Lue keskustelun säännöt.
Lapsen muuttaminen kauaksi pois kotoa ja sen aiheuttama suru - miten muut olette pärjänneet?
29.09.2026 |
Ainoa lapseni (19 v) muutti kotoa kuukausi sitten pohjoisesta pk-seudulle ja tuntuu kuin elämältä olisi pudonnut pohja ja merkitys kokonaan pois. Ihan hirveän tyhjältä tuntuu koti ja kaikessa tekemisessä on haikeus ja melankolia mukana. Tottakai iloitsen siitä, että lapsi on itsenäistynyt ja uskaltaa lähteä kotoa, mutta hirveän vaikealta tuntuu hyväksyä se, että tietty elämänvaihe on lopullisesti ohi ja että lapsi ei ole arjessa mukana. Lisäksi tietysti asiaa vaikeuttaa se, että välimatkaa on 700 km eikä todellakaan voi viikonlopuksi vain lähteä tapaamaan.
Ihana olisi kuulla vertaistukea / kommentteja muilta samassa tilanteessa olevalta. Nimenomaan kaipaisin kommentteja ihmisiltä, joiden lapsi on muuttanut kauas eikä esim. muuttanut pois kotoa, mutta asuu kuitenkin samassa kaupungissa (uskoisin itse, että tuossa minulla ei olisi mitään ongelmaa).
Kiitos jo etukäteen asiallisista vastauksista!
Kommentit (52)
Tsemppiä surevalle ap:lle. Omista lapsistani lähin asuu 150km päässä. Olen ylpeä heistä ja iloitsen siitä, että siivet kantaa. Minulla on töitä, harrastuksia ja hyviä ystäviä. Silti vielä totuttelen haikeana viimeisen lapsen poismuuttoon ja tyhjään pesään. Minusta normaalia. Ihanaa kun kirjoittelevat ja soittelevat. Joskus ei kuulu pariin viikkoon mitään ja näkemisessä saattaa olla kuukausia väliä. Kaikilla on omat kiireensä, mutta läheiset on silti välitkin. On tämä viimeisen muutto minullakin vaatinut kuukausien surutyötä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itse olin hyvin iloinen lapseni puolesta, kun hän parikymppisenä muutti ekaan omaan kämppään. Hän itse oli hyvin innoissaan sisustamassa uutta pientä kotiaan, suunnitteli mitä ruokia itselleen laittaisi, mihin harrastuksiin menisi mukaan ja tietysti oli erityisen ihanaa, että hän pääsi opiskelemaan haluamaansa alaa.
Pienestä pietäen olemme opettaneet lapselleemme mm. ruuanlaittoa, kodin puhtaanapitoa, rahan suunnitelmallista käyttöä ja myös mm. verotukseen, pankkiasioihin ja sen sellaisiin liittyen.
Minulla äitinä on turvallinen olo, että lapsi kyllä pärjää jo omillaan ja nyt minulla ja miehellä on erilainen vapaus viettää vapaa-aikaa, kun ollaan kahdestaan. Voidaan lähetä illalla ex-tempore ulos syömään, elokuviin, konserttiin tai mitä nyt sattuu päähän pälkähtämään.
Tärein neuvoni mitä olen lapselleni antanut, on että olipa asia mikä hyvänsä, niin aina voit kertoa sille meille vanehemmille ja aina saa soittaa, laitta aviestiä ja tulla käymään. Mieheni erityisesti korosti sitä, että pikavippeihin, laskujen maksamata jättämiseen tai kavereilta lainaamiseen ei pidä sortua vaan jos äkillinen rahapula iskee, silloin yhteys kotiin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En pysty edes lukemaan, kun sylettää niin. Uskomatonta, että jotkut elävät lastensa kautta. Antakaa lastenne olla!!
Joo tuollainen epänormaali ripustutuminen lapseen ei ole tervettä ja kuvitella että joku täällä vielä niin shokissa että joutuu käymään terapiassa siis sen takia että lapsi itsenäistynyt!! Ihan kuin se lapsi olis vakavasti sairas tai kuollut, ei enää tervettä tuollainen.
Ei asiat ole (yleensäkään elämässä) noin yksinkertaisia. Ei kyse ole siitä, että lapsen itsenäistyminen aiheuttaisi shokin, vaan on täysin normaalia, kun ihmisen elämässä tapahtuu suuria muutoksia, ne aiheuttavat (elämän)kriisin, ja niihin kuuluu monia vaiheita. Jos ihminen on pyörittänyt 20 vuotta perhearkea, ja yhtäkkiä se loppuu, niin menee aikansa siihen tottua. Minusta on hyvin luonnollista ikävöidä rakasta ihmistä, jonka kanssa on asunut ja elänyt 20 vuotta. Eikä se tarkoita sitä, etteikö haluaisi lapsen muuttavan omilleen, mutta saa se silti herättää ikävää.
Ei lapsen vakava sairastuminen tai kuolema ole ainoita syitä, mistä voi olla surullinen tai ikävissään. Tuolla logiikalla voisi ajatella, että ei voi surra kuollutta koiraa, kun joltakin voi olla kuollut lapsi.
Vierailija kirjoitti:
Näin psykologin näkökulmasta katsoen olet keskellä isoa elämänmuutosta, jolloin kaikenlaiset tunteet ovat normaaleja ja niille on hyvä tehdä tilaa.
Kipeät tunteet eivät katoa sillä, että yritetään nähdä tilanne positiivisesta näkökulmasta tai varsinkaan niitå kieltämällä.
Kun on vaikeita tunteita, voi olla toki hyvä pysähtyä miettimään mistä muusta suru kertoo kuin menetyksestä: se kertoo myös siitä, mikä on ollut ja on yhä tärkeää.
Koemme surua muistakin menetyksistä kuin kuolemasta, ja surun tunne on ihan normaalia isojen elämänmuutosten kohdalla.
Uuden identiteetin (vanhempi, jonka lapsi ei asuu enää kotona) rakentamisessa kestää aikansa eikä isojen muutosten ja luopumisten surua voi kiirehtiä tai suorittaa.
Tärkeää olisi miettiä, mitä kaikkea itselle merkityksellistä voi kuitenkin tehdä, vaikka lapsi ei asukaan enää kotona.
Mitkä asiat tuovat iloa surun rinnalle?
Kun ajatukset eivät pyöri vain menetyksen ympärillä, suruakin on siedettevämpää kantaa, johtui se mistä tahansa.Mutta kun ikävä iskee, älä ensimmäiseksi juokse sitä karkuun, vaan ota se vastaan, ole hetki sen kanssa, hengittele kivun läpi ja vasta sitten siirrä ajatukset muuhun.
Ajan myötä muutokseen tottuu niin, että vaikka ikävä menetyksestä ei kokonaan katoaisi, sen rinnalle tulee myös paljon muuta. Silloin on helpompi huomata myös niitä positiivisia puolia, joita muutos myös tuo tullessaan.
En ole aloittaja, mutta lapsen muutettua kauas myös itse tajuaa, että mitään erityisen kivaa ei enää ole odotettavissa, vaan loppuelämä alkaa muutenkin olla luopumista, jos saa elää pitkään, voi koittaa hyvin yksinäiset ajat kremppaisena neljän seinän sisällä.
Olen myös huomannut, miten valtava kaipuu etenkin mummeleilla on lapsiaan ja lapsenlapsiaan kohtaan. Jotkut kyllästymisiin asti puhuvat heistä.
Pitää myös huomata asian historiallinen epänormaalius. Aina ja kaikkialla suku huolehti vanhuksista. Nyt "hyvinvointivaltiossa" vanhukset jätetään yksin.
Mökkinaapurista havaintoja: koko alkukesä oli hyväntuulista puuhastelua. Iäkäs pariskunta uurasti tontillaan. Odottivat lapsia ja lapsenlapsia kylään. Heinäkuussa olivat muutaman päivän. Loppukesän mökkinaapurit olivat masentuneita. Puuhailu loppui.
Vierailija kirjoitti:
Ei sillä välimatkalla ole merkitystä. Se on se irtipäästäminen ja opettelu olematta kokoajan tuntosarvet koholla. Hiljaisuus talossa, kengät siististi eteisessä, astiat paikoillaan.. yms.. se on uutta kun on 20 vuotta elänyt jonkunmoisen härdellin keskellä, olemalla se joka hoitaa asiat. On ihan normaalia että se tuntuu suruna kun ymmärtää itse siirtyvänsä nyt ns katsomoon. Sure itseksesi älä vaadi lapselta lohtua.
Kun aikaa menee, totut ja lapsesi tulee taas lähemmäksi. Tuo irtiotto on terve toiminta ja niin on alunalkaen ollut tarkoituskin mennä.
Hyvin sanottu tuo että "siirtyy katsomoon". Juuri tuollainen on fiilis, kun on n. 20v pyörinyt täällä lapsiperhejoukkueen keskikenttäpelaajana :D
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Itse olin hyvin iloinen lapseni puolesta, kun hän parikymppisenä muutti ekaan omaan kämppään. Hän itse oli hyvin innoissaan sisustamassa uutta pientä kotiaan, suunnitteli mitä ruokia itselleen laittaisi, mihin harrastuksiin menisi mukaan ja tietysti oli erityisen ihanaa, että hän pääsi opiskelemaan haluamaansa alaa.
Pienestä pietäen olemme opettaneet lapselleemme mm. ruuanlaittoa, kodin puhtaanapitoa, rahan suunnitelmallista käyttöä ja myös mm. verotukseen, pankkiasioihin ja sen sellaisiin liittyen.
Minulla äitinä on turvallinen olo, että lapsi kyllä pärjää jo omillaan ja nyt minulla ja miehellä on erilainen vapaus viettää vapaa-aikaa, kun ollaan kahdestaan. Voidaan lähetä illalla ex-tempore ulos syömään, elokuviin, konserttiin tai mitä nyt sattuu päähän pälkähtämään.
Tärein neuvoni mitä olen lapselleni antanut, on että olipa asia mikä hyvänsä, niin aina voit kertoa sille meille vanehemmille ja aina saa soittaa, laitta aviestiä ja tulla käymään. Mieheni erityisesti korosti sitä, että pikavippeihin, laskujen maksamata jättämiseen tai kavereilta lainaamiseen ei pidä sortua vaan jos äkillinen rahapula iskee, silloin yhteys kotiin.
Onko ainoa lapsi? Muuttiko toiselle puolelle maata? (Näillä on väliä, usko pois ;) )
Vierailija kirjoitti:
Tsemppiä surevalle ap:lle. Omista lapsistani lähin asuu 150km päässä. Olen ylpeä heistä ja iloitsen siitä, että siivet kantaa. Minulla on töitä, harrastuksia ja hyviä ystäviä. Silti vielä totuttelen haikeana viimeisen lapsen poismuuttoon ja tyhjään pesään. Minusta normaalia. Ihanaa kun kirjoittelevat ja soittelevat. Joskus ei kuulu pariin viikkoon mitään ja näkemisessä saattaa olla kuukausia väliä. Kaikilla on omat kiireensä, mutta läheiset on silti välitkin. On tämä viimeisen muutto minullakin vaatinut kuukausien surutyötä.
Hyvä niin kauan, kun sinulla on töitä, harrastuksia ja ystäviä.
Kaipuu jälkipolvia kohtaan tulee suuremmaksi myöhemmin, kun on vanha ja raihnas. Ei pysty lähtemään oikein minnekään ja ystävät on samassa kunnossa tai dementoituneita.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Onko ainoa lapsi? Silloin voisin ehkä jotenkin ymmärtää. Ehkä.
Kyllä se on meidän vanhempien tehtävä kasvattaa juuri sellaisia lapsia, joilla on halu ja rohkeus levittää siipensä ja lähteä maailmalle. Itse olen vain ylpeä siitä, että lapsemme ovat olleet halukkaita ja kykeneväisiä irtautumaan lapsuudenkodistaan. Tukena ja kannustajina tietysti olemme. Ehkä tämä on ollut kolmen lapsen perheessä helpompaa kuin yhden ainokaisen perheissä?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En pysty edes lukemaan, kun sylettää niin. Uskomatonta, että jotkut elävät lastensa kautta. Antakaa lastenne olla!!
Nyt en tajunnut. Millä tavalla on epänormaalia, että kaipaa rakastamaansa ihmistä ja tuntuu tyhjältä, kun hän ei siinä enää 19 vuoden jälkeen olekaan?
Onko lapsi kuollut tai katkonut välit? Ei ole.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
AP, olet hyvin onnekas, kun sinulla selvästi on ihana suhde lapseesi ja lapsi, jolla on rohkeutta ja taitoa itsenäistyä. Oma lapseni on ollut 15-vuotiaasta asti (nyt 23 v.) vaikeasti päihdeongelmainen ja tämän myötä myös mielenterveysongelmainen ja oman diagnoosini mukaan myös personallisuushäiriöinen. Suomeksi sanottuna vastenmielinen ihminen. Antaisin mitä vain, jos voisin saada lapsen, jota kohtaan saisin tuntea ikävää ja jonka kanssa edes puhelimessa puhua.
Vierailija kirjoitti:
Itselle lapsen muuttaminen on aiheuttanut sen luokan kriisin, että olen tarvinnut ammattiapua tunteiden käsittelyyn. Itselle ehkä vaikeinta on käsitellä tietynlaisia syyllisyydentunteita siitä, että tytär alkoi etääntyä teini-iässä eikä oikein olla viimeisinä vuosina enää olla osattu luontevasti yhdessä tai keksitty oikein edes enää puhuttavaa. Koko ajan jyystääkin mielessä todella ahdistavasti kysymys siitä, mitä olisin voinut tehdä eri tavalla. Sen tiedän, että olen häntä hirmuisesti rakastanut, mutta yhteisten kiinnostuksenkohteiden/puheenaiheiden löytäminen on ollut todella vaikeaa viime vuosina ja siksi olemme etääntyneet.
Se on normaalia kehitystä. Nuoren tarvitsee etääntyä hyvästäkin vanhemmasta löytääkseen voimaa irtautua itsenäiseen elämään. Liiallinen symbioosi tuossa kohtaa voi tehdä hallaa iänmukaisissa tavoitteissa etenemiselle (oman identiteetin vahvistuminen, suunnan löytäminen, ikätovereihin liittyminen, parisuhteen muodostaminen). Kyllä ne välit pienen etääntymisen jälkeen on taas kohdillaan, jos suhtaudut tilaa antavasti ja kannustavasti. Nuoren aikuisen täytyy saada tuntea, että vanhemmat ovat ylpeitä pärjäämisestään omillaan, mutta aina tukena, jos sitä pyytää.
En ihmettelis vaikka olisi joku psyykkinen sairaus taustalla kerta halutaan elää elämäänsä lapsensa kautta.