Lue keskustelun säännöt.
Onko jollain kokemusta, miten huolestuneisuudesta pääsee eroon?
Minulla on taipumusta huolestua asioista. Nuorena opiskelijana olin huolissani, miten rahat riittää, saanko harjoittelupaikan, opinko asiat ennen tenttiä yms. Aika tavallisia huolia. Silti se vaikutti omaan arkeen, oli vaikea nauttia asioista, kun huolet pyöri päässä.
Nyt on taas ollut jakso, jolloin huolestuin kohtuuttomasti. Tällä viikolla yhtenä aamuna bussi ei ollut pysäkillä oikeaan aikaan. Tarkastin kännykällä, onko jotain onnettomuuksia, onko vuoroja peruttu tai muuta syytä. Ei löytynyt mitään. Ehdin lietsoa itseni niin huolestuneeksi, että lähetin kollegalle viestin, etten ehkä ehdi ajoissa töihin. Bussi tuli 14 minuuttia myöhässä. Ehdin ajoissa töihin. En voinut omalle hätääntymiselle mitään. Kävin keväällä työnantajan maksaman työpsykologikäynnin, kun tuntui, että työasiat häiritsee elämää kotona. Joskus saattoi tulla sellainen tunne, että jätin tärkeän asian tekemättä, piti laivaa tietokone esille ja alkaa etsiä, onko jotain, minkä unohdin. Pakkoajatuksia siis. Sitten jos otan sen tietokoneen, saatan unohtua selaamaan kalenteria tai sähköposteja tunniksikin. Psykologin neuvosta olen nyt jättänyt koneen avaamatta iltaisin, ja pystyn kontrolloimaan tarvetta. Olen yrittänyt opetella, että on asioita, joihin voin vaikuttaa omalla toiminnalla ha sitten niitä, joihin en voi. Energiaa ei kannattaisi suunnata asioihin, joista en voi päättää, mutta aivoni eivät usko sitä.
Onko hyviä neuvoja, miten lievittää huolestuneisuutta?
Kommentit (259)
Vierailija kirjoitti:
Itse suosittelisin liikuntaa ja fyysistä tekemistä, jossa saat keskittyä ihan konkreettisesti tekemään käsillä. Ajankohtaisesti esim. haravoiminen, marjanpoiminta, pensasaidan leikkuu ja oksien kantaminen rentouttavat kummasti myös mieltä.
Mä olen luonnoltani todella ahdistunut, stressaantunut ja hermostunut, erityisesti julkisilla paikoilla, mutta kunnon ulkoilun, liikkeen ja touhuamisen jälkeen aivan rento, eivätkä pinnallisemmat asiat äkkiä stressaakaan.
Tämä. Meitä ei ole tarkoitettu puuhailemattomaan elämään. Ahdistuksen noustessa lähden touhuamaan, vaikka olen laiska mato perusluonteeltani. Auttaa oikeastaa aina.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Meni tämäkin ketju pilalle, kaiken paskan myrkyn mainokseksi. Alkuun onneksi tervettä keskustelua, siitä kiitos! Jos tunkee itseensä psyykelääkeitä, ei tunne iloa ei surua. Taapertaa sumussa, onko se elämää?
Lääkkeiden avulla huolensa heittäneitä ei ole ketjussa kovinkaan monta.
Ainakaan minulla lääkitys ei ole poistanut ongelmia. Se on kyllä pitänyt yllä parempaa toimintakykyä.
En sitten tiedä olisiko niitä lääkkeitä pitänyt vetää kaksin käsin, koska aivan liikaa ahdistuneisuutta oli ainakin Venlafaxin 75 mg / vrk annostuksella.
Se ei todellakaan turruttanut tunteita. Vuosien käytön jälkeen kuulin että tuo 75 mg / vrk on aloittelijan annos, en tiedä miksei sitä missään vaiheessa nostettu.
Vierailija kirjoitti:
Mulla on aika auttanut. Kaikki on mennyt elämässäni hyvin, turhasta murehtimisesta huolimatta. Näin olen pikkuhiljaa päässyt siitä yli. Tai jos huolipallo meinaa alkaa vyörymään, saan sen katkaistua. Mielestäni asia juontaa siitä, että lapsuudessani perusturvallisuuden tunne on järkkynyt tai sitä ei ole kehittynyt lainkaan.
Mulla juuri sama. Koko elämäni ollut huolissani jostain. Mutta kun näin 50v huomaa, että mitään kauheaa katastrofia ei ole tullut, sairaudestakin selvitty ym ikävistä asioista ja tässä oon kaikki hyvin, ei enää samalla tavalla murehdi. Itse uskon, että huolehtiminen ja murehtiminen johtuu persoonallisuudesta ja herkkyydestä. Minulla oli perushyvä lapsuus. Eikä kenenkään lapsuus vanhempien osalta voi olla täydellinen, koska aikuisetkin ihmiset/vanhemmat on epätäydellisiä. Kenenkään vanhemmuus ei ole täydellistä.
Mene tunnetaitojen kurssille esim. Uuden elämän värit. Ja opiskele läsnäolotaitoja
-ego haluaa huolestua ja sisäinen viisaus auttaa sua pääsemään eroon siitä.
Vaihdevuodet tuo tyyneyttä, josta ei tarpeeksi puhuta. Tunteet eivät enää leviä ahdistavan suurina kehoon. On hyvä olla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei siitä pääse eroon. Olen seurannut vaimoa yli 30 vuotta ja se on aina huolestunut milloin mistäkin vaikkei yleensä olisi mitään aihetta.
Vierailija kirjoitti:
Ei siitä pääse eroon. Olen seurannut vaimoa yli 30 vuotta ja se on aina huolestunut milloin mistäkin vaikkei yleensä olisi mitään aihetta.
Näin se taitaa mennä. Tässä on tapasteltu pian 70 v ja parannusta ei pahemmin nähtävissä. Viisas lapseni on pikkasen saanut rauhottumaan, tai peitän minkä ehdin🤨
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Pidän itseäni saman tyyppisenä. Murehdin tulevaa ja mennyttä, mietin mitä saattaa tapahtua ja mitä on jo tapahtunut. Analysoin välillä todella vanhojakin asioita, mutta nyt iän myötä osaan jo suhtautua vanhoihin asioihin paremmin "mennyt on mennyttä, voi voi" tyylillä. Lasten myötä tilanne on muuttunut siten että enemmän murehdin sitä onko lapsilla kavereita, sujuuko koulu yms. Toki myös murehdin omaa itseäni, osaanko olla hyvä äiti tai toiminko jossain tilanteessa väärin. Töissä myös analysoin päätöksiä usein pitkään ja saatan miettiä sanoinko jotenkin väärin tai kirjasinko asian huonosti (teen potilas/asiakastyötä). Valmistelen asioita moneen kertaan ja pelkään virheitä. Olen myös aivan ylikiltti töissä ja vieraampien ihmisten kanssa. Mutta tässäkin huomaan, että kun rutiinia tulee niin töissä helpottanut paljon . Mutta tiedostan että paremmin henkisesti jaksaisin varmasti suorittavassa työssä, minusta ei ikinä olisi työhön jossa vastaisin asiakkaan hengestä. Ajoittain olen miettinyt olisiko terapiasta apua ja hyötyä, mutta toisaalta tilanne on helpottunut iän myötä joten uskoisin että parempaan suuntaan mennään kokoajan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla on aika auttanut. Kaikki on mennyt elämässäni hyvin, turhasta murehtimisesta huolimatta. Näin olen pikkuhiljaa päässyt siitä yli. Tai jos huolipallo meinaa alkaa vyörymään, saan sen katkaistua. Mielestäni asia juontaa siitä, että lapsuudessani perusturvallisuuden tunne on järkkynyt tai sitä ei ole kehittynyt lainkaan.
Mulla juuri sama. Koko elämäni ollut huolissani jostain. Mutta kun näin 50v huomaa, että mitään kauheaa katastrofia ei ole tullut, sairaudestakin selvitty ym ikävistä asioista ja tässä oon kaikki hyvin, ei enää samalla tavalla murehdi. Itse uskon, että huolehtiminen ja murehtiminen johtuu persoonallisuudesta ja herkkyydestä. Minulla oli perushyvä lapsuus. Eikä kenenkään lapsuus vanhempien osalta voi olla täydellinen, koska aikuisetkin ihmiset/vanhemmat on epätäydellisiä. Kenenkään vanhemmuus ei ole täydellistä.
Luulen että itselläkin on jäänyt puuttumaan jokin perusturvallisuus (koulukiusaaminen, ja lapsena aikuiset eivät muutenkaan osanneet luoda sitä turvallisuutta) ja se yhdessä luonteen ja ilmeisesti sitten sen herkkyyden kanssa on tehnyt elämästä vaikeampaa. En osaa luottaa siihen että pärjää ja elämä kantaa, ja olen aina huolehtinut liikaa sekä isoista että pienistä asioista.
En osaa vieläkään luottaa omiin kykyihinikään vaikka parempaan suuntaan on menty tai ajatella että joku haluaisi nimenomaan minun työpanokseni kun en ole hyvä missään, mikä varmaan juontaa siitä koulukiusaamisesta. Eli työurakin on mennyt persiilleen sen takia, ehkä asiat olisivat menneet eri tavalla jos olisin uskonut itseeni enemmän sen sijaan että olen huolehtinut koko ajan huonosti menneestä työurasta ja mahdollisesta katuojaan joutumisesta.
Apua ei koskaan saanut, mutta ärsyyntymistä ja vähättelyä sitäkin enemmän, mikä ei varsinaisesti auttanut. Onneksi olen itsekseni saanut parannettua oloani hieman, tai ehkä se on juuri se ikääntyminen mikä tasaa asioita.
Olen samaan taipuvainen ja suosittelen:
Liikunta, mielellään sellainen että tulee hiki pintaan. Lähde lenkille tai salille ja vedä niin täysiä kuin pystyt, kyllä siinä pää tyhjenee hetkeksi. Muutenkin ulos raittiiseen ilmaan lähteminen ei ole koskaan ainakaan pahentanut tilannetta.
Terapia, tämä on pidemmän ajan prosessi, mutta huomaan sen helpottaneen. Etenkin jos on jotain menneitä traumoja, ei ehkä kaikille ole tarpeen. Silti tuntuu että liikunta on jopa tärkeämpi , ainakin siinä hetkessä. Ja en ole mikään urheiluhullu, 30 ensimmäistä vuotta lähinnä välttelin kaikkea liikuntaa.
Meditaatio tai mindfulness, mikä vaan harjoitus, joka auttaa huomaamaan että ajatuksia tulee ja menee, ei niille voi mitään, mutta niihin ei ole pakko tarttua ja jäädä jumiin. Minä en ole ne ajatukset, vaan voin tarkkailla niitä ja valita itse, mihin tartun.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Lääkitystä ei kannata aliarvioida. Itse kärvistelin 3 vuotta puolittaisen unettomuuden, ahdistuksen, vitutuksen, alakulon, lievän itsetuhoisuuden kanssa. Kävin keskustelemassa, kävin uudelleen keskustelemassa, kävin lääkärillä. Mikään ei auttanut. En saanut ajatuksiani muutettua. Lopulta yksi lääkäri määräsi mielialalääkitystä ja se auttoi. Sen jälkeen olen käyttänyt lääkettä, nukun hyvin, olen ihan onnellinen nyt.
Mieliala-masennuslääke ei ole oikea lääke ahdistuneisuushäiriöön eikä paniikkihäiriöön. Tätä on tutkittu maailmanlaajuisesti.
Nuo listaamasi oireet kuulostavat enemmän masennusoireilta kuten itsetuho ja alakuloisuus.
Lisäksi masennuslääkkeet koukuttaa enemmän kuin bentsot.
Olen saanut bentsot ahdistuneisuushäiriöön ja paniikkikohtaustilanteisiin, jotka syntyneet stressitason nousun ja työssä tapahtuneen uupumisen jälkeen 7-8 vuotta sitten. Aluksi puolikas pilleri päivässä pahimpaan ahdistuneisuusaikaan, korkeintaan viikon kerralla.
Nykyään bentsoja ei mene kuin 2-4 pilleriä vuodessa, ikäänkuin pelottavissa paniikkitilanteissa.
Vierailija kirjoitti:
Vaihdevuodet tuo tyyneyttä, josta ei tarpeeksi puhuta. Tunteet eivät enää leviä ahdistavan suurina kehoon. On hyvä olla.
Ai jaa, minulla vaihdevuodet lisäsi ahdistuneisuutta ja pelkoa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ulkomailla stressi-, paniikki- ja ahdistuneisuushäiriöiset on saatu parannettua ketamiiniterapialla. Suoraan suoneen, lääkärin valvonnassa. Noin 3:n viikon hoitojakson jälkeen, 2 krt viikossa yli tunnin kestävässä sessiossa, aivokemiat ja hermosto saatu siihen kuntoon ettei häiriötä enää juuri ilmene.
Tosin Suomi taitaa olla muita maita lääketieteellisesti ainakin 10 vuotta jäljessä.
Olen alkanut ajatella "ettei kukaan kuole" jos jokin asia stressaa, ahdistaa tai aiheuttaa murhetta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla on aika auttanut. Kaikki on mennyt elämässäni hyvin, turhasta murehtimisesta huolimatta. Näin olen pikkuhiljaa päässyt siitä yli. Tai jos huolipallo meinaa alkaa vyörymään, saan sen katkaistua. Mielestäni asia juontaa siitä, että lapsuudessani perusturvallisuuden tunne on järkkynyt tai sitä ei ole kehittynyt lainkaan.
Mulla juuri sama. Koko elämäni ollut huolissani jostain. Mutta kun näin 50v huomaa, että mitään kauheaa katastrofia ei ole tullut, sairaudestakin selvitty ym ikävistä asioista ja tässä oon kaikki hyvin, ei enää samalla tavalla murehdi. Itse uskon, että huolehtiminen ja murehtiminen johtuu persoonallisuudesta ja herkkyydestä. Minulla oli perushyvä lapsuus. Eikä kenenkään lapsuus vanhempien osalta voi olla täydellinen, koska aikuisetkin ihmiset/vanhemmat on epätäydellisiä. Kenenkään vanhemmuus ei ole täydellistä.
Luulen että itselläkin on jäänyt puuttumaan jokin perusturvallisuus (koulukiusaaminen, ja lapsena aikuiset eivät muutenkaan osanneet luoda sitä turvallisuutta) ja se yhdessä luonteen ja ilmeisesti sitten sen herkkyyden kanssa on tehnyt elämästä vaikeampaa. En osaa luottaa siihen että pärjää ja elämä kantaa, ja olen aina huolehtinut liikaa sekä isoista että pienistä asioista.
En osaa vieläkään luottaa omiin kykyihinikään vaikka parempaan suuntaan on menty tai ajatella että joku haluaisi nimenomaan minun työpanokseni kun en ole hyvä missään, mikä varmaan juontaa siitä koulukiusaamisesta. Eli työurakin on mennyt persiilleen sen takia, ehkä asiat olisivat menneet eri tavalla jos olisin uskonut itseeni enemmän sen sijaan että olen huolehtinut koko ajan huonosti menneestä työurasta ja mahdollisesta katuojaan joutumisesta.
Apua ei koskaan saanut, mutta ärsyyntymistä ja vähättelyä sitäkin enemmän, mikä ei varsinaisesti auttanut. Onneksi olen itsekseni saanut parannettua oloani hieman, tai ehkä se on juuri se ikääntyminen mikä tasaa asioita.
Samaa kokemusta. Meidän perhe muutti usein kun olin lapsi, isän työn vuoksi. Ulkomailla ja Suomessa. Koin koulukiusaamista Suomessa. Epävarma olo, epävarma tulevaisuus enkä oppinut luottamaan keneenkään, tai mihinkään.
En saanut vakituista kaveripiiriä, joten tänä päivänäkään minulla ei ole muita kuin muutama työkaveri joita tapaan joskus vapaa-ajallakin.
Parisuhdekumppanit vaihtuivat 1-2 vuoden välein. Nyt ollut vakituisessa parisuhteessa lähes 10 vuotta.
Terapiasta ei ole ollut apua.
Sain niin pahoja ahdistuneisuuskohtauksia että jouduin sairaalaan tutkituttamaan sydämeni. Ei mitään vikaa. Sanottiin vaan että "olet menestyneen näköinen ja oloinen, eihän sinua voi ahdistaa mikään kun sinulla on kaikkea". Sain järkyttäviä vatsakouristuskohtauksia ja päänsärkykohtauksia, hengitysahdistusta, mutta noihin annettiin vaan Buranaa ja tilapäisesti käytettävää astmalääkettä. Lopulta yksityislääkäri antoi opamoxia, ikään kuin turvaksi jos tulee ahdistunut olo. Enkä uskaltanut ottaa sitä alkuun mutta otin sen jälkeen kun oli tilanteita joissa alkoi jännittää ja ahdistaa, kuten lentäminen sillä sain yllättäen lentopelon mitä ei ollut aiemmin ollut.
Ikää on 45v.
En koskaan uskaltanut hankkia lapsia ettei niistä tule yhtä epäluuloisia, jännittyneitä ja ahdistuneita kuin minusta.
Vierailija kirjoitti:
Olen alkanut ajatella "ettei kukaan kuole" jos jokin asia stressaa, ahdistaa tai aiheuttaa murhetta.
Samantyyppinen ajatus itsellä:
varmaan 95% asioista mennyt aina ennenkin paremmin kuin pelkäsin ja stressasin etukäteen.
Ne 5% jotka ei menneet, selvisin niistäkin ja yleensä vielä paremmin kuin olisin etukäteen ajatellut.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla on aika auttanut. Kaikki on mennyt elämässäni hyvin, turhasta murehtimisesta huolimatta. Näin olen pikkuhiljaa päässyt siitä yli. Tai jos huolipallo meinaa alkaa vyörymään, saan sen katkaistua. Mielestäni asia juontaa siitä, että lapsuudessani perusturvallisuuden tunne on järkkynyt tai sitä ei ole kehittynyt lainkaan.
Mulla juuri sama. Koko elämäni ollut huolissani jostain. Mutta kun näin 50v huomaa, että mitään kauheaa katastrofia ei ole tullut, sairaudestakin selvitty ym ikävistä asioista ja tässä oon kaikki hyvin, ei enää samalla tavalla murehdi. Itse uskon, että huolehtiminen ja murehtiminen johtuu persoonallisuudesta ja herkkyydestä. Minulla oli perushyvä lapsuus. Eikä kenenkään lapsuus vanhempien osalta voi olla täydellinen, koska aikuisetkin ihmiset/vanhemmat on epätäydellisiä. Kenenkään vanhemmuus ei ole täydellistä.
Luulen että itselläkin on jäänyt puuttumaan jokin perusturvallisuus (koulukiusaaminen, ja lapsena aikuiset eivät muutenkaan osanneet luoda sitä turvallisuutta) ja se yhdessä luonteen ja ilmeisesti sitten sen herkkyyden kanssa on tehnyt elämästä vaikeampaa. En osaa luottaa siihen että pärjää ja elämä kantaa, ja olen aina huolehtinut liikaa sekä isoista että pienistä asioista.
En osaa vieläkään luottaa omiin kykyihinikään vaikka parempaan suuntaan on menty tai ajatella että joku haluaisi nimenomaan minun työpanokseni kun en ole hyvä missään, mikä varmaan juontaa siitä koulukiusaamisesta. Eli työurakin on mennyt persiilleen sen takia, ehkä asiat olisivat menneet eri tavalla jos olisin uskonut itseeni enemmän sen sijaan että olen huolehtinut koko ajan huonosti menneestä työurasta ja mahdollisesta katuojaan joutumisesta.
Apua ei koskaan saanut, mutta ärsyyntymistä ja vähättelyä sitäkin enemmän, mikä ei varsinaisesti auttanut. Onneksi olen itsekseni saanut parannettua oloani hieman, tai ehkä se on juuri se ikääntyminen mikä tasaa asioita.Samaa kokemusta. Meidän perhe muutti usein kun olin lapsi, isän työn vuoksi. Ulkomailla ja Suomessa. Koin koulukiusaamista Suomessa. Epävarma olo, epävarma tulevaisuus enkä oppinut luottamaan keneenkään, tai mihinkään.
En saanut vakituista kaveripiiriä, joten tänä päivänäkään minulla ei ole muita kuin muutama työkaveri joita tapaan joskus vapaa-ajallakin.
Parisuhdekumppanit vaihtuivat 1-2 vuoden välein. Nyt ollut vakituisessa parisuhteessa lähes 10 vuotta.
Terapiasta ei ole ollut apua.
Sain niin pahoja ahdistuneisuuskohtauksia että jouduin sairaalaan tutkituttamaan sydämeni. Ei mitään vikaa. Sanottiin vaan että "olet menestyneen näköinen ja oloinen, eihän sinua voi ahdistaa mikään kun sinulla on kaikkea". Sain järkyttäviä vatsakouristuskohtauksia ja päänsärkykohtauksia, hengitysahdistusta, mutta noihin annettiin vaan Buranaa ja tilapäisesti käytettävää astmalääkettä. Lopulta yksityislääkäri antoi opamoxia, ikään kuin turvaksi jos tulee ahdistunut olo. Enkä uskaltanut ottaa sitä alkuun mutta otin sen jälkeen kun oli tilanteita joissa alkoi jännittää ja ahdistaa, kuten lentäminen sillä sain yllättäen lentopelon mitä ei ollut aiemmin ollut.
Ikää on 45v.
En koskaan uskaltanut hankkia lapsia ettei niistä tule yhtä epäluuloisia, jännittyneitä ja ahdistuneita kuin minusta.
Tuo on muuten jännä tuo lentopelko, itse rakastan lentämistä - en siis sitä että se saastuttaa mutta sitä tunnetta kun on matkalla menossa jonnekin - mutta jostain syystä samaan aikaan olen alkanut stressata sitä niin paljon ettei se ole enää kivaa muuten kuin ajatuksena. Koneessa kuuntelee jokaista ääntä ja pienikin turbulenssi alkaa hermostuttaa, vaikka niitä ei teininä edes huomannut. Mitään syytä tälle ei tunnu olevan sillä minulla ei ole mitään pahoja kokemuksia, ainoa syy mitä keksin ovat uutiset.
Vierailija kirjoitti:
Pidän itseäni saman tyyppisenä. Murehdin tulevaa ja mennyttä, mietin mitä saattaa tapahtua ja mitä on jo tapahtunut. Analysoin välillä todella vanhojakin asioita, mutta nyt iän myötä osaan jo suhtautua vanhoihin asioihin paremmin "mennyt on mennyttä, voi voi" tyylillä. Lasten myötä tilanne on muuttunut siten että enemmän murehdin sitä onko lapsilla kavereita, sujuuko koulu yms. Toki myös murehdin omaa itseäni, osaanko olla hyvä äiti tai toiminko jossain tilanteessa väärin. Töissä myös analysoin päätöksiä usein pitkään ja saatan miettiä sanoinko jotenkin väärin tai kirjasinko asian huonosti (teen potilas/asiakastyötä). Valmistelen asioita moneen kertaan ja pelkään virheitä. Olen myös aivan ylikiltti töissä ja vieraampien ihmisten kanssa. Mutta tässäkin huomaan, että kun rutiinia tulee niin töissä helpottanut paljon . Mutta tiedostan että paremmin henkisesti jaksaisin varmasti suorittavassa työssä, minusta ei ikinä olisi työhön jossa vastaisin asiakkaan hengestä. Ajoittain olen miettinyt olisiko terapiasta apua ja hyötyä, mutta toisaalta tilanne on helpottunut iän myötä joten uskoisin että parempaan suuntaan mennään kokoajan.
Olet kuin minä nuorempana, hyvin olet asioita miettinyt! Oikeastaan sitähän se elämä on, pähläilyä mitä teinkään tai jätin tekemättä. Eihän ihminen kehity, jos ei väliin pysähdy miettimään. Hyvä olisi jos voi todeta, että parhaani tein!
Voisitteko kokeilla myönteistä suhtautumista? Kädet yhteen kiitä itseäsi tarkkaavaisuudesta ja hengitä hetki. Kerron itselleni noina hetkinä, että on hyvä juttu olla vireessä ja nyt on tauon paikka, että jaksaa taas valppailla. Mulla ei ole ocd- tasoista touhu, mutta ajattelen, että hätääntyneisyys ei onnistu hartaan itsetyytyväisyyden tilassa. Ja sitä voi treenata.