Lue keskustelun säännöt.
Lapsen muuttaminen kauaksi pois kotoa ja sen aiheuttama suru - miten muut olette pärjänneet?
29.09.2026 |
Ainoa lapseni (19 v) muutti kotoa kuukausi sitten pohjoisesta pk-seudulle ja tuntuu kuin elämältä olisi pudonnut pohja ja merkitys kokonaan pois. Ihan hirveän tyhjältä tuntuu koti ja kaikessa tekemisessä on haikeus ja melankolia mukana. Tottakai iloitsen siitä, että lapsi on itsenäistynyt ja uskaltaa lähteä kotoa, mutta hirveän vaikealta tuntuu hyväksyä se, että tietty elämänvaihe on lopullisesti ohi ja että lapsi ei ole arjessa mukana. Lisäksi tietysti asiaa vaikeuttaa se, että välimatkaa on 700 km eikä todellakaan voi viikonlopuksi vain lähteä tapaamaan.
Ihana olisi kuulla vertaistukea / kommentteja muilta samassa tilanteessa olevalta. Nimenomaan kaipaisin kommentteja ihmisiltä, joiden lapsi on muuttanut kauas eikä esim. muuttanut pois kotoa, mutta asuu kuitenkin samassa kaupungissa (uskoisin itse, että tuossa minulla ei olisi mitään ongelmaa).
Kiitos jo etukäteen asiallisista vastauksista!
Kommentit (114)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuo liittyy myös laajempaan asiaan kuin lapsen poismuuttamiseen. Se on kokonaisen elämänvaiheen loppu ja myös äiti-identiteetin. Et ole enää alaikäisen, koululaisen tai lukiolaisen äiti, vaan sinkku, jos olet eronnut tai leski, eikä uutta suhdetta ole tullut. Se on tietyn statuksen menetys. Jos olet vielä työtön, työkyvyttömyyseläkkeellä tai muuten pienituloinen, voi tulla myös taloudellinen kriisi, luopuminen kodista ja muutto yksiöön.
Omat vanhemmat voi joutua hautaamaan samaan aikaan ja monia ystäviä kaatuu ympäriltä myös. Tajuat, että olet itse seuraava jonossa. Elämässä ei ole muuta odotettavaa kuin kuolema. Joku satunnainen jumppatunti ei asiaa ratkaise.
Onko ikuinen elämä taattu jos lapset ei koskaan muuta kotoa? Mä kokisin varmaan asian niin rsskaaksi että se jopa jouduttaisi sitä elämän loppua.
Eihän tuossa nyt niin sanottu, että lapsi ei saisi koskaan muuttaa kotoa, vaan valotettiin, että asia liittyy laajempaan elämänvaiheeseen, joka voi olla muutenkin masentava ja stressaava. Ja siitä saa olla surullinen. Ei se suru sillä katoa, että sanotaan, että keskity siihen jumppatuntiin ja viinilasiin.
Sehän riippuu ihan ihmisestä elääkö hän noin viisikymppisenä (usein jopa alle) ressaavaa ja masentavaa elämänvaihetta jossa odotetaan vain omaa kuolemaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
En pysty edes lukemaan, kun sylettää niin. Uskomatonta, että jotkut elävät lastensa kautta. Antakaa lastenne olla!!
Äitiäs syletti kun sua teko.
Voi hyvät hyssykät! Minun kaikki kolme lastani muuttivat Englantiin opiskelemaan. Ei minulla sen kanssa mitään ongelmaa ollut, olin ylpeä siitä, että olimme antaneet mahdollisuuden ja siivet, jotka kantoivat. Yksi toisensa jälkeen palasivat opintojen päätyttyä, muuttivat omiin asuntoihinsa ja meillä on erittäin hyvät ja läheiset välit, nykyään myös vävyihin ja miniöihin.
Vierailija kirjoitti:
Itselle lapsen muuttaminen on aiheuttanut sen luokan kriisin, että olen tarvinnut ammattiapua tunteiden käsittelyyn. Itselle ehkä vaikeinta on käsitellä tietynlaisia syyllisyydentunteita siitä, että tytär alkoi etääntyä teini-iässä eikä oikein olla viimeisinä vuosina enää olla osattu luontevasti yhdessä tai keksitty oikein edes enää puhuttavaa. Koko ajan jyystääkin mielessä todella ahdistavasti kysymys siitä, mitä olisin voinut tehdä eri tavalla. Sen tiedän, että olen häntä hirmuisesti rakastanut, mutta yhteisten kiinnostuksenkohteiden/puheenaiheiden löytäminen on ollut todella vaikeaa viime vuosina ja siksi olemme etääntyneet.
Ne voi tulla vielä takaisin. Oma lapseni asui teininä 2v isällään ja laitoksessa ja kaverillaan, eikä meillä ollut mitään välejä, mutta me palautuivat oikein hyviksi ja lämpimiksi.
Sen se kyllä vaatii että pitää olla kiinnostunut lapsen asioista, jolloin yhteisiä kiinnostuksen kohteita on. Ei se tyhjästä synny se suhde sen eteen pitää nähdä vaivaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuo liittyy myös laajempaan asiaan kuin lapsen poismuuttamiseen. Se on kokonaisen elämänvaiheen loppu ja myös äiti-identiteetin. Et ole enää alaikäisen, koululaisen tai lukiolaisen äiti, vaan sinkku, jos olet eronnut tai leski, eikä uutta suhdetta ole tullut. Se on tietyn statuksen menetys. Jos olet vielä työtön, työkyvyttömyyseläkkeellä tai muuten pienituloinen, voi tulla myös taloudellinen kriisi, luopuminen kodista ja muutto yksiöön.
Omat vanhemmat voi joutua hautaamaan samaan aikaan ja monia ystäviä kaatuu ympäriltä myös. Tajuat, että olet itse seuraava jonossa. Elämässä ei ole muuta odotettavaa kuin kuolema. Joku satunnainen jumppatunti ei asiaa ratkaise.
Onko ikuinen elämä taattu jos lapset ei koskaan muuta kotoa? Mä kokisin varmaan asian niin rsskaaksi että se jopa jouduttaisi sitä elämän loppua.
Eihän tuossa nyt niin sanottu, että lapsi ei saisi koskaan muuttaa kotoa, vaan valotettiin, että asia liittyy laajempaan elämänvaiheeseen, joka voi olla muutenkin masentava ja stressaava. Ja siitä saa olla surullinen. Ei se suru sillä katoa, että sanotaan, että keskity siihen jumppatuntiin ja viinilasiin.
Sehän riippuu ihan ihmisestä elääkö hän noin viisikymppisenä (usein jopa alle) ressaavaa ja masentavaa elämänvaihetta jossa odotetaan vain omaa kuolemaa.
Voi hyvin olla lähemmäs kuusikymppinenkin. Ja jos lapsen on saanut yli nelikymppisenä, kuten moni on, niin voi olla jopa ylikin kuusikymppinen. Moni sen ikäinen on jo haudannut vanhempansa, monia sukulaisiaan ja ystäviään ja ehkä myös puolisonsa. Ei sitä kuuskymppisenä enää niin vain lähdetä uusiin parisuhteisiin tai uusille työurille. No jotkut epätoivoiset ripustautuu varmaan heti johonkin parisuhteeseen ihan kenen vanhan papparaisen kanssa tahansa tai seksisuhteisiin, mutta ei kaikki ole sellaisia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
En pysty edes lukemaan, kun sylettää niin. Uskomatonta, että jotkut elävät lastensa kautta. Antakaa lastenne olla!!
Olen itsekin etsinyt vertaistukea täältä parista eri aiheesta, mutta suuri osa vastaukista tätä tasoa, paljon alapeukkuja ja väitetään keksityksi jutuksi tai haukutaan liian herkkänahkaiseksi. Olenkin tullut tulokseen, että eri paikka pitää etsiä keskustelulle, täällä käyn enää harvakseltaan.
Minusta vaikuttaa siltä, että ihmiset oksentaa omaa pahaa oloaan näissä ilkeissä ja negatiivisissa komnenteissa. Kauhistutaa se, kuinka huonosti moni tuolla oikessa elämässä voi!
Ja alkuperäiseen aiheeseen ap, ymmärrän tuskasi, itsellä sama edessä lähivuosina ja nyt jo haikeana käyn läpi muistoja lapsuudesta tähän päivään. Elämäänhän se kuuluu tietenkin ja tervettä on aikuistua, mutta kai siitä vanhempikin jotain ikävää tms. tuntemuksia saa kokea ja olisi mukava keskustella niistä toisten kanssa.
Vierailija kirjoitti:
nyyh nyyh samaako tarinaa levität seurakunnassa ja spr keräyksissä lapsesi on varmaan tyytyväinen kun pääsee sinusta eroon.
Taidat itse olla vähän sekaisin?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Voi hyvät hyssykät! Minun kaikki kolme lastani muuttivat Englantiin opiskelemaan. Ei minulla sen kanssa mitään ongelmaa ollut, olin ylpeä siitä, että olimme antaneet mahdollisuuden ja siivet, jotka kantoivat. Yksi toisensa jälkeen palasivat opintojen päätyttyä, muuttivat omiin asuntoihinsa ja meillä on erittäin hyvät ja läheiset välit, nykyään myös vävyihin ja miniöihin.
Koska minä (asia x tähän) niin kaikki muutkin varmasti tai pitäisi ainakin niin olla...
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuo liittyy myös laajempaan asiaan kuin lapsen poismuuttamiseen. Se on kokonaisen elämänvaiheen loppu ja myös äiti-identiteetin. Et ole enää alaikäisen, koululaisen tai lukiolaisen äiti, vaan sinkku, jos olet eronnut tai leski, eikä uutta suhdetta ole tullut. Se on tietyn statuksen menetys. Jos olet vielä työtön, työkyvyttömyyseläkkeellä tai muuten pienituloinen, voi tulla myös taloudellinen kriisi, luopuminen kodista ja muutto yksiöön.
Omat vanhemmat voi joutua hautaamaan samaan aikaan ja monia ystäviä kaatuu ympäriltä myös. Tajuat, että olet itse seuraava jonossa. Elämässä ei ole muuta odotettavaa kuin kuolema. Joku satunnainen jumppatunti ei asiaa ratkaise.
Onko ikuinen elämä taattu jos lapset ei koskaan muuta kotoa? Mä kokisin varmaan asian niin rsskaaksi että se jopa jouduttaisi sitä elämän loppua.
Eihän tuossa nyt niin sanottu, että lapsi ei saisi koskaan muuttaa kotoa, vaan valotettiin, että asia liittyy laajempaan elämänvaiheeseen, joka voi olla muutenkin masentava ja stressaava. Ja siitä saa olla surullinen. Ei se suru sillä katoa, että sanotaan, että keskity siihen jumppatuntiin ja viinilasiin.
Sehän riippuu ihan ihmisestä elääkö hän noin viisikymppisenä (usein jopa alle) ressaavaa ja masentavaa elämänvaihetta jossa odotetaan vain omaa kuolemaa.
Voi hyvin olla lähemmäs kuusikymppinenkin. Ja jos lapsen on saanut yli nelikymppisenä, kuten moni on, niin voi olla jopa ylikin kuusikymppinen. Moni sen ikäinen on jo haudannut vanhempansa, monia sukulaisiaan ja ystäviään ja ehkä myös puolisonsa. Ei sitä kuuskymppisenä enää niin vain lähdetä uusiin parisuhteisiin tai uusille työurille. No jotkut epätoivoiset ripustautuu varmaan heti johonkin parisuhteeseen ihan kenen vanhan papparaisen kanssa tahansa tai seksisuhteisiin, mutta ei kaikki ole sellaisia.
Mihin uuteen parisuhteeseen? Mulle riittää tämä nykyinekin. Ja juu viisikympisenä olen haudannut toisen vanhempani että myös molemmat appivanhemmat. Silti elämäänien koe erityisen masentavaksi elämän vaiheeksi. Ikää toki tuler lisää koko ajan ja samat asiat ei kiinnosta jotka kiinnosti nuorena ja jotka nyt kiinnostaa omia parikymppisiä kotoa poismuuttaneita nuoria. Oikeastaan koen elämän vaiheen aika mukavaksi. On aikaa itselle, omille harrastuksille, voi keskittyä töihin eikä tarvi miettiä onko lapsille välipalaa tai pääsikö he turvallisesti kolusta kotiin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Voi hyvät hyssykät! Minun kaikki kolme lastani muuttivat Englantiin opiskelemaan. Ei minulla sen kanssa mitään ongelmaa ollut, olin ylpeä siitä, että olimme antaneet mahdollisuuden ja siivet, jotka kantoivat. Yksi toisensa jälkeen palasivat opintojen päätyttyä, muuttivat omiin asuntoihinsa ja meillä on erittäin hyvät ja läheiset välit, nykyään myös vävyihin ja miniöihin.
Koska minä (asia x tähän) niin kaikki muutkin varmasti tai pitäisi ainakin niin olla...
Eikös AP pyytänyt vertaistukea tai kommentteja? Eikö silloin saa omakohtaista kokemusta kertoa?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuo liittyy myös laajempaan asiaan kuin lapsen poismuuttamiseen. Se on kokonaisen elämänvaiheen loppu ja myös äiti-identiteetin. Et ole enää alaikäisen, koululaisen tai lukiolaisen äiti, vaan sinkku, jos olet eronnut tai leski, eikä uutta suhdetta ole tullut. Se on tietyn statuksen menetys. Jos olet vielä työtön, työkyvyttömyyseläkkeellä tai muuten pienituloinen, voi tulla myös taloudellinen kriisi, luopuminen kodista ja muutto yksiöön.
Omat vanhemmat voi joutua hautaamaan samaan aikaan ja monia ystäviä kaatuu ympäriltä myös. Tajuat, että olet itse seuraava jonossa. Elämässä ei ole muuta odotettavaa kuin kuolema. Joku satunnainen jumppatunti ei asiaa ratkaise.
Onko ikuinen elämä taattu jos lapset ei koskaan muuta kotoa? Mä kokisin varmaan asian niin rsskaaksi että se jopa jouduttaisi sitä elämän loppua.
Eihän tuossa nyt niin sanottu, että lapsi ei saisi koskaan muuttaa kotoa, vaan valotettiin, että asia liittyy laajempaan elämänvaiheeseen, joka voi olla muutenkin masentava ja stressaava. Ja siitä saa olla surullinen. Ei se suru sillä katoa, että sanotaan, että keskity siihen jumppatuntiin ja viinilasiin.
Sehän riippuu ihan ihmisestä elääkö hän noin viisikymppisenä (usein jopa alle) ressaavaa ja masentavaa elämänvaihetta jossa odotetaan vain omaa kuolemaa.
Voi hyvin olla lähemmäs kuusikymppinenkin. Ja jos lapsen on saanut yli nelikymppisenä, kuten moni on, niin voi olla jopa ylikin kuusikymppinen. Moni sen ikäinen on jo haudannut vanhempansa, monia sukulaisiaan ja ystäviään ja ehkä myös puolisonsa. Ei sitä kuuskymppisenä enää niin vain lähdetä uusiin parisuhteisiin tai uusille työurille. No jotkut epätoivoiset ripustautuu varmaan heti johonkin parisuhteeseen ihan kenen vanhan papparaisen kanssa tahansa tai seksisuhteisiin, mutta ei kaikki ole sellaisia.
Mihin uuteen parisuhteeseen? Mulle riittää tämä nykyinekin. Ja juu viisikympisenä olen haudannut toisen vanhempani että myös molemmat appivanhemmat. Silti elämäänien koe erityisen masentavaksi elämän vaiheeksi. Ikää toki tuler lisää koko ajan ja samat asiat ei kiinnosta jotka kiinnosti nuorena ja jotka nyt kiinnostaa omia parikymppisiä kotoa poismuuttaneita nuoria. Oikeastaan koen elämän vaiheen aika mukavaksi. On aikaa itselle, omille harrastuksille, voi keskittyä töihin eikä tarvi miettiä onko lapsille välipalaa tai pääsikö he turvallisesti kolusta kotiin.
Etkö osaa lukea? Tuo vastaus ja esimerkki koski sinkkua, joka on esimerkiksi eronnut tai jolta puoliso on kuollut, ja jos on vielä pienituloinen, työtön tai työkyvytön ja joutuu samassa rytäkässä muuttamaan yksiöön ja hautaamaan ihmisiä ympäriltään. Silloin saa olla masentunut, ja ehdotus hukuttaa suru jumppatuntiin ja viinilasiin on korni. Tottakai se elämä on tuossa kohtaa ihan erilaista, jos on toimiva parisuhde, rahan suhteen huoletonta ja turvallista, on terveyttä jne.
Miten ihmiset näkevät vain ja ainoastaan sen oman elämänsä ja napansa? Ei yhtään osata laajemmin katsoa, että kaikilla ei ehkä olekaan samoin?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ketjussa keskustellaan elämänvaiheesta jossa lapset muuttaa pois kotoa. Elämän vaihe on ihan sama oletko sinkku vai parosuhteessa. Elämän vaiheen piirteisiin ei kannata ympätä sitä että olet masentunut ja olet onneton sinkku. Niistä ongelmista kannataa keskustella ihan omana vertaistuki ketjussa.
Vanhemmuuden tie voi valmistella tuohon hyvin eri tavoin. Itse olen eronnut niin, että lapset olivat hyvin pieniä. Silloin jo sydän verillä itkeskelin ikävääni, kun lapset olivat toisen vanhemman luona viikonloppuja ja lomia. Uppouduin äitiyteen epämuodikkaan syvälle ja vietin kaiken liikenevän aikani heidän kanssaan. En ollut se äiti, joka vietti omaa aikaa. Tajusin kipeästi, että ne vuodet olivat mahdollisuuteni olla osa lasteni elämää, sillä teinivuodet jo ovat irrottautumista ja itsenäisyyden etsimistä.
Nyt lapset ovat itsenäistyeet omiin elämiinsä alle 2-kymppisinä jokainen eikä heistä paljon kuulu. Joskus käyvät luonani syömässä. Mieleni on haikea ja helpottunut. Jos ikävä on kova, laitan silloin sydän- viestin, mutta sen on riitettävä minulle. He tietävät, että ovat aina sydämessäni. Klisee, että elämä on luopumista, on niin totta.
En tiedä auttaisiko ap keskittyä siihen, että saa olla kiitollinen siitä, miten täyttä elämä on ollut. Miten on saanut rakastaa täysiä ja ehdoitta. Se on itselle tuonut merkityksellisyyden tunnetta. Tuonut sitä aina ihmeteltyä elämän tarkoitusta. Lapset ovat pieninä äidille paljon tekemisen kohteita, mutta kasvaessaan myös uusia tuttavuuksia, joihin tutustuminen syvällisesti vaatii aikaa ja tilaa, jotta voidaan kohdata aikuisina. Sitä aikaa ja tilaa tässä nyt annetaan.
Esikoiseni onkin jo aivan ihanaa keskusteluseuraa ja ylpeydellä sekä kunnioituksella suhtaudun siihen nuoreen aikuiseen, joka rauhallisesti kertoo eri näkökulmia keskustelemiimme aiheisiin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ketjussa keskustellaan elämänvaiheesta jossa lapset muuttaa pois kotoa. Elämän vaihe on ihan sama oletko sinkku vai parosuhteessa. Elämän vaiheen piirteisiin ei kannata ympätä sitä että olet masentunut ja olet onneton sinkku. Niistä ongelmista kannataa keskustella ihan omana vertaistuki ketjussa.
Et käsittänyt, ei tässä ollut kyse siitä, että on VALMIIKSI masentunut, eikä varsinkaan että olisi sinkkuudestaan onneton.
Vaan siitä, että tuo lapsen lähtö on tietyn elämänvaiheen loppu, ja totta kai sillä lapsen poismuutolla on silloin suhteessa paljon isompi merkitys, jos se on ollut se merkittävin ihmissuhde eikä muita vastaavia yhtä läheisiä ihmisuhteita ole. Ja samaan syssyyn usein osuu omien vanhempien ja sukulaisten ja ystävien sairastumisia ja poismenoja. Ehkä myös kodista luopuminen ja pienempään muutto. Siinä joutuu samalla luopumaan paljon muustakin. Totta kai saa olla surullinen.
Olen aikanaan tuntenut haikeutta ja ikävää. Mutta nyt kun vanhin on jo muuttanut pidemmälle (ulkomaille), tiedän että etäisyys voi kasvattaa läheisyyttä ja suhde parhaimmillaan muuttuu aikuinen-aikuinen-suhteeksi, mikä on tosi hieno ja ilahduttava tunne teinivuosien jälkeen.
Vierailija kirjoitti:
Ketjussa keskustellaan elämänvaiheesta jossa lapset muuttaa pois kotoa. Elämän vaihe on ihan sama oletko sinkku vai parosuhteessa. Elämän vaiheen piirteisiin ei kannata ympätä sitä että olet masentunut ja olet onneton sinkku. Niistä ongelmista kannataa keskustella ihan omana vertaistuki ketjussa.
Ei todellakaan ole sama elämänvaihe kaikilla. Toinen voi olla nelikymppinen, toinen yli kuusikymppinen. Toisella voi olla neljä lasta, joista vasta eka lähtee, toiselle se on se ainokainen, joka lähtee. Toisella lapsi muuttaa kilometrin päähän, toisella Muoniosta Helsinkiin tai jopa toiseen maahan. Toisella on hyvä ja lämmin parisuhde, toisella toimimaton parisuhde, puoliso sairas tai alkoholisti tai ei ole puolisoa ollenkaan. Toisella on työpaikka, omaisuutta ja talous turvattu. Toinen on työtön, työkyvytön, rahaton, vuokralla. Toinen on terve, toinen on sairas. Toinen asuu kaupungissa, toinen maalla ilman autoa. Jne. jatka itse listaa.
Totta kai tuo kokonaisuus vaikuttaa siihen, miten iso merkitys sillä lapsen lähdöllä on. Ja täällä saa keskustella siitä vapaasti.
Itse jouduin aikoinaan muuttamaan toiselle puolelle Suomea päästäkseni eroon läheisriippuvaisesta äidistäni.
Vierailija kirjoitti:
Vanhemmuuden tie voi valmistella tuohon hyvin eri tavoin. Itse olen eronnut niin, että lapset olivat hyvin pieniä. Silloin jo sydän verillä itkeskelin ikävääni, kun lapset olivat toisen vanhemman luona viikonloppuja ja lomia. Uppouduin äitiyteen epämuodikkaan syvälle ja vietin kaiken liikenevän aikani heidän kanssaan. En ollut se äiti, joka vietti omaa aikaa. Tajusin kipeästi, että ne vuodet olivat mahdollisuuteni olla osa lasteni elämää, sillä teinivuodet jo ovat irrottautumista ja itsenäisyyden etsimistä.
Nyt lapset ovat itsenäistyeet omiin elämiinsä alle 2-kymppisinä jokainen eikä heistä paljon kuulu. Joskus käyvät luonani syömässä. Mieleni on haikea ja helpottunut. Jos ikävä on kova, laitan silloin sydän- viestin, mutta sen on riitettävä minulle. He tietävät, että ovat aina sydämessäni. Klisee, että elämä on luopumista, on niin totta.
En tiedä auttaisiko ap keskittyä siihen, että saa olla kiitollinen siitä, miten täyttä elämä on ollut. Miten on saanut rakastaa täysiä ja ehdoitta. Se on itselle tuonut merkityksellisyyden tunnetta. Tuonut sitä aina ihmeteltyä elämän tarkoitusta. Lapset ovat pieninä äidille paljon tekemisen kohteita, mutta kasvaessaan myös uusia tuttavuuksia, joihin tutustuminen syvällisesti vaatii aikaa ja tilaa, jotta voidaan kohdata aikuisina. Sitä aikaa ja tilaa tässä nyt annetaan.
Esikoiseni onkin jo aivan ihanaa keskusteluseuraa ja ylpeydellä sekä kunnioituksella suhtaudun siihen nuoreen aikuiseen, joka rauhallisesti kertoo eri näkökulmia keskustelemiimme aiheisiin.
Tässä oli kyllä sanoitettu asiaa ihan mahdottoman hyvin!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuo liittyy myös laajempaan asiaan kuin lapsen poismuuttamiseen. Se on kokonaisen elämänvaiheen loppu ja myös äiti-identiteetin. Et ole enää alaikäisen, koululaisen tai lukiolaisen äiti, vaan sinkku, jos olet eronnut tai leski, eikä uutta suhdetta ole tullut. Se on tietyn statuksen menetys. Jos olet vielä työtön, työkyvyttömyyseläkkeellä tai muuten pienituloinen, voi tulla myös taloudellinen kriisi, luopuminen kodista ja muutto yksiöön.
Omat vanhemmat voi joutua hautaamaan samaan aikaan ja monia ystäviä kaatuu ympäriltä myös. Tajuat, että olet itse seuraava jonossa. Elämässä ei ole muuta odotettavaa kuin kuolema. Joku satunnainen jumppatunti ei asiaa ratkaise.
Onko ikuinen elämä taattu jos lapset ei koskaan muuta kotoa? Mä kokisin varmaan asian niin rsskaaksi että se jopa jouduttaisi sitä elämän loppua.
Eihän tuossa nyt niin sanottu, että lapsi ei saisi koskaan muuttaa kotoa, vaan valotettiin, että asia liittyy laajempaan elämänvaiheeseen, joka voi olla muutenkin masentava ja stressaava. Ja siitä saa olla surullinen. Ei se suru sillä katoa, että sanotaan, että keskity siihen jumppatuntiin ja viinilasiin.
Sehän riippuu ihan ihmisestä elääkö hän noin viisikymppisenä (usein jopa alle) ressaavaa ja masentavaa elämänvaihetta jossa odotetaan vain omaa kuolemaa.
Voi hyvin olla lähemmäs kuusikymppinenkin. Ja jos lapsen on saanut yli nelikymppisenä, kuten moni on, niin voi olla jopa ylikin kuusikymppinen. Moni sen ikäinen on jo haudannut vanhempansa, monia sukulaisiaan ja ystäviään ja ehkä myös puolisonsa. Ei sitä kuuskymppisenä enää niin vain lähdetä uusiin parisuhteisiin tai uusille työurille. No jotkut epätoivoiset ripustautuu varmaan heti johonkin parisuhteeseen ihan kenen vanhan papparaisen kanssa tahansa tai seksisuhteisiin, mutta ei kaikki ole sellaisia.
Mihin uuteen parisuhteeseen? Mulle riittää tämä nykyinekin. Ja juu viisikympisenä olen haudannut toisen vanhempani että myös molemmat appivanhemmat. Silti elämäänien koe erityisen masentavaksi elämän vaiheeksi. Ikää toki tuler lisää koko ajan ja samat asiat ei kiinnosta jotka kiinnosti nuorena ja jotka nyt kiinnostaa omia parikymppisiä kotoa poismuuttaneita nuoria. Oikeastaan koen elämän vaiheen aika mukavaksi. On aikaa itselle, omille harrastuksille, voi keskittyä töihin eikä tarvi miettiä onko lapsille välipalaa tai pääsikö he turvallisesti kolusta kotiin.
Etkö osaa lukea? Tuo vastaus ja esimerkki koski sinkkua, joka on esimerkiksi eronnut tai jolta puoliso on kuollut, ja jos on vielä pienituloinen, työtön tai työkyvytön ja joutuu samassa rytäkässä muuttamaan yksiöön ja hautaamaan ihmisiä ympäriltään. Silloin saa olla masentunut, ja ehdotus hukuttaa suru jumppatuntiin ja viinilasiin on korni. Tottakai se elämä on tuossa kohtaa ihan erilaista, jos on toimiva parisuhde, rahan suhteen huoletonta ja turvallista, on terveyttä jne.
Miten ihmiset näkevät vain ja ainoastaan sen oman elämänsä ja napansa? Ei yhtään osata laajemmin katsoa, että kaikilla ei ehkä olekaan samoin?
Alan hmmärtää miksi jotkut katkaisee välit vanhempiin jopa kokonaa. Kuka jaksaisi vanhempaa joka on onneton ihan joka asiasta ja odottaa kuusikymppisenä kuolemaa.
Eihän tuossa nyt niin sanottu, että lapsi ei saisi koskaan muuttaa kotoa, vaan valotettiin, että asia liittyy laajempaan elämänvaiheeseen, joka voi olla muutenkin masentava ja stressaava. Ja siitä saa olla surullinen. Ei se suru sillä katoa, että sanotaan, että keskity siihen jumppatuntiin ja viinilasiin.