Lapsen muuttaminen kauaksi pois kotoa ja sen aiheuttama suru - miten muut olette pärjänneet?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuo liittyy myös laajempaan asiaan kuin lapsen poismuuttamiseen. Se on kokonaisen elämänvaiheen loppu ja myös äiti-identiteetin. Et ole enää alaikäisen, koululaisen tai lukiolaisen äiti, vaan sinkku, jos olet eronnut tai leski, eikä uutta suhdetta ole tullut. Se on tietyn statuksen menetys. Jos olet vielä työtön, työkyvyttömyyseläkkeellä tai muuten pienituloinen, voi tulla myös taloudellinen kriisi, luopuminen kodista ja muutto yksiöön. 

Omat vanhemmat voi joutua hautaamaan samaan aikaan ja monia ystäviä kaatuu ympäriltä myös. Tajuat, että olet itse seuraava jonossa. Elämässä ei ole muuta odotettavaa kuin kuolema. Joku satunnainen jumppatunti ei asiaa ratkaise. 

Onko ikuinen elämä taattu jos lapset ei koskaan muuta kotoa? Mä kokisin varmaan asian niin rsskaaksi että se jopa jouduttaisi sitä elämän loppua.

Eihän tuossa nyt niin sanottu, että lapsi ei saisi koskaan muuttaa kotoa, vaan valotettiin, että asia liittyy laajempaan elämänvaiheeseen, joka voi olla muutenkin masentava ja stressaava. Ja siitä saa olla surullinen. Ei se suru sillä katoa, että sanotaan, että keskity siihen jumppatuntiin ja viinilasiin.

Sehän riippuu ihan ihmisestä elääkö hän noin viisikymppisenä (usein jopa alle) ressaavaa ja masentavaa elämänvaihetta jossa odotetaan vain omaa kuolemaa.

Voi hyvin olla lähemmäs kuusikymppinenkin. Ja jos lapsen on saanut yli nelikymppisenä, kuten moni on, niin voi olla jopa ylikin kuusikymppinen. Moni sen ikäinen on jo haudannut vanhempansa, monia sukulaisiaan ja ystäviään ja ehkä myös puolisonsa. Ei sitä kuuskymppisenä enää niin vain lähdetä uusiin parisuhteisiin tai uusille työurille. No jotkut epätoivoiset ripustautuu varmaan heti johonkin parisuhteeseen ihan kenen vanhan papparaisen kanssa tahansa tai seksisuhteisiin, mutta ei kaikki ole sellaisia.

Mihin uuteen parisuhteeseen? Mulle riittää tämä nykyinekin. Ja juu viisikympisenä olen haudannut toisen vanhempani että myös molemmat appivanhemmat. Silti elämäänien koe erityisen masentavaksi elämän vaiheeksi. Ikää toki tuler lisää koko ajan ja samat asiat ei kiinnosta jotka kiinnosti nuorena ja jotka nyt kiinnostaa omia parikymppisiä kotoa poismuuttaneita nuoria. Oikeastaan koen elämän vaiheen aika mukavaksi. On aikaa itselle, omille harrastuksille, voi keskittyä töihin eikä tarvi miettiä onko lapsille välipalaa tai pääsikö he turvallisesti kolusta kotiin.

Etkö osaa lukea? Tuo vastaus ja esimerkki koski sinkkua, joka on esimerkiksi eronnut tai jolta puoliso on kuollut, ja jos on vielä pienituloinen, työtön tai työkyvytön ja joutuu samassa rytäkässä muuttamaan yksiöön ja hautaamaan ihmisiä ympäriltään. Silloin saa olla masentunut, ja ehdotus hukuttaa suru jumppatuntiin ja viinilasiin on korni. Tottakai se elämä on tuossa kohtaa ihan erilaista, jos on toimiva parisuhde, rahan suhteen huoletonta ja turvallista, on terveyttä jne. 

 

Miten ihmiset näkevät vain ja ainoastaan sen oman elämänsä ja napansa? Ei yhtään osata laajemmin katsoa, että kaikilla ei ehkä olekaan samoin?

Alan hmmärtää miksi jotkut katkaisee välit vanhempiin jopa kokonaa. Kuka jaksaisi vanhempaa joka on onneton ihan joka asiasta ja odottaa kuusikymppisenä kuolemaa.

Miten niin "onneton ihan joka asiasta"? Realisti. Vahva, kun ei ryhdy parisuhteeseen kenen kanssa tahansa vain siksi, että olisi joku siinä. Ja rohkea, että uskaltaa kohdata ne lapsen lähdön aiheuttamat surun tunteet. Eikä hukuta niitä pinnalliseen tyhjäpään elämään. On täysin normaalia surra ainoan lapsensa muuttoa kauas. Tietysti jos ei ole kykenevä kovin syviin tunteisiin eikä lapsestaan välitä, niin eihän sellainen sitä tietenkään ymmärrä.

Onko kyseessä j ännätyttö... Ja kovasti biletystä?

Mulla ei ole lapsia, mutta äitini puhui että raskaus ja hormonit muuttavat naisen aivoja loppuelämän ajaksi. Se side lapseen on niin voimakas, että se ei kuole koskaan. Sitä ei edes lapsi itse voi ymmärtää, ennen kuin tulee itse vanhemmaksi, siis nimenomaan äidiksi. Isillä vastaavaa muutosta ja tunnesidettä lapseen ei tietenkään ole.

Äiti itse riemusta kiljuen muutti kotoa pois jo 16-vuotiaana ja ihmetteli oman äitinsä surua asiasta. No sitten kun mä muutin kotoa 19-vuotiaana, niin äitini ymmärsi mistä siinä surussa on kyse. Isäni taas oli onnellinen että kuopuskin häipyi häiritsemästä.

Ei niiden aikuisten lasten kanssa naimisissa olla. Suomi-mammat (erityisesti eronneet), nyt herätys!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuo liittyy myös laajempaan asiaan kuin lapsen poismuuttamiseen. Se on kokonaisen elämänvaiheen loppu ja myös äiti-identiteetin. Et ole enää alaikäisen, koululaisen tai lukiolaisen äiti, vaan sinkku, jos olet eronnut tai leski, eikä uutta suhdetta ole tullut. Se on tietyn statuksen menetys. Jos olet vielä työtön, työkyvyttömyyseläkkeellä tai muuten pienituloinen, voi tulla myös taloudellinen kriisi, luopuminen kodista ja muutto yksiöön. 

Omat vanhemmat voi joutua hautaamaan samaan aikaan ja monia ystäviä kaatuu ympäriltä myös. Tajuat, että olet itse seuraava jonossa. Elämässä ei ole muuta odotettavaa kuin kuolema. Joku satunnainen jumppatunti ei asiaa ratkaise. 

Onko ikuinen elämä taattu jos lapset ei koskaan muuta kotoa? Mä kokisin varmaan asian niin rsskaaksi että se jopa jouduttaisi sitä elämän loppua.

Eihän tuossa nyt niin sanottu, että lapsi ei saisi koskaan muuttaa kotoa, vaan valotettiin, että asia liittyy laajempaan elämänvaiheeseen, joka voi olla muutenkin masentava ja stressaava. Ja siitä saa olla surullinen. Ei se suru sillä katoa, että sanotaan, että keskity siihen jumppatuntiin ja viinilasiin.

Sehän riippuu ihan ihmisestä elääkö hän noin viisikymppisenä (usein jopa alle) ressaavaa ja masentavaa elämänvaihetta jossa odotetaan vain omaa kuolemaa.

Voi hyvin olla lähemmäs kuusikymppinenkin. Ja jos lapsen on saanut yli nelikymppisenä, kuten moni on, niin voi olla jopa ylikin kuusikymppinen. Moni sen ikäinen on jo haudannut vanhempansa, monia sukulaisiaan ja ystäviään ja ehkä myös puolisonsa. Ei sitä kuuskymppisenä enää niin vain lähdetä uusiin parisuhteisiin tai uusille työurille. No jotkut epätoivoiset ripustautuu varmaan heti johonkin parisuhteeseen ihan kenen vanhan papparaisen kanssa tahansa tai seksisuhteisiin, mutta ei kaikki ole sellaisia.

Mihin uuteen parisuhteeseen? Mulle riittää tämä nykyinekin. Ja juu viisikympisenä olen haudannut toisen vanhempani että myös molemmat appivanhemmat. Silti elämäänien koe erityisen masentavaksi elämän vaiheeksi. Ikää toki tuler lisää koko ajan ja samat asiat ei kiinnosta jotka kiinnosti nuorena ja jotka nyt kiinnostaa omia parikymppisiä kotoa poismuuttaneita nuoria. Oikeastaan koen elämän vaiheen aika mukavaksi. On aikaa itselle, omille harrastuksille, voi keskittyä töihin eikä tarvi miettiä onko lapsille välipalaa tai pääsikö he turvallisesti kolusta kotiin.

Etkö osaa lukea? Tuo vastaus ja esimerkki koski sinkkua, joka on esimerkiksi eronnut tai jolta puoliso on kuollut, ja jos on vielä pienituloinen, työtön tai työkyvytön ja joutuu samassa rytäkässä muuttamaan yksiöön ja hautaamaan ihmisiä ympäriltään. Silloin saa olla masentunut, ja ehdotus hukuttaa suru jumppatuntiin ja viinilasiin on korni. Tottakai se elämä on tuossa kohtaa ihan erilaista, jos on toimiva parisuhde, rahan suhteen huoletonta ja turvallista, on terveyttä jne. 

 

Miten ihmiset näkevät vain ja ainoastaan sen oman elämänsä ja napansa? Ei yhtään osata laajemmin katsoa, että kaikilla ei ehkä olekaan samoin?

Alan hmmärtää miksi jotkut katkaisee välit vanhempiin jopa kokonaa. Kuka jaksaisi vanhempaa joka on onneton ihan joka asiasta ja odottaa kuusikymppisenä kuolemaa.

Miten niin "onneton ihan joka asiasta"? Realisti. Vahva, kun ei ryhdy parisuhteeseen kenen kanssa tahansa vain siksi, että olisi joku siinä. Ja rohkea, että uskaltaa kohdata ne lapsen lähdön aiheuttamat surun tunteet. Eikä hukuta niitä pinnalliseen tyhjäpään elämään. On täysin normaalia surra ainoan lapsensa muuttoa kauas. Tietysti jos ei ole kykenevä kovin syviin tunteisiin eikä lapsestaan välitä, niin eihän sellainen sitä tietenkään ymmärrä.

Toisille harhat on realismia se on ihan yhtä ymmärrettävää kuin se että jos mahdollista ihmiset pysyy sellaisista henkilöistä mahdollisimman kaukana vaikka olisivat omia jälkeläisiä. Ja hyvä niin.

Vierailija kirjoitti:

Mulla ei ole lapsia, mutta äitini puhui että raskaus ja hormonit muuttavat naisen aivoja loppuelämän ajaksi. Se side lapseen on niin voimakas, että se ei kuole koskaan. Sitä ei edes lapsi itse voi ymmärtää, ennen kuin tulee itse vanhemmaksi, siis nimenomaan äidiksi. Isillä vastaavaa muutosta ja tunnesidettä lapseen ei tietenkään ole.

Äiti itse riemusta kiljuen muutti kotoa pois jo 16-vuotiaana ja ihmetteli oman äitinsä surua asiasta. No sitten kun mä muutin kotoa 19-vuotiaana, niin äitini ymmärsi mistä siinä surussa on kyse. Isäni taas oli onnellinen että kuopuskin häipyi häiritsemästä.

* siis olen isäni nuorimmainen lapsi, hänellä on edellisestä liitostaan 3 lasta. Jos kirjoitin epäselvästi...

Täälläkin äiti pohjoisesta, Lapista, jonka jälkikasvu asuu Helsingissä. 

Ikävä on ja totuttelemista on, mutta se on vaan hyväksyttävä etteivät nuoret jää tänne. Eivät edes voi jäädä, ei täällä pikkukylällä Ylä-Lapissa ole nuorille koulutusmahdollisuuksia. 

Olen itsekin käynyt etelässä opiskelemassa ja asunut ulkomailla vuosia nuorena. Paluumuuttajana tulin sitten takaisin juurilleni ja lapset kasvoivat Lapissa. 

Ehkä joskus palaavat, ehkä eivät, se on heidän päätettävissään. Nuorten pitää antaa valita omat polut, olla tukena, kuuntelijana ja auttaa kaikessa missä vaan voi, niin että siivet kantavat.

Se on sukupolvien kiertokulku ja kaikki me käymme läpi kiertokulun vaiheet ja roolit, nyt on minun ja mieheni vuoro laskea nuoret maailmalle ja pitää kotipaikkaa täällä kotikylällä. 
Soitellaan ja whatsupissa lähetellään lyhyet viestit ja kuvia niin Helsingin kuin Lapin arjesta. 

Ja kuten minun nuoruudessani Neljä Ruusua lauloi: Laitteet on pantu liikkumaan sinua varten, niin kulkeehan junat, bussit ja lentokoneetkin ja autokin tuosta pihasta kääntää nokkansa kohti Helsinkiä jos niikseen tulee. 

Vanhemman ripustautuminen on haitallista nuorelle, koska se antaa nuorelle tunteen, ettei hän saa tuottaa vanhemmalle pettymystä. Se taas voi johtaa miellyttämis kierteeseen  ja valitsemaan vääränlaista ihmisiä elämään.

Minäkin ajattelen niin, ettei maantieteellisellä etäisyydellä pitäisi olla kovin suurta merkitystä. Vaikka lapsi asuisi naapurissa, niin eihän silloinkaan voisi lapsensa luona lavariinsa juosta. Mutta ymmärrän aloittajan elämänmuutoksen. Kun nuori aikuinen asuu vielä lapsuudenkodissaan, sitä voi äitinä (tai isänä) valvoa viikonloppuisin pikkutunneille odottaen, että lapsi tulee baarista tai missä lie onkaan kotiin. Ja kun tulee, mennä sitten tyytyväisenä nukkumaan. Kun lapsi muuttaa omilleen, et enää tiedäkään, missä hän on, kenen kanssa ja pääsikö turvallisesti kotiinsa. Suurin haaste on luottaa siihen, että on kasvattanut lapsensa siten, ettei tämä tee typeryyksiä eikä ota tarpeettoman suuria riskejä. 

Omat lapseni eivät muuttaneet kauas, mutta esikoinen reissasi aluksi paljonkin maailmalla. Kuukausien reissujakin. Muutaman kerran onnistui osumaan paikkoihin, joissa sattui juuri samaan aikaan luonnonkatastrofeja (maanjäristys, hurrikaani  ja taifuuni). Kun sai lapseltaan hurrikaanin keskeltä tekstiviestin: "Äiti, tuleeko tämä viesti vielä perille?" ja sen jälkeen, kun yritit soittaa, ei numeroon saatu yhteyttä. Vaikka lapsi oli asunut jo muutaman vuoden omillaan, niin kyllä vaan sitä oli huolissaan. Eikä voinut muuta tehdä kuin toivoa parasta. 

Mä aloin aikoinaan "päästää irti" jo silloin, kun kumpikin oli vasta alakoulussa. Töiden jälkeen istuin kotona yksin ja luin kirjaa molempien lasten ollessa jossain kavereidensa kanssa. Silloin tajusin, että elämäni ei ole enää samaa arkea kuin oli aiemmin ja piti keksiä omaan elämäänsä muutakin tekemistä kuin vain palkkatyö ja lapset. Mitä isommiksi lapset tulivat, sitä enemmän he osallistuivat kotitöihin ja sitä vähemmän mulle jäi kotitöitä. Eli sitä nk omaa aikaa alkoi olla enemmän ja enemmän. Ei olisi ollut järkevää käyttää sitä aikaa vain ikkunasta ulos tuijottamiseen ja lasten kotiinpaluun odottamiseen. 

Lasten itsenäistymisessä on ollut hyvätkin puolensa. Voin syödä sängyssä ja ottaa vaikka aamiaiseksi jäätelöä. Ei tarvitse enää olla esimerkkinä kenellekään. Mutta vaikeinta silloin alussa oli oppia olemaan huolehtimatta. Olla soittamatta, vaikka mieli teki. Omat vanhempani heittivät mut rahattomana yönselkään, kun olin 18v. Jos minä selvisin, miksi eivät olisi selvinneet lapseni, joilla kuitenkin oli rahaa, oli asunnot jne. Ja lapsillani aina tieto, että jos jokin hätä tulee, niin soitto vaan mulle. Voin auttaa taloudellisesti ja kotiinkin voi aina palata, jos tosi paha paikka tulee. 

Ite aloin ryyppää ja tuhosin suhteen lapseen. 

Vierailija kirjoitti:

En pysty edes lukemaan, kun sylettää niin. Uskomatonta, että jotkut elävät lastensa kautta. Antakaa lastenne olla!!

Olipa tyly ja tyhmä kommmentti! 
Epäilen ettei sulla edes ole omia lapsia tai jos onkin, niin joku muu on ne hoitanut kyvyttömyytesi takia. Se mitä tulee suusta ulos meinaa sitä, ettei sisällä, siinä yhdessä paikassa ole kuin kovia kalan ruotoja.

Ja mulla siis aikuiset lapset perheineen ja kivat hyvät välit ilman kateutta, riitaa, nälvimisiä tms ja he jo keski-ikäisiä ja lasten lapset ……….jos osaisin laittaisin sata sydäntä tähän!!!!

Vierailija kirjoitti:

Ite aloin ryyppää ja tuhosin suhteen lapseen. 

Hirvittävän kovan hinnan maksoit tyhmyydestäsi, sorry!

Vanhempien homma on hoidettu hyvin kun lapsi uskaltaa muuttaa pois kotoa. Meillä molemmat muutti omaan kotiin 19v. Ihan sopivasti ja kaikki meni hyvin. Lapset ovat vain lainassa eikä vanhemmat omista heitä. Minusta on oikein mukava asua kaksin puolison kanssa. Rauhallista, on tilaa ja voi olla niin laiska kun haluaa. Nyt on vähän haikeaa ja ikävä kun toinen aikuisista lapsista asuu toisella puolella atlanttia. 11h lento. Mutta siihenkin tottuu. Turvallisuus huolestuttaa toki enemmän. 

Vierailija kirjoitti:

AP, olet hyvin onnekas, kun sinulla selvästi on ihana suhde lapseesi ja lapsi, jolla on rohkeutta ja taitoa itsenäistyä. Oma lapseni on ollut 15-vuotiaasta asti (nyt 23 v.) vaikeasti päihdeongelmainen ja tämän myötä myös mielenterveysongelmainen ja oman diagnoosini mukaan myös personallisuushäiriöinen. Suomeksi sanottuna vastenmielinen ihminen. Antaisin mitä vain, jos voisin saada lapsen, jota kohtaan saisin tuntea ikävää ja jonka kanssa edes puhelimessa puhua. 

Voi ap, tiedätkö että lapsen kasvatus on kaiken AjaO! Yleensä silloin onnistutaan monella tavalla saamaan välittävä, tasapainoinen, yritteliäs …..lapsi. Kasvatus vaatii paljon työtä, aikaa, huolenpitoa, kiinnostusta….ym! Moni vanhempi uppoutuu uraansa jne..

Siltikään aina ei onnistuta, ikävä kyllä!