Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
Suomalainen perhedynamiikka
29.09.2024 |
Toisessa ketjussa lievästi kritisoin sitä, että rikkaat vanhempani eivät koskaan tue jälkikasvuaan rahallisesti, vaikka nämä ovat nuoria opiskelijoita, joilla on joskus taloudellisia haasteita. Sain vihaisten kommenttien hyökyaallon oletettavasti vanhemmalta väeltä, jotka kutsuivat minua loiseksi ja pummiksi ja ties miksi muuksi ikäväksi. Onko tällainen ajattelu oikeasti niin yleistä Suomessa, että olet kamala ihminen, jos toivoisit, että omat vanhempasi edes joskus auttaisivat sinua elämässäsi? Voin sanoa, että muualla maailmassa ihmiset järkyttyisivät tällaisesta asenteesta ja itsekkyydestä. Terveeseen perheeseen kuuluu ajatus, että perheenjäsenet tukevat toisiaan aina kun mahdollista ja ettei tarvitse hävetä myös ottaa apua vastaan. Todella oireellista toimia toisin. Mistä kumpuaa tämä itsekkyys ja kylmyys, ja miten nämä ihmiset perustelevat itselleen käyttäytyvänsä normaalisti?
Kommentit (41)
Meillä ainakin perhe vetää yhtä. Olen avustanut lapsiani asuntojen ostossa ja muutenkin auttanut elämässä hyvään alkuun. Samoin tekivät omat vanhempani. Kaikkeni antaisin lapsieni eteen, sellaista on vanhemmuus. Täytyy olla jotenkin todella kylmä ihminen jollei omaa lastaan halua auttaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
ovatko vanhempasi oikeasti rikkaita? Vai ovatko he ostaneet lainarahalla kaikkea sellaista, mikä antaa vaikutelman rikkaudesta? Ja nyt maksavat velkoja pois, joten ei ole varaa antaa taloudellista tukea lapsilleen?
Pohjoismaisen sosiaaliturvan takia täällä on erilainen dynamiikka perheiden talousasioissa kuin muualla maailmassa. Tosin minun äitini aikoinaan myi metsää ja maksoi asp-tilini, kun olin vielä opiskelija. Olen hänelle tästä todella kiitollinen.
Muuta taloudellista tukea en ole saanut, enkä ole ollut vaillakaan. Minusta jokaisella on lähtökohtaisesti velvollisuus huolehtia omaasta toimeentulostaan.
Omat vanhempani ovat varakkaita. Eivät rikkaita, mutta rahaa on sen verran että pärjäävät kyllä loppuelämänsä ja hieman jää ylikin.
Opiskeluaikoinani eivät tukeneet mitenkään rahallisesti. Sitten kun ostin asunnon, yllättäen lainasivat 70 000 euroa sen sijaan että olisin ottanut lainan pankista. Tämä tuli siis pyytämättä, vaikkakin keskustelin lainasta ja lainan kuluista heidän kanssaan. Opiskeluaikana olin paljon köyhempi ja usein loppukuusta rahat oli aivan finito, silloin olisin kaivannut enemmän tukea kuin nyt työikäisenä. Mielelläni tietenkin otin tuon nollakuluisen lainan nytkin vastaan, vaan ihmetellen mikseivät antaneet rahaa silloin kun en voinut laittaa ruokakaupassa kaikkea haluamaani ostoskoriin.
Ajattelen, että lähtökohtaisesti ihmisen pitää mitoittaa menonsa niin, että pärjää ilman tukea.
Meillä molemmilla on nuoria aikuisia. Yksi , tyttö tuhlaa kaiken, mitä käsiinsä saa. Ottanut kaikki opintolainat, asuu uudiskohteessa vuokralla, aina on ripset ja kynnet laitettuna. Miksi tällaista lasta pitäisi vielä tukea?
Toinen on kroonisesti sairas ja elää tuetusti. Hänelle jää laitoskulujen jälkeen rahaa 150 euroa kuukaudeksi. Häntä tukee paljon mieleluummin. Tuemme vaatteiden ja kännyköiden ja puhelinmaksujen muodossa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jotkut maksavat huikeita summia vuodessa ja tuloksena on riittämättömyys, välinpitämättömyys.
Vierailija kirjoitti:
Jotkut maksavat huikeita summia vuodessa ja tuloksena on riittämättömyys, välinpitämättömyys.
Po kiittämättömyys
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Italialainen ystäväni oli täysin pöyristynyt kun kerroin että suomessa todella monen vanhemmat ei halua auttaa nuoria. Hänellä esim. äiti ja isovanhemmat avustavat koko ajan ja todella monen isovanhemmat antavat asunnon perinnöksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Italialainen ystäväni oli täysin pöyristynyt kun kerroin että suomessa todella monen vanhemmat ei halua auttaa nuoria. Hänellä esim. äiti ja isovanhemmat avustavat koko ajan ja todella monen isovanhemmat antavat asunnon perinnöksi.
Italiassa lapset asuu kotona 30v asti ja sieltä suoraan avoliittoon.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Italialainen ystäväni oli täysin pöyristynyt kun kerroin että suomessa todella monen vanhemmat ei halua auttaa nuoria. Hänellä esim. äiti ja isovanhemmat avustavat koko ajan ja todella monen isovanhemmat antavat asunnon perinnöksi.
Italiassa lapset asuu kotona 30v asti ja sieltä suoraan avoliittoon.
Ei kaikki mutta osa olosuhteiden pakosta. Vuokrat esim. Roomassa tähtitieteelliset.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Perheitä on erilaisia.
Minun perheeni on vakavarainen mutta mitään tukea en ole sieltä koskaan saanut, pelkkää naureskelua miten tässä maailmassa kaikkien pitää pärjätä omillaan. Aikuistumisvuoteni oli yhtä helvettiä koska olin todellakin täysin omillani.
Kaverini perhe oli rutiköyhä ja hirveissä veloissa, mutta heillä dynamiikka oli ihan erilainen. Vanhemmat auttoivat kaveriani kaikin mahdollisin tavoin. Heillä teki tiukkaa, mutta kaveri esimerkiksi sai asua kotona opintojen loppuun saakka ja vanhemmat säästivät koko hänen nuoruutensa jotta pystyivät maksamaan hänelle ajokortin ja kaveri sai aina kuin mahdollista heidän autoaan lainaan. Oli kaverilla millainen tilanne tahansa, vanhemmat aina sanoivat että istahdetaanpas alas ja katsotaan mitä voidaan tehdä. Heillä riitti vielä tahtoa auttaa minuakin. Sain nukkua siellä heidän luonaan kun olin hetken asunnoton ja he kävivät kanssani lävitse mitä tukimuotoja voin hakea, auttoivat lomakkeiden täyttämisessä ja Kelan kanssa asioimisessa kun itse en tiennyt yhtään miten asiat toimivat.
Yllättäen en ole läheinen oman perheeni kanssa. Joskus jouluna soiteltiin viimeksi ja isä valitteli terveysongelmia, miten tarvisi apua siinä tai tuossa. Totesin vaan että "Jaa, toivottavasti löytyy joku auttamaan."
Joo, noloa on tämä, että ei auteta. Mun äippä sanoi että "kyllä yhteiskunta auttaa!"
Suomi, yksinäisten maa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Omat vanhempani ovat varakkaita. Eivät rikkaita, mutta rahaa on sen verran että pärjäävät kyllä loppuelämänsä ja hieman jää ylikin.
Opiskeluaikoinani eivät tukeneet mitenkään rahallisesti. Sitten kun ostin asunnon, yllättäen lainasivat 70 000 euroa sen sijaan että olisin ottanut lainan pankista. Tämä tuli siis pyytämättä, vaikkakin keskustelin lainasta ja lainan kuluista heidän kanssaan. Opiskeluaikana olin paljon köyhempi ja usein loppukuusta rahat oli aivan finito, silloin olisin kaivannut enemmän tukea kuin nyt työikäisenä. Mielelläni tietenkin otin tuon nollakuluisen lainan nytkin vastaan, vaan ihmetellen mikseivät antaneet rahaa silloin kun en voinut laittaa ruokakaupassa kaikkea haluamaani ostoskoriin.
Ehkä siinä oli vanhemmillasi jokin sellainen ajatus, että opiskelijana sait kokemuksen vähällä pärjäämisestä eivätkä kasvattaneet sinusta kultalusikka suussa syntynyttä. Kun sitten sait lainan, osasit arvostaa sitä ja kykenet sen ja muutkin asiasi hoitamaan, kun olet jo kykysi näyttänyt opiskeluaikana.
Vierailija kirjoitti:
ovatko vanhempasi oikeasti rikkaita? Vai ovatko he ostaneet lainarahalla kaikkea sellaista, mikä antaa vaikutelman rikkaudesta? Ja nyt maksavat velkoja pois, joten ei ole varaa antaa taloudellista tukea lapsilleen?
Heidän omaisuutensa huitelee jossain 2-3 miljoonassa. En siis väitä, että ovat megarikkaita, mutta tarpeeksi, että voisivat esimerkiksi auttaa lastaan rahallisesti sen verran, että valmistuisi opinnoistaan aiemmin eikä tarvitsisi näitä vuosi vuodelta venyttää hanttihommissa opintojen ohessa. Tietenkin jos vanhempani olisivat köyhiä, en vaatisi yhtään mitään, enkä nytkään ole mitään varsinaisesti vaatimassa. Pieni spontaani avunanto toki olisi kiva, mutta sitä ei tule. Joku päivä perin toki vanhempani omaisuuden, mutta silloin olen jo vankasti keski-ikäinen ja omaa uraani luonut, joten eipä asialla silloin niin väliä ole. Toki voin siirtää tuota varallisuutta omille lapsilleni, mikä on tietenkin hieno juttu. -ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Omat vanhempani ovat varakkaita. Eivät rikkaita, mutta rahaa on sen verran että pärjäävät kyllä loppuelämänsä ja hieman jää ylikin.
Opiskeluaikoinani eivät tukeneet mitenkään rahallisesti. Sitten kun ostin asunnon, yllättäen lainasivat 70 000 euroa sen sijaan että olisin ottanut lainan pankista. Tämä tuli siis pyytämättä, vaikkakin keskustelin lainasta ja lainan kuluista heidän kanssaan. Opiskeluaikana olin paljon köyhempi ja usein loppukuusta rahat oli aivan finito, silloin olisin kaivannut enemmän tukea kuin nyt työikäisenä. Mielelläni tietenkin otin tuon nollakuluisen lainan nytkin vastaan, vaan ihmetellen mikseivät antaneet rahaa silloin kun en voinut laittaa ruokakaupassa kaikkea haluamaani ostoskoriin.
Ehkä siinä oli vanhemmillasi jokin sellainen ajatus, että opiskelijana sait kokemuksen vähällä pärjäämisestä eivätkä kasvattaneet sinusta kulta
Ja mitä varsinaisesti pahaa on olla "kultalusikka" suussa, jos kerran kultalusikka löytyy? Tämä on juuri sitä asennetta, mitä en käsitä. Kai jotain outoa Janten lain ja sosialistisen yhteiskuntamuodon tulosta tällainen ajattelu. Se että on varakas ei automaattisesti tee kenestäkään kusipäistä. Ja luulisi nimenomaan varakkaiden vanhempien siirtävän varakkuuttaan hyvissä ajoin eteenpäin ja opettavan sen hallitsemista, jotta perheen varakkuus säilyy myös tulevina sukupolvina. Aika nurinkurinen tilanne, että rikkaat vanhemmat eivät anna jälkikasvulleen mitään, kunnes lopulta kuolevat ja sitten yhtäkkiä lapsi saa perinnön, jota ei välttämättä osaa edes hallita ja ole tottunut omistamaan.
Vierailija kirjoitti:
Joo, noloa on tämä, että ei auteta. Mun äippä sanoi että "kyllä yhteiskunta auttaa!"
Suomi, yksinäisten maa.
Ei kyllä auta. Ite sain kaapia kaiken kasaan ja tästä palkkioksi saan maksaa 45% tuloveroa. Paska maa korkealla verotuksella.
Vierailija kirjoitti:
Ei rikkaat tue rahallisesti muuten kuin ostamalla lapselle asunnon
No se on jo aika iso juttu se. Tavalliselle ihmiselle asunnon/talon ostaminen on suurin ostos koko elämässä...
Äitini menehtyi, kun olin 16-vuotias. Jäin asumaan isäni kanssa kaksin (vanhempani olivat naimisissa ja asuttiin kaikki yhdessä ennen äitini kuolemaa). Isäni on varakas, mutta todella kylmäkiskoinen ja narsistinen henkilö. Jouduin itse pärjäämään alaikäisenäkin ja selviytyä terkkariin sairaana. Kinuamalla piti kinuta rahaa pakollisiin menoihin (lukiokirjat, lääkkeet, tamponit jne). Sai siitä varmaan jonkinlaista sairasta tyydytystä, kun oli kontrollissa ja toinen hänen armoillaan. Hirveät traumat jääneet.
Ja ei tosiaan minkäänlaista rahallista apua ole tippunut, vaikka on ollut kovia paikkoja pienipalkkaisella alalla. Ei apua kotoa poismuuttoon tai ylipäänsä mihinkään itsenäistymiseen. Kaiken joutunut oppia kantapään kautta. Onneksi kouluttauduin enkä ole hänestä millään tavalla riippuvainen enää. Meillä on hyvin etäiset ja neutraalit välit, näemme kerran vuodessa "pakollisissa" sukujuhlissa.
Kaikkea ei voi eikä tarvitse antaa anteeksi, muistakaa se.
Alue: Aihe vapaa
nosto