Absoluuttisesta totuudesta ja oikein uskomisesta
Tuolla vapaassa keskustelussa näyttää olevan hurjan suosittuja eräiden selvänäkijöiden aloittamat ketjut. Tunnustavana kristittynä minusta tällainen on jotenkin kauhistuttavaa. Tähän siis on menty.
Käväisin siinä ketjussa heittämässä kommenttejani siitä, miten itse nämä asiat näen. Erään ketjun aloittaja sanoi näkemyksenään, että kukin saa uskoa omalla tavallaan ja jokaisella on oma jumalansa, johon uskoo. Hänen jumalansa on loputtomasti armollinen ja rakastava, eikä kadotusta ole. Ja totuudestakin hän oli sitä mieltä, että yhdelle yksi on totuus, ja toiselle toinen. Ei siis ole yhtä ainoaa totuutta maailmankaikkeudessa. Jumalasta on tehty ihmismielen mukainen " unelmajumala" , joka hyväksyy kaiken, rakastaa loputtomasti ja ilmeisesti sytiä ja siitä kannettavia seurauksiakaan ei
tunnusteta.
Minusta tämä on hälyyttävää. Kaipaisin ajatuksia varsinkin sellaisilta, joille Jeesus on Herra.
Kommentit (83)
Magdalena.:
Käsittääkseni lännen kirkossa, niin luterilaisessa, kuin roomalaiskatolisessakin näkyy edelleen keskiajan skolastikkojen vaikutus, joka pyrki selittämään ja järkiperäistämään kristinuskoa, joka kuitenkin on luonteeltaan alunperin mysteeriuskonto.
Tähän haluaisin komentoida, että luterilaisuudessa skolastiikka ja rakenteet kyllä näkyvät, mutta ei siten että mysteerejä pyrittäisiin selittämään. Pikemminkin koen, että yrityksenä on määritellä se kehys, jonka sisällä mysteeri ikään kuin on. Sillä ei pyritä pienentämään mysteerin syvyyttä, sillä kun ulkoinen kehys on tarkka ja selkeä, mysteeri suuntautuu sisäänpäin, tietenkin jatkuen äärettömyyteen.
Kuitenkin tällaisten " mysteeripalikoiden" avulla on kenties hieman helpompi hahmotella näiden palikoiden keskinäisiä suhteita, kun käsitteet eivät rönsyile ja nämä ulkopinnat on kiinteästi " dogmiin hakattu" . Uskon kauneus ja pyhyys näkyy enemminkin kurinalaisuuden ja tietyntyyppisen henkisen askeesin kautta kun taas ortodokseilla se on kaikkien aistien yhtäaikaista runsautta ja sen kautta pyhyyden lähes ylimaallista kokemista kuten magdalena hyvin edellä kuvasi.
Mielenkiintoista on, että paastokäsitykset taas ovat vähän päinvastaiset: ortodoksien paasto on konkreettista ruoka-askeesia kun taas moni luterilainen saattaa pitää vain rukouspaaston ja mussuttaa herkkuja jo ennen pääsiäistä. Tasapainohan pitää olla ja itse näen että samaa totuutta tässä lähestytään mutta valittu tie on painotuksiltaan eri.
Zkelvinin ajatus siitä, että joskus oltaisiin niin hengellisiä, ettei Jumalaa tarvittaisi, sai pohdiskelemaan Jumalan ja ylipäätään uskon tarpeellisuutta. Minä en ole koskaan ajatellut niin, että Jumala olisi tarpeellinen - uskonto sen sijaan voi olla tarpeellinen asettaessaan etiikan rajoja ja antaessaan toimintamalleja ns. hyvään elämään. Jumala itsessään on minun mielestäni se, joka antaa järkeä tälle kaikelle ;o) - se on (minun ajatusmaailmani mukaan) eräänlainen tarkoituksenmukaisuuden lähde, siinä missä myös pyyteetön rakkaus. Jumala edustaa jonkinlaista suurta hyvyyden alkulähdettä, joka voimallaan voittaa pahan. Kuulostaa varmasti naivilta ajattelulta, mutta minä olen 100%:sen vakuuttunut siitä, että tavalla tai toisella paha saa palkkansa - ja hyvä sekä rakkaus lopulta voittaa. Miksi minä " tiedän" tämän olevan totta? Siksi, koska uskon Jumalaan. Jos Jumala / Jumaluus otettaisiin tästä kuviosta pois; olisi kaikki suorastaan epätoivoista, kaoottista. Lyhyesti sanottuna tapahtumista puuttuisi tarkoituksenmukaisuus, mikä määrittäisi silloin kohtaloa? Uskotteko te ateistit muuten kohtaloon? Siihen, että asioilla on tapana järjestyä? Miksi uskotte, että ne järjestyvät - jos niin uskotte tapahtuvan ;o)?
Essain pelko siitä, että koen uskovaisten ihmisten elämän keskimäärin ahdistavaksi on sikäli turha, että tiedän sen olevan vain joidenkin tyyli olla uskossa - ei suinkaan kaikkien =o). Ja että heille itselleen se on se ainoa-oikea-tapa elää, he kokevat sen mielekkääksi - ja ihan totta on, että se on se, mikä on tärkeintä.
(Anteeksi, kun kirjoittaminen nyt takkuilee - meillä on kesälomareissut juuri menossa =o)). Ihania kesäisiä päiviä kaikille!
Hyvyyden alkulähde - pyyteetön rakkaus - Jumala? Ateistina olen aina ajatellut, että juuri tuo hyvyyden alkulähde ja pyyteetön rakkaus, joita buddhalaisin termein voisi myötätuntonakin kuvata, pitää löytyä meistä itsestämme. Joistain ihmisistä se löytyy helpommin, luontevammin, toisista sitä ei löydä vaikka kuinka etsisi.
Olen aika käytännöllinen ihminen ja aineeton abstrakti rakkaus, myötätunto ja hyvyys ovat minusta totaalista huuhaata. Vasta silloin, kun autamme apua tarvitsevaa, teemme hyvän teon, annamme omastamme, hyvyys ja rakkaus ottavat todellisen hahmon. Jos me vain puhumme rakkaudesta (Jumalasta) ja hyvyydestä (Jumalasta), mitä merkitystä sillä on kenellekään (jos emme teoin seiso sanojemme takana)?
Kukaan meistä ei kai tarvitse Jumalaa tai uskontoa ollakseen hyvä ja rakastava? Ja jos tarvitsee, mitä se meistä kertoo?
uppo-nalle2:
Jos Jumala / Jumaluus otettaisiin tästä kuviosta pois; olisi kaikki suorastaan epätoivoista, kaoottista. Lyhyesti sanottuna tapahtumista puuttuisi tarkoituksenmukaisuus, mikä määrittäisi silloin kohtaloa? Uskotteko te ateistit muuten kohtaloon? Siihen, että asioilla on tapana järjestyä? Miksi uskotte, että ne järjestyvät - jos niin uskotte tapahtuvan ;o)?
Minä taas en näe jumalalla tai jumaluudella mitään osaa tai arpaa entropian lisääntymiseen tai vähenemiseen. Tai näen, mutta hiukan toisenlaisen osan. Jumala ja uskonto ovat välineitä, joilla ihmiset saadaan ajattelemaan suurinpiirtein samalla tavoin ja jos uskonto/jumala promoaa rakkautta ja myötätuntoa, niin silloin jumalalla on varsin pätevä työkalun rooli. Niille, jotka sellaista tarvitsevat. Mutta asiat voivat olla toisinkin. Historia on osoittanut sen, että joillekin ihmisille uskonto pitäisi esitellä vasta kuolinvuoteella.
Kohtalo - mikä se oikein on? Asiat järjestyvät juuri niinkuin niiden on tarkoitus järjestyä ja jokainen voi omalla kohdallaan vaikuttaa niiden järjestymiseen omalla toiminnallaan. Teoista, valinnoista ja jopa ajatuksistamme (koska ne johtavat valintoihin ja tekoihin) kannamme itse vastuun.
Suhtaudun elämään ja sen eteeni heittämiin asioihin hämäläisellä hitaudella. Ensin tutkitaan, sitten saatetaan hiukan hutkiakin, mutta jossain vaiheessa voidaan siirtyä tuumailemaan sitä, miten haasteesta selvitään. Oli eteen tullut asia sitten onnenpotku tai vastoinkäyminen.
Juuri tältä minustakin tuntuu! Ja jotenkin luterilainen kirkko ei kyennyt minulle tekemään selväksi sitä, että uskoa voi ilman että oikeasti järjellään ymmärtää kaiken ja osaa löytää kaikelle selityksen. Kun aloin perehtyä ortodoksisuuteen, palaset loksahtivat paikoilleen. Sitä oikeastaan tarkoitin, kun sanoin, että luterilaisena ei olisi pystynyt olemaan kristitty.
[/quote]
[/quote]
Jännä juttu tämä, kun minulle luterlainen kirkko on juuri antanut sen varmuuden, että uskoa saa ja pitää, vaikka ei ymmärtäisi eikä tuntisi. Se on minusta turvallista, että vaikka tunteet ja ajatukset muuttuvat, Jumalan Sana ei koskaan muutu. :)
En oikeastaan tiedä paljoakaan ortodosisesta teologiasta. Olisi todella kiva, jos voisit Magdalena tiivistetysti kertoa ortodoksisen opin sisällön. Yritin etsiä tietoa googlettamalla, mutta tekstiä oli oikeastaan niin paljon, etten saanut mitään kattavaa kokonaiskuvaa.
En oikein tiedä mihin ensin tarttuisin... Taidan aloittaa muutamista ajatuksista mitä Zkelvinin ja Uppo-Nallen Jumala-keskustelusta tuli mieleen.
Onhan aivan selvä, että ei ihminen suoranaisesti tarvitse Jumalaa elääkseen " hyvin" . Moni ateisti voi olla todella kunnollinen ihminen ja joku kristitty taas aivan toivoton retku. Mutta näin kristittynä ajattelen, että kyse on arviointikriteereistä, joita eri ihmisiin kohdistamme. Kristus on opettanut, että ihmisten hyvyyttä ja pahuutta tulee arvioida heidän lähtökohdistaan käsin: joku toinen on voinut saada synnyinlahjaksi vahvan ettisen tajun ja omatunnon, joku toinen taas on suoranainen sosiopaatti. Myös perhetausta vaikuttaa. Ninpä ihmisten lopullinen hyvyys/pahuus ei paljastu kanssaihmisille eikä tässä elämässä. Olennaista on pyrkimys, se ettei piilota kynttiläänsä vakan alle vaan edes yrittää toimia parhain päin omista lähtökohdistaan.
Me ortodoksit uskomme, että ihmiselämän lopullinen päämäärä ja tarkoitus on theoosis, jumaloituminen. Jumalan kaltaiseksi tuleminen. Esimerkiksi omalta kohdaltani en tiedä olenko objektiivisesti arvioiden muuttunut yhtään paremmaksi ihmiseksi sen jälkeen kun löysin yhteyden Jumalaan, mutta sisäiseen todellisuuteeni se on vaikuttanut. Yhteys Jumalaan, rukous, hiljaisuus ja mietiskely muuttavat ihmisen sisäistä maailmaa, asioiden arvojärjestystä, antavat nöyryyttä, syvyyttä, perspektiiviä. Olen päässyt eroon aikamme vitsauksesta joksi ajattelen " meillä on vain tämä yksi elämä" -ajatusmaailmaa.
Mikä Jumala sitten on? Itse luonnontieteilijänä taidan ajatella hiukan raadollisesti ja vertaan Jumalaa suhteellisuusteoriaan tai valon kaksinaiseen luonteeseen tai Schrödingerin epätarkkuusperiaatteeseen. En näidenkään teorioiden syvintä olemusta pysty koskaan tavoittamaan ja käsittämään, mutta käytäntö paljastaa, että ne toimivat ja kuvaavat todellisuutta varsin hyvin. Samalla tavalla Jumala liittyy osana maailmankaikkeuden suurten mysteerien maailmaan, on metafyysinen arvoitus, yksinkertaisesti paras mahdollinen selitys todellisuudesta. Mutta me täällä neljän ulottuvuuden maailmassa emme ikinä pysty käsittämään kuin aivan pienen osan siitä.
Sitten ortodoksiseen teologiaan :). Kylläpä, Marij@ osasit heittää vaikean pyynnön. Tajusin vasta nyt miten mahdotonta on selittää ytimekkäästi ortodoksisen teologian olemusta. Ensinnäkin siksi, että ortodoksinen teologia on usein olemukseltaan hyvin mietiskelevää. Toisaalta siksi, että itselleni on muodostunut ortodoksinen teologia == kristillinen teologia ylipäänsä ja on tosi vaikea keksiä mitkä asiat ovat nimenomaan leimallisia ortodoksisuudelle. Etenkin kun erot ovat usimmiten aika vähäisiä, pääosin kyse on painotuksista. Mutta yritetään.
Ehkä ensimmäinen lähtökohta on, että ortodoksinen kirkko katsoo olevansa alkuperäinen, apostoliselta ajalta perityvä Kristuksen kirkko, josta muut kirkot ovat myöhemmin erkaantuneet. Uskomme, että Kirkko on onnistunut säilyttämään ja välittämään alkuperäisen apostolisen perinnön muuttumattomana nykypäivään. Tästä syystä ortodoksinen kirkko on hyvin vakaa ja muuttumaton. Jumalanpalveluksen muoto on säilynyt lähestukoon samanlaisena toista tuhatta vuotta. Puhutaan Kirkon pyhästä traditiosta, joka kattaa paljon kirjoitettua tekstiä, Raamatun, kirkkoisät, kirkolliskokousten pätökset, mutta myös kirjoittamatonta traditiota, joka elää Kirkon elämässä. Tästä syystä ehkä esim. Raamatun painoarvo ei ole yhtä suuri kuin protestanteilla. Uskonpuhdistajathan joutuivat tavallaan rekonstruoimaan puhtaan uskon uudelleen ja tekivät sen hyvin jyrkästi Raamattuun perustuen, ortodoksisessa kirkossa tällaista ei ole koskaan jouduttu tekemään, vaan Raamattu on Kirkon oma kirja, Kirkon tarkoituksiin aikanaan Pyhän Hengen innoittamana kirjoitettu, mutta silti vain osa valtavaa traditiota.
Toinen näkyvä teologinen painotusero liittyy käsitykseen pelastuksesta. Protestantit painottavat " yksin uskosta" -periaatetta, kun taas ortodoksit vetoavat " usko ilman tekoja on kuollut" . Teot pitää sisällään pyrkimyksen " hyvään elämään" ja säännöllisen sakramentteihin osallistumisen. Ortodoksisessa kirkossa lasketaan useimmiten olevan seitsemän sakramenttia, joiden merkitys on suuri. Näistä maallikko osallistuu säännöllisesti ehtoollisen ja katumuksen sakramenttiin. Myös pappeus on sakramentti ja tätä kautta suhtautuminen pappeuteen ehkä hivenen erilainen kuin protestanteilla. Pappeus ei ole niinkään virka tai toimi, vaan pappi toimii konkreettisesti Jumalan välikappaleena sakramentteja toimittaessaan.
Eräs protestantin silmiin pistävä asia ortodoksisessa kirkossa on pyhille kohdistettu kunnioitus. Kirkon pyhiä ihmisiä kunnioitetaan ikonien kautta ja heiltä pyydetään esirukouksia. Arvostetuin pyhistä on Neitsyt Maria, Jumalanäiti, Jumalansynnyttäjä.
Amenhotepille vielä yksi huomautus: minusta ortodoksien vs luterilaisten paastokäsitykset ovat itse asiassa hyvinkin linjassa mainitsemiesi kirkkojen eroavaisuuksien kanssa. Ortodoksisuudessa painotetaan tekojen, konkretian ja ruumiillisuuden merkitystä, niinpä paastoonkin osallistutaan ruumiillisesti ja konkreettisesti. Uskomme, että ruumiillinen paasto toimii ikään kuin tukena henkiselle paastolle. Ruokapaastolla ihminen tuntee itsessään paastonajan askeettisen tunnelman ja se toimii hyvänä kontrastina pääsiäisajan ilolle ja runsaudelle. Eihän ortodoksisuus todellakaan ole ainoastaan elämäniloista ja runsasta, kuten se monelle luterilaiselle näyttäytyy (ehkä siksi että ortodoksinen pääsiäinen on kaikille tuttu), vaan kirkossamme korostetaan myös voimakkaasti askeesia.
Huh, tulipa melkoinen maratonviesti! Toivottavasti joku jaksaaa lukeakin :).
Magdalena, kun jaksoit vastata vaikeaan kysymykseeni :) Kattavan kuvan sainkin tekstistäsi!
Zkelvin:
Olen aika käytännöllinen ihminen ja aineeton abstrakti rakkaus, myötätunto ja hyvyys ovat minusta totaalista huuhaata. Vasta silloin, kun autamme apua tarvitsevaa, teemme hyvän teon, annamme omastamme, hyvyys ja rakkaus ottavat todellisen hahmon. Jos me vain puhumme rakkaudesta (Jumalasta) ja hyvyydestä (Jumalasta), mitä merkitystä sillä on kenellekään (jos emme teoin seiso sanojemme takana)?
Kukaan meistä ei kai tarvitse Jumalaa tai uskontoa ollakseen hyvä ja rakastava? Ja jos tarvitsee, mitä se meistä kertoo?
Minä:
Mielenkiintoista - minä kun ajattelen koko asian niin, että nimenomaan abstrakti (mutta universaali --> kaikille yhtenäinen tunne) rakkaus, myötätunto ja hyvyys ovat niitä ensisijaisia " asioita" / tunteita / arvoja, joista sitten kumpuavat ne teot - kaikki se miten ihminen on itsessään, mitä hän ajattelee, miten hän kohtelee muita ja millaisen jäljen hän itsestään tänne maapallolle ja kanssaihmisiin jättää. Ensin siis tunne, sitten vasta teot ;o).
Hmm... minun on hyvin vaikeaa ajatella asiaa siten, että ihminen itsessään olisi hyvä ilman Jumaluutta tai hyvän ja pahan ajatusta taustalla - uskon hyvään ja pahaan, kultaisen keskitien eräänlaisen balanssin löytämiseen elämässä; jos tästä kuviosta poistetaan hyvän alkulähde eli jumaluus, niin mitä jää jäljelle?
Tämä on mielenkiintoista, mutta kirjoitan nyt(kin) valitettavasti kiireessä; palailen paremmalla ajalla =o).
uppo-nalle2:
Zkelvin:Olen aika käytännöllinen ihminen ja aineeton abstrakti rakkaus, myötätunto ja hyvyys ovat minusta totaalista huuhaata. Vasta silloin, kun autamme apua tarvitsevaa, teemme hyvän teon, annamme omastamme, hyvyys ja rakkaus ottavat todellisen hahmon. Jos me vain puhumme rakkaudesta (Jumalasta) ja hyvyydestä (Jumalasta), mitä merkitystä sillä on kenellekään (jos emme teoin seiso sanojemme takana)?
Kukaan meistä ei kai tarvitse Jumalaa tai uskontoa ollakseen hyvä ja rakastava? Ja jos tarvitsee, mitä se meistä kertoo?
Minä:
Mielenkiintoista - minä kun ajattelen koko asian niin, että nimenomaan abstrakti (mutta universaali --> kaikille yhtenäinen tunne) rakkaus, myötätunto ja hyvyys ovat niitä ensisijaisia " asioita" / tunteita / arvoja, joista sitten kumpuavat ne teot - kaikki se miten ihminen on itsessään, mitä hän ajattelee, miten hän kohtelee muita ja millaisen jäljen hän itsestään tänne maapallolle ja kanssaihmisiin jättää. Ensin siis tunne, sitten vasta teot ;o).
Hmm... minun on hyvin vaikeaa ajatella asiaa siten, että ihminen itsessään olisi hyvä ilman Jumaluutta tai hyvän ja pahan ajatusta taustalla - uskon hyvään ja pahaan, kultaisen keskitien eräänlaisen balanssin löytämiseen elämässä; jos tästä kuviosta poistetaan hyvän alkulähde eli jumaluus, niin mitä jää jäljelle?
Tämä on mielenkiintoista, mutta kirjoitan nyt(kin) valitettavasti kiireessä; palailen paremmalla ajalla =o).
Yllä lainaus edellisestä viestistäni, jotta saisin ajatukseni päästä jälleen kiinni.
Eli vielä ihmisen hyvyydestä; en usko, että ihminen itsessään koskaan voisi olla niin hyvä, ettei jumaluutta tai uskoa jonkinlaiseen hyvyyden alkulähteeseen (absoluuttiseen oikeudenmukaisuuteen) tarvittaisi. En tahdo tällä sanoa sitä, että usko pohjautuisi TARPEESEEN - kyse on puhtaasta uskosta, uskosta sen vuoksi, että todella sydämestään uskoo niinkuin uskoo. Minusta se on suorastaan pelottava ajatus, että ihmiskunnasta / ihmisyksilöstä poistettaisiin eräänlainen " Jumalan pelko" - mikä varmistaa sen, että ihminen pyrkii hyvään ja pyrkii toimimaan (myös toisen yksilön kannalta) oikein, jos ei Jumalaa / jumaluutta ole? Onko ihminen (todellakin) itsessään hyvä? Onko tämä hyvyys ihmisessä korruptoitumatonta - onko se sitä kaikissa olosuhteissa? Minusta tässä elämässä on liian monta esimerkkiä siitä, miten tämä Jumalan pelko on jo monessa suhteessa menetetty, ihmiset kyynistyvät elämälle ja suhteessa toisiin ihmiseen liian helposti - usko ei yksin riitä, tarvitaan pyrkimystä ja tahtoa säilyttää se usko. Tämä on vähän sama asia, kuin hyvä avioliitto - pitää ymmärtää, että se ei ole autuaaksi tekevää suurta rakkautta joka hetki ja aukottomasti, vaan se on TAHTOA rakastaa toista niin myötä- kuin vastamäessäkin. Nimenomaan tahtoa ylläpitää rakkautta, ja rakastua samaan kumppaniin yhä uudelleen =o). Samalla tavalla pitää ylläpitää uskoa silloin kun kohtaa toisen ihmisen jonkin asteista pahuutta (jokainen itse myös määrittää sen, mitä pitää minkäkin asteisena " pahana" - itselleni esimerkiksi se on joskus pelkästään vääränlaista kilpailuviettiä, liiallista kunnianhimoa jonka varjolla tallataan toinen jalkoihinsa jne.), kohtaa vastoinkäymisiä, kohtaa lohduttomia kohtaloita jne.
Taisi tulla kirjoitetuksi aika sekavaa tekstiä ;o), toivottavasti joku sai ajatuksen päästä kiinni.
Tietyllä tavalla allekirjoitan ajatuksesi, toisaalta sitten en :) Minä uskon siihen, että ihmisessä itsessään on absoluuttisen hyvän alkulähde. Vapaa tahto nimittäin. Vapaan tahdon ongelma on tietysti se, että se voi olla myös absoluuttisen pahan alkulähde. Se, miten ihminen käsittelee omaa vapaata tahtoaan, mihin hän kohdistaa omat valintansa, määrittelee pitkälti sen, miten hyvyys tai pahuus manifestoituu konkreettisina tekoina. Joita ilman minusta ei ole kumpaakaan. Jos meillä on kaksi ilmentymää, absoluuttinen hyvä ja absoluuttinen paha, jotka vain öllöttävät jossakin ikinä mitään ulkoiseen maailmaan tuottamatta, mitä ne ovat? Eivät oikeastaan mitään.
En edelleenkään pidä jumalan tai jumaluuden tai universaalin rakkauden entiteettiä, jota ihmisen pitää totella, mitenkään tarpeellisena. Ihminen on jo ymmärrykseltään sen verran kehittynyt olento, että sen pitäisi ymmärtää, millaiset ajatukset, valinnat ja teot eivät vahingoita, vaan enemmänkin tuottavat myötätuntoa ja millaiset taas vahingoittavat ja tuottavat kärsimystä. Moraalisia dead lockeja tulee aina olemaan ja se tarkoittaa käytännössä sitä, että ihmisen on todella harkittava syitä ja seurauksia ja otettava vastuu teoistaan. Maailma on kuitenkin polveilevine tapahtumaketjuineen sellainen, että joskus joutuu valitsemaan kahden pahan väliltä.
Mutta mitä osaa jumala tai jumaluus tässä näyttelee? Minulle ei ainakaan mitään. En tarvitse jumalan pelkoa ymmärtääkseni, että hyvät ja myötätuntoiset teot tuottavat vähemmän kärsimystä kuin pahat ja väkivaltaiset. Jos joku haluaa kutsua jumalaksi sitä ymmärtämystä ja käsitystä, joka minulla on hyvästä ja pahasta, myötätunnosta ja vastuusta, se sopii minulle ihan hyvin. Itse en kutsuisi sitä muuksi kuin ymmärtämiseksi tai ymmärtämisen heikoksi kaiuksi, sillä jumala ja jumaluus ovat latautuneita käsitteitä.
Haluan muuten vielä selventää hiukan käsitystäni hyvästä ja pahasta liittyen noihin öllöttäviin olentoihin :) Kun sanoin, että ihmisen sisällä asuva hyvyys ja rakkaus on huuhaata, jos se ei konkretisoidu hyviksi teoiksi, tarkoittaa kirjaimellisesti juuri sitä. Maailma on täynnä hyviä ihmisiä, jotka puhuvat omasta hyvyydestään ja siitä, kuinka he saavat hyvyytensä jostain lähteestä (vaikka nyt esimerkiksi maallikkosaarnaajat). Tekeekö heidän puheensa heistä hyviä ihmisiä? Se, että he kertovat omasta läheisesti suhteestaan jumaluuteen? Minusta ei kerro. Niin kauan kuin hyvyys ja myötätunto ovat teorian ja huhupuheen tasolla, ne eivät ole huhupuhetta kummempia asioita. Vasta kun ihminen tarjoaa " hyvyytensä" muiden käyttöön, siitä tulee todellista.
zkelvin:
Tietyllä tavalla allekirjoitan ajatuksesi, toisaalta sitten en :) Minä uskon siihen, että ihmisessä itsessään on absoluuttisen hyvän alkulähde. Vapaa tahto nimittäin. Vapaan tahdon ongelma on tietysti se, että se voi olla myös absoluuttisen pahan alkulähde. Se, miten ihminen käsittelee omaa vapaata tahtoaan, mihin hän kohdistaa omat valintansa, määrittelee pitkälti sen, miten hyvyys tai pahuus manifestoituu konkreettisina tekoina. Joita ilman minusta ei ole kumpaakaan. Jos meillä on kaksi ilmentymää, absoluuttinen hyvä ja absoluuttinen paha, jotka vain öllöttävät jossakin ikinä mitään ulkoiseen maailmaan tuottamatta, mitä ne ovat? Eivät oikeastaan mitään.
*Ihanasti sanottu tuo " öllöttävät" ;oD, mutta siis vastaus tähän on minun mielestäni perinjuurin yksinkertainen: ne ovat 2 pääasiaa, 2 pää" totuutta" joiden alaisuuteen kaikki muu voidaan tavalla taikka toisella liittää. Eivätkä ne mitenkään vailla tarkoitusta siellä öllötä; vaan niistä / niiden seurauksena tapahtuu kaikki olennainen toiminta / ajatus - ne ovat 2 ääripäätä, joiden välimaastossa kaikki olevainen tasapainottelee; ideaalina ollen se, että elämässä koitetaan löytää jonkinlainen balanssi ts. se kultainen keskitie. Tasapainoonhan monen idealismin mukaan ihmisen tulisi pyrkiä ;o).. siitäkin toki voidaan keskustella onko se sittenkään se kaikkein " hedelmällisin" olotila ihmiselle, ja sopiiko se ylipäätään kaikille ihmisille. Ja onko ylipäätään mahdollista (ihmiselle) saavuttaa sellainen PYSYVÄ harmonian sävyttämä olotila, vai onko se vain hetkellistä.
En edelleenkään pidä jumalan tai jumaluuden tai universaalin rakkauden entiteettiä, jota ihmisen pitää totella, mitenkään tarpeellisena. Ihminen on jo ymmärrykseltään sen verran kehittynyt olento, että sen pitäisi ymmärtää, millaiset ajatukset, valinnat ja teot eivät vahingoita, vaan enemmänkin tuottavat myötätuntoa ja millaiset taas vahingoittavat ja tuottavat kärsimystä. Moraalisia dead lockeja tulee aina olemaan ja se tarkoittaa käytännössä sitä, että ihmisen on todella harkittava syitä ja seurauksia ja otettava vastuu teoistaan. Maailma on kuitenkin polveilevine tapahtumaketjuineen sellainen, että joskus joutuu valitsemaan kahden pahan väliltä.
*On totta, että ihminen on ymmärrykseltään ja ns. älyltään varsin kehittynyt olento; hän tiedostamisen tasolla kyllä kykenee ymmärtämään mikä on hyväksi, milloin ja miten osoitetaan myötätuntoa jne. Mutta (ja suuri mutta onkin ;o)) kun sanotaan, että Jumala on rakkaus, todellakin tarkoitetaan sitä, että Jumalan olemassa olo konkretisoituu meille ihmisille nimenomaan tunteen avulla, sen, että toimimme rakkaudesta ja rakkaudessa. Toki me ymmärrämme, että olisi suotavaa auttaa toista, koska järki sanoo, että tarvitsemme häntä (autettavaa) myöhemminkin - mutta mikä tärkeämpää; autamme, koska tunne (rakkaudellinen sellainen) ajaa meitä siihen. Antaa sydämen viisautta - siihen älyllisen pohdinnan ja järjen rinnalle ;o).
Mutta mitä osaa jumala tai jumaluus tässä näyttelee? Minulle ei ainakaan mitään. En tarvitse jumalan pelkoa ymmärtääkseni, että hyvät ja myötätuntoiset teot tuottavat vähemmän kärsimystä kuin pahat ja väkivaltaiset. Jos joku haluaa kutsua jumalaksi sitä ymmärtämystä ja käsitystä, joka minulla on hyvästä ja pahasta, myötätunnosta ja vastuusta, se sopii minulle ihan hyvin. Itse en kutsuisi sitä muuksi kuin ymmärtämiseksi tai ymmärtämisen heikoksi kaiuksi, sillä jumala ja jumaluus ovat latautuneita käsitteitä.
*Ihminen itsessään on ristiriitainen ja heikko olento; enkä usko, että edes henkistyttyään (niin paljon kuin maalliselle olennolle olisi mahdollista) saavuttaisi niin suurta (ja vankkumatonta) sisäistä tasapainoa, että pystyisi säilyttämään tämän tunnetilan itsessään. Siihen kaikki perustuu, että ihminen SAA ja VOI olla oma heikko itsensä, sillä häntä kannetaan - elämä kantaa, rakkaus kantaa ja hyvä voittaa ;o). Millaiseen pahaan sinä, zkelvin, uskot? Ajatteletko ylipäätään, että maailmassa toimii " pahoja voimia" , jotka saattavat viedä / ohjailla ihmisiä? Mikä on pahaa sinun maailmassasi, eli elämänkatsomuksessasi?
Jumala ja jumaluus ovat latautuneita käsitteitä - mikä on mielestäni surullista, ja suurelta osin juuri uskontojen " syytä" (jos tästä nyt voi ylipäätään ketään tai mitään syyttää).
Haluan muuten vielä selventää hiukan käsitystäni hyvästä ja pahasta liittyen noihin öllöttäviin olentoihin :) Kun sanoin, että ihmisen sisällä asuva hyvyys ja rakkaus on huuhaata, jos se ei konkretisoidu hyviksi teoiksi, tarkoittaa kirjaimellisesti juuri sitä. Maailma on täynnä hyviä ihmisiä, jotka puhuvat omasta hyvyydestään ja siitä, kuinka he saavat hyvyytensä jostain lähteestä (vaikka nyt esimerkiksi maallikkosaarnaajat). Tekeekö heidän puheensa heistä hyviä ihmisiä? Se, että he kertovat omasta läheisesti suhteestaan jumaluuteen? Minusta ei kerro. Niin kauan kuin hyvyys ja myötätunto ovat teorian ja huhupuheen tasolla, ne eivät ole huhupuhetta kummempia asioita. Vasta kun ihminen tarjoaa " hyvyytensä" muiden käyttöön, siitä tulee todellista.
*Minusta vaikka penkillä makaava pultsari voi olla hyvä, jos hän elää ns. rakkaudessa ;o). Ja taas vastaavasti maallikkosaarnaaja voi toimia (ja julistaa hyvyyttään) itsekkäistä pyrkimyksistä käsin - hänen motiivinsa tehdä näennäistä hyvää ovatkin kyseenalaiset. Pelkkä puhe ei tee kenestäkään hyvää ihmistä; se on juuri se, että elääkö ihminen rakkaudessa. Koska katson tätä maailmaa uskovaisen ihmisen näkövinkkelistä käsin, uskon, että silloin toimii Jumala ihmisen kautta, kun joku ihminen elää ja toimii tässä rakkaudessa - rakkaudessa voi toimia, vaikka ei itse mieltäisi itseänsä uskovaiseksi tai ei tunnistaisi Jumalan olemassa oloa / toimintaa ;o).
Minun mielestäni on mahdotonta erottaa täysin toisistaan tunteet ja teot, sillä mielestäni ne kulkevat hyvin vahvasti käsikädessä; tunteista nousevat ajatukset, ja ajatukset ajavat meidät tekoihin. Jos elämme ja olemme rakkaudessa, pyrimme tekemään hyvää ja samalla torjumaan pahaa ihan luontaisesti.
Hyvien tekojen ei aina tarvitse olla suuria, isoja linjauksia käsitteleviä liikahduksia - enemminkin ne ovat hyvin pieniä asioita; eleitä oikeaan suuntaan, esimerkiksi aito hymy, kaunis sana, toisen taakan keventäminen, halaus kesken kaiken =o).
Se on tapa olla.
uppo-nalle2:
*Minusta vaikka penkillä makaava pultsari voi olla hyvä, jos hän elää ns. rakkaudessa ;o). Ja taas vastaavasti maallikkosaarnaaja voi toimia (ja julistaa hyvyyttään) itsekkäistä pyrkimyksistä käsin - hänen motiivinsa tehdä näennäistä hyvää ovatkin kyseenalaiset. Pelkkä puhe ei tee kenestäkään hyvää ihmistä; se on juuri se, että elääkö ihminen rakkaudessa. Koska katson tätä maailmaa uskovaisen ihmisen näkövinkkelistä käsin, uskon, että silloin toimii Jumala ihmisen kautta, kun joku ihminen elää ja toimii tässä rakkaudessa - rakkaudessa voi toimia, vaikka ei itse mieltäisi itseänsä uskovaiseksi tai ei tunnistaisi Jumalan olemassa oloa / toimintaa ;o).
Olemme omassa elämässä kokeneet juuri tämän konkreettisesti. Ihmiset, joita helposti haukutaan ja jopa minä olen katsonut alaspäin, ovat auttaneet meitä konkreettisesti tilanteissa, missä olemme tarvinneet apua. Toisaalta taas jos minä olen katsonut jotain ihmistä alaspäin, niiin kuulun siihen ryhmään, joka puhuu kauniita asioita, mutta teen väärin toisissa asioissa.
Kerran myös bussipysäkillä näin, kun eräs mustalainen pyysi rahaa ja pultsari kaivoi taskustaan euron kolikon hänelle. Tietysti joku voi kysyä tuossa vaiheessa, onko suomalaisilla spurguilla olot liian hyvät, kun pystyvät antamaan toiselle edes sen euron. On sekin tietysti yksi näkökulma. Toisaalta jos se sattui olemaan sen ihmisen viimeinen euro ja hän antoi sen tietämättä, mistä saa seuraavan kerran rahaa.
Jäin ihmettelemään tuota kohtaa, että uppo-nalle katsoo asiaa uskovaisen näkövinkkelistä, kun muistelin, että hän on uskonnoton ihminen. Sinänsä se ei ollut olennaista, koska teksti oli joka tapauksessa mielestäni tosi hyvä.
Tuhve mietti sitä, että sanoin puhuvani uskovaisen ihmisen näkövinkkelistä, vaikka en tunnustakaan mitään uskontoa.
Entisenä ateistina koen, että minun on helpompi nähdä molempia näkökantoja - muistan ateistina miettineeni, että on turhauttavaa puhua näistä uskomuksen asioista, kun uskossa olevat ihmiset yksiselitteisesti selittävät tuntemuksiaan Jumalalla - sittemmin löysin uskon sydämestäni (mikä siellä oli kyllä aina ollut - en vain ollut päässyt sen luokse aikaisemmin / tunnistanut sitä itsessäni / itselleni), ja nyt huomaan itsekin " syyllistyväni" siihen samaan asiaan =o/. Mutta puolustukseksemme pitää kyllä sanoa, että uskon löydyttyä, on hyvin vaikeaa palata tutkiskelemaan näitä uskomuksen asioita ihan irrallisina Jumalasta - ja kenties jopa mahdotonta; olenhan sittemmin löytänyt uskon, joka on selittänyt monia niitä asioita, joiden kanssa silloin joskus kamppailin.
Eli siis tämän aloituksen kirjoittajan (äitimummin (?) anteeksi, kun en ole ihan varma nimimerkistäsi) kanssa olen täysin eri mieltä siitä, etteikö usko hyvään ja ylipäätään USKO voisi olla puhdasta ilman uskontoa. Jumalan luokse voi olla monta erilaista polkua - ei kukaan meistä varmaksi tiedä sitä, mikä se absoluuttinen totuus on; ja hyvä niin ;o) (minun mielestäni).
Miten musta tuntuu, että se, mitä yritin sanoa, meni ihan ohi...
uppo-nalle2:
*Ihanasti sanottu tuo " öllöttävät" ;oD, mutta siis vastaus tähän on minun mielestäni perinjuurin yksinkertainen: ne ovat 2 pääasiaa, 2 pää" totuutta" joiden alaisuuteen kaikki muu voidaan tavalla taikka toisella liittää. Eivätkä ne mitenkään vailla tarkoitusta siellä öllötä; vaan niistä / niiden seurauksena tapahtuu kaikki olennainen toiminta / ajatus - ne ovat 2 ääripäätä, joiden välimaastossa kaikki olevainen tasapainottelee; ideaalina ollen se, että elämässä koitetaan löytää jonkinlainen balanssi ts. se kultainen keskitie. Tasapainoonhan monen idealismin mukaan ihmisen tulisi pyrkiä ;o).. siitäkin toki voidaan keskustella onko se sittenkään se kaikkein " hedelmällisin" olotila ihmiselle, ja sopiiko se ylipäätään kaikille ihmisille. Ja onko ylipäätään mahdollista (ihmiselle) saavuttaa sellainen PYSYVÄ harmonian sävyttämä olotila, vai onko se vain hetkellistä.
Minä sattuneesta syystä olen sitä mieltä, että mikään ei ole pysyvää, ei edes se kuuluisa sielu :) Hyvä ja pahakaan käsitteinä eivät ole pysyviä, ne ovat muuttuneet ainakin reuna-alueiltaa toisaalta ajan myötä, toisaalta kulttuurista toiseen. Varsinkin naiseen liitetyt hyvän ja pahan käsitteet ja ilmentymät ovat olleet todellisessa turbulenssissa. Minusta ihmisen henkistä kehitystä (lajina, kulttuurina ja yhteiskuntana) kuvaa se, että naisten ja lasten ihmisoikeudet ovat nousseet keskusteluun ja esimerkiksi Suomessa ollaan jo melko hyvällä mallilla, ainakin formaalilla tasolla.
Minusta sen balanssin saavuttaminen on jatkuvaa. Meidän pitää koko ajan tietoisesti pyrkiä hyvään ja rakkauteen. Rakkaus ei voi olla jotain, mikä piilotetaan jonnekin sisään ja sitten eletään " rakkaudessa" välittämättä, miten tämä " rakkaudessa" eläminen muihin vaikuttaa. Me ihmiset olemme verkosto, ja uskon siihen, että verkostossa yksi hyvä teko johtaa toiseen (rakkaus ja myötätunto leviää), tosin myös pahat teot leviävät, usein vielä tehokkaammin. Siksi pitäisi todella miettiä sitä, millaisia seurauksia ajatuksillamme ja teoillamme on. Olet sitä, mitä ajattelet.
On totta, että ihminen on ymmärrykseltään ja ns. älyltään varsin kehittynyt olento; hän tiedostamisen tasolla kyllä kykenee ymmärtämään mikä on hyväksi, milloin ja miten osoitetaan myötätuntoa jne. Mutta (ja suuri mutta onkin ;o)) kun sanotaan, että Jumala on rakkaus, todellakin tarkoitetaan sitä, että Jumalan olemassa olo konkretisoituu meille ihmisille nimenomaan tunteen avulla, sen, että toimimme rakkaudesta ja rakkaudessa. Toki me ymmärrämme, että olisi suotavaa auttaa toista, koska järki sanoo, että tarvitsemme häntä (autettavaa) myöhemminkin - mutta mikä tärkeämpää; autamme, koska tunne (rakkaudellinen sellainen) ajaa meitä siihen. Antaa sydämen viisautta - siihen älyllisen pohdinnan ja järjen rinnalle ;o).
Tämä on se kohta, missä minä putoan aina kärryiltä. Minä en voi käsittää sitä, että rakkauden ja myötätunnon pitäisi tulla jostain " tuolta ulkoa" . Miksei se rakkaus ja sydämen viisaus voi asua meissä ihmisissä. Minusta ehdoitta rakastaminen, myötätunto ja välittäminen ovat juuri se primitiivisin, perustavin tunne, minkä me olemme onnistuneet hautaamaan kaiken turhanpäiväisen alle. Me esitämme suurimman osaa elämästämme erilaisia tekosyitä sille, miksi emme voi rakastaa ehdoitta, miksi emme voi olla myötätuntoisia, välittää ja auttaa. Aina on muka jotain tärkeämpää tai pahimmassa tapauksessa elämme sitku-elämää. Meidän pitäisi riisua itsemme paljaaksi kaikesta ulkoisesta hömpästä ja löytää nuo asiat. Jos niitä haluaa kutsua jumalaksi tai jumalasta tulleeksi, se on ihan yhtä oikein tai väärin kuin sanoa, että ne eivät ole jumalasta.
Ihminen itsessään on ristiriitainen ja heikko olento; enkä usko, että edes henkistyttyään (niin paljon kuin maalliselle olennolle olisi mahdollista) saavuttaisi niin suurta (ja vankkumatonta) sisäistä tasapainoa, että pystyisi säilyttämään tämän tunnetilan itsessään. Siihen kaikki perustuu, että ihminen SAA ja VOI olla oma heikko itsensä, sillä häntä kannetaan - elämä kantaa, rakkaus kantaa ja hyvä voittaa ;o).
No, tässä nyt olen jotakuinkin eri linjoilla. :) En tiedä, miksi henkinen kehitys ja ymmärrys, viisaus käsitetään niin, että ihminen on silloin melkein yli-ihminen. Kai nämä on näitä " ihminen tulee jumalan kaltaiseksi" -juttuja. Viisas, myötätuntoinen, rakastava ihminen voi ja saa olla heikko. Ymmärrän kyllä, että ihminen haluaa tulla jumalan kaltaiseksi, sillä jumalathan käsitetään kaikkivoipaisiksi, olennoiksi, joilla on valta ja voima. Minusta tuohon kehitykseen kulminoituu ihmisen vallanhimo ja ahneus.
Millaiseen pahaan sinä, zkelvin, uskot? Ajatteletko ylipäätään, että maailmassa toimii " pahoja voimia" , jotka saattavat viedä / ohjailla ihmisiä? Mikä on pahaa sinun maailmassasi, eli elämänkatsomuksessasi?
Minä en usko maailmassa olevan pahoja voimia, paholaisia tai muitakaan önniäisiä, jotka ohjailevat meidän elämäämme. Paha syntyy ihmisen ajatuksissa, jotka johtavat valintoihin ja tekoihin.
Minun maailmassani on ne peruspahat: viha, kateus, ahneus, tietämättömyys, välinpitämättömyys. Buddhalaisen opin mukaan viha ja tietämättömyys ovat näiden kantaisät ja olen samaa mieltä asiasta.
*Minusta vaikka penkillä makaava pultsari voi olla hyvä, jos hän elää ns. rakkaudessa ;o). Ja taas vastaavasti maallikkosaarnaaja voi toimia (ja julistaa hyvyyttään) itsekkäistä pyrkimyksistä käsin - hänen motiivinsa tehdä näennäistä hyvää ovatkin kyseenalaiset. Pelkkä puhe ei tee kenestäkään hyvää ihmistä; se on juuri se, että elääkö ihminen rakkaudessa. Koska katson tätä maailmaa uskovaisen ihmisen näkövinkkelistä käsin, uskon, että silloin toimii Jumala ihmisen kautta, kun joku ihminen elää ja toimii tässä rakkaudessa - rakkaudessa voi toimia, vaikka ei itse mieltäisi itseänsä uskovaiseksi tai ei tunnistaisi Jumalan olemassa oloa / toimintaa ;o).
Hyvä ei ole ulkoisista puitteista kiinni. Tuo tuhven esimerkki pultsarista, joka antoi vähistä lanteistaan, oli minusta hyvä esimerkki myötätunnosta. Todennäköisesti pultsari tiesi, millaista on olla rahattomana ja auttoi kaveria mäessä. Hyvä esimerkki meille kaikille. Tosiaan, jotenkin tekstistä tuli sellainen käsitys, uppis, ettäminun mieleistäni hyvien tekojen pitäisi olla jotenkin suurellisia juttuja. Taisin ilmaista itseäni epäselvästi. Suurin osa niistä taitaa olla pieniä asioita, koska tällainen tavis harvemmin saa tilaisuutta tehdä ns. suurta hyvää. Mutta jokainen meistä voi aloittaa suuren hyvän kehittymisen olemassaolon verkostossa tekemällä niitä pieniä arkipäiväisiä hyviä tekoja. Hymy aamuruuhkassa voi pelastaa jonkun päivän ja ehkäpä hän ottaa tavakseen hymyillä toisille pelastaakseen muidenkin päivän. Kohta meillä on joukko ihmisiä hymyilemässä murjottavan bussillisen sijaan. Kenties :)
No tuo viimeinen lause ehkä hiukan ylimielisesti lokeroi meidät ateistitkin tietämättömiksi hömelöiksi, jotka kuvittelevat olevansa hyviä ihmisiä, mutta oikeasti se onkin se jumala, joka meitä ohjailee. Emme vaan ole riittävän fiksuja sitä tajutaksemme :)
Kirjoittelin sinulle piiitkät pätkät takaisinpäin ajatuksia, kun yritin lähettää, kaikki hävisi jonnekin bittiavaruuteen =o/.
Mutta lyhyesti ja ytimekkäästi uusintaa tulee tässä:
Et kirjoittanut epäselvästi, eikä sanomasi pointti mennyt ohitseni - olen vain itse sellainen epärationaalinen höpöttäjä, etten ehkä päässyt omaan pointtiini kovinkaan selvästi.
Me uskomme loppujen lopuksi hyvin samalla tavalla, ainoa eroavaisuus ajattelussamme taitaa olla usko Jumalaan - ja sen muokkaama ihmiskäsityksemme, joka on jokseenkin erilainen. Sinä uskot (tai näin ainakin ymmärsin?) ihmisessä olevaan kaiken-voittavaan hyvään, ja ihmisen kykyyn itsessään löytää se mikä on olennaista. Minä uskon, että ihminen on kyllä myöskin pohjimmiltaan (ja osittain) hyvä - mutta myös vaikutuksille altis, heikko ja kaikkea sitä, mitä pahuutta luettelit ihmisestä löytyvän. Itse ajattelen asian niin, että jos en olisi uskossa, kokisin tämän maailman ja tämänkaltaisen ihmiskäsityksen kovin ahdistaviksi. En yksinkertaisesti ymmärtäisi sitä miten pystyisin torjumaan kaikkea pahaa, ja miten voisin luottaa hyvän voittoon saatika tarkoituksenmukaisuuteen. Mikä ohjailisi kohtaloa? Enkä nyt tahdo tällä sanoa sitä, että ihminen olisi tahdoton kaarnanlastu aallokossa; vaan sitä, että miksi meidän eteemme tässä elämässä tuntuvat tulevan juuri ne henkiset opit ja opettajat (kohtaamamme ihmiset), joita juuri silloin ja sillä hetkellä eniten tarvitsemme? Voiko kaikenlainen tarkoituksenmukaisuus maailmassa ylipäätään johtua vain biologiasta ja lajien selviämisestä? Äidin rakkaus tai rakkaus (puhtaimmillaan) lähimmäistä kohtaan olla vain hormoneita?
Jumalan kaltaiseksi tuleminen, valta, kunnianhimo tai ahneus tuntuvat myöskin kaikki hyvin vierailta käsitteiltä omassa maailmankuvassani; kaikki ne uskossa olevat ihmiset, joita minä tunnen, ovat päinvastoin kaikkea muuta - yhdellä sanalla sanoen enemmänkin perusnöyriä ihmisiä, levollisia, valmiita vastaanottamaan sitä, mitä elämä tuo eteen, luottaen siihen, että kaikki järjestyy =o). Viimeisessä lauseessani (edellisessä kirjoituksessa) yritin valottaa sitä, miltä tuntuu katsoa maailmaa uskossa olevan ihmisen näkökulmasta käsin - ei väittää tai viestittää sitä, että minulla olisi (tai muilla uskovaisilla olisi) hallussaan absoluuttinen totuus asioista, ja muut (mm. ateistit) olisivat hömelöitä - itseasiassa kokoajan tässä ketjussa olen yrittänyt tuoda sitä ilmi, ettei meistä kukaan varmastikaan tiedä sitä, mikä se aukoton (kaikille sopiva) totuus on; me voimme vain kaikki arvailla, olla kaikki aivan samalla viivalla sen suhteen ja yhtälailla matkalla - kukaan ei ole sen hömelömpi kuin toinenkaan, tai sitten olemme kaikki yhtä hömelöitä yhdessä ;o).
Tuossa ison kappaleen viimeisessä lauseessa pitää siis lukea: " ...ilmeisesti SYNTIÄ ja kannettavia seurauksia..." väärin kirjoitettu sanan suuraakkosin.
Mutta kukaan meistä ei voi vannoa tietävänsä sen totuuden pohjiaan myöten ja aukottomasti. Uskoa voimme, mutta vain Jumala tietää viime kädessä.
mielessäni ovatkin ns. suuret linjaukset. Eli tuollainen tulkinta, että " yhdelle yksi on totuus, toiselle toinen" ja kukin saa uskoa mihin haluaa, tarvitseeko synnistä kantaa seurauksia Jumalan edessä vai onko Jumala aina vaan armollinen loputtomasti. Tässä tullaan syntien sovittamiskysymykseen.
Moni perää myös sitä, että pitäisi esittää todisteita, että Raamatun Jumala ja ilmoitus on se ainut oikea totuus. Näissä selvänäkijätapauksissa heille ei sovi se, että Jumalaan oltaisiin yhteydessä rukouksen kautta. Minusta juuri tämä on ainakin yksi luovuttamaton asia totuuden etsimisessä. Tarkoitan, että jos henkimaailmaan ollaan yhteydessä jotakin muuta kautta, vastaansa saa kaikkea muuta kuin Jumalasta lähtöisin olevaa, vaikkakin valkeuden kaapuun verhoutuneena (ainakin aluksi ja jonkun aikaa). Mielestäni noille selvänäkijöillekin jossakin vaiheessa karmea todellisuus valkenee, mutta varoituksia ei haluta kuulla.
Minäkin luin av-puolelta tuon keskustelun. En kommentoinut sinne mitään mutta laitan tänne nyt niitä asioita, joita tuli ketjua lukiessa mieleen.
Minä olen ollut Raamatusta lukevinani, että kristityn tulisi pitäytyä erossa noituudesta, ennustamisesta ja pelehtimisistä vainajahenkien kanssa. Minulla on ennustamisesta yksi " viaton" kokemus ajalta ennen uskoon tunnustautumistani, ja voin sanoa, ettei se ole tuonut elämääni mitään hyvää, pitkäkestoista pahaa kylläkin. Tajusin tämän valtaosiltaan vasta sitten, kun jo olin uskossa.
Olen mukana eräässä ulkolähetysjärjestössä. Me täällä Suomessa emme yleensä tajua, mitä todellisuutta " pakanakentillä" eletään. Noituus, kiroukset ja yhteydenotot henkiin ja henkienpalvonta ovat siellä ihan arkipäivää. Moni uskoontullutkin jää harjoittamaan näitä vanhoja tapoja, usein elämänsä kriisitilanteissa.
Juuri näiden tapausten kautta useimmiten on käynyt ilmi, että henget joiden kanssa on oltu yhteydessä, eivät olekaan niitä joita on luultu, vaan ne ovat järjestään pahoja ja pahantahtoisia henkiä. Jokin tila saattaa olla niiden valtaama, ja manaaja/näkijä/noita/kulttipappi avaa niille kanavan saapua. Olen jutellut lähettien kanssa, jotka ovat nähneet ihmisten kuolevan (ilman lääketieteellistä syytä) heidän pelätessään näitä henkiä ja/tai heidän ollessaan niiden valtaamia.
Täällä meillä henkiä ei juuri ole palvottu yli tuhanteen vuoteen. Suurin osa on edelleen kastettu ja näin " juridisesti" merkitty Jumalan mandaattiin kuuluvaksi. Me emme tiedä, meillä useimmilla ei ole kokemuspohjaa, mitä kaikkea nämä viattomalta ja kiehtovilta vaikuttavat värähtelyt, aurat ja energiat ynnä keskustelut enkelien kanssa saattavat tuoda mukanaan.
Ihminen, joka ajattelee Jumalanaan jotain muuta kuin Raamatun ilmoittamaa Jumalaa, palvelee epäjumalia. Epäjumalanpalvonnan luonnollinen seuraus on saatanan vallan vahvistuminen ihmisten keskuudessa. New Age -uskonnoista ei ole puhuttu kovinkaan paljon enää viime vuosina, mutta syytä olisi. Av-puolen näkijät tms ovat osoitus siitä, että New Age vaikuttaa vahvasti aikamme uskonnollisuuteen ja että siitä on tullut pysyvä osa kansanuskonnollisuutta.
Voi olla, että viestistäni jäi liiankin " tunneperäinen" vaikutelma. Halusin kuitenkin korostaa sitä eroa, minkä olen huomannut lännen ja idän kirkon välillä suhtautumisessa mm. järkeen, tunteeseen, mystiikkaan, ruumiillisen kokemuksen merkitykseen. Käsittääkseni lännen kirkossa, niin luterilaisessa, kuin roomalaiskatolisessakin näkyy edelleen keskiajan skolastikkojen vaikutus, joka pyrki selittämään ja järkiperäistämään kristinuskoa, joka kuitenkin on luonteeltaan alunperin mysteeriuskonto.
Marij@:
Juuri tältä minustakin tuntuu! Ja jotenkin luterilainen kirkko ei kyennyt minulle tekemään selväksi sitä, että uskoa voi ilman että oikeasti järjellään ymmärtää kaiken ja osaa löytää kaikelle selityksen. Kun aloin perehtyä ortodoksisuuteen, palaset loksahtivat paikoilleen. Sitä oikeastaan tarkoitin, kun sanoin, että luterilaisena ei olisi pystynyt olemaan kristitty.
En oikeastaan tarkoittanut sanoa, että perustan uskoni yksinomaan tunteisiin ja kokemuksiin. Itse asiassa kiinnostuin ortodoksisuudesta jo paljon ennen kuin pääsin sisälle liturgian voimakkaaseen kokemusmaailmaan. Ihan vain luin ortodoksista teologiaa ja tätä kautta vasta innostuin menemään myös jumalanpalveluksiin. Itse asiassa monet ortodoksisen kirkon arvostamat opettajat varottelevatkin perustamaan uskoaan liiallisen voimakkaisiin tunnekokemuksiin. Ainakaan niiden tavoitteleminen ei ole missään nimessä suotavaa niin kuin esim. joissain herätysliikkeissä.
Tietty ero ortodoksisessa ja luterilaisuudessa on kuitenkin ruumiillisuuden, kokemuksen ja tekemisen merkityksessä: ortodoksinen jumalanpalveulus on isolta osin tekemistä: tehdään ristinmerkkejä, kumarretaan, suudellaan ikonia, sytytetään tuohus, pyydetään papilta siunaus jne. Ihminen osallistuu palvelukseen kokonaisuutena, ei vain korviensa ja aivojensa kautta niin kuin sellaisessa 1700-luvun perusluterilaisuudessa, jos ymmärrät mitä tarkoitan. Muutenkin tehdään enemmän asioita: paastotaan, käydään synnintunnustuksella jne. Nykyäänhän luterilainen kirkko on siirtynyt " elämyksellisempään" suuntaan, mistä esimerkkinä ovat vaikka Tuomas-messut (joita kirkossamme muuten puolileikillään jotkut kutsuvat portiksi ortodoksisuuteen - niin moni käännynäinen on entinen Tuomas-messuaktiivi).
Niin, jos tunnekokemus joskus katoaa, ei auta muu kuin jatkaa sinnikkäästi kirkossa käymistä, ja ehkä ennemmin tai myöhemmin se taas palaa. Minulla on ollut välillä kausia, jolloin joutuu melkein väkisin pakottamaan itsensä kirkkoon ja toisinaan taas ei malta odottaa sunnuntaiaamua. Olennaista kai on, että ei luovuta uskostaan, vaikka väliin mahtuu näitä jääkausia. Ei siis tule pitää jatkuvaa tunnekokemusten ryöppyä uskon edellytyksenä, vaan nöyrtyä siihen, että aina niitä ei anneta.
Tämä keskustelu on tosiaan karannut hyvin kauas alkuperäisestä aiheesta :D
Minä kokisin ahdistavana, jos joutuisin perustamaan uskoni tunteisiin ja kokemuksiin. Jos niitä ei joskus tulisikaan, olisi uskoni hukassa. Mutta tämä siis minun kokemukseni. Minusta on mielenkiintoista huomata millaisia eroja ihmisten ajattelumaailmoissa on. :)