Lue keskustelun säännöt.
Miksi kukaan ei myönnä olevansa kateellinen esim. ystäville, työkavereille tms?
25.09.2026 |
Kysymys otsikossa. Kukaan ei koskaan myönnä, että olisi kateellinen toisille, vaikka todellakin olisi. Harva on pelkästään vilpittömän onnellinen, jos toisen elämässä pyyhkii jonkun asian osalta hyvin. Kyllä monilla siihen sekoittuu kateuden tunnetta, jos toinen menee naimisiin ihanan puolison kanssa, hankkii hienon talon, tahkoaa töissä loistotulosta tai on asiakkaiden keskuudessa todella tykätty. Eikä tarvitse edes olla noinkaan isoja asioita, pienestäkin voi olla kateellinen.
Paras on se, että ihmiset saattavat ihan suoraan todeta, että "En mä ole Petralle kateellinen, kun Petralla on alkanut mennä hyvin". Sitten kuitenkin aletaan vähättelemään Petran onnea, lakataan tykkäämässä somessa Petran onnistumisista (vaikka ennen olisi tykätty) ja pahimmillaan pistetään Petra mäkeen, jos ystävällä alkaa mennä liian hyvin. Töissä saatetaan syrjiä sitä parasta tulosta tekevää, kun ottaa päähän. Tai vaikka ihminen tietäisi, että Petralla on ollut raskaita asioita elämässä, niin hänelle ei silti nyt suotaisi onnea.
Kaipaisin niin Suomeen kulttuuria, jossa arvostettaisiin toisten onnea, kehuttaisiin ja paistateltaisiin itsekin toisen onnistumisten valossa.
Kommentit (95)
Vierailija kirjoitti:
Mulla on yksi kaveri, jolle olen jossain määrin kateellinen. Toisaalta olen hänestä ylpeä ja aina tukemassa ensimmäisten joukossa, mutta sitten välillä tulee mieleen, että mitä hittoa, että se teki sen taas! Miten toisille ihmisille asiat vaan tapahtuu kuin itsestään ja me toiset oikeasti saadaan tehdä hartiavoimin duunia..
Hän on se Hannu Hanhi ja mussa on hieman Aku Ankan vikaa, mutten ulospäin näytä negatiivisia tunteitani.
Hän on koko aikuisikänsä ollut työtön. Lukion kävi ja opiskeli personal traineriksi ensimmäisten joukossa. Salilla oli töissä puolisen vuotta ja sitten taas jättäytyi vapaaherrattareksi.
Asuu hyvällä paikalla isossa kolmiossa Helsingin kantakaupungissa. Hän nostaa yleistukea ja asumistukea toisinaan.
Kolmen lapsen yh, heikolla tukiverkolla. Lapsissa jatkuu tämä äitinsä satumainen onni. Kukin on käynyt peruskoulun ja suht hyvin ovat sijoittuneet työelämään täll hetkellä alle parikymppisenä.
Hän on kaunis, hauska ja mukava. Sinkku. Harvoin on parisuhteessa ollut. Hän elää nyt lapsilleen.
En tiedä onko voittanut lotossa tai sitten on jotain rikasta sukua, että saa kuukausirahansa, jolla elää. Hän ei ole himoshoppaaja, mutta kun ostaa, niin aina jotain kallista. Oli se sitten tonnin parin talvitakki, saapikkaat tai desingkäsilaukku. Lapset ovat myös hyvin varusteltuja vaattein ja elektroniikalla. Isä ostaa tietty osan, mutta... Eihän nuo pelastuslaitoksen jannut älyttömiä tienaa.
Ulkomailla ainakin kolme kertaa per vuosi.
Mä en tajua. Ollaan juteltu rahasta ja saanut häneltä säästöneuvoja. Mä olen kirjanpitäjä ammatiltani ja elän aika pelkistettyä elämää. Se ero, että mä ja lapset asutaan Vantaalla, kun ei ole varaa asua Helsingissä. He käyvät raflassa syömässä, niin me syödään kolmatta päivää kaalilaatikkoa.
Tiedänhän mä olevani pelle. Silti joskus ärsyttää, kun tekee niskalimassa duunia ja ylitöitä, että lapset (2 lukiolaista) pääsis joskus Burger Kingiin. Sitten hän kutsuu meidät luokseen ja on tilannut sadan euron platterin sushia. Ei halua maksua tai vastinetta. Kiitos! <3
Tee sinäkin olyfanssia ( salassa). Ai et halua? No älä myöskään kadehdi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En tiiä, minkälainen työpaikka sulla on, mutta meillä nyt vaan ei ole tuollaista. Meillä jokainen on oman elämänsä herra ja kateudelle ei löydy sijaa.
Ei ole ystäviä. Olen kateellinen niille jotka ovat terveitä ja heillä on työpaikka. Olen 56v. monisairas työtön.
Miksi olisin kateellinen jollekin ihmiselle, se kun ei minun omaa tilannetta ainakaan paranna millään tavalla, eikä aineellinen krääsä ole minulle tärkeää.
En ole kateellinen tutuille tai kavereille, en edes tiedä miten heillä oikeasti menee. Talo ja auto voi olla velkavetoisia, vaimo pihtari nillittäjä ja lapset kauhukakaroita. Parempi keskittyä vain omaan olemiseensa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
pääsee ohittamaan kaikki uralla ulkonäön tai karisman vuoksi vaikka osaisi vähemmän
-Onko esimerkkiä antaa?
Tarja Halonen? Suomen ainoa naispresidentti. Voiko paremmaksi pistää?
Täh? Mitä hittoa? En kyllä usko että Tarja Halosta valittiin presidentiksi siksi, että hän nyt vaan sattuu olemaan niin valovoimaisen kaunis ja viehättävä, että vieraiden maiden presidentit kilvan lakoaa jalkojen juureen?
Ihan tavallinen suomalainen mamma.
Olen tyytyväinen elämääni. Varmaan joku kesämökki olisi kiva, mutta en haluaisi olla joku toinen ihminen enkä haluaisi jonkun muun perhettä. Aika harva varmaan on töissä kovaa tulosta tekevälle kateellinen. Joskus hikipingot vaan rasittavat muita työntekijöitä, kun ne työskentelevät perseensä ruvelle naurettavalla palkalla. Sitten työnantaja alkaa vaatimaan muitakin työskentelemään itsensä henkihieveriin jollain naurettavalla palkalla. Se on vaan tyhmää tehdä liikaa, jos siitä ei edes makseta kunnolla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä yleensä pystyn iloitsemaan toisten onnesta ja onnistumisesta. Silti mulla on yksi kaveri, jonka asioiden olen huomannut herättävän ikäviä tunteita. Arvelen, että jutun juuret juontavat aika kauas. Tämä nainen vei multa poikaystävän 15-vuotiaana. Tiedän, kuulostaa ihan hassulta jonkun tuollaisen takia tuntea ärsytystä tai kateutta yli 40-vuotiaana, mutta näin se vaan on. Hän seurusteli tuon pojan kanssa vuoden verran, asuimme samalla alueella ja olimme kaikki samassa koulussa, joten jouduin katselemaan heitä jatkuvasti. Myöhemmin olimme samassa kaveriporukassa ihan hyvissä väleissä ja kun saimme lapsia samoihin aikoihin, lähennyimme entisestään. Hän on tosi mukava ihminen ja hänen seurassa oli mukava olla. Silti välillä nousi mieleen se häikäilemättömyys, jota hän ilmensi viedessään sen pojan minulta. Hän tiesi kyllä mitä teki. Ja teki silti. Jotenkin se pettymys ja petos jäi takaraivoon ja hän on ainut henkilö, jonka somepäivitykset aiheuttavat minussa negatiivisia fiiliksiä, vaikka mulla on omassa elämässä kaikki erittäin hyvin enkä edes haluaisi sellaista elämää jota hän näyttää elävän. Silti jollain kummallisella tavalla tunnen kateutta ja mielessäni vähättelen tai lyttään asioita joita hän jakaa. Olen lakannut seuraamasta häntä, koska en pidä niistä tunteista.
Kenelle pitäisi myöntää? Myönnän kyllä itselleni, että olen kateellinen useammallekin. Toki samalla iloinen toisen puolesta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Täytyy oikein muistella, koska viimeksi olisin ollut kateellinen jollekulle. Ainakin lapsuudessa olin kateellinen useammallekin kaverille hienommista leluista, moposta, minimönkijästä, isosta puumajasta.
Joskus koulussa paremmasta arvosanasta. Yliopistoaikana kerran siitä, että kaverilla oli varaa ostaa uudet kengät.
Sen jälkeen kateus on vähentynyt elämässäni ja laskenut melkein minimiin. En muista enää, koska viimeksi koin kateuden tunnetta.
Vierailija kirjoitti:
Minä yleensä pystyn iloitsemaan toisten onnesta ja onnistumisesta. Silti mulla on yksi kaveri, jonka asioiden olen huomannut herättävän ikäviä tunteita. Arvelen, että jutun juuret juontavat aika kauas. Tämä nainen vei multa poikaystävän 15-vuotiaana. Tiedän, kuulostaa ihan hassulta jonkun tuollaisen takia tuntea ärsytystä tai kateutta yli 40-vuotiaana, mutta näin se vaan on. Hän seurusteli tuon pojan kanssa vuoden verran, asuimme samalla alueella ja olimme kaikki samassa koulussa, joten jouduin katselemaan heitä jatkuvasti. Myöhemmin olimme samassa kaveriporukassa ihan hyvissä väleissä ja kun saimme lapsia samoihin aikoihin, lähennyimme entisestään. Hän on tosi mukava ihminen ja hänen seurassa oli mukava olla. Silti välillä nousi mieleen se häikäilemättömyys, jota hän ilmensi viedessään sen pojan minulta. Hän tiesi kyllä mitä teki. Ja teki silti. Jotenkin se pettymys ja petos jäi takaraivoon ja hän on ainut henkilö, jonka somepäivitykset aiheuttavat minussa negatiivisia fiiliksiä, vaikka mulla on omassa elämässä kaikki erittäin hyvin enkä edes haluaisi sellaista elämää jota hän näyttää elävän. Silti jollain kummallisella tavalla tunnen kateutta ja mielessäni vähättelen tai lyttään asioita joita hän jakaa. Olen lakannut seuraamasta häntä, koska en pidä niistä tunteista.
Ei se poikaystävä kuulunut sinulle, hän oli vapaa lähtemään. Ketään ei voi varastaa ellei se toinen halua tulla "varastetuksi". Mutta jos tämä kaveri esim. pani poikaystävääsi tietäen että olitte vielä yhdessä, niin eihän hän sitten olisi mikään kaveri, enkä ainakaan itse olisi hänen kanssaan yhtään missään tekemisissä, ja siten ei olisi tarvinnut häntä miettiä vuosikymmeniin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulla on entinen ystävä joka on monta kertaa sanonut olevansa minulle kateellinen, koska minun ei tarvitse ostaa ruokaa luottokortilla ja koska pystyn matkustelemaan lomakausien ulkopuolella. Hänellä on kuukausipalkka ja opettajan virka, minä olen freelancer jolla on epäsäännölliset tulot eikä työsuhdetta.
Syystäkin entinen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen ollut aikoinaan kateellinen parille ystävälle, mutta se on sellaista ehkä kaipaavaa kateutta, ei niin pahantahtoista koska he olivat kuitenkin kavereitani. Pystyn tunnustamaan asian vaikka kasvotusten. Nyt olen vähän kateellinen yhdelle miehelle, se asia on vaikea eikä liity suoraan mihinkään rahaan tms. Ja olen nainen.
Naimisissa olo on vapaaehtoista. Ota ero tänään ja pääset huomenna kyntämään uusia naisia.
Ainakin teoriassa. Oikeasti saattaa ilmetä muitakin ongelmia kuin pelkkä vihkisormus sormessa.