Lue keskustelun säännöt.
Lapsen muuttaminen kauaksi pois kotoa ja sen aiheuttama suru - miten muut olette pärjänneet?
29.09.2026 |
Ainoa lapseni (19 v) muutti kotoa kuukausi sitten pohjoisesta pk-seudulle ja tuntuu kuin elämältä olisi pudonnut pohja ja merkitys kokonaan pois. Ihan hirveän tyhjältä tuntuu koti ja kaikessa tekemisessä on haikeus ja melankolia mukana. Tottakai iloitsen siitä, että lapsi on itsenäistynyt ja uskaltaa lähteä kotoa, mutta hirveän vaikealta tuntuu hyväksyä se, että tietty elämänvaihe on lopullisesti ohi ja että lapsi ei ole arjessa mukana. Lisäksi tietysti asiaa vaikeuttaa se, että välimatkaa on 700 km eikä todellakaan voi viikonlopuksi vain lähteä tapaamaan.
Ihana olisi kuulla vertaistukea / kommentteja muilta samassa tilanteessa olevalta. Nimenomaan kaipaisin kommentteja ihmisiltä, joiden lapsi on muuttanut kauas eikä esim. muuttanut pois kotoa, mutta asuu kuitenkin samassa kaupungissa (uskoisin itse, että tuossa minulla ei olisi mitään ongelmaa).
Kiitos jo etukäteen asiallisista vastauksista!
Kommentit (131)
Esikoiseni muuttaa Hollantiin. Matka on ajallisesti sama kuin hänen asuessaan nyt Jyväskylässä.
En tiedä mitä tässä pitäisi surra, sitäkö, että hän on itsenäistynyt ja löytänyt oman tiensä ja rakkaan kumppaninsa vieraasta maasta?
Suvussani ei ole aikaisemminkaan eletty sisäsiittoisesti yhdellä paikkakunnalla saati yhdessä maassa. Maailma on pieni ja rajat pelkkää mielikuvitusta.
Lasten muutettua omilleen minulla on oma elämä taas. Olen vapaa!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mulla ei ole lapsia, mutta äitini puhui että raskaus ja hormonit muuttavat naisen aivoja loppuelämän ajaksi. Se side lapseen on niin voimakas, että se ei kuole koskaan. Sitä ei edes lapsi itse voi ymmärtää, ennen kuin tulee itse vanhemmaksi, siis nimenomaan äidiksi. Isillä vastaavaa muutosta ja tunnesidettä lapseen ei tietenkään ole.
Äiti itse riemusta kiljuen muutti kotoa pois jo 16-vuotiaana ja ihmetteli oman äitinsä surua asiasta. No sitten kun mä muutin kotoa 19-vuotiaana, niin äitini ymmärsi mistä siinä surussa on kyse. Isäni taas oli onnellinen että kuopuskin häipyi häiritsemästä.
Mun äiti sanoi, että poismuuttoni oli yksi hänen elämänsä onnellisimpia päiviä. Vihdoin lapsella alkaa oma elämä ja pääsee pois ankeasta pikkukaupungista. Äiti aina painotti että kylässä saa tulla käymään, mutta älä missään nimessä muuta takaisin kotikulmille. Älä. Vaikka olisi työpaikkoja. Hän itse katuu, että tyytyi ja jäi asumaan sinne, meni naimisiin ihan ensimmäisen, syntymästään asti tunteneen pojan kanssa eikä nähnyt maailmaa.
Läheisriippuvaiset vanhemmat ovat kamalia. Estävät lapsiaan itsenäistymästä. Kuristavat varsinkin poikansa essunnauhoihin.
Miten kauas tämä lapsi siis lähtee kun surra pitää? Sehän on normaalia, että lapsi lähtee. Vain vaikeavammainen jää loppuiäkseen ja inselit, jotka voi rinnastaa älyllisesti vammaisiin.
Saat surra mutta mieluiten omissa oloissasi eikä naurettavasti draamaillen ja huomiohakuisesti. Otapa tämä nyt henkisen kasvun paikkana ja aikuistu sinäkin, ap. Identiteetin rakentaminen sellaisen varaan, että sai puserrettua vi tus taan ulos ihmisen, on aika noloa kun lähes puolet ihmiskunnasta pystyy siihen samaan.
Ja samat sanat miehille, joille identiteetti ja miehuus on ejakulointi emättimeen. Ei se ole ainut tapa olla mies, eikä emätin ole mikään välttämättömyys varsinkaan jos podette luonnevikaa. Oma koura ajaa saman asian eikä siihen tarvitse vaivata toista ihmistä, joka ei teistä edes pidä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Lapset muuttavat kotoa pois. Se on luonnon järjestys. Tosin tiedän sellaisiakin lapsia jotka ovat jääneet tai palanneet hoitamaan vanhempiaan, ja vanhempien kuoltua he ovat yksin.
Ei se, että kaipaa lastaan tämän muutettua kotoa pois opiskelemaan, tarkoita, että haluaisi estää lasta itsenäistymästä tai haluaisi pitää hänet vain itsellään kotona. Suru luopumisesta on luonnollista ja tervettä, eikä sitä tarvitse edes peitellä tai hävetä. Se kestää aikansa, ja muuttaa muotoaan, kun tyhjä paikka kotona täyttyy jollakin ja muuttaa muotoaan. Luonnollista elämän kiertokulkua tämäkin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla ei ole lapsia, mutta äitini puhui että raskaus ja hormonit muuttavat naisen aivoja loppuelämän ajaksi. Se side lapseen on niin voimakas, että se ei kuole koskaan. Sitä ei edes lapsi itse voi ymmärtää, ennen kuin tulee itse vanhemmaksi, siis nimenomaan äidiksi. Isillä vastaavaa muutosta ja tunnesidettä lapseen ei tietenkään ole.
Äiti itse riemusta kiljuen muutti kotoa pois jo 16-vuotiaana ja ihmetteli oman äitinsä surua asiasta. No sitten kun mä muutin kotoa 19-vuotiaana, niin äitini ymmärsi mistä siinä surussa on kyse. Isäni taas oli onnellinen että kuopuskin häipyi häiritsemästä.
Mun äiti sanoi, että poismuuttoni oli yksi hänen elämänsä onnellisimpia päiviä. Vihdoin lapsella alkaa oma elämä ja pääsee pois ankeasta pikkukaupungista. Äiti aina painotti että kylässä saa tulla käymään, mutta älä missään nimessä muuta takaisin kotikulmille. Älä. Vaikka olisi työpaikkoja. Hän itse katuu, että tyytyi ja jäi asumaan sinne, meni naimisiin ihan ensimmäisen, syntymästään asti tunteneen pojan kanssa eikä nähnyt maailmaa.
Musta on surullista, että vanhempi sanoo lapselleen noin. Siis pitäisi miljoona kertaa miettiä, kun aletaan lapsia edes suunnittelemaan. Haluaako jälikasvulleen yhtä kurjan ja virikkeettömän lapsuuden/elämän kuin itselle.
Terkuin mulla oli samanlainen "muuta mahd kauas mieluiten vaikka Zaireen, äläkä ikinä muuta tänne takaisin" -äiti. Joo, ja lapsuuteni oli ankea.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Esikoiseni muuttaa Hollantiin. Matka on ajallisesti sama kuin hänen asuessaan nyt Jyväskylässä.
En tiedä mitä tässä pitäisi surra, sitäkö, että hän on itsenäistynyt ja löytänyt oman tiensä ja rakkaan kumppaninsa vieraasta maasta?
Suvussani ei ole aikaisemminkaan eletty sisäsiittoisesti yhdellä paikkakunnalla saati yhdessä maassa. Maailma on pieni ja rajat pelkkää mielikuvitusta.
Lasten muutettua omilleen minulla on oma elämä taas. Olen vapaa!
Tuo sisäsiittoisuus vesitti viestisi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lapset muuttavat kotoa pois. Se on luonnon järjestys. Tosin tiedän sellaisiakin lapsia jotka ovat jääneet tai palanneet hoitamaan vanhempiaan, ja vanhempien kuoltua he ovat yksin.
Ei se, että kaipaa lastaan tämän muutettua kotoa pois opiskelemaan, tarkoita, että haluaisi estää lasta itsenäistymästä tai haluaisi pitää hänet vain itsellään kotona. Suru luopumisesta on luonnollista ja tervettä, eikä sitä tarvitse edes peitellä tai hävetä. Se kestää aikansa, ja muuttaa muotoaan, kun tyhjä paikka kotona täyttyy jollakin ja muuttaa muotoaan. Luonnollista elämän kiertokulkua tämäkin.
Niin totta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Älkää ripustautuko lapsiinne. Antakaa tilaa itsenäistyä ja rakentaa omaa elämää. Auta taloudellisesti, jos nuori sitä tarvitsee. Nauttikaa omasta uudesta elämänvaiheesta.
Ei tässä kukaan ripustaudu lapsiinsa. Hehän ovat päässeet lähtemään omaan elämään. On ihan normaalia ja tervettä tuntea haikeutta tuossakin elämänvaiheessa. Se on kuitenkin ollut vaativa ja pitkä elämänvaihe johon on panostettu kaikki. Etenkin yksinhuoltajilla se on todella iso elämänmuutos kun pesä tyhjenee. En ymmärrä miten joku voi suhtautua siihen noin kylmästi "hyvä kun pääsi eroon" omaan lapseensa. Ei taida kovin hyvät välit olla alunperinkään.
Gibran Khalil Gibran oli libanonilainen runoilija ja taiteilija. Hänen tunnetuin teoksensa on Profeetta (1923). Teos sisältää pysäyttävät sanat:
”Sinun lapsesi eivät ole sinun lapsiasi.
He ovat itseensä kaipaavan elämän tyttäriä ja poikia.
He tulevat sinun kauttasi, mutta eivät sinusta,
ja vaikka he ovat sinun luonasi, he eivät kuulu sinulle.
Voit antaa heille rakkautesi, mutta et ajatuksiasi,
sillä heillä on heidän omat ajatuksensa.
Voit pitää luonasi heidän ruumiinsa, mutta et heidän sielujaan,
sillä heidän sielunsa asuvat huomisessa,
jonne sinulla ei ole pääsyä, ei edes uniesi kautta.
Voit pyrkiä olemaan heidän kaltaisensa,
mutta älä yritä tehdä heistä itsesi kaltaista,
sillä elämä ei kulje taaksepäin eikä takerru eiliseen.
Sinä olet jousi, josta sinun lapsesi lähtevät kuin elävät nuolet.
Kun taivut jousimiehen käden voimasta,
taivu riemulla”.