En meinaa selvitä koiran kuolemasta

Vierailija kirjoitti:

Se on kova pala luopua perheenjäsenestä, koka on vuosia ollu osana mukana. Niin se vain on että aika auttaa.

Oli minullakin tosi vaikeaa. Itkin koiraani kauemmin ja enemmän kuin vanhempieni kuolemaa.

Vierailija kirjoitti:

Viimeksi tänä aamuna itkeä tirautimme miehen kanssa viime tammikuussa yllättäin kuollutta koiraamme. Satuimme molemmat näkemään koirasta unta viime yönä, ja se sai kyyneleet virtaamaan.

Valtava suru ja ikävä on edelleen. Ja tulee varmasti olemaan. Pikku hiljaa on kuitenkin helpottanut, ja nykyään saattaa mennä useampi päiväkin ilman itkuja.

Otimme uuden pennun keväällä ja se helpottaa myös. Suosittelen.

Koirani kuolemasta 6 v. En pysty lukemaan tätä ketjua, ensimmäistäkään sivua, kun alan jo itkemään.

Empatiakyvyn puute ja spesismi on yhdistelmä, josta kumpuaa tämän pallon julmuus.

Yritän päästä jotenkin yli tästä surusta. Melkein 11 vuotias koirani jouduttiin lopettamaan toissapäivänä kahden päivän sairastelun jälkeen. Siltä oli leikattu kaksi kuukautta sitten kasvain ja todennäköisesti yhtäkkinen kunnon romahtaminen liittyi siihen. Toivon että syy oli kasvaimessa. Toivon, ettei syy ollut myrkyistä, joita jotkut ovat laittaneet lähialueellemme eläinten syötäväksi. On niin ikävä.

Itse menetin lemmikkini jo 30 vuotta sitten, ja vieläkin nousee kyyneleet silmiin, kun muistelen sitä. Ei siitä asian surullisuudesta pääse koskaan eroon, se kulkee mukana jollain tasolla aina, mutta toki harvemmin, kun aikaa kuluu. Sitä sanotaan elämäksi.

Vierailija kirjoitti:

Pahinta on, kun sekunniksi jotenkin unohdat että koira on poissa ja vilkaiset paikalle missä kaveri on aina tykännyt nukkua. Sitten... ai niin. Ja itsesyytökset, että jos olisin tehnyt sitä ja tätä toisin, niin olisiko saanut elää pidempään. Meidän koira nukutettiin tänään.

Mun karvakaveri kuoli eilen ja tämä syyllisyys on nyt ihan hirveää kun jotenkin vasta tänään se iski jopa täysin päivänselvänä asiana, että melko todennäköisestikin lääkäri teki hoitovirheen/väärän diagnoosin ja tilanne olisi ihan toinen jos olisin käyttänyt toisellakin lääkärillä. 

Miksi mä en voinut tajuta tätä vaikka viikko sitten?!? 

Jouduin lopettamaan 11 vuotiaan noutajani kaksi kuukautta sitten. Epäiltiin välilevyn pullistumaa, kävelyt olit toki hidastuneet ja palloakaan ei tarvinnut enää ihan_koko_aikaa heitellä. Ajattelin sen kuitenkin kuuluvan vanhuuteen. Mietin vain, että olisiko tämä niin rakas koirani vielä tässä, jos olisin osannut hoitaa paremmin ja olisiko se kuitenkin voinut toipua tästä pullistumasta? Jollain tasolla tiedän, että ratkaisu oli oikea. Koira käveli (ontuen) itse eläinlääkäriin, heilutti häntää tutuille ihmisille ja nuoli kaikki hyväksi. Olihan se hyvä muisto tästä iloisesta elämänystävästä ja niin niin rakkaasta.

Tämä suru ja tyhjyys on vain jotain niin fyysisen kauheaa. Pelkäsin tätä hetkeä jo vuosia aiemmin, sillä itseni tuntien tämä ei ole helppoa. Itken päivittäin. Jaksan tsempata muiden seurassa, mutta iltaisin tai yksin ollessa kyyneleet tulee ja iskee voimattomuus. Mikään asia ei jaksa innostaa, saan hoidettua just arjen pakolliset.

Kaikki asiat muistuttaa koirasta ja siitä, että sitä ei nyt enää ole. Koira oli kuin varjoni, aina siellä missä minäkin. En pysty menemään kävelylle, en voi mennä metsäpoluille - liian raastavaa. Koirani sängyt sain onneksi siirrettyä pois. Leluja ja koiran tarvikkeita kaapista en vain pysty siirtämään pois. En myöskään kyennyt useampaan viikkoon imuroimaan koirani karvoja lattioilta, sillä ne ei sinne enää koskaan tulisi takaisin. Näitä tekstejä lukiessa saan lohtua, sillä te muut olette kokeneet samaa ja osaatte ymmärtää kuinka pahalta tämä tuntuu.

Tunnen sydäntä riipivää syyllisyyttä, kun en tajunnut viedä koiraani tarpeeksi ajoissa eläinlääkärille

Olisi varmaan lääkkeillä saanut jatkoaikaa

.. Itsekin sairastuin vakavasti. Syytän varmaan loppuelämäni itseäni siitä, että koirani joutui kärsimään vuokseni. Aamulla, kun herään, toivon, että kaikki olisi painajaisunta ja koirani nukkuisi päiväpeitteellä, oli sen lempipaikka

Suunnaton ikävä, minulla on suunnaton ikävä.

Jatkoa edelliseen, . Käytiinhän sitä eläinlääkärille aiemmin, mutta ei tutkittu tarkemmin, ei pitänyt olla sydämessä vikaa, vaikka köhi, verikokeissa maksa-arvot olivat hurjat ja olihan sydämen laajentumakin lopulta huomattiin. Mielestäni sai väärät lääkkeet, kun kunto romahti nopeasti. Rakas koirani kuoli kotipihalle

muutama kuukausi sitten vanhaherra kuoli - vieläkin alkaa itkettää, kun ajattelee… mutta enää ei odota, että joku tulisi vastaan tai missä se pöhkö on…

Olihan minunkin koirallani ikää, mutta olisihan se saanut vielä muutaman vuoden elää,

Olisinhan itsekin varmaan terveempi, mutta olen tosi masentunut syytän vain itseäni278

Koiran kuolemasta selviäminen voi viedä yllättävän kauan. Omani kuoli 9 vuotta sitten 14 vuotiaana syöpään. Surin koiraa 8 vuotta niin paljon, etten voinut kuvitellakaan toista koiraa tilalle. Tämän vuoden alusta meille tuli uusi koiraystävä. Hankimme aivan erirotuisen ja erinäköisen, kuin edellinen, koska en halunnut verrata koiria keskenään. Uudella tulokkaalla onkin aivan toisenlainen rooli perheessämme. Aiempi oli suuri ja turvallinen suojelija ja nyt toimimme sitten itse pienen ja terhakkaanrotuisen koiran "suojelijoina". Koiran ja ihmisen suhde on aivan erityinen ja ainutlaatuinen. Vuosien päästäkin muistelet menneitä koiraystäviä haikeana ja lämmöllä.

Sekin vielä surettaa, kun sairastuin itse vakavasti ja koiralle jäi vähemmän aikaa

Minä itkin puoli vuotta kun vanha mummelikoirani piti päästää lähtemään. Pelkäsin että sekoan, se suru ja ikävä oli niin tuskallista. 6kk päästä alkoi helpottaa, tapahtuneesta nyt vähän yli 2 vuotta. Tuo on ihan järkyttävä vaihe surutyössä, se helpottaa vielä vaikka nyt tuntuukin että henki lähtee!! Voimia sulle sinne tuhannesti. 🙏

Surullinen aamu ja a syyllisyyden tunne, en selviä tästä

Tuo syyllisyys on niin tuttua. Kissojeni poistuttua sateenkaarisillalle olen joka kerta tuntenut syyllisyyttä asioista. Siitä, etten viettänyt tarpeeksi aikaa niiden kanssa, etten huomannut heti ongelmia, etten osannut tehdä sitä tai tätä. Vaikka oikeasti tein varmasti kaikkeni.

Ikävä on kova ja yli 20 vuoden jälkeen kuulen joskus tietyn kissan askeleet tai äänen jostain asunnosta, havahdun. Käyn katsomassa - idioottimaista - ikään kuin olettaisin, että jos se olisikin siellä odottamassa ja kaikki olisi vain pahaa unta.

Jos kummituksia on olemassa, niin kissani ovat sellaisia. Joskus kun on paha päivä, kuvittelen ne viereeni. Töissäkin. Heti olo paranee.

Jälkeenpäin sitä ajattelee, että monta asiaa teki väärin, mutta tehtyä ei saa tekemättömäksi, kumpa saiskin. Jälkiviisaus on pahinta viisautta, saa kärsiä loppuelämänsä

😥😢😭

Yhden koiran saatellut viimeiselle matkalle melkein 40 vuotta sitten, nyt on toinen koira elämässäni vielä vähän aikaa. On jo 15-vuotias ja varmaan viimeinen kesä sille koska alkaa olla senverran paljon vaivoja että kohta on pakko luopua😢

Itken valtoimenaan kun luen tätä ketjua, kyllä rakkaista luopuminen on kauheinta maailmassa

Tyttäreni menetti kolme koiraansa nuorina. Yhdelle tuli leukemia, toiselle munuaissairaus ja kolmannella oli synnynnäinen epämuodostuma selkärangassa. Lääkkeillä olisi koirien elämää voitu ehkä vuosi pari jatkaa, mutta tyttäreni päätti, että lääkkeiden varassa eläminen ei ole inhimillistä elämää, koska sairaudet eivät olisi parantuneet, vaan pahentuneet. Tyttäreni oli mielestäni järkevä. Osasi suhtautua menetyksiin oikealla tavalla. Tottakai hän suri ja ikävöi koiriaan, mutta sanoi minulle, että elämä on liian lyhyt menneessä pyörimiseen ja asioiden märehtimiseen, kun mitään ei voi enää, kumpi itsekin voisin, sillä elämä on todella lyhyt

Oikeesti, hankkikaa apua. Se on vaan koira.