Lue keskustelun säännöt.
Lapsen muuttaminen kauaksi pois kotoa ja sen aiheuttama suru - miten muut olette pärjänneet?
29.09.2026 |
Ainoa lapseni (19 v) muutti kotoa kuukausi sitten pohjoisesta pk-seudulle ja tuntuu kuin elämältä olisi pudonnut pohja ja merkitys kokonaan pois. Ihan hirveän tyhjältä tuntuu koti ja kaikessa tekemisessä on haikeus ja melankolia mukana. Tottakai iloitsen siitä, että lapsi on itsenäistynyt ja uskaltaa lähteä kotoa, mutta hirveän vaikealta tuntuu hyväksyä se, että tietty elämänvaihe on lopullisesti ohi ja että lapsi ei ole arjessa mukana. Lisäksi tietysti asiaa vaikeuttaa se, että välimatkaa on 700 km eikä todellakaan voi viikonlopuksi vain lähteä tapaamaan.
Ihana olisi kuulla vertaistukea / kommentteja muilta samassa tilanteessa olevalta. Nimenomaan kaipaisin kommentteja ihmisiltä, joiden lapsi on muuttanut kauas eikä esim. muuttanut pois kotoa, mutta asuu kuitenkin samassa kaupungissa (uskoisin itse, että tuossa minulla ei olisi mitään ongelmaa).
Kiitos jo etukäteen asiallisista vastauksista!
Kommentit (114)
Kun viimeinenkin lapsi lähti maailmalle, tunsin enimmäkseen syvää huojennusta. Toisinaan tietty muistelen haikeana mennyttä täyttä elämää. Olihan se ja tulee varmasti aina olemaan se ehdottomasti paras aika elämässäni.
Nyt on toisenlaista. Työläimmät lapsenlapsivuodetkin on jo takanapäin.
Nautin omasta rauhasta ja hiljaiselosta. Voin tehdä asioita oman jaksamiseni ja fiilisten mukaan.
Ei tee mieli alkaa roikkumaan lapsissani kuten vanha äitini on aina roikkunut minussa. Siinä on minulle vieläkin kovin raskas souvi jäljellä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Näin psykologin näkökulmasta katsoen olet keskellä isoa elämänmuutosta, jolloin kaikenlaiset tunteet ovat normaaleja ja niille on hyvä tehdä tilaa.
Kipeät tunteet eivät katoa sillä, että yritetään nähdä tilanne positiivisesta näkökulmasta tai varsinkaan niitå kieltämällä.
Kun on vaikeita tunteita, voi olla toki hyvä pysähtyä miettimään mistä muusta suru kertoo kuin menetyksestä: se kertoo myös siitä, mikä on ollut ja on yhä tärkeää.
Koemme surua muistakin menetyksistä kuin kuolemasta, ja surun tunne on ihan normaalia isojen elämänmuutosten kohdalla.
Uuden identiteetin (vanhempi, jonka lapsi ei asuu enää kotona) rakentamisessa kestää aikansa eikä isojen muutosten ja luopumisten surua voi kiirehtiä tai suorittaa.
Tärkeää olisi miettiä, mitä kaikkea itselle merkityksellistä voi kuitenkin tehdä, vaikka lapsi ei asukaan enää kotona.
Mitkä asiat tuovat iloa surun rinnalle?
Kun ajatukset eivät pyöri vain menetyksen ympärillä, suruakin on siedettevämpää kantaa, johtui se mistä tahansa.Mutta kun ikävä iskee, älä ensimmäiseksi juokse sitä karkuun, vaan ota se vastaan, ole hetki sen kanssa, hengittele kivun läpi ja vasta sitten siirrä ajatukset muuhun.
Ajan myötä muutokseen tottuu niin, että vaikka ikävä menetyksestä ei kokonaan katoaisi, sen rinnalle tulee myös paljon muuta. Silloin on helpompi huomata myös niitä positiivisia puolia, joita muutos myös tuo tullessaan.
En ole aloittaja, mutta lapsen muutettua kauas myös itse tajuaa, että mitään erityisen kivaa ei enää ole odotettavissa, vaan loppuelämä alkaa muutenkin olla luopumista, jos saa elää pitkään, voi koittaa hyvin yksinäiset ajat kremppaisena neljän seinän sisällä.
Olen myös huomannut, miten valtava kaipuu etenkin mummeleilla on lapsiaan ja lapsenlapsiaan kohtaan. Jotkut kyllästymisiin asti puhuvat heistä.
Pitää myös huomata asian historiallinen epänormaalius. Aina ja kaikkialla suku huolehti vanhuksista. Nyt "hyvinvointivaltiossa" vanhukset jätetään yksin.
Mökkinaapurista havaintoja: koko alkukesä oli hyväntuulista puuhastelua. Iäkäs pariskunta uurasti tontillaan. Odottivat lapsia ja lapsenlapsia kylään. Heinäkuussa olivat muutaman päivän. Loppukesän mökkinaapurit olivat masentuneita. Puuhailu loppui.
Ei se rapistuminen nyt sillä hetkellä ala, kun lapset muuttavat kotoa. Siinä elämäntilanteessa tulee paljon aikaa ja tilaa omille harrastuksille ja mielenkiinnon kohteille. Eivät kotoa muuttaneiden aikuisten lasten vanhemmat sentään mitään mummeleita ole.
Ei se heti ala, mutta sen tulevan tajuaa jotenkin siinä lasten poismuuton yhteydessä. Omani muutti omilleen pari vuotta sitten.
Vierailija kirjoitti:
Hyvä niin kauan, kun sinulla on töitä, harrastuksia ja ystäviä.
Kaipuu jälkipolvia kohtaan tulee suuremmaksi myöhemmin, kun on vanha ja raihnas. Ei pysty lähtemään oikein minnekään ja ystävät on samassa kunnossa tai dementoituneita.
Päinvastoin. En nyt tietenkään ole vanha (66v) mutta vasta muuttanut pääosin ulkomaille asumaan. Jos tulee ikävä soitan videopuhelun, tapaamme kuitenkin muutaman kerran vuodessa joko Suomessa tai täällä ulkomailla.
Täällä aion olla niin pitkään kuin voin enkä myöhemminkään ala roikkumaan lapsissani. Olen jo nyt hoitotahtooni kirjoittanut ettei kukaan lapsista saa alkaa omaishoitajaksi eikä tuntea velvollisuutta tapaamisista. Heillä on omat elämät kuten kuuluukin. En kasvattanut heistä hoitajaa enkä palvelijaa itselleni
Et voi sille mitään, että yhteiskunta on enenevissä määrin siirtämässä vastuuta iäkkäistä vanhemmista näiden lapsille. Näin oli ennen Suomessakin ja on edelleen ulkomailla.
Erityisesti, jos alkaa sota ja omainen on hoivan tarpeessa, hoiva sysätään lasten harteille, jolleivät he ole taistelemassa. Noin sanoi minulle hyvinvointialueen sairaanhoitaja. Arvelin sen menevän noin ja sittenhän se menee.
Jos hoivan tarve on ympärivuorokautista, niin arvelisin, että siihen ei laiteta, jos on tärkeässä työssä.
Olen jo nyt hoitotahtooni kirjoittanut ettei kukaan lapsista saa alkaa omaishoitajaksi eikä tuntea velvollisuutta tapaamisista. Heillä on omat elämät kuten kuuluukin. En kasvattanut heistä hoitajaa enkä palvelijaa itselleni
Et voi sille mitään, että yhteiskunta on enenevissä määrin siirtämässä vastuuta iäkkäistä vanhemmista näiden lapsille. Näin oli ennen Suomessakin ja on edelleen ulkomailla.
Erityisesti, jos alkaa sota ja omainen on hoivan tarpeessa, hoiva sysätään lasten harteille, jolleivät he ole taistelemassa. Noin sanoi minulle hyvinvointialueen sairaanhoitaja. Arvelin sen menevän noin ja sittenhän se menee.
Jos hoivan tarve on ympärivuorokautista, niin arvelisin, että siihen ei laiteta, jos on tärkeässä työssä.
Jos en pääse hoitokotiin menen pakkaseen kuusen slle.
Vierailija kirjoitti:
En pysty edes lukemaan, kun sylettää niin. Uskomatonta, että jotkut elävät lastensa kautta. Antakaa lastenne olla!!
Amen. Oksensin vähän suuhuni. Ei ihme, että lapsi lähti niin kauas kuin maan rajojen sisällä pääsi.
Onneksi oma äitini on täysjärkinen ja sillä on ihan oma elämä, ei tarvinnut vonkua ja ankeilla kun lapset muutti pois kotoa.
Voin kertoa, että kyläillään usein. Sellaisten äitien luona käydään, joilla on muutakin annettavaa kuin takertumista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hyvä niin kauan, kun sinulla on töitä, harrastuksia ja ystäviä.
Kaipuu jälkipolvia kohtaan tulee suuremmaksi myöhemmin, kun on vanha ja raihnas. Ei pysty lähtemään oikein minnekään ja ystävät on samassa kunnossa tai dementoituneita.
Päinvastoin. En nyt tietenkään ole vanha (66v) mutta vasta muuttanut pääosin ulkomaille asumaan. Jos tulee ikävä soitan videopuhelun, tapaamme kuitenkin muutaman kerran vuodessa joko Suomessa tai täällä ulkomailla.
Täällä aion olla niin pitkään kuin voin enkä myöhemminkään ala roikkumaan lapsissani. Olen jo nyt hoitotahtooni kirjoittanut ettei kukaan lapsista saa alkaa omaishoitajaksi eikä tuntea velvollisuutta tapaamisista. Heillä on omat elämät kuten kuuluukin. En kasvattanut heistä hoitajaa enkä palvelijaa itselleni
Et voi sille mitään, että yhteiskunta on enenevissä määrin siirtämässä vastuuta iäkkäistä vanhemmista näiden lapsille. Näin oli ennen Suomessakin ja on edelleen ulkomailla.
Erityisesti, jos alkaa sota ja omainen on hoivan tarpeessa, hoiva sysätään lasten harteille, jolleivät he ole taistelemassa. Noin sanoi minulle hyvinvointialueen sairaanhoitaja. Arvelin sen menevän noin ja sittenhän se menee.
Jos hoivan tarve on ympärivuorokautista, niin arvelisin, että siihen ei laiteta, jos on tärkeässä työssä.
Kuinka paljon luulet aikuisten lasten nykymaailmassa ryhtyvän hoitajaksi oman perheensä, oman työuransa, oman terveytensä, oman taloutensa ja eläkkeensä ja kaiken muun kustannuksella? Ei ketään voi "laittaa" hoitamaan ketään tällä tavalla. Valtio tai yksittäiset ihmiset voivat toki kuvitella mitä tahansa, mutta miten tämä ikinä toimisi käytännössä? Valtiontalousko ei kaatuisi jos merkittävä osa työväestöstä siirtyisi hoivaajiksi? Itse esmerkiksi asun usemman tuhannen kilometrin päässä Suomesta. Mitä Suomen valtio voi tehdä? Ja niin karua kuin se on sanoa, sodassa, jota toivottavasti ei ikinä tule, ykkösprioriteetti ei ole vanhusten hoiva. Ei se ole sitä edes rauhan aikana, moni ei saa riittävästi apua miltään taholta nytkään. Hyvinvointivaltion ideana on että veroja maksetaan, jotta mm. terveydenhuolto ja muut asiat voidaan järjestää väestölle. Lisäksi lapset eivät ole tulevia palvelijoita vanhemmilleen. Kuten moni on jo täällä todennut, heidän kuuluu levittää siipensä ja luoda oma elämänsä. Lapset eivät ole omaisuutta.
Voi olla, että kuulostaa julmalta, mutta jos henkilö on viimeiset vuodet ollut kavereiden kanssa missä lie ja kotona möllöttänyt kuulokkeet päässä minkäänlaista kontaktia vanhempiinsa ottamatta niin ei ole erityisen vaikea ollut sopeutua hänen poismuuttoonsa.
Toki toivon, että voisimme vielä jossain vaiheessa lähentyä, mutta tällä hetkellä hän on tietoisesti päättänyt etääntyä. Ja tiedän, että tämä ei ole minun eikä mieheni vika, kun toinen lapsi on ihan toisenlainen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Näin psykologin näkökulmasta katsoen olet keskellä isoa elämänmuutosta, jolloin kaikenlaiset tunteet ovat normaaleja ja niille on hyvä tehdä tilaa.
Kipeät tunteet eivät katoa sillä, että yritetään nähdä tilanne positiivisesta näkökulmasta tai varsinkaan niitå kieltämällä.
Kun on vaikeita tunteita, voi olla toki hyvä pysähtyä miettimään mistä muusta suru kertoo kuin menetyksestä: se kertoo myös siitä, mikä on ollut ja on yhä tärkeää.
Koemme surua muistakin menetyksistä kuin kuolemasta, ja surun tunne on ihan normaalia isojen elämänmuutosten kohdalla.
Uuden identiteetin (vanhempi, jonka lapsi ei asuu enää kotona) rakentamisessa kestää aikansa eikä isojen muutosten ja luopumisten surua voi kiirehtiä tai suorittaa.
Tärkeää olisi miettiä, mitä kaikkea itselle merkityksellistä voi kuitenkin tehdä, vaikka lapsi ei asukaan enää kotona.
Mitkä asiat tuovat iloa surun rinnalle?
Kun ajatukset eivät pyöri vain menetyksen ympärillä, suruakin on siedettevämpää kantaa, johtui se mistä tahansa.Mutta kun ikävä iskee, älä ensimmäiseksi juokse sitä karkuun, vaan ota se vastaan, ole hetki sen kanssa, hengittele kivun läpi ja vasta sitten siirrä ajatukset muuhun.
Ajan myötä muutokseen tottuu niin, että vaikka ikävä menetyksestä ei kokonaan katoaisi, sen rinnalle tulee myös paljon muuta. Silloin on helpompi huomata myös niitä positiivisia puolia, joita muutos myös tuo tullessaan.
Psykologin pitäisi myös tietää, että normaali nuori tekee pesäeroa vanhempiin, osa sen verran kovalla ryminällä että vanhemmat on vain tyytyväisiä kuin lähti.
Mun tytär muutti kans 500 kilometrin päähän ja se oli hänen totaalinen itsenäistyminen. Tätä ennen oltiin kuin peppu ja paita. Oltiin joka päivä tekemisissä, oli tosi hauskaa yhdessäolemista. Sellaista välitöntä.
Muuton jälkeen viestit harvenivat. Olin toki huolissani, mutta samalla myös iloinen tytön itsenäistymisestä. Nyt tuosta on kulunut 4 vuotta, hän asuu avoliitossa miehen kanssa, omistaa lauman lemmikkejä, eikä juurikaan pidä yhteyttä. Kun käyn hänen luonaan, ei sitä mukavaa yhteyttä enää ole. Siitä olen ollut tosi surullinen. Tapaamiset ovat lyhyitä ja lähinnä vaivaantuneita.
Nyt annan hänelle aikaa. En laittele viestejä kuin harvakseltaan, joskus soitan. En syyllistä, en painosta.
Nyt keskityn omaan elämääni. Harrastan ja nautin siitä, että saan olla ja asua yksin. Muutaman vuoden päästä jään eläkkeelle ja sitten on uuden elämän aika. Mihin muutan, an vielä tiedä?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Musta oli aivan ihanaa kun kolmesta lapsesta viimeinenkin muutti pois kotoa - siivet kantavat kaikilla ja jokaisella on opiskelupaikka ja kiva kumppani. Aina kun nähdään niin nauretaan paljon ja muistellaan menneitä mutta sitten on taas kiva kun koti tyhjenee puolisolle ja mulle vierailujen jälkeen.
Teinini puhuu nykyään usein ulkomaille muutosta, pärjää erinomaisesti kaikessa joten onnistunee jos siihen päätyy. Sanoin että voi se ollakin enemmän mahdollisuuksia toisaalla. Mutta itse tietysti toivoisin, että mieluummin vaikka Ruotsiin kuin valtamerien taakse. Ja mieluiten Suomeen.
Monelle täällä tuntuu normaalien tunteiden ilmaisu ja käsittely olevan hyvin vaikeaa. Terveessä suhteessa voi hyvin sanoa, että mentävä on jos siltä tuntuu, mutta tulee ikävä jos lähdet.
Ripustautumista on sanoa älä mene, minun elämä loppuu jos lähdet.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Suuntaa katseesi eteenpäin. Keskity ystäviisi, harrastuksiisi, töihisi ja suunnittele joku tuleva kiva loma 👍.
Vierailija kirjoitti:
Musta oli aivan ihanaa kun kolmesta lapsesta viimeinenkin muutti pois kotoa - siivet kantavat kaikilla ja jokaisella on opiskelupaikka ja kiva kumppani. Aina kun nähdään niin nauretaan paljon ja muistellaan menneitä mutta sitten on taas kiva kun koti tyhjenee puolisolle ja mulle vierailujen jälkeen.
Sama. Itsekin olen tyytyväinen siihen että kasvatustyö on onnistunut jokseenkin. Olisi aika ahdistavaa jos ne siivet eivät kantaisi eikä lapset löytäisi omia tapojaan ja valintoja elämässä. Mitä vähemmän he minua tarvitsevat sen parempi, siihenhän se kasvatus on tähdännytkin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tuo liittyy myös laajempaan asiaan kuin lapsen poismuuttamiseen. Se on kokonaisen elämänvaiheen loppu ja myös äiti-identiteetin. Et ole enää alaikäisen, koululaisen tai lukiolaisen äiti, vaan sinkku, jos olet eronnut tai leski, eikä uutta suhdetta ole tullut. Se on tietyn statuksen menetys. Jos olet vielä työtön, työkyvyttömyyseläkkeellä tai muuten pienituloinen, voi tulla myös taloudellinen kriisi, luopuminen kodista ja muutto yksiöön.
Omat vanhemmat voi joutua hautaamaan samaan aikaan ja monia ystäviä kaatuu ympäriltä myös. Tajuat, että olet itse seuraava jonossa. Elämässä ei ole muuta odotettavaa kuin kuolema. Joku satunnainen jumppatunti ei asiaa ratkaise.
Vierailija kirjoitti:
Tuo liittyy myös laajempaan asiaan kuin lapsen poismuuttamiseen. Se on kokonaisen elämänvaiheen loppu ja myös äiti-identiteetin. Et ole enää alaikäisen, koululaisen tai lukiolaisen äiti, vaan sinkku, jos olet eronnut tai leski, eikä uutta suhdetta ole tullut. Se on tietyn statuksen menetys. Jos olet vielä työtön, työkyvyttömyyseläkkeellä tai muuten pienituloinen, voi tulla myös taloudellinen kriisi, luopuminen kodista ja muutto yksiöön.
Omat vanhemmat voi joutua hautaamaan samaan aikaan ja monia ystäviä kaatuu ympäriltä myös. Tajuat, että olet itse seuraava jonossa. Elämässä ei ole muuta odotettavaa kuin kuolema. Joku satunnainen jumppatunti ei asiaa ratkaise.
Onko ikuinen elämä taattu jos lapset ei koskaan muuta kotoa? Mä kokisin varmaan asian niin rsskaaksi että se jopa jouduttaisi sitä elämän loppua.
Vierailija kirjoitti:
Älkää ripustautuko lapsiinne. Antakaa tilaa itsenäistyä ja rakentaa omaa elämää. Auta taloudellisesti, jos nuori sitä tarvitsee. Nauttikaa omasta uudesta elämänvaiheesta.
On ihan luonnollista silti tuntea melankoliaa siitä, että joku jonka olet kasvattanut, lähtee kokeilemaan siipiään ja rakentamaan omaa elämää.
Vierailija kirjoitti:
Älkää ripustautuko lapsiinne. Antakaa tilaa itsenäistyä ja rakentaa omaa elämää. Auta taloudellisesti, jos nuori sitä tarvitsee. Nauttikaa omasta uudesta elämänvaiheesta.
Juuri näin. Mun 22v muuttaa pian omilleen. Hän ei halua, että roikun hänessä henkisesti. Tästä on hänen kanssaan keskusteltu. Minulle tuli parempi mieli ja innolla odotan uutta elämänvaihetta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Älkää ripustautuko lapsiinne. Antakaa tilaa itsenäistyä ja rakentaa omaa elämää. Auta taloudellisesti, jos nuori sitä tarvitsee. Nauttikaa omasta uudesta elämänvaiheesta.
On ihan luonnollista silti tuntea melankoliaa siitä, että joku jonka olet kasvattanut, lähtee kokeilemaan siipiään ja rakentamaan omaa elämää.
Kyllä ne lapset on rakentaneet sitä omaa elämäänsä usein melko kauan ennen kuin muuttavat pois ja hyvä niin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En pysty edes lukemaan, kun sylettää niin. Uskomatonta, että jotkut elävät lastensa kautta. Antakaa lastenne olla!!
Nyt en tajunnut. Millä tavalla on epänormaalia, että kaipaa rakastamaansa ihmistä ja tuntuu tyhjältä, kun hän ei siinä enää 19 vuoden jälkeen olekaan?
Sillä tavalla se on epänormaalia, että aikuistuvan lapsen elämäntehtävä ei ole antaa sisältötä äitinsä elämään. Sinun lapsesi eivät ole sinun.
Ja onhan se etelään muuttanut lapsi edelleen olemassa. Miltä luulet tuntuvan niistä vanhemmista joiden lapsi on kuollut?
Sanoo lapseton kaikkitietävä yksinäinen!!
Päästä jo irti lapsestasi! Vai oletko helikopteri?
Nuorin lapseni muutti opiskelupaikkakunnalle 2 vuotta sitten. Ekan talven lenkkeilin yksin ja itkin. Valtava tyhjyys. Muistot varsinkin lasten pikkulapsiajalta vyöryivät mieleen tämän tästä ja se tunne oli musertava. Joku valokuva tai video tuolta ajalta sai minut valtavan tunnekuohun valtaan. Kuin joku olisi kuollut. En kertonut näistä ajatuksista muille. Tilanne tasoittui reilun vuoden jälkeen. Nyt on mukava tehdä miehen kanssa omia reissuja. Jotenkin olen alkanut suuntautua uusiin asioihin vaikka luulin etten selviä hengissä. Tsemppiä ap!
Minusta se ei ole ripustautumista jos kaipaa lastaan. En halua estää lastani menemästä eteenpäin. Tuen häntä kaikessa enkä ole ollut häntä vailla takaisin kotiin.