatkui myös lääkkeen alaisena, eikä enää sen koommin käyttäny oikeaa takajalkaa. Kuitenkin toi lelua, lenkillä kulki enimmäkseen iloisena ja hyppäsi itse sohvalle. Käytiin fyssarilla, joka sanoi ettei voi johtua lonkasta, oireet ei täsmää nivelrikkoon. Ohjas meidät ortopedille, kenelle mentiin iloisena ja luottavaisina asenteella "nivelside poikki, leikataan ja kotiin kuntoutukseen." Löytyikin paha luusyöpä reisiluusta, joka oli jo jossain kohtaa murtanut koko luun. Oli pakko päästä samoilla nukutuksilla ikiuneen, ei sitä voinu enää herättää niihin omiin kipuihinsa. Kivut siirty vaan meille 😪

Koiran luonne oli 10/10, täydellinen koira, täydellinen "isoveli" kahdelle pienelle lapselle ja täydellinen ystävä. Sen luonteessa ei ollu pientäkään virhettä ja meidän arjessa sen kanssa ei ollu pienintäkään haastetta. Niin valtava aukko tyhjänä. 💔 Meidän molempien ensimmäinen koira eikä tiedetty kuinka paljon tää voikaan sattua 💔

Kiitos kaikille tarinoista, sain niistä lohtua. Ensimmäisinä päivinä vain selviydyin voimattomana arjesta lasten kanssa, täydessä shokissa. Maanantaina haimme koiran eläinlääkäristä ja veimme tuhkaamoon, ensi maanantaina saamme uurnan kotiin. Sitä odotellessa. Nyt olo on edes hieman parempi shokin laannuttua, ikävä ja suru valtava. Koira oli 3.5 -vuotias emmekä kerenneet tekemään mitään "viimeisiä juttuja", koira riistettiin meiltä ja tunsin fyysisesti olevani palasina. Nyt saan hieman lohtua uudesta koirasta, koska tarvitsen tassun rapinan, tarkkaavaiset silmät ja rapsutettavan kuuntelijan takaisin kotiin, vaikken enää rakasta Bobbya saakaan 💔

Oman koiran kuolemasta kohta 2 vuotta ja viimeksi tänään itkin lohdutonta ikävääni. Suru tulee aalloissa, ei enää niin usein, mutta edelleen lähes viikottain. Jouduin tekemään päötöksen lopetuksesta vanhuuden vaivojen takia, elämä hiipi koirasta pikkuhiljaa pois. En pysty edelleenkään ajattelemaan eutanasia tiannetta ja välillä tulee ihan hirveät itsesyytökset - olisinko voinut antaa koiralleni paremman elämän, leikkiä enemmän, kävellä sinne minne hän lenkeillä halusi ja ennen kaikkea olla kärsivällisempi vanhuuden vaivoissa? Kaikki nämä ajatukset tekevät niin kipeää etten tiennyt tämmöistä surua olevan olemassakaan.

Antaisin mitä vain, jos saisin vielä yhden kerran silittää koirani päätä ja pitää sylissä. Nuuhkaista turkkia.

Tiesithän, että sinua niin rakastin.

Tänään oli elämäni museetavin päivä, rakas kulta siipeni pieni koira lopetettiin aggressiivisen syövän seurauksena, en voi käsittää tämä tuli aivan yllätyksenä ja olen aivan shokissa. Olen opiskelija, mutta kouluun en pysty millään odotan pieniä nappisilmiä aamulla katsomassa minua vieressäni peiton alla. Eläinlääkäri sanoi että mitään ei olisi ollut tehtävissä vaikka kasvain olisi löydetty varhaisemmassa vaiheessakin, kuusi vuotias rakkaani joka oli elämäni tärkein elävä olento perheeni lisäksi, miten selviän tästä?

Tänään jouduin luopumaan rakkasta koiraystävästäni,päätös oli raskas ,liikkuminen alkoi käydä vaikeaksi ja kivuliaaksikin.Vaikka päätös oli vaikea niin uskoakseni oikea.,Koti on nyt tyhjääkin tyhjempi,muutama kuukausi sitten menehtyneen puolisoni jälkeen koira piti minua arjessa kiinni ja lohdutti omalla tavallaan.Nyt täytyy selvitä yksin ja haluan ajatella että molemmat ovat nyt yhdessä paremmassa paikassa,vaikka ei se tietenkään niin mene.

Voimia menetyksen kokeneille.

Pikkuiseni kuolemasta on kohta kaksi kuukautta, en voi vain käsittää tätä surua. Näiden kahden kuukauden aikana en ole tuntenut kertaakaan onnellisuutta mietin vain jatkuvasti pikkuistani tiedän että sillä on parempi olla siellä missä on.

Itku tulee Missä paikassa tahansa kun mietinkin pikkuistani, lenkit on pahimpia kun lenkkeilin Pikkuiseni kanssa lenkillä ollessani lysähdän lähimetsän kivelle ja itken ja puhun pienelle niin kuin se olisi siinä vieressä se auttaa.

Meille on tulossa uusi pentu kesällä samaa rotua kuin entinen, korvata en pikkuistani halua mutta uuden ystävän haluan. Koira rakastaa ehdoitta ja välittää ehdoitta.

Odotan uutta koiraa innolla mutta silti suru tuntuu möykkynä rinnassa eikä sitä saa nieltyä alas vaikka kuinka yrittäisi. Pahintahan tässä on se että monet tutut sanovat että se oli pelkkä koira mutta minulle se oli niin paljon enemmän.

Tassutella saat nyt pilvien päällä voi pieni olisitpa täällä ❤️❤️❤️

Kaksi päivää sitten rakas kissani, paras ystäväni, elämäni lohduttaja, nukkui pois sylissäni. Hänellä oli todettu suolistosairaus ja kivuliaita haimatulehduksia oli ollut kaksi kahden kuukauden välein. Olin kuukausia käyttänyt kaikki voimavarani hänestä huolehtimiseen, jotta hän vielä toipuisi jotenkin edelleen ja voisia elää vielä vanhuudenpäiviään. Kuitenkin yllättäen hän lopetti syömisen. Kamala syyllisyys kalvaa, kun en heti vienyt lääkäriin, vaan uskoin isääni ja omaa uupumistani ja sitä kun kissa vähäsen söi, ja vähäsen leikki. Uskon, että pelkäsin myös sitä, että kissa nukutettaisiin heti, kun veisin sen lääkäriin. Se oli ollut vatsakivusta lääkärissä viimeksi muutama päivä sitten, jolloin lääkäri totesi, ettei sillä ole hänen mielestään merkittävää ummetusmassaa, ja että veriarvot ovat hyvät, joten vatsakivut hänen mielestään olivat suolistosairauden oireilua, jota pitäisi kipulääkkeillä hoitaa. Sain myös ohjeet kovien kakkojen kanssa toimimiseen jauheella joka oiretta helpottaisi, mutta sillä eläinlääkäri ei vaikuttanut olevan kovin huolissaan ummetuksesta, tämä jäi hakematta apteekista moneen päivään.

Vein kissan lääkäriin vasta päivä sen jälkeen, kun se oli melkein ollut kokonaan syömättä. Hoidin sitä lääkärin ohjein kipulääkkeillä, kun luulin tämän olevan viimeistä suolistosairauden oireilua ennen loppua. Sillä todettiinkin olevan ummetustukos, eikä välttämättä vain sairaudesta johtuvia kipua. Kissaani yritettiin hoitaa, ja se pääsi vielä yhdeksi yöksi kotiin, mutta se ei ruvennut syömään enää, vatsa meni ihan vedelle suoliston avaamislääkkeistä, ja illalla se kömpi saunan lauteiden alle yksin kivuissaan. Selvää oli, että eläinlääkärille piti mennä. Järkyttävä syyllisyys kalvaa mielessäni siitä, etten vienyt itse kissaa jo aiemmin lääkäriin. Ummetustukos olisi voitu poistaa, ja kissa olisi vielä ehkä toipunutkin, tai jos loppu olisi tullut, ei se olisi ollut niin pitkä ja kivulia. Tuntuu siltä, että toimimattomuudellani ja omalla pelollani aiheutin kissani kuoleman ja kissalleni kipuja. Tämä tunne on järkyttävä ja musertava, enkä pysty syömään tai nukkumaan. Tuntuu, että olen kamala ihminen, jolla ei pitäisi ikinä olla lemmikkejä.

Kissani oli minulle äärimmäisen rakas, koko maailmani. Tiedän, että hän olisi jossain välissä nukkunut pois. Mutta se, millä tavalla hän meni, aiheuttaa minulle ihan järkyttävää syyllisyyttä, jota poden tässä nyt varmaan loppuikäni.