Lue keskustelun säännöt.
Omaisten velvollisuudet liittyen vanhuksiin?
Sain puhelun liittyen tätiini. Hän on 87v ja kaaduttuaan hän on ollut leikkauksessa ja sen jälkeen siirtymässä ainakin toipumisen ajaksi palveluasumiseen. Kuulin nämä asiat fysioterapeutilta, joka soitti. Kun ihmettelin, onko hänellä lupa kertoa tätini terveystietoja minulle, hän sanoi minun olevan tätini kontaktihenkilönä terveystiedoissa. Ja hänen puhelunsa koski sitä, että omaisen velvollisuus on hakea tädille suunnitellut apuvälineet apuvälinelainaamosta ja viedä ne tädin asumisyksikköön ennen päivä x, jolloin hän tulee opastamaan tätiä niiden käytössä. Kerroin, että.olen kuullut tädistä viimeksi 7kk sitten, asun 250km päässä ja minulla ei ole aikomusta kuljetella apuvälineitä. Fysioterapeutti pahoitteli, että apuvälineiden noudot ja palautukset eivät kuulu fysioterapeutin, vaan omaisten vastuulle. Toistin, että en aio mitään noutaa ja haluan että tietoni poistetaan tädin terveystiedoista. Fysioterapeutti pahoitteli, että hän ei voi tehdä muutosta ja kysyi, että perutaanko fysioterapiakäynti tädin luo. Sanoin, että en aio kommentoida mitenkään etäisen tätini terveysasioita ja päätin puhelun.
Haluaisin kuulla, mitä kaikkea muuta voi kuulua "omaisen" vastuulle? Olin tästä aivan ällikällä lyöty ja pelkään, että pian tulee lisää yhteydenottoja.
Kommentit (615)
Vierailija kirjoitti:
Kiitos kertomuksistanne, minusta avartavaa on ollut lukea tätä ketjua. Omalla kohdallani muutama sisarus ns. vuorotellen varsinkin viikonloppuisin kävi tapaamassa ja samalla auttelemassa vanhempiani, jotka saivat elää pitkän elämän kotona suht kunnossa ja yhdessä. Heitä siis oli kaksi vanhaa, mikä auttoi myös. Silloin tällöin viikonlopuksi kävin osaltani luonaan, oli matkaa. Tein sitä mielelläni ja tarpeesta. Minua ohjasi hyvä tunne, oli tarve autella heitä. Se ei ollut kohdallani rasittavaa. Kyllä mulla oli rakkautta ja kiintymystä heidän persooniinsa kaikista elämänaikaisista vaikeuksista huolimatta.
Niin? Vähän auttelit silloin tällöin. Olisko ollut rasittavaa jos yksin olist hoitanut vaikka 5 vuotta aamusta iltaan? Omista töistä, omista lapsista ja välimatkasta huolimatta. Osaatko kuvitella? Et.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
On tullut huomattua, ettl se hyvä, minkä tekee avuntarpeessa olevalle läheiselle, tulee yleensä takaisin itselle jossain muodossa. Joskus jopa moninkertaisena!
Vierailija kirjoitti:
On tullut huomattua, ettl se hyvä, minkä tekee avuntarpeessa olevalle läheiselle, tulee yleensä takaisin itselle jossain muodossa. Joskus jopa moninkertaisena!
Kylläpä jo etukäteen hykerryttää, mikä jättipotti sitä hyvää onkaan tulollaan. Kunhan se ei tarkoita sitä, että lapseni joutuvat uhraamaan elämänsä mun vanhuuden vuoksi. Sellaisen jättipotin jätän välistä. Haluan maksun muussa muodossa, kiitos.
T. Se, joka hoitaa kahdeksatta vuotta
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kiitos kertomuksistanne, minusta avartavaa on ollut lukea tätä ketjua. Omalla kohdallani muutama sisarus ns. vuorotellen varsinkin viikonloppuisin kävi tapaamassa ja samalla auttelemassa vanhempiani, jotka saivat elää pitkän elämän kotona suht kunnossa ja yhdessä. Heitä siis oli kaksi vanhaa, mikä auttoi myös. Silloin tällöin viikonlopuksi kävin osaltani luonaan, oli matkaa. Tein sitä mielelläni ja tarpeesta. Minua ohjasi hyvä tunne, oli tarve autella heitä. Se ei ollut kohdallani rasittavaa. Kyllä mulla oli rakkautta ja kiintymystä heidän persooniinsa kaikista elämänaikaisista vaikeuksista huolimatta.
Niin? Vähän auttelit silloin tällöin. Olisko ollut rasittavaa jos yksin olist hoitanut vaikka 5 vuotta aamusta iltaan? Omista töistä, omista lapsista ja välimatkasta huolimatta. Osaatko kuvitella? Et.
Niin siis mun pointti oli juuri tuossa, että minulla sattui menemään noinkin helposti, ja että muutakin on olemassa. Kiitän myös yhteistyökykyistä perheen porukkaa. Sanoinhan, että oli mielenkiintoista lukea, miten teillä monilla onkaan kokemus ollut! Raskasta, kyllä. Sanoin, että 'omalla kohdallani' meni näin. Ja korostin etten hoitanut yksin ja korostin että selvisin viikonlopuilla. Kyllä osaan kuvitella, ja on ollut hyvä lukea ketju.
Niinhän se on, yksi äiti pystyy hoitamaan viisi lasta mutta viisi lasta ei yhtä äitiä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
On aika uskomatonta tekstiä..näköjään nykyajan työelämässä olevat ovat sitä mieltä, että kaikki eläkeläiset tulisi viedä kaasukammioon viemästä pois heidän eläkkeittään. Ja ollaan vain perintöjonossa kädet pitkällä. Keskustelun aloittajakin on sitä mieltä, että 250km on pitkä matka mennä hoitamaan tai auttamaan äitiään. Mihin helvettiin tämä yhteiskunta on menossa?
Vierailija kirjoitti:
Niinhän se on, yksi äiti pystyy hoitamaan viisi lasta mutta viisi lasta ei yhtä äitiä.
Heh, tää on vähä hauska huomio! Hm, se helepottaa kovasti kun ensin äiti ja viisi lasta asuvat ihan saman katon alla koko ajan, mut sit myöhemmin kun äiti on vanha niin nuo mokomat kaikki 6 perhekuntaa asuvat eri osoitteissa ja oletettavasti kovin eri paikkakunnillakin. :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
On aika uskomatonta tekstiä..näköjään nykyajan työelämässä olevat ovat sitä mieltä, että kaikki eläkeläiset tulisi viedä kaasukammioon viemästä pois heidän eläkkeittään. Ja ollaan vain perintöjonossa kädet pitkällä. Keskustelun aloittajakin on sitä mieltä, että 250km on pitkä matka mennä hoitamaan tai auttamaan äitiään. Mihin helvettiin tämä yhteiskunta on menossa?
Sitä minäkin ihmettelen, miten kauhean kylmä ja tunteeton suhtautuminen omiin vanhempiin voikin olla, tämän ketjun perusteella!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
On aika uskomatonta tekstiä..näköjään nykyajan työelämässä olevat ovat sitä mieltä, että kaikki eläkeläiset tulisi viedä kaasukammioon viemästä pois heidän eläkkeittään. Ja ollaan vain perintöjonossa kädet pitkällä. Keskustelun aloittajakin on sitä mieltä, että 250km on pitkä matka mennä hoitamaan tai auttamaan äitiään. Mihin helvettiin tämä yhteiskunta on menossa?
Sitä minäkin ihmettelen, miten kauhean kylmä ja tunteeton suhtautuminen omiin vanhempiin voikin olla, tämän ketjun perusteella!
Onko lapsiin suhtautuminen erityisen lämmintä jos he ovat vain sitä varten että he juoksevat auttamaan kun mamma sitä tarvitsee?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
On aika uskomatonta tekstiä..näköjään nykyajan työelämässä olevat ovat sitä mieltä, että kaikki eläkeläiset tulisi viedä kaasukammioon viemästä pois heidän eläkkeittään. Ja ollaan vain perintöjonossa kädet pitkällä. Keskustelun aloittajakin on sitä mieltä, että 250km on pitkä matka mennä hoitamaan tai auttamaan äitiään. Mihin helvettiin tämä yhteiskunta on menossa?
Tuossa iässä voi vielä opetella lukemaan paremmin. Lue aloitus ja ketju ensin ja tule sitten vasta kommentoimaan.
Vierailija kirjoitti:
Niinhän se on, yksi äiti pystyy hoitamaan viisi lasta mutta viisi lasta ei yhtä äitiä.
Mun lapset osaa käyttäytyä, elävät niillä säännöillä, olosuhteilla ja raameilla, jotka minä annan. Jos yksikään lapsistani käyttäytyisi kuin äitini, häpeäisin silmät päästäni. Lapseni ovat päivät päivähoidossa tai koulussa ja ymmärtävät, että äidin on käytävä töissä. Lapsillani on myös jo pienestä pitäen empatiaa ja ymmärrys siitä, että maailma ei pyöri heidän ympärillään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
On aika uskomatonta tekstiä..näköjään nykyajan työelämässä olevat ovat sitä mieltä, että kaikki eläkeläiset tulisi viedä kaasukammioon viemästä pois heidän eläkkeittään. Ja ollaan vain perintöjonossa kädet pitkällä. Keskustelun aloittajakin on sitä mieltä, että 250km on pitkä matka mennä hoitamaan tai auttamaan äitiään. Mihin helvettiin tämä yhteiskunta on menossa?
Sitä minäkin ihmettelen, miten kauhean kylmä ja tunteeton suhtautuminen omiin vanhempiin voikin olla, tämän ketjun perusteella!
Oletko tietoinen että vanhempia on erilaisia? Hyviä ja huonoja. Hoitaisitko psykopaatti vanhempaasi riemulla? Entä kylmää ja tunteetonta vanhempaasi?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kunnia-asia huolehtia omista vanhemmistaan. Ei toki aina helppoa tai kivaa, mutta ei varmasti kaduta tulevaisuudessa että tuli hoidettua.
Niin. Minä jäin töistäni vuoden vuorotteluvapaalle saattohoitaakseni toisen vanhempani. Viisi kuukautta siinä meni, sitten Luoja oli armelias ja otti kärsivän pois. Loppuaika vuorotteluvapaasta meni ns. toipuessa, mutta päivääkään en vaihtaisi pois. En ikinä. Se oli kaikesta huolimatta arvokasta ja kaiken sen arvoista.
5kk. Olipa lyhyt sitoumus. Tuollaisen minäkin voisin hyväksyä.
Mulla meneillään kahdeksas vuosi.
Niin. Toinen vanhempani menehtyi syöpään ja metareihin kuusi vuotta sairastettuaan, se oli silloin perheemme toinen syöpädiagnoosi. Toisella vielä elossa olevalla vanhemmallani on nyt itsellään vasta kolmas syöpädiagnoosi jota on sairastanut vasta 15 vuotta ja josta ei voi parantua. Perheemme on elänyt neljän eri syövän kanssa yhtäjaksoisesti lähes 25 vuotta. Kaikkien vuosien aikana lukemattomia poliklinikka- ja sairaalakäyntejä, osastojaksoja, erilaisia hoitoja, labroja, kuumeen mittausta, tulehdusarvoja, keuhkokuumeita, sytostaatteja ja pistoksia. Elämä menee käytännössä sydän aina jossain määrin syrjällään. Silti olen vielä ihan täyspäinen-
Pistä paremmaksi jos pystyt.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kiitos kertomuksistanne, minusta avartavaa on ollut lukea tätä ketjua. Omalla kohdallani muutama sisarus ns. vuorotellen varsinkin viikonloppuisin kävi tapaamassa ja samalla auttelemassa vanhempiani, jotka saivat elää pitkän elämän kotona suht kunnossa ja yhdessä. Heitä siis oli kaksi vanhaa, mikä auttoi myös. Silloin tällöin viikonlopuksi kävin osaltani luonaan, oli matkaa. Tein sitä mielelläni ja tarpeesta. Minua ohjasi hyvä tunne, oli tarve autella heitä. Se ei ollut kohdallani rasittavaa. Kyllä mulla oli rakkautta ja kiintymystä heidän persooniinsa kaikista elämänaikaisista vaikeuksista huolimatta.
Onko sisarustesi kokemus yhtä positiivinen? Kuka teistä hoiti saatavilla olemisen, joka lennähti paikalle hoitamaan akuutit asiat?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
On aika uskomatonta tekstiä..näköjään nykyajan työelämässä olevat ovat sitä mieltä, että kaikki eläkeläiset tulisi viedä kaasukammioon viemästä pois heidän eläkkeittään. Ja ollaan vain perintöjonossa kädet pitkällä. Keskustelun aloittajakin on sitä mieltä, että 250km on pitkä matka mennä hoitamaan tai auttamaan äitiään. Mihin helvettiin tämä yhteiskunta on menossa?
Sitä minäkin ihmettelen, miten kauhean kylmä ja tunteeton suhtautuminen omiin vanhempiin voikin olla, tämän ketjun perusteella!
Ai kauheeta miten naivi kommentti!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kunnia-asia huolehtia omista vanhemmistaan. Ei toki aina helppoa tai kivaa, mutta ei varmasti kaduta tulevaisuudessa että tuli hoidettua.
Niin. Minä jäin töistäni vuoden vuorotteluvapaalle saattohoitaakseni toisen vanhempani. Viisi kuukautta siinä meni, sitten Luoja oli armelias ja otti kärsivän pois. Loppuaika vuorotteluvapaasta meni ns. toipuessa, mutta päivääkään en vaihtaisi pois. En ikinä. Se oli kaikesta huolimatta arvokasta ja kaiken sen arvoista.
5kk. Olipa lyhyt sitoumus. Tuollaisen minäkin voisin hyväksyä.
Mulla meneillään kahdeksas vuosi.
Niin. Toinen vanhempani menehtyi syöpään ja metareihin kuusi vuotta sairastettuaan, se oli silloin perheemme toinen syöpädiagnoosi. Toisella vielä elossa olevalla vanhemmallani on nyt itsellään vasta kolmas syöpädiagnoosi jota on sairastanut vasta 15 vuotta ja josta ei voi parantua. Perheemme on elänyt neljän eri syövän kanssa yhtäjaksoisesti lähes 25 vuotta. Kaikkien vuosien aikana lukemattomia poliklinikka- ja sairaalakäyntejä, osastojaksoja, erilaisia hoitoja, labroja, kuumeen mittausta, tulehdusarvoja, keuhkokuumeita, sytostaatteja ja pistoksia. Elämä menee käytännössä sydän aina jossain määrin syrjällään. Silti olen vielä ihan täyspäinen-
Pistä paremmaksi jos pystyt.
Luuletko että tämä on joku kilpailu? Miksi sitten puhut 5 kuukaudesta?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kunnia-asia huolehtia omista vanhemmistaan. Ei toki aina helppoa tai kivaa, mutta ei varmasti kaduta tulevaisuudessa että tuli hoidettua.
Niin. Minä jäin töistäni vuoden vuorotteluvapaalle saattohoitaakseni toisen vanhempani. Viisi kuukautta siinä meni, sitten Luoja oli armelias ja otti kärsivän pois. Loppuaika vuorotteluvapaasta meni ns. toipuessa, mutta päivääkään en vaihtaisi pois. En ikinä. Se oli kaikesta huolimatta arvokasta ja kaiken sen arvoista.
Samantyyppinen kokemus, luopumista liittyen työelämään, jotta voin hoitaa läheistäni. Ei kaduta.
Miksi luovuit työelämästä? Tässähän juuri puhutaan siitä että omien töiden ohessa helposti hoituu vanhempien hoito. Vaikka satojen kilometrien päähän. Kerro nyt vielä errä sinulla ei ollut silloin alaikäisiä lapsia hoidettavana? Vai annoitko ne huostaan jotta pääsit hoitamaan vanhempiasi?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kunnia-asia huolehtia omista vanhemmistaan. Ei toki aina helppoa tai kivaa, mutta ei varmasti kaduta tulevaisuudessa että tuli hoidettua.
Niin. Minä jäin töistäni vuoden vuorotteluvapaalle saattohoitaakseni toisen vanhempani. Viisi kuukautta siinä meni, sitten Luoja oli armelias ja otti kärsivän pois. Loppuaika vuorotteluvapaasta meni ns. toipuessa, mutta päivääkään en vaihtaisi pois. En ikinä. Se oli kaikesta huolimatta arvokasta ja kaiken sen arvoista.
5kk. Olipa lyhyt sitoumus. Tuollaisen minäkin voisin hyväksyä.
Mulla meneillään kahdeksas vuosi.
Niin. Toinen vanhempani menehtyi syöpään ja metareihin kuusi vuotta sairastettuaan, se oli silloin perheemme toinen syöpädiagnoosi. Toisella vielä elossa olevalla vanhemmallani on nyt itsellään vasta kolmas syöpädiagnoosi jota on sairastanut vasta 15 vuotta ja josta ei voi parantua. Perheemme on elänyt neljän eri syövän kanssa yhtäjaksoisesti lähes 25 vuotta. Kaikkien vuosien aikana lukemattomia poliklinikka- ja sairaalakäyntejä, osastojaksoja, erilaisia hoitoja, labroja, kuumeen mittausta, tulehdusarvoja, keuhkokuumeita, sytostaatteja ja pistoksia. Elämä menee käytännössä sydän aina jossain määrin syrjällään. Silti olen vielä ihan täyspäinen-
Pistä paremmaksi jos pystyt.
Luuletko että tämä on joku kilpailu? Miksi sitten puhut 5 kuukaudesta?
Koska siinä kohtaa kun kuuden vuoden aikana kaikki mahdolliset hoidot läpikäytynä hoidot lopetettiin tehottomana, lääkärin elinaika-arvio oli että kokonaista vuotta ei enää selviä hengissä. Siitä hetkestä kuolema tuli viiden kuukauden kuluttua, vuorotteluvapaalle jäin lähes samaan aikaan kun alle vuoden arvio annettiin. Toki olin hoitanut häntä paljon jo sen kuuden vuoden sairastamisenkin aikana, samoin kuin toista kaksi syöpää siihen mennessä sairastanutta toista vanhempaani.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kunnia-asia huolehtia omista vanhemmistaan. Ei toki aina helppoa tai kivaa, mutta ei varmasti kaduta tulevaisuudessa että tuli hoidettua.
Niin. Minä jäin töistäni vuoden vuorotteluvapaalle saattohoitaakseni toisen vanhempani. Viisi kuukautta siinä meni, sitten Luoja oli armelias ja otti kärsivän pois. Loppuaika vuorotteluvapaasta meni ns. toipuessa, mutta päivääkään en vaihtaisi pois. En ikinä. Se oli kaikesta huolimatta arvokasta ja kaiken sen arvoista.
5kk. Olipa lyhyt sitoumus. Tuollaisen minäkin voisin hyväksyä.
Mulla meneillään kahdeksas vuosi.
Niin. Toinen vanhempani menehtyi syöpään ja metareihin kuusi vuotta sairastettuaan, se oli silloin perheemme toinen syöpädiagnoosi. Toisella vielä elossa olevalla vanhemmallani on nyt itsellään vasta kolmas syöpädiagnoosi jota on sairastanut vasta 15 vuotta ja josta ei voi parantua. Perheemme on elänyt neljän eri syövän kanssa yhtäjaksoisesti lähes 25 vuotta. Kaikkien vuosien aikana lukemattomia poliklinikka- ja sairaalakäyntejä, osastojaksoja, erilaisia hoitoja, labroja, kuumeen mittausta, tulehdusarvoja, keuhkokuumeita, sytostaatteja ja pistoksia. Elämä menee käytännössä sydän aina jossain määrin syrjällään. Silti olen vielä ihan täyspäinen-
Pistä paremmaksi jos pystyt.
Kylläpä on harmi, että et maininnut mitään näistä asioista alkuperäisessä viestissäsi. Se kun oli kirjoitettu tavalla, joka tässä ketjussa ei voinut tulla muuta kuin väärinymmärretyksi. Ehkäpä itse en vieläkään sitä ymmärrä ihan oikein vieläkään.
Aloittaja lähti keskustelemaan omaisen velvollisuuksista ja ehkäpä myös omaisen käsitettä määriteltiin. Missä menee kohtuus siinä, mitä saa omainen saa odottaa yhteiskunnalta (tässä korkeimmin verotetussa maassamme), mitä yhteiskunta saa odottaa omaiselta? Kuka ylipäätään on omainen ja kuka saa päättää siitä? Miksi laki näiden asioiden ympärillä on leväperäinen ja toimintatavat vieläkin epäselvemmät? Sulla olisi varmaan kokemuksesi perusteella paljon sanottavaa näihin asioihin. Ehkä haluaisit tuoda niitä enemmän esiin?
Eli nyt, jos hoitaminen loppuisi tähän, niin menisi sitten vähintään 8 vuotta toipuessa?