Kun läheiseni kuoli sairauteen, kysyi työkaveri, että oliko vakavakin sairaus

Vierailija kirjoitti:

No on sairauksia joita ei pidetä vakavina vaikka niihin kuolee. Ja on läheisille ihan eri asia kuoleeko vuosien sairastelun jälkeen esim syöpään vaiko tuleeko kerralla tappava sydänkohtaus, joka on usein esim sepelvaltimotaudista johtuva. Keuhkosyöpää voi sairastaa useamman vuoden, äitini mies yli 10 vuotta jne 

Tuo on kyllä äärimmäisen harvinaista, että keuhkosyöpää sairastaisi  10 vuotta. Isäni kuoli 7 kuukauden päästä diagnoosista. 

Entä jos kroonisesti sairas kuoleeki autokolarissa?

Vierailija kirjoitti:

Ihmiset ovat idioooooottteja!

Kyllä! Orpopurra hallituksen olemassa olo todistaa tämän ja pelkään että myös ensi huhtikuussa. En jaksa uskoa ihmisten fiksuuteen. Itse olen älykäs mutta ei auta kun muut on idiootteja.

Veljeni kuoli nuorena. Juttelimme muutaman sukulaisen kesken asiasta. Minua alkoi itkettämään. Tätini tokaisi: Noh, mikäs sulla nyt on?

Vierailija kirjoitti:

Veljeni kuoli nuorena. Juttelimme muutaman sukulaisen kesken asiasta. Minua alkoi itkettämään. Tätini tokaisi: Noh, mikäs sulla nyt on?

Nämä tilanteet ovat hyvin paljastavia. Ne kertovat paljon osapuolista, mutta myös sellaista, mikä ei sitten viime kädessä ole ihan tarkalleen totta. Väitän, että tuollainen tilanne laukaisee vanhoja ja varastettuja käytösmalleja. Ihan sama kuin ihminen joutuu äkilliseen hengenvaaraan ja toimii itselleen käsittämättömästi. Voi olla, että täti oli tunteeton tai päinvastoin elämää hampaat irvessä suorittava hermokimppu. Mutta voi myös olla, että hän on käsitellyt suvun menetystä eristämällä sen panssarilasilla ja onnistunut etäännyttämään asian, kunnes sinun itkusi murskaa lasin. Hänen hätäreaktionsa on ensimmäinen asia mitä hyllyltä löytyy, tällä kertaa se oli toisto oman vanhemman sanoista 60 vuotta aiemmin, kun täti kompastui jalkoihinsa ja polvinahka ei tykännyt. 

Surullisinta on se, että takerrutaan molemmin puolin sanoihin ja sitten homma oli siinä. Alleviivataan kohtaamattomuutta ja haetaan siitä suorastaan tukea. Itse suru on kuin rutto, jota molemmat pelkäävät liikaa, ja rähistään tai vältellään ja tilanne on suoraansanoen osoitus kulttuurimme typeristä puolista. Meillä jokainen kokee olevansa liian etäinen ja väistää kohteliaasti, vaikka tilanne voi sitten olla se, että sisäpiiri puuttuu kokonaan tai on toimintakyvytön. Paljastui päivänä eräänä, että virolainen näkemys osanotosta on päinvastainen. Tehdään ruokaa ja viedään se surutaloon ja varmaankin samalla selvitetään tilanne, onko lähipiiriä auttamassa vai pitääkö heitäkin auttaa. Meillä sellainen koetaan tungetteluksi, ikään kuin sellainen pinnallinen hyväkäytöksisyys olisi tärkeintä siinä hetkessä. En tiedä pitääkö meistä retuuttaa puolet Uralin taa ennen kuin loppuu se ikuinen hyväkäytöksisen lapsen rooli ja otetaan aikuinen asenne asioihin. Ja haetaan taas kontaktia ja tukea ihmisistä eikä vain eläimistä. 

Työkaverisi läppä oli niin hauska että se sopisi Fingerporiin

Vierailija kirjoitti:

Eiköhän jokainen ole joskus menettänyt jonkun. Toisaalta jotkut on surunsa suhteen niin herkempiä, koulukaverin perhe kuoli tsunamissa ja hänen mielestään kukaan ei osaa sanoa mitään oikein. Varmaan kauhea motivaatio muilla yrittääkään enää kun kuulee pelkkää kiukuttelua. Not.

Hah hah

Vierailija kirjoitti:

Entä jos kroonisesti sairas kuoleeki autokolarissa?

No mitä sitten? Eihän hän silloin kuollut sairauteen vaan onnettomuuteen.

Vierailija kirjoitti:

Työkaverisi läppä oli niin hauska että se sopisi Fingerporiin

Samaa ajattelin, että tuohan on lähes sketsimateriaalia. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Just tällaisten AP:n kaltaisten tyyppien takia ihmiset ei uskalla sanoa surevalle ihmiselle mitään. 

Voi sanoa: otan osaa.

Taisi olla Vuokko Hovatta, joka haukkui tuon osanotonkin maan rakoon.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Veljeni kuoli nuorena. Juttelimme muutaman sukulaisen kesken asiasta. Minua alkoi itkettämään. Tätini tokaisi: Noh, mikäs sulla nyt on?

Nämä tilanteet ovat hyvin paljastavia. Ne kertovat paljon osapuolista, mutta myös sellaista, mikä ei sitten viime kädessä ole ihan tarkalleen totta. Väitän, että tuollainen tilanne laukaisee vanhoja ja varastettuja käytösmalleja. Ihan sama kuin ihminen joutuu äkilliseen hengenvaaraan ja toimii itselleen käsittämättömästi. Voi olla, että täti oli tunteeton tai päinvastoin elämää hampaat irvessä suorittava hermokimppu. Mutta voi myös olla, että hän on käsitellyt suvun menetystä eristämällä sen panssarilasilla ja onnistunut etäännyttämään asian, kunnes sinun itkusi murskaa lasin. Hänen hätäreaktionsa on ensimmäinen asia mitä hyllyltä löytyy, tällä kertaa se oli toisto oman vanhemman sanoista 60 vuotta aiemmin, kun täti kompastui jalkoihinsa ja polvinahka ei tykännyt. 

 

Surullisinta on se, että takerrutaan molemmin puolin sanoihin ja sitten homma oli siinä. Alleviivataan kohtaamattomuutta ja haetaan siitä suorastaan tukea. Itse suru on kuin rutto, jota molemmat pelkäävät liikaa, ja rähistään tai vältellään ja tilanne on suoraansanoen osoitus kulttuurimme typeristä puolista. Meillä jokainen kokee olevansa liian etäinen ja väistää kohteliaasti, vaikka tilanne voi sitten olla se, että sisäpiiri puuttuu kokonaan tai on toimintakyvytön. Paljastui päivänä eräänä, että virolainen näkemys osanotosta on päinvastainen. Tehdään ruokaa ja viedään se surutaloon ja varmaankin samalla selvitetään tilanne, onko lähipiiriä auttamassa vai pitääkö heitäkin auttaa. Meillä sellainen koetaan tungetteluksi, ikään kuin sellainen pinnallinen hyväkäytöksisyys olisi tärkeintä siinä hetkessä. En tiedä pitääkö meistä retuuttaa puolet Uralin taa ennen kuin loppuu se ikuinen hyväkäytöksisen lapsen rooli ja otetaan aikuinen asenne asioihin. Ja haetaan taas kontaktia ja tukea ihmisistä eikä vain eläimistä. 

Olen nyt eri henkilö, joka kirjoitti tämän aiemman, mutta sinustako on ihan ok, että ihmiseltä kuolee nuorena rakas omainen ja täti aivankuin ihmettelisi, että minkähän takia tämä sukulaistyttö nyt itkemään ryhtyi? Yksinkertaisesti typerä täti. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Just tällaisten AP:n kaltaisten tyyppien takia ihmiset ei uskalla sanoa surevalle ihmiselle mitään. 

Voi sanoa: otan osaa.

Voi, mutta yhtälailla olen nähnyt senkin nostattavan raivoa surevassa. Että kun toistetaan vain tyhjiä fraaseja jotka ei tarkoita mitään. Sekin kun jonkun surevan silmissä on ajattelematonta ja anteeksiantamatonta. 

Sittenpä herkkähipiäinen sotano_rsu saa surra ihan rauhassa keskenään.