Lue keskustelun säännöt.
Onko jollain kokemusta, miten huolestuneisuudesta pääsee eroon?
Minulla on taipumusta huolestua asioista. Nuorena opiskelijana olin huolissani, miten rahat riittää, saanko harjoittelupaikan, opinko asiat ennen tenttiä yms. Aika tavallisia huolia. Silti se vaikutti omaan arkeen, oli vaikea nauttia asioista, kun huolet pyöri päässä.
Nyt on taas ollut jakso, jolloin huolestuin kohtuuttomasti. Tällä viikolla yhtenä aamuna bussi ei ollut pysäkillä oikeaan aikaan. Tarkastin kännykällä, onko jotain onnettomuuksia, onko vuoroja peruttu tai muuta syytä. Ei löytynyt mitään. Ehdin lietsoa itseni niin huolestuneeksi, että lähetin kollegalle viestin, etten ehkä ehdi ajoissa töihin. Bussi tuli 14 minuuttia myöhässä. Ehdin ajoissa töihin. En voinut omalle hätääntymiselle mitään. Kävin keväällä työnantajan maksaman työpsykologikäynnin, kun tuntui, että työasiat häiritsee elämää kotona. Joskus saattoi tulla sellainen tunne, että jätin tärkeän asian tekemättä, piti laivaa tietokone esille ja alkaa etsiä, onko jotain, minkä unohdin. Pakkoajatuksia siis. Sitten jos otan sen tietokoneen, saatan unohtua selaamaan kalenteria tai sähköposteja tunniksikin. Psykologin neuvosta olen nyt jättänyt koneen avaamatta iltaisin, ja pystyn kontrolloimaan tarvetta. Olen yrittänyt opetella, että on asioita, joihin voin vaikuttaa omalla toiminnalla ha sitten niitä, joihin en voi. Energiaa ei kannattaisi suunnata asioihin, joista en voi päättää, mutta aivoni eivät usko sitä.
Onko hyviä neuvoja, miten lievittää huolestuneisuutta?
Kommentit (259)
Huolet loppuu, kun on pari metriä multaa päällä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Älä ainakaan opiskele lääkäriksi, se on mahdoton yhtälö. Sitten erään puliukon lausuma (dokumentista):
Tämä on se päivä, josta eilen murehdit ja katso: kaikki on hyvin.
(Näinhän sitä voi useinmiten todeta)
Kun huoli tulee mieleen, tarkastele sitä hetki ihan vain tarkastellen, totea, että ahaa, tuollainen ajatus tuli, ja ajattele sitten pistäväsi se hyllylle. Sitten katso avoimin mielin, mikä ajatus seuraavana tulee, vaikka kauppalista tai havainto lehdistä tuulessa. Kun ei jää vellomaan ja "ratkaisemaan" joka huolta, voi huolehtia niistä kustakin aikanaan ja oikean määrän. Jos enää muistaa edes huolehtia.
Kurkkaa Mindfulness-harjoitteita. Ne vaativat treenaamista, mutta kun vain toistaa itselleen sopivia, niistä alkaa olla iloa.
Huolehtiminen eri aiheista on vähentynyt, kun elämä on tuonut tosi isoja suruja, joita ei ole voinut ratkaista vaan niihin on voinut lähinnä sopeutua. Nyt ei hetkauta enää kuin aidosti arvokkaiksi kirkastuneiden asioiden vaarantuminen ja osaan toisaalta valita kahdesta ristiriitaisesta huolenaiheesta sen, millä on arvoissani aidosti väliä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
ennen otettiin viinaa.ei huolet hetkeen paina.
Vierailija kirjoitti:
Huolehtiminen eri aiheista on vähentynyt, kun elämä on tuonut tosi isoja suruja, joita ei ole voinut ratkaista vaan niihin on voinut lähinnä sopeutua. Nyt ei hetkauta enää kuin aidosti arvokkaiksi kirkastuneiden asioiden vaarantuminen ja osaan toisaalta valita kahdesta ristiriitaisesta huolenaiheesta sen, millä on arvoissani aidosti väliä.
Kyllä tämä on minullakin näin. Surullista, mutta totta. Esimerkiksi lapsenlapsen vaikeat asiat huolettavat ja tuntuu pahalta kun ei voi tarpeeksi auttaa, koska asioihin liittyy ulkopuolisia tahoja sekä terveysongelmia. Kyllä aika pian huomaa miten turhaa on murehtia sellaisia asioita jotka eivät edes koskaan tapahdu tai vaikka tapahtuukin niin vaikutus ei keikauta suuntaan eikä toiseen elämää. Tai vaikutus on tosiassa pieni.
Oman elämän ja/tai läheisten todelliset murheet ja huolet sivuuttavat kyllä turhan murehtimisen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllä on tuttua. Puolisoni ei ymmärrä mitä ihmettä oikein huolehdin. En vain osaa olla koskaan kunnolla rentoutunut.
Pelkään töissä mokaamista ja jos olen tehnyt virheen vietän unettomia öitä ja herään hiestä märkänä. Samoin stressaan pärjäävätkö lapset, onko heillä oikeita kunnollisia kavereita jne.
Pahimmillaan tuska on sitä, että tuntuu kuin paino olisi rintakehän päällä.
Ulkopuolisen silmin kaikki tämä näyttäisi naurettavalta. Olen hyvin toimeentuleva, velaton ja elämme ihan mukavaa elämää ilman taloudellisia tai terveydellisiä murheita.
Itse olen miettinyt terapiaa tai jotain hypnoosia, jossa koko tämä stressaava mindset muutettaisiin realistisemmaksi. Olen kärsinyt tästä koko elämäni.
Mua aina ihmetyttää, että läheiset ihmiset loppujen lopuksi haluavat mulle hyvää, mutta en osaa ottaa sitä vastaan.
No voi vaikka aloittaa siitä, että koko maapalloa ja meitä ihmisiä ei olisi edes olemassa, ellei aurinko tekisi kuolemaa. Ja kukaan ei muista vanhempien sukupolvien ihmisiä muutaman sukupolven takaa, elleivät olleet jotain merkkihenkilöitä. Ihmiselo siis mittasuhteisiin. Sitten kun tarkastelee sitä omaa eloa, niin kannattaa muistutella itselleen miten elämä on kyllä kantanut tähänkin saakka eikä turha murehtiminen ole useinkaan auttanut. Keskity päivään kerrallaan ja huomaa hyviä asioita. Se mihin keskität energiaasi tuppaa myös saamaan enemmän huomiosi, joten vältä asioita jotka saavat sinut entistä enemmän murehtimaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kyllä on tuttua. Puolisoni ei ymmärrä mitä ihmettä oikein huolehdin. En vain osaa olla koskaan kunnolla rentoutunut.
Pelkään töissä mokaamista ja jos olen tehnyt virheen vietän unettomia öitä ja herään hiestä märkänä. Samoin stressaan pärjäävätkö lapset, onko heillä oikeita kunnollisia kavereita jne.
Pahimmillaan tuska on sitä, että tuntuu kuin paino olisi rintakehän päällä.
Ulkopuolisen silmin kaikki tämä näyttäisi naurettavalta. Olen hyvin toimeentuleva, velaton ja elämme ihan mukavaa elämää ilman taloudellisia tai terveydellisiä murheita.
Itse olen miettinyt terapiaa tai jotain hypnoosia, jossa koko tämä stressaava mindset muutettaisiin realistisemmaksi. Olen kärsinyt tästä koko elämäni.
Mua aina ihmetyttää, että läheiset ihmiset loppujen lopuksi haluavat mulle hyvää, mutta en osaa ottaa sitä vastaan.
Pelkään, että kaikki kertomasi on vain luonteenpiirre. Itse olen huomannut kuinka ahmin muiden elämää, vaikka omassani on ihan tarpeeksi. Kun oli asuntovelkoja ja huoli pienestä lapsestani, se valvotti mutta nyt olisi kyllä aika relata. Ei alkuunkaan, jos ei muuta niin otan huolekseni maamme tilanteen, ydinasepelotteet :(
Jos läheisillä on jotain, mietin heti että en ole tukenut tarpeeksi, minun syy! Tästä eräs läheinen on huomauttanutkin. Lapsuudeessa olin se vanhin, joka muka johti katrasta kun äiti väsyi ja isä oli hurjana.
Huomattava varallisuus, raha ja omaisuus auttaa melko moneen asiaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Monipuolinen ja kohtuullinen liikunta on hyväksi, jos puhutaan ihan ahdistuneisuudesta, ei pelkästään siitä, että joskus vähän ahistaa. Silloin tällöin kannattaa mennä myös sille kuuluisalle epämukavuusalueelle. Esim. pitkä hiihtoretki huonolla kelillä on mitä parasta mielialalääkettä, kun tajuaa, että paras on hyvän vihollinen. Paljon enemmän ahdistaisi, jos olisi jäänyt kotiin voitelemaan suksia ja kyttäämään optimikeliä.
Vierailija kirjoitti:
Kyllä on tuttua. Puolisoni ei ymmärrä mitä ihmettä oikein huolehdin. En vain osaa olla koskaan kunnolla rentoutunut.
Pelkään töissä mokaamista ja jos olen tehnyt virheen vietän unettomia öitä ja herään hiestä märkänä. Samoin stressaan pärjäävätkö lapset, onko heillä oikeita kunnollisia kavereita jne.
Pahimmillaan tuska on sitä, että tuntuu kuin paino olisi rintakehän päällä.
Ulkopuolisen silmin kaikki tämä näyttäisi naurettavalta. Olen hyvin toimeentuleva, velaton ja elämme ihan mukavaa elämää ilman taloudellisia tai terveydellisiä murheita.
Itse olen miettinyt terapiaa tai jotain hypnoosia, jossa koko tämä stressaava mindset muutettaisiin realistisemmaksi. Olen kärsinyt tästä koko elämäni.
Mua aina ihmetyttää, että läheiset ihmiset loppujen lopuksi haluavat mulle hyvää, mutta en osaa ottaa sitä vastaan.
Kognitiivinen terapia voisi auttaa kehystämällä ajatuksia uusiksi ja antamalla niihin etäisyyttä harjoitusten kautta. Joskus jo se, että joku kuuntelee ajatukset mitätöimättä tai vähättelemättä niiden vaikutusta, vähentää niiden voimaa. Usein näitä ei viitsi muille kertoa tai sitten ehdotetaan niiden huomiotta jättämistä, mikä ei välttämättä auta mitään. Kun saa kohdata huolia ja käsitellä niitä, oppii myös sietämään niistä herääviä tunteita. Näin aika ei mene ahdistuksen väittelyyn jatkossa, vaan tunteiden kanssa alkaa pärjätä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä on tuttua. Puolisoni ei ymmärrä mitä ihmettä oikein huolehdin. En vain osaa olla koskaan kunnolla rentoutunut.
Pelkään töissä mokaamista ja jos olen tehnyt virheen vietän unettomia öitä ja herään hiestä märkänä. Samoin stressaan pärjäävätkö lapset, onko heillä oikeita kunnollisia kavereita jne.
Pahimmillaan tuska on sitä, että tuntuu kuin paino olisi rintakehän päällä.
Ulkopuolisen silmin kaikki tämä näyttäisi naurettavalta. Olen hyvin toimeentuleva, velaton ja elämme ihan mukavaa elämää ilman taloudellisia tai terveydellisiä murheita.
Itse olen miettinyt terapiaa tai jotain hypnoosia, jossa koko tämä stressaava mindset muutettaisiin realistisemmaksi. Olen kärsinyt tästä koko elämäni.
Mua aina ihmetyttää, että läheiset ihmiset loppujen lopuksi haluavat mulle hyvää, mutta en osaa ottaa sitä vastaan.
Kognitiivinen terapia voisi auttaa kehystämällä ajatuksia uusiksi ja antamalla niihin etäisyyttä harjoitusten kautta. Joskus jo se, että joku kuuntelee ajatukset mitätöimättä tai vähättelemättä niiden vaikutusta, vähentää niiden voimaa. Usein näitä ei viitsi muille kertoa tai sitten ehdotetaan niiden huomiotta jättämistä, mikä ei välttämättä auta mitään. Kun saa kohdata huolia ja käsitellä niitä, oppii myös sietämään niistä herääviä tunteita. Näin aika ei mene ahdistuksen väittelyyn jatkossa, vaan tunteiden kanssa alkaa pärjätä.
Ajatusten kohtaaminen on eri asia kuin niiden kaataminen toisten niskaan heidän huolekseen. Tietenkään tämä ei tarkoita sitä, etteikö koskaan elämässään saisi nojata toisiin, mutta aika monella on omatkin kantamuksensa kannettavanaan. Ja jos ongelmien juurisyy on jossakin muualla, esim. se että ajatusmallit ovat vääriä ja katastrofiajattelu sairautena, yksittäisen ajatuskatastrofin korjaaminen ei auta. Henkilön on ymmärrettävä, että koko ajatusmalli on väärä.
Ihmisen ei tarvitse oikeastaan ajatella ollenkaan, eikä varsinkaan negatiivisesti. Asiat järjestyvät ihan omalla painollaan. Negatiivinen ajattelu ja negatiivisten ajatusten toisten päälle kaataminen on yhdenlaista väkivaltaa ja vampirismia, joka vie toiselta energiaa ja voimaa, alentaa tätä toisen matalalle ja kurjalle tasolle.
Kannattaa tähdätä siihen, että päästää irti pakottavasta negatiivisesta ajattelusta, eikä niinkään siihen, että lievittää nousevia negatiivisia ajatuksia yksi kerrallaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä on tuttua. Puolisoni ei ymmärrä mitä ihmettä oikein huolehdin. En vain osaa olla koskaan kunnolla rentoutunut.
Pelkään töissä mokaamista ja jos olen tehnyt virheen vietän unettomia öitä ja herään hiestä märkänä. Samoin stressaan pärjäävätkö lapset, onko heillä oikeita kunnollisia kavereita jne.
Pahimmillaan tuska on sitä, että tuntuu kuin paino olisi rintakehän päällä.
Ulkopuolisen silmin kaikki tämä näyttäisi naurettavalta. Olen hyvin toimeentuleva, velaton ja elämme ihan mukavaa elämää ilman taloudellisia tai terveydellisiä murheita.
Itse olen miettinyt terapiaa tai jotain hypnoosia, jossa koko tämä stressaava mindset muutettaisiin realistisemmaksi. Olen kärsinyt tästä koko elämäni.
Mua aina ihmetyttää, että läheiset ihmiset loppujen lopuksi haluavat mulle hyvää, mutta en osaa ottaa sitä vastaan.
Pelkään, että kaikki kertomasi on vain luonteenpiirre. Itse olen huomannut kuinka ahmin muiden elämää, vaikka omassani on ihan tarpeeksi. Kun oli asuntovelkoja ja huoli pienestä lapsestani, se valvotti mutta nyt olisi kyllä aika relata. Ei alkuunkaan, jos ei muuta niin otan huolekseni maamme tilanteen, ydinasepelotteet :(
Jos läheisillä on jotain, mietin heti että en ole tukenut tarpeeksi, minun syy! Tästä eräs läheinen on huomauttanutkin. Lapsuudeessa olin se vanhin, joka muka johti katrasta kun äiti väsyi ja isä oli hurjana.
Positiivisia narratiiveja ja positiivista sisältöä joutuu vähän metsästämään, sitä ei tarjoilla ilmaiseksi mediassa kovin paljoa. Positiivinen on usein myös kehittävää, eli joutuu astumaan itselle täysin vieraalle kentälle. Uskonnon parissa on paljon positiivista, samoin esimerkiksi joogan ja meditaation, affirmaatiot, ym. Usein näillä on myös sellaisia vaikutuksia, että jokin elämästä väistyy tai putoaa pois. Elämäsi on sellaista kun se on nyt juuri sellaisena kuin se on. Jos ihminen on negatiivisuusmagneetti, se vetää puoleensa tietyn tyyppisiä ihmisiä. Jopa oma aviopuoliso saattaa lähteä, jos ihminen lakkaa kärsimästä kurjuudessa ja ilostuu. Näin on käynyt mm. monelle spontaanisti valaistuneelle, jotka ovat vakavasti masentuneena lopulta tajunneet, että tämä kaikki kärsiminen ei itse asiassa ole ollenkaan pakollista. Puoliso ei olekaan enää sietänyt elämäniloista ja loistavaa naista, vaan on hyötynyt kurjasta reppanasta ja halunnutkin tämän kärsivän. Tällainen puoliso sitten lähtee, kun nainen valaistuu ja alkaa loistamaan.
Vierailija kirjoitti:
Huolet loppuu, kun on pari metriä multaa päällä.
Oppineet sanovat, että elämän päättäminen ei korjaa mitään. Sitten vaan syntyy uudestaan niiden samojen ongelmien kanssa ja aloittaa alusta.
Vierailija kirjoitti:
Mulla sama. Jostain lapsuudesthan tuo tulee. Saatan huolestua ihan mitättömistä asioista mitä moni ei varmasti edes mieti. Ikävä kyllä en tiedä miten siitä pääsee eroon, mutta ajatukset saa muualle kun tekee jotain juttuja esim itse virkkailen.
Itselläni tuo eteni ahdistuneisuushäiriöksi, jolloin sitten mielessä on koko ajan katastrofitason pelkoajatukset.
Hermoston rauhoittamiseen löytyy hyviä ohjeita, itselläni oli jo niin pitkällä, että vaati lääkityksen aloittamisen. Jonka aikana sitten myös harjoitellaan sitä hermoston rauhoittamista ja turvallisuuden tunnetta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Meni tämäkin ketju pilalle, kaiken paskan myrkyn mainokseksi. Alkuun onneksi tervettä keskustelua, siitä kiitos! Jos tunkee itseensä psyykelääkeitä, ei tunne iloa ei surua. Taapertaa sumussa, onko se elämää?
Lääkkeiden avulla huolensa heittäneitä ei ole ketjussa kovinkaan monta.
Itselläni ssri -lääke toi apua ahdistuneisuushäiriöön. Olin epäileväinen, kunnes jonkin aikaa käytettyä huomasin, ettei mielessä juossutkaan enää koko ajan jonkin katastrofin ainekset.
Eikä tämä sumussa elämistä ainakaan omalla kohdalla ole ollut. Samoin tunnen iloa ja surua.
Ilman lääkettä taas olin täydessä sumussa, kun ei mieleen enää mahtunut mitään muuta, kuin se jokin katastrofi, joka pilaa koko loppuelämäni. Ja oli vaikeus tuntea enää muuta kuin syvää pelkoa ja ahdistuneisuutta.
Itse olen pyrkinyt hankkimaan vapaa-ajalla muuta ajateltavaa, jottei työasioita tule vatvottua liikaa. Jossain määrin se on auttanut, vaikkei kokonaan olekaan ongelmaa poistanut. Jos en aktiivisesti tee mitään kotona, niin työasiat täyttävät mielen.