Lue keskustelun säännöt.
Kun valitset lapsettomuuden, valitset yksinäisen vanhuuden.
21.10.2026 |
Vähän sama juttu kun eläkkeiden kanssa. Ei sitä kolmekymmentä+ vielä osaa ajatella, että vanhaksi tulee itsekin. Saati, että vanhukseksi. Onhan sitä ystäviä joku sanoo. Kokemus vanhusten parista kertoo, ettei niitä oikein kiinnosta toisten vanhusten seura. Olin aikanaan töissä ns. vanhainkodissa jolloin vielä varsin fyysisesti ja psyykkisesti terveetkin niihin pääsivät. Yksinäisyys oli suuri ongelma vaikka kymmeniä samanlaisia mummuja asui yhdessä ja oli päiväsalit ja ruokailut jne. Nythän vuodepotilaatkin asutetaan omaan kotiin.
Kommentit (94)
Vierailija kirjoitti:
Lapset ei takaa että vanhuus ei olisi yksinäinen. Jokainen on lopulta yksin tässä maailmassa. Niille joilla on lapsia se tuntuu olevan kammottava asia kun lapset lähtee pesästä ja heillä yhtäkkiä onkin oma elämä vaikka jossain Australiassa. Ja itse on kuviteltu että lapset kyllä huolehtii minusta.
Varmin tapa huolehtia itsestään on että on riittävästi säästössä, jotta voi palkata kotiin apua tao pääsee vähän parempaan hoitolaitokseen.
Oikeastaan on aika säälittävää jäädä roikkumaan kiinni lapsistaan. Heillä on oikeus omaan elämäänsä oman perheen kanssa. Ja siihen perheeseen ei enää kuulu omat vanhemmat.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Erakkona tässä on menty jo yli puolet elämästä. Miksi yksinäinen vanhuus olisi yhtään sen kamalampaa kuin yksinäisyys 20-30-vuotiaana?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olenkin aina epäillyt, että vapaaehtoisen lapsettomuuden takana on usein jotain traumatisoitumista. Osa vastauksista tukee kyllä tätä.
Mä kyllä luulen, että tästä lapsettomien yksinäisyydestä jauhavilla on se trauma...
Jep. Ap länkyttää omista tunteistaan. Hän ei ole kyennyt ystävyyssuhteisiin, parisuhteisiin, hankkimaan lapsia ja hänellä on vahva vanhenemisen ja kuoleman pelko, kuten oikein onkin kun heittää koko ainoan elämänsä hukkaan länkyttämällä vauvavitunfissä.
Kun ei kykene minkäänlaisiin sosiaalisiin suhteisiin, yrittää kompensoida sitä möyhäämällä somessa. Meidän reaktiomme ovat narsistin ainut todiste siitä, että hän ylipäätään on olemassa.
Vierailija kirjoitti:
Oman lapsen hankkiminen on suuri ja paljon tärkeämpi asia kuin nykynaiset ymmärtävät. Katumus lapsen puutteesta tulee 100% varmasti yksinäisyyden iskiessä viimeistään vanhana.
Siinä on kyseessä elämän tärkeimmän ihmissuhteen kokemisesta, olemalla vanhempi omalle lapselleen. Se on rakkautta ilman ehtoja ja yhteisen elämän kokemusta.
Omassa lapsessa on parasta se pyyteetön rakkaus lapseen. Oman lapsen elämää haluaa auttaa ja kokea yhdessä. Suhde lapseen on usein koko elämän mittainen eikä sitä korvaa suhde koiraan tai poikaystävään. Hulluja on ne ihmiset jotka jättävät kokematta tärkeimmän suhteen elämässään ja kärsivät yksinäisyydestä lapsivihan takia.
Mummoiässä koiran ulkoiluttaminen sateella ja viinin lipittely voi tuntua tyhjältä kun muilla on jälkikasvua ja lastenlapsia.
Totta kai se on tosi iso valinta, samoin kuin se, että tekee lapsia. Kyllä lasten hankkiminenkin voi kaduttaa, vaikka kukaan ei puhu siitä. Enemmän silti kaduttaisi se, että hankkisi lapsia ja katuisi sitä.
Vierailija kirjoitti:
Oman lapsen hankkiminen on suuri ja paljon tärkeämpi asia kuin nykynaiset ymmärtävät. Katumus lapsen puutteesta tulee 100% varmasti yksinäisyyden iskiessä viimeistään vanhana.
Siinä on kyseessä elämän tärkeimmän ihmissuhteen kokemisesta, olemalla vanhempi omalle lapselleen. Se on rakkautta ilman ehtoja ja yhteisen elämän kokemusta.
Omassa lapsessa on parasta se pyyteetön rakkaus lapseen. Oman lapsen elämää haluaa auttaa ja kokea yhdessä. Suhde lapseen on usein koko elämän mittainen eikä sitä korvaa suhde koiraan tai poikaystävään. Hulluja on ne ihmiset jotka jättävät kokematta tärkeimmän suhteen elämässään ja kärsivät yksinäisyydestä lapsivihan takia.
Mummoiässä koiran ulkoiluttaminen sateella ja viinin lipittely voi tuntua tyhjältä kun muilla on jälkikasvua ja lastenlapsia.
Jos yhtään avaisit kasvatuspsykologian kirjoja, saisit tietää, että lapsen rakkaus vanhempaa kohti on aina sokeaa. Lapsi rakastaa vanhempaa, koska vain sen avulla hän pysyy hengissä. Jos esim. näet sorsan uimassa perässään poikasjono, ei ne poikaset seuraa emoa sen takia, että he välittäisi emostaan, vaan sen vuoksi, että se on ainoa tapa pysyä hengissä, koska heillä ei ole vielä riittäviä selvitymistaitoja ja vain emo voi turvata heitä fyysiltä uhilta ja varmistaa ravinnon saannin. Vähän sama ihmislasten kanssa.
Kun nämä pikkusorsat varttuvat ja alkavat selvitymään maailmassa, eivät he enää tarvitse/halua nähdä emoa jos tämä emo on ollut täysi mulkku poikaisiaan kohtaan (=ihmiskielessä narsistinen).
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Nautin yksinäisyydestä. Joo kouluvuosina 8-vuotiaasta lähtien kun lintsasin ja menin yksin metsään, niin huokaisin helpotuksesta syvään marraskuisessa vesisateessa männyn alla koko aamupäivän ollessani. Toimivassa parisuhteessa muutamia vuosia viiihtynyt, mutta yhtä ihmistä enempää ympärilläni harvoin koen kotoisaksi olotilaksi. Osaan olla sosiaalinen ja nautin uusien tuntemattomien ihmisten hetkellisistä kohtaamisista, mutta samaan aikaan huokaisen edelleen helpotuksesta syvään kun menen keski-ikäisenä viittäkymmentä lähestyvänä yksin metsään. Miksi siis ahdistuisin yksinäisyydestä vanhuksenakaan. Yksinäisyys ei ole koskaan ole ollut minulle ongelma. Ahdistunen siitä jos joudun vanhulsena hoivakotiin ihmisjoukkoon. Toivottavasti kuolen ennen tuota. Kuolema sairauskohtaukseen yksin metsässä noin 65-72-vuoden iässä olisi minulle paras tapa ja ajankohta lähteä. Eiköhän tuohon mennessä ole tarpeeksi elämää koettu ja nähty.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lapset ei takaa että vanhuus ei olisi yksinäinen. Jokainen on lopulta yksin tässä maailmassa. Niille joilla on lapsia se tuntuu olevan kammottava asia kun lapset lähtee pesästä ja heillä yhtäkkiä onkin oma elämä vaikka jossain Australiassa. Ja itse on kuviteltu että lapset kyllä huolehtii minusta.
Varmin tapa huolehtia itsestään on että on riittävästi säästössä, jotta voi palkata kotiin apua tao pääsee vähän parempaan hoitolaitokseen.
Oikeastaan on aika säälittävää jäädä roikkumaan kiinni lapsistaan. Heillä on oikeus omaan elämäänsä oman perheen kanssa. Ja siihen perheeseen ei enää kuulu omat vanhemmat.
Sääli onkin oivallinen tapa nostaa sitä omaa egoaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Voin olla lapseton ja sitten adoptoida lapsen vielä vaikka 50-vuotiaana.
Mummoni ja äitini, joilla oli muutakin elämää kuin pelkästään me lapset, sanoivat vanhuudessaan olevansa yksinäisiä enemmänkin ystäviensä ja tuttaviensa kuollessa. Ei ole enää ketään kenelle voi vapaasti, rajoituksitta jutella ajatuksistaan ja tekemisistään. Lapset ovat aina lapsia, eikä heistä kumpikaan olisi halunnut tehdä meistä lapsista tai lapsenlapsistaan uskottuja ystäviään.
Omaa vanhuuttaan ei voi suunnitella ennakkoon. Ei kukaan. Asioita voi valmistella, kirjoittaa hoitotahtoaan tai säästää omaksi turvakseen, mutta lapsetkin elävät elämäänsä ja joku heistä vaikkapa ihan muualla maailmassa pääsemättä helposti hoitamaan vanhempaansa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Muissa maissa kyllä onnistuu aikuiset lapset huolehtimaan vanhemmistaan. Suomalaiset perheet näköjään ovat niin riitaisia että mitään yhteenkuuluvuuden tunnetta ei ole.
Juuri näin. Olen asunut 2:ssa eri maassa ja tehnyt työreissuja kymmenissä maissa.
Ihan länsimaissa mm. Euroopassa, perheiden yhteys on ihan erilainen kuin Suomessa. Perheet kokoontuu yhteen juhlapäivinä, usein viikonloppuisin ja vanhemmat seuraavat lapsiensa ja lapsen lapsiensa elämää kiinnostuneena ja päinvastoin. Yhteisöllisyys perheissä on aina läsnä ja kiinteä.
Itse pidin elossa olevaan isääni ja sisaruksiin yhteyttä asuessani Suomesta poissa, nyt on kiva sisaruksiakin tavata silloin tällöin.
Suomalaiset ovat vain h-vetin päävikaista ja riitaista porukkaa. Ihan oma syy.
Ap:sta näkee, että hän on yksinäinen ja voi helvetin huonosti.
Ikävää, ettei hän itse sitä tajua, joten hän on hoitamattomassa kunnossa, kroonistunut ja syrjäytynyt. Velloo jossain manosfääripaskassa selittelemässä, että koska hänellä on kusiletku, hän on nobelisti jne.
Oikeasti hän on vain copettava raukka, joka ei saa mitään aikaan elämässään ja joka katoaa olemattomiin jättämättä jälkeensä muuta kuin vuorenkorkuisen läjän mielisairaita horinoitaan kyberavaruuteen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Lapseni asuu ulkomailla eikä tule Suomeen. Ihan yksikseni varmasti kuolen, en tiedä kuka auttaisi sitten joskus. Monesti mietin tätä.
Tuntuu siltä, että et näe etkä edes halua nähdä sinun auttamisellesi muita vaihtoehtoja kuin lapsesi. Tyydyt syyttämään lastasi tämän ulkomaille muutosta.
Vinkki: Hankit rannekkeen, josta nappia painamalla saat apua. Kun vielå pärjäät kotona, varaudut siihen, ettet eräänä päivänä enää pärjää: tilaat kauppaostokset ja lääkkeet kotiin kuljetettuina, otat siivoojan, ryhdyt hakemaan itsellesi hoivakotia vielä järjissäsi ollessasi.
Ja ennen kaikkea: verkostoidut muiden ikäistesi ihmisten kanssa, et jää "monesti miettimään tätä" vaan toimit. TOIMIT ITSE.
Synnytyskoneuskis valitsee venyneen römpsän ja hylkää lapsensa kun näille ei jeesustelu maistu :D Yksinäinen vanhuus tulossa joka tapauksessa :D
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ja ajattele: sulla ei ole mitään muuta sisältöä elämässä kelo 7.33 kuin jauhaa tuota palstalla.
Jep. Ap:stä eivät piittaa työnantaja, lapset eivätkä ystävät :D Hän herää aamuvarhain kiukuttelemaan MUIDEN elämänvalinnoista, oikeasti julistamaan omaa surkeuttaan.
Ihanaa, kun omia lapsia perheineen näkee säännöllisesti ja soitellaankin silloin tällöin.
Ihan oma syy jos riitelette kaikkien kanssa ja olette yksinäisiä. Katsokaa peiliin.
Jos mun läheinen olisi kuin ap, en tosiaankaan olisi missään tekemisissä. Raskas ihminen.
Olen alkanut kyseenalaistaa muitakin ihmissuhteisiin liittyviä oletuksia. Ajattelen esim, ettei yhdestä parisuhteesta tai romanttisesta suhteesta tarvitse saada kaikkea, enkä hän myöskään koe, että vain omista lapsista voi saada jotain jota mistään muualta ei. Tunnepohjaisia asioita on aika vaikea perustella, mutta en vain halua niitä lapsia ja jos sen takia jään vaille jostakin niin sitten vain jään. Sitä kutsutaan elämäksi.
Ap:lla jotenkin outo käsitys ihmissuhteista. Vaikka laittaisit "10 samanlaista(!) mummua" samaan hoivakotiin, ei ole mitenkään varmaa, että he ystävystyvät keskenään. Olitko itse hyvä kaveri kaikkien samalla luokalla olleiden kanssa?
Ap:n lausumasta ei voi päätellä yhtään mitään.
Vanhuksen yksinäisyys voi olla subjektiivinen mielentila.
Tulee mieleen edesmennyt äitini, joka masentuneena huokaili olevansa niin yksin, kuinka "minulla ei oo kettään".
Tämä tapahtui tilanteessa, jossa olohuoneessä hänen ympärillään istui kehässä hänen aviomiehensä, lapsensa (minä) ja lapsenlapsensa (poikani).
Eli aina se lasten tai lastenlasten seura ei kelpaa tai riitä, vaikka sitä olisi.
Lapsia tehdään silkasta itsekkyydestä tyydyttämään niitä omia narsistisia tarpeita. Tyydyttämään läheisyyden kaipuuta, poistamaan yksinäisyyttä, ja karuinta mitä koskaan olen kuullut oli se, että niin pyyteetöntä rakkautta ei voi saada kuin omalta lapselta ja jään valintani takia tässä elämässä ihmisenä kokonaan vaille jotain. Huh huh, on siinä lapsen harteille laitettu raskas taakka kannettavaksi.
Onneksi omat vanhempani eivät tajunneet, että lapsia pitäisi jotenkin kasvattaakin ja sain vapaasti kasvaa omaksi itsekseni, enkä heidän egon jatkeeksi.