Lue keskustelun säännöt.
Lapsen muuttaminen kauaksi pois kotoa ja sen aiheuttama suru - miten muut olette pärjänneet?
29.09.2026 |
Ainoa lapseni (19 v) muutti kotoa kuukausi sitten pohjoisesta pk-seudulle ja tuntuu kuin elämältä olisi pudonnut pohja ja merkitys kokonaan pois. Ihan hirveän tyhjältä tuntuu koti ja kaikessa tekemisessä on haikeus ja melankolia mukana. Tottakai iloitsen siitä, että lapsi on itsenäistynyt ja uskaltaa lähteä kotoa, mutta hirveän vaikealta tuntuu hyväksyä se, että tietty elämänvaihe on lopullisesti ohi ja että lapsi ei ole arjessa mukana. Lisäksi tietysti asiaa vaikeuttaa se, että välimatkaa on 700 km eikä todellakaan voi viikonlopuksi vain lähteä tapaamaan.
Ihana olisi kuulla vertaistukea / kommentteja muilta samassa tilanteessa olevalta. Nimenomaan kaipaisin kommentteja ihmisiltä, joiden lapsi on muuttanut kauas eikä esim. muuttanut pois kotoa, mutta asuu kuitenkin samassa kaupungissa (uskoisin itse, että tuossa minulla ei olisi mitään ongelmaa).
Kiitos jo etukäteen asiallisista vastauksista!
Kommentit (50)
Muutin koulun jälkeen ulkomaille ja ainakin omalla kohdalla koti-ikävä alkoi n 3 kk:n kohdalla. Sitten tulikin pidettyä kotiin enemmän yhteyttä kuin pitkään aikaan. Itsenäistyminen tekee hyvää, sitä oppii arvostamaan lapsuudenkotia ihan eri tavalla. Kyllä sieltä pohjoisesta voi soitella ja välillä käydäkin kotona. On ihan normaalia, että uusi elämänvaihe tuo kaikenlaisia tunteita, mutta mieti, mistä noin voimakas suru kumpuaa. Lapsesi on kuitenkin elossa ja voi hyvin. Yritä keskittyä siihen, mitä uusi elämänvaihe mahdollistaa sinulle. Pidä yhteyttä ystäviin ja läheisiin, etsi uusi harrastus tai ota lemmikki tai matkustele.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itselle lapsen muuttaminen on aiheuttanut sen luokan kriisin, että olen tarvinnut ammattiapua tunteiden käsittelyyn. Itselle ehkä vaikeinta on käsitellä tietynlaisia syyllisyydentunteita siitä, että tytär alkoi etääntyä teini-iässä eikä oikein olla viimeisinä vuosina enää olla osattu luontevasti yhdessä tai keksitty oikein edes enää puhuttavaa. Koko ajan jyystääkin mielessä todella ahdistavasti kysymys siitä, mitä olisin voinut tehdä eri tavalla. Sen tiedän, että olen häntä hirmuisesti rakastanut, mutta yhteisten kiinnostuksenkohteiden/puheenaiheiden löytäminen on ollut todella vaikeaa viime vuosina ja siksi olemme etääntyneet.
Et paljastanut oletko isä vai äiti, mutta jos olet isä niin tuohan on hirmu tavallista, että suhde tyttäreen saattaa muuttua juuri tuollaiseksi teini-iässä. Ei ole mitenkään epänormaalia eikä tarkoita sitä, että olisit epäonnistunut tai tehnyt jotain väärin. Itsellä ei ollut omaan tyttäreen juuri minkäänlaista puheyhteyttä varmaan ikävuosina 14-20, mutta nyt kun hän on 25 ollaan taas todella läheisiä.
No ei todellakaan ole tavallista, ite olin ainakin paljon läheisempi isäni kanssa ton ikäisenä, äiti ärsytti todella paljon, hösääminen, ylihuolehtinen, läsyttäminen, jatkuvasti liikkeellä olo vs. oma rauhallisempi luonne.
Olen vaan ollut onnellinen, kun pikkuinen on löytänyt omat siipensä. Keskityn omaan elämääni, sen haasteisiin ja sen pieniin iloihin.
Vierailija kirjoitti:
En pysty edes lukemaan, kun sylettää niin. Uskomatonta, että jotkut elävät lastensa kautta. Antakaa lastenne olla!!
Joo tuollainen epänormaali ripustutuminen lapseen ei ole tervettä ja kuvitella että joku täällä vielä niin shokissa että joutuu käymään terapiassa siis sen takia että lapsi itsenäistynyt!! Ihan kuin se lapsi olis vakavasti sairas tai kuollut, ei enää tervettä tuollainen.
Poika oli muuttamassa, noin 500 kilometrin päähän, minä äiti kannustin että pitää se lähteä katsomaan, anoppi vastusti, itse oli toki lapsensa jo vauvana vienyt äitinsä hoiviin ja yritti elää minun lapsen kautta. No onneksi poika on itsepäinen ja lähti, yli 10 vuotta on viihtynyt eikä ole tänne tulossa takaisin kuin käymään. Hyvä niin, minun lapset saa elää omaa elämäänsä ja valita itse ammattinsa ja asuinpaikkansa. Tottakai alkuun oli ikävä ja huoli, mutta pakko luottaa että pärjää. Oli 19 v lähtiessä
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ehkä olisi hyvä hetki hankkia koira?
Näin psykologin näkökulmasta katsoen olet keskellä isoa elämänmuutosta, jolloin kaikenlaiset tunteet ovat normaaleja ja niille on hyvä tehdä tilaa.
Kipeät tunteet eivät katoa sillä, että yritetään nähdä tilanne positiivisesta näkökulmasta tai varsinkaan niitå kieltämällä.
Kun on vaikeita tunteita, voi olla toki hyvä pysähtyä miettimään mistä muusta suru kertoo kuin menetyksestä: se kertoo myös siitä, mikä on ollut ja on yhä tärkeää.
Koemme surua muistakin menetyksistä kuin kuolemasta, ja surun tunne on ihan normaalia isojen elämänmuutosten kohdalla.
Uuden identiteetin (vanhempi, jonka lapsi ei asuu enää kotona) rakentamisessa kestää aikansa eikä isojen muutosten ja luopumisten surua voi kiirehtiä tai suorittaa.
Tärkeää olisi miettiä, mitä kaikkea itselle merkityksellistä voi kuitenkin tehdä, vaikka lapsi ei asukaan enää kotona.
Mitkä asiat tuovat iloa surun rinnalle?
Kun ajatukset eivät pyöri vain menetyksen ympärillä, suruakin on siedettevämpää kantaa, johtui se mistä tahansa.
Mutta kun ikävä iskee, älä ensimmäiseksi juokse sitä karkuun, vaan ota se vastaan, ole hetki sen kanssa, hengittele kivun läpi ja vasta sitten siirrä ajatukset muuhun.
Ajan myötä muutokseen tottuu niin, että vaikka ikävä menetyksestä ei kokonaan katoaisi, sen rinnalle tulee myös paljon muuta. Silloin on helpompi huomata myös niitä positiivisia puolia, joita muutos myös tuo tullessaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minun vanhempani potkaisivat minut peruskoulun jälkeen kotoa pois, siis olin 16 ja itse piti selviytyä kaikista asioista niin kotityö kuin rahallisista asioista, ikinä en muuta saanut kuin huutoa ja moitetta jos en jotakin tiennyt, kysyä en saanut vaan piti automaattisesti tietää asioita. En tiennyt esim Kelan olemassaolosta kuin vasta 19 vuotiaana kun opinnot loppuneet, opiskelu asunnossa tuli vietyttyä monet viikonloput nälissään, koulussa söin niin paljon kuin ikinä, kun muut menivät viikonlopuksi,lomilla vanhemmilleen niin minä vietin yksin asuntolassa tyhjän jääkaapin kera, muutaman kerran kävi mielessä jos päättäisin päiväni mut olin siihen liian pelkuri, varastin nälkääni näkkileipää yms pientä ihme etten jäänyt kiinni, joskus kun opiskelukaverilla oli jäänyt nuudeleita yms niin varastin oman huoneeseeni niitä vähän kerrallaan niin että luuli että itse käyttänyt ne ja sit kun se oli poissa keitin ne ja söin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En pysty edes lukemaan, kun sylettää niin. Uskomatonta, että jotkut elävät lastensa kautta. Antakaa lastenne olla!!
Nyt en tajunnut. Millä tavalla on epänormaalia, että kaipaa rakastamaansa ihmistä ja tuntuu tyhjältä, kun hän ei siinä enää 19 vuoden jälkeen olekaan?
Eihän lapsi ole kuollut ! Puhelimen päässä. Olisin ennemmin huolissaan jos vielä 3-kymppisenä nurkissa pyörisi. Lapset kasvatetaan siten että haluavat lähteä eikä heitä estellä siinä vaiheessa
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulle riittää, että lapsellani on kaikki hyvin, enkä häntä paljoa näekään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En pysty edes lukemaan, kun sylettää niin. Uskomatonta, että jotkut elävät lastensa kautta. Antakaa lastenne olla!!
Joo tuollainen epänormaali ripustutuminen lapseen ei ole tervettä ja kuvitella että joku täällä vielä niin shokissa että joutuu käymään terapiassa siis sen takia että lapsi itsenäistynyt!! Ihan kuin se lapsi olis vakavasti sairas tai kuollut, ei enää tervettä tuollainen.
Jep, haikeus ja ikävöidä saa ja onkin normaalia jos terve suhde vanhempiin mut sitten jos vanhempi ripustautuu lapsensa niin ettei saa muuttaa kotoa ilman että vanhempi menee shokkiin ja draamailee on kyse jos sairaanloisesta läheisriippuvuudesta yleensä näillä vanhemmilla taustalla lapsuustrauma ja jonkinasteista hylkäämistä kokeneet itse.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En pysty edes lukemaan, kun sylettää niin. Uskomatonta, että jotkut elävät lastensa kautta. Antakaa lastenne olla!!
Joo tuollainen epänormaali ripustutuminen lapseen ei ole tervettä ja kuvitella että joku täällä vielä niin shokissa että joutuu käymään terapiassa siis sen takia että lapsi itsenäistynyt!! Ihan kuin se lapsi olis vakavasti sairas tai kuollut, ei enää tervettä tuollainen.
On näitä sairaita ripustautujia muitakin. Mulla oli joskus työkaveri, joka kävi usein nukkumassa tyttärensä luona tämän muutettua pois kotoa. He matkustivat yhdessä tyttären ollessa jo pitkälti aikuinen, äiti rahalla lahjoi toisen aina lomamatkoille mukaansa seuraneidiksi. Sitten äiti houkutteli tyttären vielä samaan työpaikkaan kuin missä itse oli. Äiti vielä valitsi tyttärelleen itselleen mieluisan sulhasen. Ihan kauheaa seurattavaa vierestä, kun ei antanut toisen itsenäistyä rauhassa.
Vierailija kirjoitti:
Älkää ripustautuko lapsiinne. Antakaa tilaa itsenäistyä ja rakentaa omaa elämää. Auta taloudellisesti, jos nuori sitä tarvitsee. Nauttikaa omasta uudesta elämänvaiheesta.
Ei tämä heti onnistu. Suuri elämänmuutos vaikka luonnollinen sellainen.
Itsellä samat fiilikset kun nuorin muuttaa pois.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olkaa tyytyväisiä kun saatte lapsenne lentoon. Tiedän vanhempia, joiden lapset lähteneet toiselle mantereelle. Nykyaikana on viestintävälineitä. Toista oli 60- luvulla.
Kaverin kaveri muutti Amerikkaan. Oli ollut siellä lukion vaihto-oppilaana.
Eli vuosikymmeniä usassa ja kävi vain kerran suomessa. Vanhempansa eivät jostain syystä kyenneet matkustamaan lentokoneessa.
Vanhempien tuska oli ääretön. Se oli heidän ainoa lapsensa. Hänestä ei kuulunut välillä pitkiin aikoihin mitään ja tuon tytön äiti piti kaveriini säännöllisesti yhteyttä, olisiko hän kuullut jotakin Amerikkaan muuttaneesta kaveristaan.
Sitten pari vuotta sitten kaverini puhelin soi. Siellä soitti joku englanniksi ja pyysi kaveriani ilmoittamaan Amerikkaan muuttaneen (nyt jo iäkkäälle) äidille, että tytär on kuollut. Soittaja kun ei osannut suomea ja äiti taas ei osannut englantia.
En tiedä, miten asiassa kävi. Kaverini oli mielestään itse niin raskaassa elämäntilanteessa, että ei lupautunut soittamaan.
Olen itse myös ainoa lapsi ja tein selkeän päätöksen, että en voisi hylätä vanhempiani muuttamalla kovin kauas.
Jos on monta sisarusta, niin on vapaampi lähtemään. (Tosin epäreilua sälyttää esin yhden kontolle kaikki.)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En pysty edes lukemaan, kun sylettää niin. Uskomatonta, että jotkut elävät lastensa kautta. Antakaa lastenne olla!!
Nyt en tajunnut. Millä tavalla on epänormaalia, että kaipaa rakastamaansa ihmistä ja tuntuu tyhjältä, kun hän ei siinä enää 19 vuoden jälkeen olekaan?
Sillä tavalla se on epänormaalia, että aikuistuvan lapsen elämäntehtävä ei ole antaa sisältötä äitinsä elämään. Sinun lapsesi eivät ole sinun.
Ja onhan se etelään muuttanut lapsi edelleen olemassa. Miltä luulet tuntuvan niistä vanhemmista joiden lapsi on kuollut?
Sanoo lapseton kaikkitietävä yksinäinen!!
Sanoo äiti jonka lapsi on kuollut.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En pysty edes lukemaan, kun sylettää niin. Uskomatonta, että jotkut elävät lastensa kautta. Antakaa lastenne olla!!
Joo tuollainen epänormaali ripustutuminen lapseen ei ole tervettä ja kuvitella että joku täällä vielä niin shokissa että joutuu käymään terapiassa siis sen takia että lapsi itsenäistynyt!! Ihan kuin se lapsi olis vakavasti sairas tai kuollut, ei enää tervettä tuollainen.
No, tarina ei kerro, että oliko vanhemmalla samaan aikaan muutakin psyykkistä kuormaa. Lapsen muutto siihen mahdollisesti 'vain' piste iin päälle.
No onko siellä pohjolassa mitään työpaikkoja tai koulutus mahdollisuuksia?
Tietenkin pikku kylän nuoret pois muuttavat, kun on pakko.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En pysty edes lukemaan, kun sylettää niin. Uskomatonta, että jotkut elävät lastensa kautta. Antakaa lastenne olla!!
Joo tuollainen epänormaali ripustutuminen lapseen ei ole tervettä ja kuvitella että joku täällä vielä niin shokissa että joutuu käymään terapiassa siis sen takia että lapsi itsenäistynyt!! Ihan kuin se lapsi olis vakavasti sairas tai kuollut, ei enää tervettä tuollainen.
On näitä sairaita ripustautujia muitakin. Mulla oli joskus työkaveri, joka kävi usein nukkumassa tyttärensä luona tämän muutettua pois kotoa. He matkustivat yhdessä tyttären ollessa jo pitkälti aikuinen, äiti rahalla lahjoi toisen aina lomamatkoille mukaansa seuraneidiksi. Sitten äiti houkutteli tyttären vielä samaan työpaikkaan kuin missä itse oli. Äiti vielä valitsi tyttärelleen itselleen mieluisan sulhasen. Ihan kauheaa seurattavaa vierestä, kun ei antanut toisen itsenäistyä rauhassa.
Itsellä tuttavapiirissä aikuinen jo 35 vuotias "mies" jonka äiti asuu 100 metrin päässä ja joka käy pyykkäämässä, tekemässä ruoat, tiskaamassa ,siivoamassa yms siis aikuisen lapsensa asuntoa! Jopa sairaana tää äiti köpöttelee poikansa luokse tekemään kotityöt, sit tää äiti antaa joka viikko pienestä eläkkeestään rahaa aikuiselle pojalleen siis tää "mies" Käy töissä mut rahat tuntuu menevän pelaamiseen ja omaan autoonsa:D ihme touhua ja monesti tehnyt mieli puuttua tilanteeseen koska on niin myötähäpeää aiheuttavaa.
Ei sillä välimatkalla ole merkitystä. Se on se irtipäästäminen ja opettelu olematta kokoajan tuntosarvet koholla. Hiljaisuus talossa, kengät siististi eteisessä, astiat paikoillaan.. yms.. se on uutta kun on 20 vuotta elänyt jonkunmoisen härdellin keskellä, olemalla se joka hoitaa asiat. On ihan normaalia että se tuntuu suruna kun ymmärtää itse siirtyvänsä nyt ns katsomoon. Sure itseksesi älä vaadi lapselta lohtua.
Kun aikaa menee, totut ja lapsesi tulee taas lähemmäksi. Tuo irtiotto on terve toiminta ja niin on alunalkaen ollut tarkoituskin mennä.
No joskus niiden on aika lentää pesästä:D