Nainen – oletko sinäkin perheesi (väsynyt) projektipäällikkö?

Kun olisikin vain henkinen vastuu arjen pyörityksestä mutta kun kaikki vastuu on yksin minun harteilla! Mies ei muista mitään! Ei lasten harrastuksia, ei koulun alkamisia, ei koskaan käy vanhempainillassa, ei vasu keskustelussa, ei vie lapsia uimaan, ei puistoon ei mitään! Niin eikä todellakaan siivoa! Kotona vapailla ollessaan saattaa tyhjentää tiskikoneen ja laittaa 1-2 krt ruokaa siis KOKO VIIKON AIKANA kun on kotona! Ja muuten on reissutöissä tai metsällä tai kotona istuu sohvalla puhelin kädessä. Pyykkiin ei koske ja vitsailee vaan että kyllä ne pyykit siitä katoaa... eli kun minä tympääntyneenä ne kerään ja pesen... Välillä mietin että miksi ihmeessä on perustanut perheen tuollaisen ääliön kanssa jonka koko elämä on vaan laiskottelua, MUTTA hän peitti tämän puolen itsestään siihen saakka että oltiin naimisissa. Joten olen loukussa elämässä jossa minä huolehdin kodin, lapset, työn, koiran, miehen ja kaiken muunkin mitä ikinä tuleekin (paitsi mies varaa auton huollon!!!) Oon niin väsynyt mutta mitään apua tai tukea ei saa vaikka kuinka pyytäisi, kerjäisi tai uhkailisi.

Vierailija kirjoitti:

Entä kun on joutunut yksin kasvattamaan 3 lasta aikuiseksi ja hoitamaan erittäin vastuullisen työn ja öljylämmitteisen talonhoidon velkoineen, joka sitäpaitsi sijaitsi 10km päässä ensimmäisestäkin ruokakaupasta eikä busseja kulkenut kuin koulu-aikoina.

Tietenkin on minun oma valintani elää ilman miestä. Kohdalleni vain on osunut sellaisia puolisoehdokkaita, joiden kanssa en olisi voinut elää. Ensimmäinen kulki vieraissa alusta asti ja joi sekä oli väkivaltainen. Toinen teki takautuvan päivyrin, jolla yritti todistaa ettei ole lapsen isä kun yhtenä "juuri sinä päivänä jolloin emme olleet yhdessä olisin tullut raskaaksi", vaati, että tekisin abortin, oli myös erittäin mustasukkainen, jopa niin ettei voinut käydä töissäkään.

Nyt olen tosi väsynyt 63-vuotias ollut työkyvyttömyyseläkkeellä 11 vuotta.

Lapsenlapsia on 9 ja lapselapsenlapsiakin 1, että onhan sitä jonkun yhteiskuntavelvoitteen suorittanut. Nimittäin jälkipolvia yhteiskunnan veronmaksajiksi.

Mistä noi alapeukut tälle? Hienosti tehty! Yritä saada nautittuakin elämästä!

Olen nainen mutten ole väsynyt enkä projektipäällikkö kotona. Akateeminen johtaja olen  töissä, kylläkin, ja mies on myös johtaja. Hoidetaan töissä paljon asioita, hankalia ja aikataulut muuttuvat jatkuvasti. Jotenkin ei jaksa enää vetää stressiä kotielämästä, koti on paikka johon tulee lepäämään ja nauttimaan rakkaiden seurasta. Jos siivousvuorot tai wilma on elämän suurimmat ongelmat niin eikö asiat ole hyvin?

Näin se menee. Mies kysyy, joko varasit auton talvirenkaiden vaihdot. Minä kysyn, etkö sinä voi soittaa. Minä varaan molempien autojen. Minä ilmoitan lapset harrastuksiin, merkitsen harrastusajat kalenteriin ja maksan harrastusmaksut. Mies voi hankkia harrastusvälineet tai asusteet, mutta muuta ei tee. Kuljetaan lapsia harrastuksiin 4 iltana viikossa. Teen ruuan, koska alusta asti olen tehnyt. Muutoin meillä olisi aina valmispitsaa tai pakastimesta ranskiksia ja kalapuikkoja. Siivoan joka sunnuntai. Jos sunnuntaina on kiirettä, enkä ehdi siivota, pyydän miestä siivoamaan viikolla. Ei hän sitä tee, huutaa vain lapsille, että ota nyt se imuri käteen ja ala imuroida. 8-vuotiaan imurointi on keskilattian sutaisu. Sunnuntaina joudun minä sitten taas imuroimaan, pesemään ruokapöydän, keittiön, vessan. Mies ei ilman erillistä ohjetta pyyhi edes ruokapöytää ja vessaa hän ei ole siivonnut ikinä.

Vierailija kirjoitti:

Olen nainen mutten ole väsynyt enkä projektipäällikkö kotona. Akateeminen johtaja olen  töissä, kylläkin, ja mies on myös johtaja. Hoidetaan töissä paljon asioita, hankalia ja aikataulut muuttuvat jatkuvasti. Jotenkin ei jaksa enää vetää stressiä kotielämästä, koti on paikka johon tulee lepäämään ja nauttimaan rakkaiden seurasta. Jos siivousvuorot tai wilma on elämän suurimmat ongelmat niin eikö asiat ole hyvin?

Useinkaan asiat ei ole silloin hyvin jos pieneltäkin tuntuvat asiat aiheuttaa suurta stressiä. Ne pienet näkyvät asiat usein silloin on vain jäävuorenhuippu.

Muun muassa ja enimmäkseen tästä syystä meidän lapsella ei ollut harrastuksia. Työpäivän jälkeen en jaksanut lähteä kuljettamaan häntä mihinkään. Meillä ei edes ole autoa, vaan bussilla olisi pitänyt mennä. Mies sanoi, ettei hänkään jaksa ja ettei lapsia meidänkään lapsuudessa mihinkään harrastuksiin viety.

Vastuun jakaminen on vaikeaa, jos toinen sanoo, että ennenkin lapset joutuivat hoitamaan asiansa itse. Hammaslääkäriin ei mies voinut lasta viedä, koska oli lapsena itse joutunut käymään siellä yksin.

Minä kuitenkin halusin tietää, mitä lääkäri puhuu, joten pakkohan mun sitten oli itse sinne lähteä.

Tähän tyyliin se tapahtuu.

Vierailija kirjoitti:

Muun muassa ja enimmäkseen tästä syystä meidän lapsella ei ollut harrastuksia. Työpäivän jälkeen en jaksanut lähteä kuljettamaan häntä mihinkään. Meillä ei edes ole autoa, vaan bussilla olisi pitänyt mennä. Mies sanoi, ettei hänkään jaksa ja ettei lapsia meidänkään lapsuudessa mihinkään harrastuksiin viety.

Vastuun jakaminen on vaikeaa, jos toinen sanoo, että ennenkin lapset joutuivat hoitamaan asiansa itse. Hammaslääkäriin ei mies voinut lasta viedä, koska oli lapsena itse joutunut käymään siellä yksin.

Minä kuitenkin halusin tietää, mitä lääkäri puhuu, joten pakkohan mun sitten oli itse sinne lähteä.

Tähän tyyliin se tapahtuu.

Näköjään puoliso ehtikin jo käydä alapeukuttamassa. :D

Vai perheenäitejä väsyttää...

Omani ja oman lähipiirini vaimoissa/avovaimoissa on vahvana sellainen piirre ettei kotityöt kiinnosta pätkääkään.

Linkataan ”huonoäiti” blogeja ja vedotaan siihen että ”hei katos nyt tääkään ei siivoaa ja on paskasta ja sekasta”. Just, ehdotinkin että jos kirjotan oman blogin missä ahkeroidaan niin alkaa sitten kiinnostamaan.

Ja nyt ennen kuin alatte syyttelemään sovinistiksi niin kerron teille että teen ruuat, siivoan osani ja ne ”miesten työt”. En edes ala kertomaan kumpi tuo isomman leivän osan pöytään, se ei ole oleellista sinänsä, mutta ei se isompi osa synny normi 8h vaan vaatii enemmän.

”Sä olet äitisi mamman poika, jos sen luona on aina siistiä niin luuletko että olen samanlainen”

Ööööööö no en luule vaan ajattelin lähinnä sitä että olisi säädylliset olot elää ja olla, sekä lapsilla hyvä esimerkki.

”Minä siivoan sitten huomenna, en jaksa nyt kun tulee ”vain elämää””

Niin tulee, mikäs siinä. Mutta kun sitä tuijotetaan tallenteelta ja joskus jopa toiseen kertaan ”täs on se yks hyvä laulu, pakko katsoa uudelleen”. No mikset kelaa siihen kohtaa tai kuuntele spotifystä jonka sinulle maksan oi oma kulta mussukka vaimoni

Alkaa oikeasti pinna palaa, eniten vit***aa se että alan itsekin luovuttaa periksi :(

En haluaisi rikkoa perhettä tälläisen vuoksi, jostain syystä rakastankin vaimoa mutta en jaksa enää kauaa tätä. Haluan vastuullisen puolison, en laiskuria ja selittelijää. Kun tekis edes sen puolituntia päivässä kotitöitä (esim pyykkejä) mutta ei. Tuskin edes viikossa.

Sen verran hänen hyväksi on sanottava että noin kerran kahdessa kuukaudessa saa siivousvimman. Eli imuroi joitain alueita ja järjestää esim keittiön kaapin. Mutta, pitää huolen siitä että motkottaa minulle koko helv**in ajan samalla siitä etten osallistu kun HÄN nyt antaa kaikkensa 1,5 h ajan. Imurit ja rätit kyllä jää sitten pitkin taloa ”olen niin väsynyt kun KOKO PÄIVÄN OLEN SIIVONNUT etten jaksa viedä, vien huomenna. Nyt maistuis suklaa, huhhuh olen sen niin ansainnut”. Imuri ei tietenkään KOSKAAN SIIRRY KESKELTÄ KESKELTÄ LATTIAA HÄNEN TOIMESTAAN.

Keskustelua on turha ehdottaa, siitä vedetään heti kasa herneitä nenään ja aletaan luetella mitä kaikkea esteitä on ja kun on niin väsynyt, mutta jos sitä suklaata hakisit kulta.

Olen oikeasti surullinen, itken joskus työmatkoilla. En saisi sääliä itseäni näin vaan toimia ja elää kuten halun. Itkettää nytkin tätä kirjoittaessa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen nainen mutten ole väsynyt enkä projektipäällikkö kotona. Akateeminen johtaja olen  töissä, kylläkin, ja mies on myös johtaja. Hoidetaan töissä paljon asioita, hankalia ja aikataulut muuttuvat jatkuvasti. Jotenkin ei jaksa enää vetää stressiä kotielämästä, koti on paikka johon tulee lepäämään ja nauttimaan rakkaiden seurasta. Jos siivousvuorot tai wilma on elämän suurimmat ongelmat niin eikö asiat ole hyvin?

Useinkaan asiat ei ole silloin hyvin jos pieneltäkin tuntuvat asiat aiheuttaa suurta stressiä. Ne pienet näkyvät asiat usein silloin on vain jäävuorenhuippu.

Mutta tajuaako ihmiset ettei niitä väsytä ja stressaa siivousvuorot tai wilmaprojektipäällikkyys, vaan parisuhteen vakavammat ongelmat, arvostuksen puute, kehno kommunikaatio? Ja tuollaiseksi tilanteen saa aika helposti kun siirtyy kommunikaatiossa pikkuasioista näljimiseen? Noidankehä on valmis, en minäkään halunnut tehdä ex miehen kanssa asuessa mitään ylimääräistä kun tein kaiken kehnosti, väärin tai väärään aikaan. Nykyisen mieheni kanssa tehdään kaikki yhdessä sopien, kummallakin kiire kotiin kun siellä on lasten kanssa niin hyvä olla. Kannattaa oikeasti miettiä mistä se väsymys ja paha olo tulee - tuskin kuitenkaan tiskikoneen täyttämisestä tai wilmaviestien lukemisesta.

Todennäköisesti se nainen keksii ne "projektit", asettaa tavoitteet ja rankaisee itseään kun ei päässytkään niiden naisten lehtien luomalle kiiltokuvatasolle perheen arjessa. Jos nainen on väsynyt niin ensisijaisesti tulee katsoa peiliin ennen kuin aletaan sysäämään vastuuta perheen miesväelle.

Vierailija kirjoitti:

yh-isi kirjoitti:

Kun laskee yhteen palkkatyön ja kotityön, niin miesten ja naisten siihen päivässä käyttämä aika ei paljon poikkea toisistaan (ihan tilastoista katottuna muutaman minsan ero per päivä) . Kuitenkin ne on naiset, jotka täällä ja muutenkin yrittävät egotripata miesten kustannuksella kotitöistä/lastenhoidosta. Sen sijaan en ole nähnyt miesten hirveästi yrittävän dissata naisia siksi, että tekevät vähemmän palkkatyötä. Nykyisen avokkini tärkein haukkumissyy exsästään tuntuu olevan, että hän joutui kai muutaman kuukauden elättämään miestään tämän työttömyyden vuoksi. Itse elätin vaimoani 16 vuotta ja pystyisin kirjoittamaan vaikka kirjan hänen vioistaan, mutta toisin kuin avokkini, en olisi osannut siihen laittaa mainintaa "elättämisestä". Mielenkiintoinen eroavuus.

Itse olen muuten yh-isä, jonka lapset lähestyvät teini-ikää, yksin hoitanut lapseni tähän ikään asti, elämäni aikana kukaan nainen ei ole minua paaponut/hoitanut, paitsi oma äitini, joten mulla on varaa aukoa tästä asiasta. On silti varmaan totta, että jotkut miehet tekevät vähemmän kotityötä/lastenhoitoa kuin naiset. Mutta huomion arvoista on - suorastaan hupaisaa - kuinka naiset yrittävät ottaa kaiken irti tästä vähästä ylimääräisestä tekemisestään...mistä motivaatio tähän? Eikö perhe pitäisi nähdä yhteisenä projektina, johon molemmat osallistuvat kykynsä ja taitonsa ja jaksamisensa mukaan? Missä on suhteen me-vyöhyke, jos pitää lähteä niin suurella innolla nostamaan minä-minää esille? Ja vain muutaman minuutin takia, jonka naiset tekevät enemmän kotityötä per päivä? Miksi olla parisuhteessa ylipäänsä, jos me-vyöhyke on niin ohut, että siitä pitää tehdä marttyyri-äiti-irtiottoja? Tästä tulee mieleen elokuva Vain muutaman dollarin tähden.... Toisaalta saattaa olla, että tässä on kyse naisten tavasta hakea "yhteisyyttä" keskenään, kun yksi ryhtyy siunailemaan ruuhkavuosiensa taakkaa, niin toinen yhtyy tähän ja saadaan tunteita tuuletettua. Reaalitodellisuus saattaa kuitenkin olla se, että ne ruuhkavuodet ovat vain niin kovia SEKÄ naiselle ETTÄ miehelle, että mitään lintsaria tai syyllistä ei edes ole - molemmat yrittävät parhaansa ja sekään ei tunnu aina riittävän lapsiperhearjen pyörityksessä. Tämän paineen alla sitten naiset vain yrittävät ottaa irtiottoa ja päteä. Esim. siskoni on puolipäivätöissä ja jaksaa kyllä naputtaa ja päteä loputtomiin lastenhoidollaan ja kotitöillään. Totta onkin, että hänen yrittäjämiehensä ei osallistu kotihommiin.....ja saa kuulla siitä jatkuvasti. Mutta hyvinpä näyttää kelpaavan systerille sen satojen tuhansien purjeveneen kyyti näin juhannuksena...siis sen veneen, joka on ostettu yrittäjämiehen aherruksen tuloksena. Näitä rahoja hankittaessa mies ei ole ehtinyt paljon sohvaa kuluttamaan….pitkää päivää on tehty ja ilman lomia. 

Siskos on puolipäivätyöllään mahdollistanut sen miehensä yrittäjyyden.  Jonkun on täytynyt hoitaa lapset ja koti sillä välin, kun mies vaan ahertaa kovissa raskaissa ja ikävissä yrityksissään! 

Eikä sellaisen monen sadantuhannen purjeveneen hankkiminen ole mitenkään tarpeellista, joten yrittäjä olisi voinut tehdä vähän vähemmän töitä ja antaa aikaansa perheelleenkin.  Jostain syystä ei ole halunnut.  Purjevene!  Siinäkö elämän tarkoitus?

Mitenkähän kävisi, jos siitä siskosi miehestäkin tulisi yh, niin kuin ilmeisesti sinusta on tullut?  Voisi tulla poru puseroon, että kuka nyt ne muksut hoitaa ja arjen kotihommat pyörittää, kun yrittäminen on pakollista ja purjeveneitä on hommattava.  Voipi tulla mieleen, että ehkäpä sen vaimonkin työpanos oli aika tärkeä pointti tässä kuviossa.

Tuosta minuutin erosta en ole samaa mieltä, ellei sitten kotitöiksi lasketa esim. harrastuksia.  Kun vaimo siivoaa, hoitaa pyykkihuollon ja laittaa ruokaa ja etsii lapsille vaatteet päälle ja miettii seuraavan päivän ruuat ja ostokset, pyyhkii lasten pyllyt ja maahan kaatuneet maidot ja pesee ikkunat, mies siinä samalla raaputtaa veneensä pohjaa tai rassaa moottoripyöräänsä tai käy koiran kanssa lenkillä, niin toki siinä voi olla vaikkapa minuutin ero "kotitöiden" tekemisessä.   

Ehkä se purjevene oli vaimon idea tai jopa vaatimus?

Kun aloimme suunnittelemaan omakotitaloa, oli meillä nimenomaan vaimo se, jolla oli kovat vaatimukset tilan ja näyttävyyden suhteen. Itsellä vaatimukset jäivät siihen toimivuuden ja kestävyyden tasolle. Ja koska miehenhän se kuuluu perheensä elättää, niin minun vastuullehan se jäi, että hankin niin paljon rahaa kun projekti vaatii. Jos jonkun olisi saanut kerrankin hommattua arvioitua halvemmalla, niin vaimo oli heti vaihtamassa "tasokkaampaan" ratkaisuun. Sitten jälkikäteen motkotettiin marttyyrinä miten lasten hoito jäi hänelle, kun minä olin vain töissä tai rakentamassa. Se miksi minun oli näin tehtävä jää vain mainitsematta.

Vierailija kirjoitti:

Mikä ihmeen reaktiivisuus kotitöissä?  Eikö miehet muka luontojaan osaa niitä tehdä?

Kai nyt jokainen osaa vaikkapa pölyä pyyhkiä?  Vai onko kyse henkimaailman hommista?  Miehelle on henkisesti vierasta ottaa vastuuta niin pölyjen pyyhkimisestä kuin lapsiensa asioista, niinkö?  Kun aikanaan kävin lapseni koulun vanhempainilloissa, siellä oli kyllä myös miehiä, mutta suurin osa oli naisia.  Ja kun siskon lapselle tuli koulunkäyntivaikeuksia, hänen miehensä ulkoisti itsensä ihan kaikesta.  Hän ei käynyt yhdessäkään tapaamisessa, ei puuttunut mihinkään, oli kuin vieras ihminen.  Ei kiinnostanut.  Kun lapsi siirrettiin vähäksi aikaa sairaalaan tutkimuksiin ja kävi siellä sairaalakoulua, niin äiti hoiti koko ruljanssin ja kävi lasta katsomassa monta kertaa viikossa.  Isä ei kertaakaan.  Hänestä se oli vaan niin kiusallista ja hankalaa, niin että hoitakoon äiti kaiken.  Isää kyllä toivottiin osallistumaan ja lähetettiin kutsujakin, mutta turhaan.  Sisko sanoi, ettei mies halunnut edes puhua asiasta ja jos hänelle jotain siitä edes sanoi, nosti kauhean huudon ja riidan.

Muistan myös yhden ystäväni, jonka jo aikuisella lapsella oli mielenterveysongelma ja lapsi asui tukiasunnossa yksinään.  Lapsi saattoi huonossa tilassa ollessaan soittaa kotiin monta kertaa, yleensä öisin, jolloin äidin piti lähteä hänen luokseen, jos ei saanut tätä muuten rauhoittumaan.  Isän osallistuminen oli mahdollisimman väkinäistä.  Isä olisi mieluummin vain viettänyt mukavaa elämää ilman vaikeuksia, ikään kuin ne eivät olisi hänen elämäänsä kuuluneet yhtä lailla, kuin hänen vaimonsakin.  Hiljattain luin vanhasta lehdestä vähän samankaltaisen jutun, vanhemmille oli tullut avioero lapsen sairastuttua henkisesti.  Mies lähti omille teilleen, vastuu ja huoli lapsesta jäi äidille.  Miksi asiat menevät näin?  Missä ovat isät silloin, kun heitä eniten tarvitaan?

Muistan yhden erityisnuorisotyöntekijän, joka kirjoitti jossain joutuvansa usein kutsumaan puheilleen vaikeuksiin joutuneen nuoren, mutta totta puhuen hän haluaisi mieluummin kutsua sinne tämän ongelmanuoren isän.  Mutta suurimmaksi osaksi juuri ne isät loistavat poissaolollaan. 

Nämä on tietysti niitä marginaaliasioita, joista tässä keskustelussa ei varsinaisesti ole kyse, mutta tämä kuvastaa hyvin sitä, millainen asenne isillä ylipäänsä on lapsiinsa ja perheisiinsä.  Normaalielämässä se näkyy siinä, että käytännön asiat jätetään vaimon harteille, kun nehän nyt on niitä pikkujuttuja, joissa vaimo on parempi, olkoon niin, mutta entä sitten, kun tulee oikeita vastoinkäymisiä ja isoja huolia?  Miksi silloinkaan ei oteta sitä ensisijaista vastuuta, vaan sekin jää helposti naisten tehtäväksi?  Haluaako miehet helppoa elämää?  

On toisenlaisiakin miehiä, tietenkin, mutta itse asiassa heitä pitäisi olla perheenisistä se 100 prosenttia eikä vain osa.   En tiedä millä nämä vastuitaan pakoilevat miehet perustelevat käytöstään.  Epäilen kuitenkin, että he on siis myös niitä, jotka eivät kerta kaikkiaan koe heidän tehtäväkseen perheen arkiasioista huolehtimista, sehän on ikävää hommaa, hoitakoon vaimo. 

Osaavat miehet kotitöitä tehdä, mutta monet ovat reaktiivisia niiden suhteen. Tarkoittaa siis sitä, että eivät osaa niitä luonnostaan aloittaa. Osallistuvat kyllä ja voivat jopa olla jälkikäteen olla tyytyväisiä, että onpas hyvä kun tuli tehtyä.

Monella miehellä kyse on vain myös siitä, että heidän toleranssinsa siisteyden suhteen on toisenlaiset kuin naisilla. Heidän mielestään ei välttämättä ole vielä niin likaista, että tarvitsee siivota kun nainen jo kärsii sotkusta.

Vierailija kirjoitti:

Mikä ihmeen reaktiivisuus kotitöissä?  Eikö miehet muka luontojaan osaa niitä tehdä?

Kai nyt jokainen osaa vaikkapa pölyä pyyhkiä?  Vai onko kyse henkimaailman hommista?  Miehelle on henkisesti vierasta ottaa vastuuta niin pölyjen pyyhkimisestä kuin lapsiensa asioista, niinkö?  Kun aikanaan kävin lapseni koulun vanhempainilloissa, siellä oli kyllä myös miehiä, mutta suurin osa oli naisia.  Ja kun siskon lapselle tuli koulunkäyntivaikeuksia, hänen miehensä ulkoisti itsensä ihan kaikesta.  Hän ei käynyt yhdessäkään tapaamisessa, ei puuttunut mihinkään, oli kuin vieras ihminen.  Ei kiinnostanut.  Kun lapsi siirrettiin vähäksi aikaa sairaalaan tutkimuksiin ja kävi siellä sairaalakoulua, niin äiti hoiti koko ruljanssin ja kävi lasta katsomassa monta kertaa viikossa.  Isä ei kertaakaan.  Hänestä se oli vaan niin kiusallista ja hankalaa, niin että hoitakoon äiti kaiken.  Isää kyllä toivottiin osallistumaan ja lähetettiin kutsujakin, mutta turhaan.  Sisko sanoi, ettei mies halunnut edes puhua asiasta ja jos hänelle jotain siitä edes sanoi, nosti kauhean huudon ja riidan.

Muistan myös yhden ystäväni, jonka jo aikuisella lapsella oli mielenterveysongelma ja lapsi asui tukiasunnossa yksinään.  Lapsi saattoi huonossa tilassa ollessaan soittaa kotiin monta kertaa, yleensä öisin, jolloin äidin piti lähteä hänen luokseen, jos ei saanut tätä muuten rauhoittumaan.  Isän osallistuminen oli mahdollisimman väkinäistä.  Isä olisi mieluummin vain viettänyt mukavaa elämää ilman vaikeuksia, ikään kuin ne eivät olisi hänen elämäänsä kuuluneet yhtä lailla, kuin hänen vaimonsakin.  Hiljattain luin vanhasta lehdestä vähän samankaltaisen jutun, vanhemmille oli tullut avioero lapsen sairastuttua henkisesti.  Mies lähti omille teilleen, vastuu ja huoli lapsesta jäi äidille.  Miksi asiat menevät näin?  Missä ovat isät silloin, kun heitä eniten tarvitaan?

Muistan yhden erityisnuorisotyöntekijän, joka kirjoitti jossain joutuvansa usein kutsumaan puheilleen vaikeuksiin joutuneen nuoren, mutta totta puhuen hän haluaisi mieluummin kutsua sinne tämän ongelmanuoren isän.  Mutta suurimmaksi osaksi juuri ne isät loistavat poissaolollaan. 

Nämä on tietysti niitä marginaaliasioita, joista tässä keskustelussa ei varsinaisesti ole kyse, mutta tämä kuvastaa hyvin sitä, millainen asenne isillä ylipäänsä on lapsiinsa ja perheisiinsä.  Normaalielämässä se näkyy siinä, että käytännön asiat jätetään vaimon harteille, kun nehän nyt on niitä pikkujuttuja, joissa vaimo on parempi, olkoon niin, mutta entä sitten, kun tulee oikeita vastoinkäymisiä ja isoja huolia?  Miksi silloinkaan ei oteta sitä ensisijaista vastuuta, vaan sekin jää helposti naisten tehtäväksi?  Haluaako miehet helppoa elämää?  

On toisenlaisiakin miehiä, tietenkin, mutta itse asiassa heitä pitäisi olla perheenisistä se 100 prosenttia eikä vain osa.   En tiedä millä nämä vastuitaan pakoilevat miehet perustelevat käytöstään.  Epäilen kuitenkin, että he on siis myös niitä, jotka eivät kerta kaikkiaan koe heidän tehtäväkseen perheen arkiasioista huolehtimista, sehän on ikävää hommaa, hoitakoon vaimo. 

Niin eikö naiset osaa tehdä aloitetta seksiin? Ilmeisesti liian vaikeaa sanoa tai vihjailla mitä haluaa tai ihan vaan pussailla ja silitellä miestä, jotta tilanne johtaisi seksiin?

Tiedän lähipiiristä parikin naista oman vaimon lisäksi, jotka eivät ikinä tee aloitetta. He kun ovat reaktiivisia ja aloitteiden teko ei tule heiltä luonnostaan. Tämä pitää miesten vain hyväksyä ja ottaa vastuulleen tilanteiden ohjailu ja aloitteiden tekeminen, jotta seksiä voisi joskus olla.

Miksei naiset voi hyväksyä, että miehillä on sama tilanne kotitöiden kanssa? Se siivouksen tai lasten vaatteiden uusimistarpeen tsekkaamisen aloitus ei vain tule kaikille miehille luonnostaan. Miksei nainen voi ottaa vastuuta siitä, että johdattelee tilanteen siihen että nämä hommat hoidetaan? Ja jos ei joskus saa miestä innostettua mukaan, niin ei siitä pidä hermostua vaan yrittää vaan ensi kerralla valita aika, paikka ja sanat hieman paremmin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen nainen mutten ole väsynyt enkä projektipäällikkö kotona. Akateeminen johtaja olen  töissä, kylläkin, ja mies on myös johtaja. Hoidetaan töissä paljon asioita, hankalia ja aikataulut muuttuvat jatkuvasti. Jotenkin ei jaksa enää vetää stressiä kotielämästä, koti on paikka johon tulee lepäämään ja nauttimaan rakkaiden seurasta. Jos siivousvuorot tai wilma on elämän suurimmat ongelmat niin eikö asiat ole hyvin?

Useinkaan asiat ei ole silloin hyvin jos pieneltäkin tuntuvat asiat aiheuttaa suurta stressiä. Ne pienet näkyvät asiat usein silloin on vain jäävuorenhuippu.

Mutta tajuaako ihmiset ettei niitä väsytä ja stressaa siivousvuorot tai wilmaprojektipäällikkyys, vaan parisuhteen vakavammat ongelmat, arvostuksen puute, kehno kommunikaatio? Ja tuollaiseksi tilanteen saa aika helposti kun siirtyy kommunikaatiossa pikkuasioista näljimiseen? Noidankehä on valmis, en minäkään halunnut tehdä ex miehen kanssa asuessa mitään ylimääräistä kun tein kaiken kehnosti, väärin tai väärään aikaan. Nykyisen mieheni kanssa tehdään kaikki yhdessä sopien, kummallakin kiire kotiin kun siellä on lasten kanssa niin hyvä olla. Kannattaa oikeasti miettiä mistä se väsymys ja paha olo tulee - tuskin kuitenkaan tiskikoneen täyttämisestä tai wilmaviestien lukemisesta.

Juurikin näin. Tiedän monta miestä, jotka ovat luopunut kotitöistä, koska niistä tulee aina sanomista. Mieluummin käyttää ajan siihen, että tekee jotain josta edes itse hetken nauttii, kun saman verran valitusta tulee "väärin sammuttamisesta" kuin kokonaan tekemättä jättämisestä.

Voi olla niinkin, että miehet ei vaan "näe" ympärillään olevaa kaaosta.  Ja vaikka näkeekin, se ei haittaa.  Aina ei kyse kuitenkaan ole edes mistään konkreettisista töistä, vaan siitä, että miksi juuri naisen täytyy tietää kaikki perheen asiat ja pitää langat käsissään?  Miksi juuri naisen on muistettava ja tiedettävä ja huolehdittava joka ikinen pikku ripaus, joka loppujen lopuksi on kuitenkin kaiken toimivuuden kannalta tärkeätä?  Se on se kaikkein rasittavin puoli.   Olla koko porukan yleisorganisaattori.

Minä ilmoitin kerran ex-miehelle, että tänä jouluna ostamme joululahjat niin, että sinä huolehdit ne omille vanhemmillesi ja sisaruksillesi ja minä omilleni, näin ollaan kerrankin tasapuolisia.  Anoppilaan ei sitten mennyt sinä jouluna lahjan lahjaa.  Ei ollut mies ilmeisesti tarpeeksi reaktiivinen.  Se oli kylläkin viimeinen yhteinen joulumme, joten en tiedä miten jatkossa on käynyt.

Minä pitäisin aika lailla itsestäänselvyytenä sitä, että jokainen korjaisi edes omat sotkunsa.  

Tervetuloa miehetkin lukemaan näitä sivuja ja osallistumaan keskusteluun!

En pidä siitä että miestä pitäisi olla kokoajan ohjeistamassa kuin lasta. Itseasiassa se on musta tosi luontaantyöntävä ajatus..

Siksi tapailenkin miestä, joka on ehkä keskitasoa hieman enemmän "kontrolloiva" (ei pahalla tavalla mut tykkää olla ohjeiden antajana) ja haluan aatella et jos me joskus vaik saadaan lapsia niin tää helpottaa mun työtaakkaa. Toivottavasti. 

Minä elän ainakin paljon täydempää ja onnellisempaa elämää yh äitinä. Tosin mulla vaan yksi ns helppo jo teinari lapsi. En osais edes kuvitella, etten tekis mitä huvittaa vaan siivoilisin muiden sotkuja, saati katkeroituneena miehen tekemättömyydestä...

Urheilen 10 h viikossa, mutta viikonloput otan laiskotellen ja siivoten ja pyykkiä pesten, myös leipominen ja kokkaus ajoittuu viikonloppuun, viikolla syödään jämiä ja TaKe away ruokaa. Lapsi on liikunnallinen, mutta harrastaa ilman seuratoimintaa, on oppinut minulta, että lenkille voi lähteä ihan itsestään ja kotonakin voi jumppailla, punnertaa, vetää leukoja jne

Vierailija kirjoitti:

En pidä siitä että miestä pitäisi olla kokoajan ohjeistamassa kuin lasta. Itseasiassa se on musta tosi luontaantyöntävä ajatus..

Siksi tapailenkin miestä, joka on ehkä keskitasoa hieman enemmän "kontrolloiva" (ei pahalla tavalla mut tykkää olla ohjeiden antajana) ja haluan aatella et jos me joskus vaik saadaan lapsia niin tää helpottaa mun työtaakkaa. Toivottavasti. 

Tai sitten se jäkättää ja nalkuttaa 24/7 sulle eikä itsw edes tee mitään.

Vierailija kirjoitti:

No joo... minä äitinä hommaan kyllä lapsille vaatteet. Miehen tehtäväksi jää hoitaa kahteen autoomme sesonkirenkaat, huollot, tankkaaminen. 

En ymmärrä että mistä näitä järkyttävän yksinkertaisia naisia aina löytyy jotka kuvittelee että lapsen ympärivuorokautisen hoidon voi rinnastaa renkaiden vaihtoon kahdesti vuodessa. Aina sama esimerkki vielä.