Lue keskustelun säännöt.
Omaisten velvollisuudet liittyen vanhuksiin?
Sain puhelun liittyen tätiini. Hän on 87v ja kaaduttuaan hän on ollut leikkauksessa ja sen jälkeen siirtymässä ainakin toipumisen ajaksi palveluasumiseen. Kuulin nämä asiat fysioterapeutilta, joka soitti. Kun ihmettelin, onko hänellä lupa kertoa tätini terveystietoja minulle, hän sanoi minun olevan tätini kontaktihenkilönä terveystiedoissa. Ja hänen puhelunsa koski sitä, että omaisen velvollisuus on hakea tädille suunnitellut apuvälineet apuvälinelainaamosta ja viedä ne tädin asumisyksikköön ennen päivä x, jolloin hän tulee opastamaan tätiä niiden käytössä. Kerroin, että.olen kuullut tädistä viimeksi 7kk sitten, asun 250km päässä ja minulla ei ole aikomusta kuljetella apuvälineitä. Fysioterapeutti pahoitteli, että apuvälineiden noudot ja palautukset eivät kuulu fysioterapeutin, vaan omaisten vastuulle. Toistin, että en aio mitään noutaa ja haluan että tietoni poistetaan tädin terveystiedoista. Fysioterapeutti pahoitteli, että hän ei voi tehdä muutosta ja kysyi, että perutaanko fysioterapiakäynti tädin luo. Sanoin, että en aio kommentoida mitenkään etäisen tätini terveysasioita ja päätin puhelun.
Haluaisin kuulla, mitä kaikkea muuta voi kuulua "omaisen" vastuulle? Olin tästä aivan ällikällä lyöty ja pelkään, että pian tulee lisää yhteydenottoja.
Kommentit (616)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei fyssarilla ole mitään valtuuksia käskeä hakemaan apuvälineitä tai muutenkaan pakottamaan avuksi vanhukselle.
Ihan ymmärrettävää, että noinkin etäisen ja kaukana asuvan ihmisen kohdalla ei ole tarvetta, eikä halua auttaa.
Sen sijaan en ymmärrä sitä, jos lapset kokevat pakoksi auttaa ikääntyviä vanhempiaan. Jotenkin itse ajattelen sen olevan etuoikeus, että on saanut pitää vanhempansa niin pitkään, että ovat eläke- tai vanhuusiässä.
Luulenpa, että moni nykyihminen ei tajua itse vanhenevansa ja todennäköisesti tarvitsevansa apua lapsiltaan, jotka toki itse on kasvattanut juuri sellaisiksi, jollaisia ovat.
Jos on varaa maksaa yksityiselle, niin sitten nämä ei-auttavat lapset valittavat, kun perintö kuluu hoitomaksuihin.
Suo siellä, vetelä täällä, on vanha sanonta, joka edelleen pitää paikkansa, monessakin asiassa.
Nykyvanhukset eivät tajua tulleensa vanhoiksi, eivätkä tehneet nuorempina mitään järjestelyitä sen suhteen, että toimintakyky laskee. Eivätkä ole pitäneet huolta ihmissuhteistaan omiin aikuisiin lapsiinsa, tai muihin sukulaisiin. Tämä on iso 40-50-luvuilla syntyneiden helmasynti.
Nyt jo parikymppiset säästää eläkettään varten.
Itse olen 43-vuotias. Meille on päivänselvää, että vanhuutta varten säästetään palveluiden ostamista varten ja omakotitalosta luovutaan heti, kun ei saada tätä itse hoidettua. Mitään hiton mökkejä ei hommata vaivoiksi. Kunnossa on testamentti, hoitotahto. Turha lapsia on rankaista siitä, että ei vanhemmat ikääntyy. Se ei ole yllättävä asia, vaan tapahtuu ihan kaikille, jotka saavat elää pitkään.
omakotitalosta luovutaan heti, kun ei saada tätä itse hoidettua.
Se koska omakotitaloa ei saa enää itse hoidettua on aika liukuva käsite ja määritelmä tuntuu myös muuttuvan kun ikää tulee lisää.
Kyllä se määritelmän takaraja menee viimeistään siinä, jos tarvitsee omat lapset talon ja pihan huoltoon, lumitöihin jne. Liukumavaraa on vielä siinä, kauanko itse säästetty raha riittää näiden palveluiden ostamiseen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tuosta rajojen asettamisesta... sekään ei aina ole ihan helppo juttu. Aika harvoin kai on tilanne, että vanhus muuttuu itsekseen pärjäävästä yhdessä yössä jatkuvasti apua tarvitsevaksi. Omalla kohdallani tilanne oli sama kuin tarinassa sammakon laittamisesta kattilaan. Ensin avuntarve oli ehkä vain 1-2 kertaa vuodessa. Isä oli esimerkiksi ostanut uuden tietokoneen ja mä sitten kävin asentamassa siihen kaikki tarvittavat ohjelmat. Näin mentiin useampi vuosi. Vähitellen avuntarvetta alkoi olla kerran kuukaudessa, sitten kerran viikossa, sitten kerran päivässä ja lopulta monta kertaa päivässä ja myös öisin. Siinä sitten koittaa sovittaa työjuttunsa ja omat juttunsa johonkin väliin, kun enää ei voi aikatauluttaa vanhuksen asioita itselleen sopivalla tavalla vaan avuntarve ilmenee just sillä sekunnilla eikä voi odottaa edes työpäivän päättymiseen saati sitten seuraavaan vapaapäivään.
Aikoinaan isä joutui luopumaan autolla ajamisesta ja mä sitten tilasin vanhemmilleni ruuat samaan kuljetukseen kuin omanikin ja kävin kuskaamassa heidän ostoksensa pihan poikki. Yhdessä vaiheessa jouduin jo itse kävelemään kyynärsauvojen kanssa ja mun vanhemmillani oli tapana juoda paljon maitoja, piimää ja tuoremehuja, joten ne ostoskassit oli aika painavia. Yritin saada isää tekemään tilauksensa itse ja lupasin opettaa, miten homma tehdään. Mutta ei hän halunnut. Hänestä oli parempi, että minä tilaan ja kuskaan heille. Niinhän mä olin siihenkin asti tehnyt. Mitä sitä nyt hyväksi havaittua tapaa muuttamaan. Sitten mulle selvisi tuleva polven leikkausaikani ja sanoin isälle, että koska on talvi ja liukasta, niin mä en sitten ainakaan viiteen viikkoon lähde kotoani yhtään minnekään enkä varsinkaan kantamaan painavia ostoksia. Isä joutui siis opettelemaan homman ja jo ekan kerran jälkeen muisti aina mainostaa, miten kätevä palvelu ostosten netistä kotiinkuljetuksella tilaaminen oli. Sama vääntö oli niin monessa muussakin asiassa. Ensin jatkuva jääräpäinen vastustus ja sitten, kun olikin jo pakko hankkia palvelu, oikin tosi tyytyväinen. Ihan siis jo tällaiset asiat, että joutuu käyttämään omaa aikaansa ja voimavarojaan siihen, että saa vanhuksen jääräpäisen vastustuksen loppumaan ja vanhuksen hankkimaan palveluita, jotka helpottavat vanhuksen elämää, tekee oman vanhempansa seurassa olemisen vähemmän mukavaksi ja lopulta ei tee mieli kovin usein enää tavata. Toisaalta kyllä ymmärrän monia vanhuksia siinä mielessä, että jos on aina tottunut tekemään kaiken itse ja joutuu myöntämään itselleen, että enää ei pystykään, se voi olla kova paikka. Mä en ole koskaan ollut niin kaikkivoipainen, että olisin pystynyt tekemään kaikkki asiat itse, ja siksi erilaisten palveluiden käyttäminen on ollut mulle aina ihan normaalia elämään kuuluvaa asiaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä purskahdin itkuun, kun sain syöpädiagnoosin. Olin niin onnellinen, että nyt saan tauon ja voin keskittyä omaan paranemiseeni. Kuulostaa järjettömältä, mutta niin vain oli.
No saitko todella tauon?
Mä luulen, ettei onnistuisi sekään.
Toki siinä vaiheessa, kun olet itse ihan pois pelistä, pää kainalossa ja henkihieverissä niin sitten tietysti alkaa olla mahdollisuus olla ulkona tästä vanhussavotasta.
Luultavasti silloinkin pitäisi vielä hoidella vanhuksen mobiilipankki ym. netin kautta hoidettavia asioita. Ja kuunnella valitusta ja surkuttelua, kuinka hänellä itsellään on nyt niin vaikeaa ja raskasta, kun sinä menit tuollacravoin sairastumaan ja kukas hänet nyt hoitaa.
Sain tauon kauppaostosten hoitamisesta ja puhelimesta. Ilmoitin myös kotihoitoon, että olen nyt sivussa jonkin aikaa. Vastasin joskus äidin puheluihin, mutta jos niissä oli vain tyhjää valittamista, sanoin, etten jaksa ja laitoin puhelun poikki. Etukäteen sovin siivoukset, kampaajan ja jalkahoitajan, mutta seurasin verkkopankin ja tein hakemuksen kotitalousvähennyksestä. Eniten helpotti se, että ei tarvinnut toimia likasankona.
Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:
Tuosta rajojen asettamisesta... sekään ei aina ole ihan helppo juttu. Aika harvoin kai on tilanne, että vanhus muuttuu itsekseen pärjäävästä yhdessä yössä jatkuvasti apua tarvitsevaksi. Omalla kohdallani tilanne oli sama kuin tarinassa sammakon laittamisesta kattilaan. Ensin avuntarve oli ehkä vain 1-2 kertaa vuodessa. Isä oli esimerkiksi ostanut uuden tietokoneen ja mä sitten kävin asentamassa siihen kaikki tarvittavat ohjelmat. Näin mentiin useampi vuosi. Vähitellen avuntarvetta alkoi olla kerran kuukaudessa, sitten kerran viikossa, sitten kerran päivässä ja lopulta monta kertaa päivässä ja myös öisin. Siinä sitten koittaa sovittaa työjuttunsa ja omat juttunsa johonkin väliin, kun enää ei voi aikatauluttaa vanhuksen asioita itselleen sopivalla tavalla vaan avuntarve ilmenee just sillä sekunnilla eikä voi odottaa edes työpäivän päättymiseen saati sitten seuraavaan vapaapäivään.
Aikoinaan isä joutui luopumaan autolla ajamisesta ja mä sitten tilasin vanhemmilleni ruuat samaan kuljetukseen kuin omanikin ja kävin kuskaamassa heidän ostoksensa pihan poikki. Yhdessä vaiheessa jouduin jo itse kävelemään kyynärsauvojen kanssa ja mun vanhemmillani oli tapana juoda paljon maitoja, piimää ja tuoremehuja, joten ne ostoskassit oli aika painavia. Yritin saada isää tekemään tilauksensa itse ja lupasin opettaa, miten homma tehdään. Mutta ei hän halunnut. Hänestä oli parempi, että minä tilaan ja kuskaan heille. Niinhän mä olin siihenkin asti tehnyt. Mitä sitä nyt hyväksi havaittua tapaa muuttamaan. Sitten mulle selvisi tuleva polven leikkausaikani ja sanoin isälle, että koska on talvi ja liukasta, niin mä en sitten ainakaan viiteen viikkoon lähde kotoani yhtään minnekään enkä varsinkaan kantamaan painavia ostoksia. Isä joutui siis opettelemaan homman ja jo ekan kerran jälkeen muisti aina mainostaa, miten kätevä palvelu ostosten netistä kotiinkuljetuksella tilaaminen oli. Sama vääntö oli niin monessa muussakin asiassa. Ensin jatkuva jääräpäinen vastustus ja sitten, kun olikin jo pakko hankkia palvelu, oikin tosi tyytyväinen. Ihan siis jo tällaiset asiat, että joutuu käyttämään omaa aikaansa ja voimavarojaan siihen, että saa vanhuksen jääräpäisen vastustuksen loppumaan ja vanhuksen hankkimaan palveluita, jotka helpottavat vanhuksen elämää, tekee oman vanhempansa seurassa olemisen vähemmän mukavaksi ja lopulta ei tee mieli kovin usein enää tavata. Toisaalta kyllä ymmärrän monia vanhuksia siinä mielessä, että jos on aina tottunut tekemään kaiken itse ja joutuu myöntämään itselleen, että enää ei pystykään, se voi olla kova paikka. Mä en ole koskaan ollut niin kaikkivoipainen, että olisin pystynyt tekemään kaikkki asiat itse, ja siksi erilaisten palveluiden käyttäminen on ollut mulle aina ihan normaalia elämään kuuluvaa asiaa.
Minusta kirjoitat todella rehellisesti asioista ja suoraan. Kommenttejasi on ilo lukea ja lukea niitä myös puolisolle. Arvostan
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten voi olla laillista, että kuka tahansa saa ilman lupaa ilmoittaa lähiomaisekseen kenet vaan, etenkin jos mukana seuraa kaikenlaisia omaisen velvollisuuksia?
Kieli pitkällä tämäkin äm mä sitten perintöä kuitenkin odottelee.
Kuvitteletko sinä periväsi tätisi ja setäsi, joilla on oma/omia lapsia aka. perillisiä? Ettei olisi vain sinun kielesi joka kuivuu, kun ei kutsua perukirjoitukseen kuulu tätiesi ja setiesi kuoltua.
Hot tip: jos ei tiedä perusasioita jostain arkipäiväisestä yleissivistykseen kuuluvasta asiasta, on sellainen moderni juttu kuin tekoäly, suureksi avuksi. Kokeilepa!
Sinullekin tippi: kokeilepa kysyä, mitä mieltä tekoäly on testamentista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten voi olla laillista, että kuka tahansa saa ilman lupaa ilmoittaa lähiomaisekseen kenet vaan, etenkin jos mukana seuraa kaikenlaisia omaisen velvollisuuksia?
Onkohan aloittajan tapauksessa kuitenkin tehty edunvalvontavaltuutus?
Ketään ei määrätä edunvalvojaksi ilman, että asianomaiselta itseltään ensin kysytään, ottaako hän homman vastaan vai ei. Ja tuo valtuutus ei vielä tarkoita, että henkilö olisi edunvalvonnan tarpeessa. Mulla on omaani laitettu kolme henkilöä siinä järjestyksessä, mikä olisi todennköisin suostumaan edunvalvoijaksi, mutta ei voi vielä tietää, ovatko ko henkilöt sitten aikanaan, jos edunvalvontaan joudun, edes elossa tai kykeneviä ottamaan homman vastaan. Neljäntenä on sitten yksi lakifirma, jos kenellekään niistä kolmesta homma ei käy.
Vierailija kirjoitti:
Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:
Tuosta rajojen asettamisesta... sekään ei aina ole ihan helppo juttu. Aika harvoin kai on tilanne, että vanhus muuttuu itsekseen pärjäävästä yhdessä yössä jatkuvasti apua tarvitsevaksi. Omalla kohdallani tilanne oli sama kuin tarinassa sammakon laittamisesta kattilaan. Ensin avuntarve oli ehkä vain 1-2 kertaa vuodessa. Isä oli esimerkiksi ostanut uuden tietokoneen ja mä sitten kävin asentamassa siihen kaikki tarvittavat ohjelmat. Näin mentiin useampi vuosi. Vähitellen avuntarvetta alkoi olla kerran kuukaudessa, sitten kerran viikossa, sitten kerran päivässä ja lopulta monta kertaa päivässä ja myös öisin. Siinä sitten koittaa sovittaa työjuttunsa ja omat juttunsa johonkin väliin, kun enää ei voi aikatauluttaa vanhuksen asioita itselleen sopivalla tavalla vaan avuntarve ilmenee just sillä sekunnilla eikä voi odottaa edes työpäivän päättymiseen saati sitten seuraavaan vapaapäivään.
Aikoinaan isä joutui luopumaan autolla ajamisesta ja mä sitten tilasin vanhemmilleni ruuat samaan kuljetukseen kuin omanikin ja kävin kuskaamassa heidän ostoksensa pihan poikki. Yhdessä vaiheessa jouduin jo itse kävelemään kyynärsauvojen kanssa ja mun vanhemmillani oli tapana juoda paljon maitoja, piimää ja tuoremehuja, joten ne ostoskassit oli aika painavia. Yritin saada isää tekemään tilauksensa itse ja lupasin opettaa, miten homma tehdään. Mutta ei hän halunnut. Hänestä oli parempi, että minä tilaan ja kuskaan heille. Niinhän mä olin siihenkin asti tehnyt. Mitä sitä nyt hyväksi havaittua tapaa muuttamaan. Sitten mulle selvisi tuleva polven leikkausaikani ja sanoin isälle, että koska on talvi ja liukasta, niin mä en sitten ainakaan viiteen viikkoon lähde kotoani yhtään minnekään enkä varsinkaan kantamaan painavia ostoksia. Isä joutui siis opettelemaan homman ja jo ekan kerran jälkeen muisti aina mainostaa, miten kätevä palvelu ostosten netistä kotiinkuljetuksella tilaaminen oli. Sama vääntö oli niin monessa muussakin asiassa. Ensin jatkuva jääräpäinen vastustus ja sitten, kun olikin jo pakko hankkia palvelu, oikin tosi tyytyväinen. Ihan siis jo tällaiset asiat, että joutuu käyttämään omaa aikaansa ja voimavarojaan siihen, että saa vanhuksen jääräpäisen vastustuksen loppumaan ja vanhuksen hankkimaan palveluita, jotka helpottavat vanhuksen elämää, tekee oman vanhempansa seurassa olemisen vähemmän mukavaksi ja lopulta ei tee mieli kovin usein enää tavata. Toisaalta kyllä ymmärrän monia vanhuksia siinä mielessä, että jos on aina tottunut tekemään kaiken itse ja joutuu myöntämään itselleen, että enää ei pystykään, se voi olla kova paikka. Mä en ole koskaan ollut niin kaikkivoipainen, että olisin pystynyt tekemään kaikkki asiat itse, ja siksi erilaisten palveluiden käyttäminen on ollut mulle aina ihan normaalia elämään kuuluvaa asiaa.Minusta kirjoitat todella rehellisesti asioista ja suoraan. Kommenttejasi on ilo lukea ja lukea niitä myös puolisolle. Arvostan
Kiitos :) Tässä tosiaan muutaman vuoden joutui omien vanhempieni kanssa elämään noita vaiheita. Toinen oli muistisairas ja toinen ei, mutta liikkui huonosti, niin hyvin erilaisia oli lopulta heidänkin tarpeensa erilaisissa asioissa. Jos isä olisi kuollut ensin, ei olisi ollut mitään mahdollisuuksia huolehtia äidistä loppuun asti. Vaikka etätöitä teinkin, niin vapaata jouduin aina ottamaan, kun piti äitiä vahtia, jotta isä pääsi käymään esimerkiksi lääkärissä tms. Työnteosta ei olisi tullut yhtään mitään, jos olisin asunut äidin kanssa samassa huushollissa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kannattaa jo elinaikana antaa lapsille lasstenlapsille jos on mistä antaa. Mikäli on jo aika raihnainen ja hoitokoti häämöttää. Siihen asti ostaa kotiin palvelut kuten siivous, netillä tilata ruoat ja kotiin kanto, jalkahoidot jne jne, Muutenhan ne menee hoitokodille kuukausittain varsinkin jos pieni eläke.
Voi antaa sen mihin on varaa, mutta ensinnäkin lahjavero tulee hyvin nopeasti maksettavaksi jos ei lapsia ole montaa ja toisaalta on hyvä olla omaa varallisuutta juuri sen takia etteivät ne lapset välttämättä auta vanhusta. Omat rahat tuovat myös turvallisuuden tunnetta monelle vanhukselle ja se voi olla tärkeä asia. Suomessa ainakin toistaiseksi vain tulot vaikuttavat hoitokodin tai kotihoidon maksuihin, ei varallisuus sinänsä.
vaikuttaa jos omistaa metsää ja myydään, myyntitulot, vuokratulot jne
Sittenc jos ei oo lapsia niin tuhlaa omaan elämiseen ja siitä sitten hoitokotiin kun on tarvis. Testamenttaa kelle haluaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
"Sen sijaan en ymmärrä sitä, jos lapset kokevat pakoksi auttaa ikääntyviä vanhempiaan. Jotenkin itse ajattelen sen olevan etuoikeus, että on saanut pitää vanhempansa niin pitkään, että ovat eläke- tai vanhuusiässä."
Kas kun ne lapsetkin alkavat ikääntyä. Itse olen yli kuusikymppinen, vanhempien auttamista on kestänyt kohta kymmenen vuotta. Voit uskoa, että olen väsynyt, kun oma terveyskin on huono. Olen tänä aikana päässyt lomalle kolme kertaa yhden yön ajaksi ja kerran lapsen häiden takia kolmen vuorokauden reissun. Näitä varten sain sovittua kotihoidon kanssa lisäkäynnit. Ai niin, yksi leikkauskin oli, mutta sitä en osaa pitää lomana. Toivon sinulle samaa kuin itselleni.
Kun äitini alkoi kaatuilla kotona nkoronan alettua (seitsemässä viikossa kunto romahti kaupungilla bussilla elokuvissa, asioilla ja ravintolassa käyvästä itsenäisestä ihmisestä heikosti rollaattorin avulla lyhyitä matkoja kulkevaksi) ja hänet haluttiin parin päivän sairaalassa olon jälkeen honokuntoisena palauttaa kaksikerroksisen kotiin, jossa kierreportaat ja makuuhuone/kylpyhuone yläkerrassa totesin sosiaalihoitajalle (tms. sairaalan virkailija) "Kuka ottaa vastuun, minä en ainakaan ota?" Hän ei olisi pärjännyt siellä enää hetkeäkään. Ottivat hänet kuntoutusosastolle kesäksi. Ehdin sinä aikana tyhjentää hänen asuntonsa, etsiä uuden esteettömän asunnon ja valikoida mitä sinne otetaan, muuttaa tavarat ja hoitaa erilaisia järjestelyjä. Siskoni ei ole osallistunut oikeastaan millään tavalla asioiden hoitoon. Minä hoidan äidin raha-asiat ja minulla on tilinkäyttöoikeus haettu pankista, hoidan ostokset, keskustelen kotihoidoin kanssa, järjestän palveluita hänelle jne. Mutta omaishoitajaksi en missään nimessä ryhtyisi. En edes pystyisi, käyn töissä ja päivittäinen aamuin illoin hänen luonaan käyminen olisi täysin mahdotonta. Olemme myös puoliso kanssa sopineet, ettemme ryhdy toistemme omaishoitajiksi. Sen jälkeen saat olla aika omillasi. Minun ei olisi edes mahdollista nostella häntä, hän on parimetsinen mies ja minulla on vanha polvivamma. Olen varautunut vanhuuteen säästämällä ja sijoitamalla, jotta voin ostaa palveluita.
Tätini, yli 90v, käytti kuulolaitetta. Sairaalassa suihkuttivat tädin kuulolaite päässä. Kuulolaite meni rikki. Kuulolaitteen huoltoon vieminen kuului sisaren lapsille, ei sairaalalle. Onneksi veljeni vaimolla oli auto.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei fyssarilla ole mitään valtuuksia käskeä hakemaan apuvälineitä tai muutenkaan pakottamaan avuksi vanhukselle.
Ihan ymmärrettävää, että noinkin etäisen ja kaukana asuvan ihmisen kohdalla ei ole tarvetta, eikä halua auttaa.
Sen sijaan en ymmärrä sitä, jos lapset kokevat pakoksi auttaa ikääntyviä vanhempiaan. Jotenkin itse ajattelen sen olevan etuoikeus, että on saanut pitää vanhempansa niin pitkään, että ovat eläke- tai vanhuusiässä.
Luulenpa, että moni nykyihminen ei tajua itse vanhenevansa ja todennäköisesti tarvitsevansa apua lapsiltaan, jotka toki itse on kasvattanut juuri sellaisiksi, jollaisia ovat.
Jos on varaa maksaa yksityiselle, niin sitten nämä ei-auttavat lapset valittavat, kun perintö kuluu hoitomaksuihin.
Suo siellä, vetelä täällä, on vanha sanonta, joka edelleen pitää paikkansa, monessakin asiassa.
Nykyvanhukset eivät tajua tulleensa vanhoiksi, eivätkä tehneet nuorempina mitään järjestelyitä sen suhteen, että toimintakyky laskee. Eivätkä ole pitäneet huolta ihmissuhteistaan omiin aikuisiin lapsiinsa, tai muihin sukulaisiin. Tämä on iso 40-50-luvuilla syntyneiden helmasynti.
Nyt jo parikymppiset säästää eläkettään varten.
Itse olen 43-vuotias. Meille on päivänselvää, että vanhuutta varten säästetään palveluiden ostamista varten ja omakotitalosta luovutaan heti, kun ei saada tätä itse hoidettua. Mitään hiton mökkejä ei hommata vaivoiksi. Kunnossa on testamentti, hoitotahto. Turha lapsia on rankaista siitä, että ei vanhemmat ikääntyy. Se ei ole yllättävä asia, vaan tapahtuu ihan kaikille, jotka saavat elää pitkään.
omakotitalosta luovutaan heti, kun ei saada tätä itse hoidettua.
Se koska omakotitaloa ei saa enää itse hoidettua on aika liukuva käsite ja määritelmä tuntuu myös muuttuvan kun ikää tulee lisää.
Kyllä se määritelmän takaraja menee viimeistään siinä, jos tarvitsee omat lapset talon ja pihan huoltoon, lumitöihin jne. Liukumavaraa on vielä siinä, kauanko itse säästetty raha riittää näiden palveluiden ostamiseen.
Pihi vanhus ei maksa lumitöistä tai palveluista. Siinä joutuu lapset hommiin tai marttyyrivanhus itkee.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten voi olla laillista, että kuka tahansa saa ilman lupaa ilmoittaa lähiomaisekseen kenet vaan, etenkin jos mukana seuraa kaikenlaisia omaisen velvollisuuksia?
Kieli pitkällä tämäkin äm mä sitten perintöä kuitenkin odottelee.
Kuvitteletko sinä periväsi tätisi ja setäsi, joilla on oma/omia lapsia aka. perillisiä? Ettei olisi vain sinun kielesi joka kuivuu, kun ei kutsua perukirjoitukseen kuulu tätiesi ja setiesi kuoltua.
Hot tip: jos ei tiedä perusasioita jostain arkipäiväisestä yleissivistykseen kuuluvasta asiasta, on sellainen moderni juttu kuin tekoäly, suureksi avuksi. Kokeilepa!
Sinullekin tippi: kokeilepa kysyä, mitä mieltä tekoäly on testamentista.
Tässä, ole hyvä:
Sisaren lapsi ei pääsääntöisesti peri lainkaan, jos vainajalla on rintaperillisiä (lapsia, lapsenlapsia jne.). Suomen lainmukaisessa perimysjärjestyksessä rintaperilliset kuuluvat ensimmäiseen parenteeliin eli ensisijaisiin perillisiin, jotka saavat koko perinnön. Sisaren lapset taas kuuluvat toiseen parenteeliin, jonne perintö siirtyy vasta silloin, jos rintaperillisiä ei ole lainkaan. [1, 2, 3, 4]
On kuitenkin kaksi poikkeustilannetta, joissa sisaren lapsi voi periä rintaperillisten estämättä:
Vainaja on tehnyt testamentin: Vainaja on voinut laatia testamentin, jossa hän määrää osan omaisuudestaan sisarensa lapselle. Tässäkin tapauksessa rintaperillisillä on aina oikeus vaatia itselleen lakiosaa, joka on puolet heidän lakisääteisestä perintöosastaan. Testamentilla sisaren lapselle voidaan siis antaa enintään vapaaosa (puolet perinnöstä). [1, 2]
Rintaperilliset luopuvat perinnöstä: Jos kaikki rintaperilliset ja heidän alenevassa polvessa olevat jälkeläisensä (kuten lapsenlapset) luopuvat perintöoikeudestaan tehokkaasti ennen perinnönjakoa ilman, että he määräävät perintöä kenellekään tietylle henkilölle, perintöoikeus siirtyy perintökaaressa eteenpäin seuraavalle perillisryhmälle.
Käytännössä on siis erittäin harvinaista, että sisaren lapsi perisi tilanteessa, jossa rintaperillisiä on elossa, ellei asiasta ole erikseen määrätty testamentilla. [1, 2]
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten voi olla laillista, että kuka tahansa saa ilman lupaa ilmoittaa lähiomaisekseen kenet vaan, etenkin jos mukana seuraa kaikenlaisia omaisen velvollisuuksia?
Onkohan aloittajan tapauksessa kuitenkin tehty edunvalvontavaltuutus?
Ketään ei määrätä edunvalvojaksi ilman, että asianomaiselta itseltään ensin kysytään, ottaako hän homman vastaan vai ei. Ja tuo valtuutus ei vielä tarkoita, että henkilö olisi edunvalvonnan tarpeessa. Mulla on omaani laitettu kolme henkilöä siinä järjestyksessä, mikä olisi todennköisin suostumaan edunvalvoijaksi, mutta ei voi vielä tietää, ovatko ko henkilöt sitten aikanaan, jos edunvalvontaan joudun, edes elossa tai kykeneviä ottamaan homman vastaan. Neljäntenä on sitten yksi lakifirma, jos kenellekään niistä kolmesta homma ei käy.
Lakifrma on hyvä ratkaisu, koska läheiset, jotka ainakin minulle tulivat ensimmäisenä mieleen, ovat helposti esteellisiä hoitamaan joitain yksittäisiä asioita.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten voi olla laillista, että kuka tahansa saa ilman lupaa ilmoittaa lähiomaisekseen kenet vaan, etenkin jos mukana seuraa kaikenlaisia omaisen velvollisuuksia?
Kieli pitkällä tämäkin äm mä sitten perintöä kuitenkin odottelee.
Kuvitteletko sinä periväsi tätisi ja setäsi, joilla on oma/omia lapsia aka. perillisiä? Ettei olisi vain sinun kielesi joka kuivuu, kun ei kutsua perukirjoitukseen kuulu tätiesi ja setiesi kuoltua.
Hot tip: jos ei tiedä perusasioita jostain arkipäiväisestä yleissivistykseen kuuluvasta asiasta, on sellainen moderni juttu kuin tekoäly, suureksi avuksi. Kokeilepa!
Sinullekin tippi: kokeilepa kysyä, mitä mieltä tekoäly on testamentista.
Tässä, ole hyvä:
Sisaren lapsi ei pääsääntöisesti peri lainkaan, jos vainajalla on rintaperillisiä (lapsia, lapsenlapsia jne.). Suomen lainmukaisessa perimysjärjestyksessä rintaperilliset kuuluvat ensimmäiseen parenteeliin eli ensisijaisiin perillisiin, jotka saavat koko perinnön. Sisaren lapset taas kuuluvat toiseen parenteeliin, jonne perintö siirtyy vasta silloin, jos rintaperillisiä ei ole lainkaan. [1, 2, 3, 4]
On kuitenkin kaksi poikkeustilannetta, joissa sisaren lapsi voi periä rintaperillisten estämättä:
Vainaja on tehnyt testamentin: Vainaja on voinut laatia testamentin, jossa hän määrää osan omaisuudestaan sisarensa lapselle. Tässäkin tapauksessa rintaperillisillä on aina oikeus vaatia itselleen lakiosaa, joka on puolet heidän lakisääteisestä perintöosastaan. Testamentilla sisaren lapselle voidaan siis antaa enintään vapaaosa (puolet perinnöstä). [1, 2]
Rintaperilliset luopuvat perinnöstä: Jos kaikki rintaperilliset ja heidän alenevassa polvessa olevat jälkeläisensä (kuten lapsenlapset) luopuvat perintöoikeudestaan tehokkaasti ennen perinnönjakoa ilman, että he määräävät perintöä kenellekään tietylle henkilölle, perintöoikeus siirtyy perintökaaressa eteenpäin seuraavalle perillisryhmälle.
Käytännössä on siis erittäin harvinaista, että sisaren lapsi perisi tilanteessa, jossa rintaperillisiä on elossa, ellei asiasta ole erikseen määrätty testamentilla. [1, 2]
Käytännössä on siis erittäin harvinaista, että sisaren lapsi perisi tilanteessa, jossa rintaperillisiä on elossa, ellei asiasta ole erikseen määrätty testamentilla. Lakiosaa lukuunottamatta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kannattaa jo elinaikana antaa lapsille lasstenlapsille jos on mistä antaa. Mikäli on jo aika raihnainen ja hoitokoti häämöttää. Siihen asti ostaa kotiin palvelut kuten siivous, netillä tilata ruoat ja kotiin kanto, jalkahoidot jne jne, Muutenhan ne menee hoitokodille kuukausittain varsinkin jos pieni eläke.
Voi antaa sen mihin on varaa, mutta ensinnäkin lahjavero tulee hyvin nopeasti maksettavaksi jos ei lapsia ole montaa ja toisaalta on hyvä olla omaa varallisuutta juuri sen takia etteivät ne lapset välttämättä auta vanhusta. Omat rahat tuovat myös turvallisuuden tunnetta monelle vanhukselle ja se voi olla tärkeä asia. Suomessa ainakin toistaiseksi vain tulot vaikuttavat hoitokodin tai kotihoidon maksuihin, ei varallisuus sinänsä.
vaikuttaa jos omistaa metsää ja myydään, myyntitulot, vuokratulot jne
Niinhän minä sanoin. Tulot vaikuttavat (myös puhtaasti laskennalliset, eivät vain toteutuneet), varallisuus itsessään ei.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yhteiskunta ei voi hoitaa kaikkea. Jos ei mikään kiinnosta, niin hae täti edunvalvontaan. Hän voi sitten palkata tätisi rahoilla yksityisen tahon hoitamaan nämä asiat.
Omaisen tekemä työ tulee lisääntymään. Yt neuvottelujen myötä yhä huonokuntoisemmat kotitutetaan sairaalasta ja kotihoidon kriteerit nousee.
Tätisi on ilmoittanut sinut lähiomaiseksi. Se ei ole fysioterapeutin vika.
Ei henkilö päädy edunvalvontaan sillä perusteella, että on iäkäs ja toipumassa leikkauksesta. Puhu tätisi kanssa, älä kiukuttele fysioterapeutille.
Totta kai päätyy jos ei käytännön asiat hoidu. Hyvin harva vanhus selviää loppuun saakka ilman edunvalvojaa tai omaisia. Jos ei kukaan omainen hoida asioita tuossa vaiheessa, niin ei ne laskut ja palvelut hoidu sieltä hoitopaikasta käsin.
Ei edunvalvojan tarvitse välttämättä olla sukulainen. On myös virkaedunvalvojia. Lisäksi edunvalvojalle kuuluu jonkinlainen palkkio työstään.
Mikäli henkilö on muistisairas tai muuten kykenemätön hoitamaan asioitaan, eikä hänellä ole sukulaisia, niin eikö sosiaaliviranomainen ole silloin vastuussa?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yhteiskunta ei voi hoitaa kaikkea. Jos ei mikään kiinnosta, niin hae täti edunvalvontaan. Hän voi sitten palkata tätisi rahoilla yksityisen tahon hoitamaan nämä asiat.
Omaisen tekemä työ tulee lisääntymään. Yt neuvottelujen myötä yhä huonokuntoisemmat kotitutetaan sairaalasta ja kotihoidon kriteerit nousee.
Tätisi on ilmoittanut sinut lähiomaiseksi. Se ei ole fysioterapeutin vika.
Ei henkilö päädy edunvalvontaan sillä perusteella, että on iäkäs ja toipumassa leikkauksesta. Puhu tätisi kanssa, älä kiukuttele fysioterapeutille.
Totta kai päätyy jos ei käytännön asiat hoidu. Hyvin harva vanhus selviää loppuun saakka ilman edunvalvojaa tai omaisia. Jos ei kukaan omainen hoida asioita tuossa vaiheessa, niin ei ne laskut ja palvelut hoidu sieltä hoitopaikasta käsin.
Ei edunvalvojan tarvitse välttämättä olla sukulainen. On myös virkaedunvalvojia. Lisäksi edunvalvojalle kuuluu jonkinlainen palkkio työstään.
Mikäli henkilö on muistisairas tai muuten kykenemätön hoitamaan asioitaan, eikä hänellä ole sukulaisia, niin eikö sosiaaliviranomainen ole silloin vastuussa?
Sosiaaliviranomainen ei välttämättä tiedä koko vanhuksesta yhtään mitään. Yleensä kuitenkin sairaala ottaa yhteyttä sairaalan omaan sosiaalityöntekijään, jos lääkäri tai hoitaja havaitsee, että potilas ei ole kykenevä pärjäämään itse. Tämä sitten järjestelee asioita muiden viranomaisten kanssa ja myös virkaedunvalvojan, jos tilanne sitä vaatii.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei fyssarilla ole mitään valtuuksia käskeä hakemaan apuvälineitä tai muutenkaan pakottamaan avuksi vanhukselle.
Ihan ymmärrettävää, että noinkin etäisen ja kaukana asuvan ihmisen kohdalla ei ole tarvetta, eikä halua auttaa.
Sen sijaan en ymmärrä sitä, jos lapset kokevat pakoksi auttaa ikääntyviä vanhempiaan. Jotenkin itse ajattelen sen olevan etuoikeus, että on saanut pitää vanhempansa niin pitkään, että ovat eläke- tai vanhuusiässä.
Luulenpa, että moni nykyihminen ei tajua itse vanhenevansa ja todennäköisesti tarvitsevansa apua lapsiltaan, jotka toki itse on kasvattanut juuri sellaisiksi, jollaisia ovat.
Jos on varaa maksaa yksityiselle, niin sitten nämä ei-auttavat lapset valittavat, kun perintö kuluu hoitomaksuihin.
Suo siellä, vetelä täällä, on vanha sanonta, joka edelleen pitää paikkansa, monessakin asiassa.
Nykyvanhukset eivät tajua tulleensa vanhoiksi, eivätkä tehneet nuorempina mitään järjestelyitä sen suhteen, että toimintakyky laskee. Eivätkä ole pitäneet huolta ihmissuhteistaan omiin aikuisiin lapsiinsa, tai muihin sukulaisiin. Tämä on iso 40-50-luvuilla syntyneiden helmasynti.
Nyt jo parikymppiset säästää eläkettään varten.
Itse olen 43-vuotias. Meille on päivänselvää, että vanhuutta varten säästetään palveluiden ostamista varten ja omakotitalosta luovutaan heti, kun ei saada tätä itse hoidettua. Mitään hiton mökkejä ei hommata vaivoiksi. Kunnossa on testamentti, hoitotahto. Turha lapsia on rankaista siitä, että ei vanhemmat ikääntyy. Se ei ole yllättävä asia, vaan tapahtuu ihan kaikille, jotka saavat elää pitkään.
omakotitalosta luovutaan heti, kun ei saada tätä itse hoidettua.
Se koska omakotitaloa ei saa enää itse hoidettua on aika liukuva käsite ja määritelmä tuntuu myös muuttuvan kun ikää tulee lisää.
Kyllä se määritelmän takaraja menee viimeistään siinä, jos tarvitsee omat lapset talon ja pihan huoltoon, lumitöihin jne. Liukumavaraa on vielä siinä, kauanko itse säästetty raha riittää näiden palveluiden ostamiseen.
Pihi vanhus ei maksa lumitöistä tai palveluista. Siinä joutuu lapset hommiin tai marttyyrivanhus itkee.
Antaa itkeä. Ei lapset ole ilmainen palvelu joka hoitaa kaiken.
Kuvitteletko sinä periväsi tätisi ja setäsi, joilla on oma/omia lapsia aka. perillisiä? Ettei olisi vain sinun kielesi joka kuivuu, kun ei kutsua perukirjoitukseen kuulu tätiesi ja setiesi kuoltua.
Hot tip: jos ei tiedä perusasioita jostain arkipäiväisestä yleissivistykseen kuuluvasta asiasta, on sellainen moderni juttu kuin tekoäly, suureksi avuksi. Kokeilepa!