En meinaa selvitä koiran kuolemasta

minunkin rakas koirani ja yksinäisen ihmisen lohtu,täytyi päästää pois täältä ajasta ja suruni on aivan suunnaton.Luin surun käsittelystä ja samanlaista on suru oli se ihmisen kuolemasta tai eläimen joka on ollut sinun vierelläsi koko elämänsä.Muu ei auta kuin aika ja sureminen,vaikka tuntuu niin pahalta välillä et rintaa kouristaa.Olen lukenut vertaistukena näitä kertomuksia ja huomaan et aivan samanlaisia tuntemuksia on kaikilla lemmikkinsä menettäneillä.Samanlaista koiraa ei ole eikä tule vastaan vaan antaa ajan kulua ja sit katsotaan,tarvitsenko uuden ystävän,koiran

Et ole yksin,tiedän tunteen.Olen käynyt saman taakan läpi joka on kamalaa itku tulee vaikka sitä ei ajattele

niin kovasti koirani takaisin. Silitellä silkkistä turkkia, katsella ja halia sitä. Voi, että minulla on ikävä sitä..täällä on niin tyhjää..

Kyllä lemmikkiä saa surra, ihme tuo olis jos ei 15-vuotta rinnalla myötä- ja vastatuulissa kulkenutta kaveriaan surisi. Saa surra ja lujaa!!

Joillakin tarvitsee aina alkaa vertaamaan ihmisen ja eläimen kuolemaa..en kertakaikkiaan ymmärrä.

Joillakin tarvitsee aina alkaa vertaamaan ihmisen ja eläimen kuolemaa..en kertakaikkiaan ymmärrä.

ja puolitutut ja läheisemmätkin tulevat kertomaan miten heiltäkin on koira (tai marsu lapsena) kuollut ja miten se oli niin rankkaaa.

En meinaa selvitä koiran kuolemasta

Kuukausi sitten veimme niin rakkaan vanhan koiramme lopetettavaksi. Ikää oli ja vaivojakin, parempiakin päiviä kyllä. Tuntui etten saa elämästä kiinni, itkettää ja tuntuu että tukehun tähän suruun. Välillä kattelen täällä kotona että missä se on. Mietin ja syytän itteäni kun en aina jaksanu huomioida sitä ja se joutui olemaan pitkiäkin päiviä yksin. Mietin mitä kaikkea minun olisi pitänyt tehdä toisin jne. Toisaalta tiedän että lemmikin parasta ajatellen teko oli oikea vaikka niitä hyvinkin päiviä oli. Suren kun minulla ei ole sitä enää. Kukaan ei ymmärrä miten "vieläkin" itken sitä koiraa..

Eihän ap tuota tullut kertomaan minnekkään "palstalle", jossa jonkun läheinen ihminen on kuollut..ja mistä me tiedämme onko hänkin menettänyt joskus jonkun läheisen..ja mitä kukaan on tuomitsemaan jos hänestä kertakaikkiaan tuntuu tuolta..

Multa on kuollut äiti, avomies, jonka kanssa olin yhdessä 10 vuotta ja 15 -vuotiaaksi kanssani koko ikänsä elänyt koira. Koiran kuolemasta en ole päässyt yli ja sen kuoleman ajatteleminen saa minut haukkomaan henkeäni ja itkemään ihan hulluna. Äidin kuolemasta on viisi vuotta ja kaipaan häntä mutta nykyään pystyn muistelemaan jo lämmölle yhteisiä hyviä muistojamme. Miehen kuolemasta 2 vuotta ja hänen ajattelemisensa kirpaisee, enkä ole valmis vielä uuteen suhteeseen mutta tuska on jo helppo kestää. Koiran kuolemasta 3 vuotta. En ikinä voi ottaa enää mitään lemmikkiä, sillä en kestäisi tätä kipua uudestaan.

Koira vain oli minulle rakkaampi, kuin mikään muu tässä maailmassa voi olla.

Eihän ap tuota tullut kertomaan minnekkään "palstalle", jossa jonkun läheinen ihminen on kuollut..ja mistä me tiedämme onko hänkin menettänyt joskus jonkun läheisen..ja mitä kukaan on tuomitsemaan jos hänestä kertakaikkiaan tuntuu tuolta..

kun itseltä on kuollut läheinen (ja olo on ap:n kaltainen, tuntuu että happi loppuu ja itkettää koko ajan) ja saa kuulla monta ap:n kaltaista tarinaa, niin ei niitä ymmärrä. Ei silloin, eikä kyllä nytkään, pakko myöntää.

Jäin vain miettimään, miten ap selviäisi läheisen ihmisen kuolemasta, jos koiran kuolema saa hänet sängyn pohjalle. Kyllä minäkin surin lemmikkimme kuolemaa, mutta se tyhjyys sen jälkeen ei ollut mitään siihen verrattuna, kun viereltä katosi rakas puoliso. Lisäksi olin varautunut lemmikin kuolemaan (ikä tuli vastaan).

Niin. Valitettavasti se ei mene ihan noin. Millään järkisyillä ei voi laskea sitä, miten paljon kenenkin kuuluu surra mitäkin menetystä. Jos se 95-vuotias isopappa tai 15-vuotias koira on kovin rakas ja läheinen, se menetys SATTUU.

Olen menettänyt läheisiä ihmisiä ja koiria, vanhoja ihmisiä ja nuorempia ihmisiä, ja enimmäkseen vanhoja koiria. Yhden vanhan koirani kuoleman jälkeen masennuin vakavasti useammaksi vuodeksi. Tuntemukseni olivat täsmälleen ap:n kuvailemia - mutta kestivät niin loputtoman kauan, että luulin ihan oikeasti kuolevani siihen tuskaan. Taisin kai sitten sinun laskujesi mukaan rakastaa koiraani enemmän kuin ihmisiä?

kun itseltä on kuollut läheinen (ja olo on ap:n kaltainen, tuntuu että happi loppuu ja itkettää koko ajan) ja saa kuulla monta ap:n kaltaista tarinaa, niin ei niitä ymmärrä. Ei silloin, eikä kyllä nytkään, pakko myöntää.

Siis hetkinen. Sinua loukkaa se, että jollain ihmisillä on samanlaisia tuntemuksia kuin sinulla, mutta mielestäsi turhemmista syistä?

Kirjoitapa tämä muistiin johonkin lapulle: "minä en ole ainoa ihminen tässä maailmassa, jolla on tunteet".

Ihmettelen suuresti niitä, jotka vähättelevät koiraystävän merkitystä. Itse olen aina pitänyt itseäni vahvana miehenä, mutta eilinen kymmenvuotiaan koirani poismeno mursi minut täysin. Rakas koirani oli paras ystäväni, jonka kanssa elin yhdessä elämäni myötä- ja vastamäet. Vaikea kuvitella kovinkaan monen ihmisen kuoleman vaikuttavan minuun yhtä vahvasti. Vertailu on kuitenkin tyystin turhaa.

Nyt minulla ei ole jäljellä enää kuin muisto rakkaastani, ja toivon, että aika parantaa sydäntä edes sen verran, että itku muuttuu hymyksi.

Meidän koira jouduttiin viime yönä lopettaan, ja oon vaan niin romuna että yritin tulla saamaan jotain voimaa tästä ketjusta. Koiralla oli pahanlaatunen nisäkasvain, jota ei eläinlääkärin mukaan ees pystyttäis leikkaan, kun oli niin pahasti reisivaltimon päällä, ja oli muutenkin jo vanha koira. Sitten yritettiin vaan kotona tarkkailla, että millon vointi alkaa meneen huonommaks.

Yritin jo jonkin aikaa sanoo äidille, että mun mielestä olis hyvä aika lopettaa, kun pelkäsin kokoajan et menee yhtäkkiä pahaks, ja koira vaikutti jo aika väsyneeltä ja oli aika kankeeta liikkuminen. Paljon kyllä silti oli päivittäin myös häntä heiluen touhottamassa ympäriinsä. Äiti kyllä ajatteli kans koiran parasta, mutta sano et kun ei vielä vaikuta kivuliaalta, ja eläinlääkärikin sano että pirtee koira, niin ei kai sitä vielä.

Nyt pari ihan viimestä päivää sen vointi huononi, ja eilen se sit meni illalla todella huonoon kuntoon, ei saanut henkeä kunnolla ja valitti. En tiedä oonko ikinä elämässäni itkenyt niin paljoo kun siitä hetkestä lähtien. Lääkäriin mentiin välittömästi eutanasiaa tekeen, osan perheestä kanssa. Äiti oli ulkomailla ja kaikki tapahtu niin nopeesti et se ei ois millään päässy sinne.

Lääkärikäynti oli kaikkein vaikein. Itkin kokoajan, ja kun rauhottava ja lopulta anestesia annettiin, tuntu et romahdan siihen paikkaan. Itkin koko kotimatkan myös, ja yöllä en tietenkää saanu nukuttua. Aamulla kun heräsin, oli aluks ihan tyhjä olo, mut samantien kun nousin ja tuli automaattinen reaktio et meen koiran luokse niin purskahdin vaan itkuun kun ei sitä enää oo.

Kaikista kamalinta tällä hetkellä on syyllisyys, miks en edes päivää aikasemmin vienyt, jos mulla kerta oli fiilis et sillä ei kaikki niin hyvin oo. Nyt se joutu viime hetkillään oleen kivuissa, ja äiti ei ollut mukana, joka on sen lempi ihminen kaikista. Musta tuntuu sen takia et se kuoli onnettomana.

Ja mä oikeesti luulin ennen tätä, että koiran kuolema ei oo mulle niin iso juttu, koska ajattelin vaan sitä et "se on sille parempi". Mut viime yö oli mun elämäni rankin kokemus, ja tää tuntuu maailmanlopulta. Mulla on niin paha olla, ja syyllisyys kaikesta. Haluisin niin vaan et se olis tässä vieressä<3

Vuosi mennyt ja edelleenkin itken välillä.. Ikävä on valtava <3

Voimia ❤️ Minä menetin rakkaan koirani viime viikolla. Kirjotellaan jos haluat.

<3

vaan jatkaa jankkaamistaan, koska on omasta mielestään ainoa joka on oikeassa.

Ihan tiedoksi tuolle jankkaajalle, että minä olen haudannut kaikki isovanhempani, menettänyt parikymppisenä eri auto-onnettomuuksissa kolme ystävääni, istunut saattohoidossa olevan syöpään kuolevan ystäväni vieressä ja pitänyt kädestä kiinni, itkenyt vauvansa menettäneen ystäväni kanssa ja kohdannut sen, että serkkuni ruumiinosia on kerätty junanradalta. Niin ja saattanut hautaan lapseni kummisedän. Ja pelastanut siskoni viime hetkillä itsemurhalta. Joten VIELÄKÖ sinulla on varaa kertoa minulle, miltä suru saa tuntua?

Kysyy se, jolle avauduit jo viestiketjun alussa siitä, ettei kuolleita voi korvata (koska otimme uuden pennun pian koiran kuoleman jälkeen). Olisinko ollut nro 10.

Siis hetkinen. Sinua loukkaa se, että jollain ihmisillä on samanlaisia tuntemuksia kuin sinulla, mutta mielestäsi turhemmista syistä?

Kirjoitapa tämä muistiin johonkin lapulle: "minä en ole ainoa ihminen tässä maailmassa, jolla on tunteet".

Kirjoitin viestit 6 ja 24. Oli pakko tarkistaa, kun ärsytti niin suunnattomasti tämä yksi empatiakyvytön vähättelijä.

vaan jatkaa jankkaamistaan, koska on omasta mielestään ainoa joka on oikeassa.

Ihan tiedoksi tuolle jankkaajalle, että minä olen haudannut kaikki isovanhempani, menettänyt parikymppisenä eri auto-onnettomuuksissa kolme ystävääni, istunut saattohoidossa olevan syöpään kuolevan ystäväni vieressä ja pitänyt kädestä kiinni, itkenyt vauvansa menettäneen ystäväni kanssa ja kohdannut sen, että serkkuni ruumiinosia on kerätty junanradalta. Niin ja saattanut hautaan lapseni kummisedän. Ja pelastanut siskoni viime hetkillä itsemurhalta. Joten VIELÄKÖ sinulla on varaa kertoa minulle, miltä suru saa tuntua?

Kysyy se, jolle avauduit jo viestiketjun alussa siitä, ettei kuolleita voi korvata (koska otimme uuden pennun pian koiran kuoleman jälkeen). Olisinko ollut nro 10.

Siis hetkinen. Sinua loukkaa se, että jollain ihmisillä on samanlaisia tuntemuksia kuin sinulla, mutta mielestäsi turhemmista syistä?

Kirjoitapa tämä muistiin johonkin lapulle: "minä en ole ainoa ihminen tässä maailmassa, jolla on tunteet".

Ja sekö sinulle antaa oikeutuksen vähätellä toisten surua? Todella ikävää, että olet menettänyt miehesi. Se ei kuitenkaan anna sinulle minkäänlaisia valtuuksia vähätellä tai oikoa toisten surukokemuksia tai toimia jonkinlaisena "oikean" ja "oikeutetun" surun opettajana.

Käsittele katkeruutesi jotenkin toisin, niin autat itseäsi ja muita.

Kympiltä on kuollut sekä aviomies että lemmikkieläin. Eivät ole verrattavissa keskenään, eläin oli kuitenkin "vain eläin".

Jäin vain miettimään, miten ap selviäisi läheisen ihmisen kuolemasta, jos koiran kuolema saa hänet sängyn pohjalle. Kyllä minäkin surin lemmikkimme kuolemaa, mutta se tyhjyys sen jälkeen ei ollut mitään siihen verrattuna, kun viereltä katosi rakas puoliso. Lisäksi olin varautunut lemmikin kuolemaan (ikä tuli vastaan).

Kuinka kehtaat surra yhtä kuollutta puolisoa samalla, kun maailmassa kuolee kokonaisia perheitä. Kokonaisia kyliä. Kokonaisia heimoja.

Samasta perheestä kuolee toinen vanhempi ja kaikki lapset. Kuvittele mitä se tuska ja suru on verrattuna sinun kokemaasi puolison menetykseen.

Joten koitas nyt suhteuttaa oma surusi siihen, mitä suru oikeasti voisi olla.

Joo on sanonta että aika parantaa, mutta se ei ole totta!